XII
PALKENEY-SUVUN MIELILAUSE
Parslewelle oli luonteenomaista, että hän ensin harkitusti lopetti sen, mitä hän juuri kertoi meille kuningatar Elisabethista ja hänen Palkeneyhin tekemästään vierailusta, ennen kuin hän liikahtikaan lähteäkseen tapaamaan Charles Sperrigoea. Pelkään meidän kuulleen vain puolet hänen sanoistaan, koska molemmat tunsimme, että se, mitä mahdollisesti saamme kuulla alakerrassa, osoittautuu varmasti paljon mielenkiintoisemmaksi kuin mikään, mitä Parslewe voi kertoa meille kuudenneltatoista vuosisadalta. Minä ainakin tunsin melkoista kiihkoa, kun hän vihdoinkin lähti siitä kummallisesta vanhasta huoneesta, missä olimme.
"No niin, tulkaa kanssani", hän sanoi. "Meidän on luullakseni puhuteltava tuota herraa ja selvitettävä asiat hänen kanssaan. Emännöitsijä puhui kai jotakin aamuhuoneesta."
Hän näytti tietävän tarpeeksi hyvin, missä se sijaitsi, ja opasti meidät suoraan sinne. Sen ovi oli hieman raollaan, ja kun Parslewe aukaisi sen kokonaan, näimme herra Charlesin seisovan takkamatolla suuret kasvot odottavasti kääntyneinä puoleemme. Niiden ilme oli vakava, ylpeä ja luotansa työntävä, mutta se muuttui hämmästyttävän äkkiä, kun hänen katseensa sattui Parsleween. Hän todella melkein hypähti, liikahteli, tointui sitten hämmästyksestään ja huohotti.
"Jumala varjelkoon sieluani!" hän huudahti. "Hyvä herra, olemme varmasti tavanneet toisemme ennenkin?"
Parslewe nauroi ivallisesti.
"Varmasti kylläkin", hän vastasi niin ylimalkaisesti kuin suinkin.
"Meidät molemmat voidaan luullakseni hyvinkin helposti tuntea, herra
Charles. Ja muistaakseni olette tavannut nämä nuoret henkilöt jo
ennenkin."
Charles kiiruhti toteamaan sen sivumennen. Oli näet ilmeistä, että olimme hyvin vähäpätöisiä tekijöitä tässä tilaisuudessa verrattuina Parsleween, johon hänen katseensa oli kohdistunut omituisella mielenkiinnolla.
"Minulla on ollut se ilo", hän sanoi. "Mutta me, hyvä herra, tapasimme toisemme eräänä iltana noin pari kolme vuotta sitten Kruunussa, tuolla lähimmässä kaupungissa, missä luullakseni nytkin oleskelette. Muistan vielä keskustelummekin, joka oli hyvin valaiseva ja mielenkiintonen. Hyvänen aika! Mutta minä en saanut tietää nimeänne."
"Minäpä sain", sanoi Parslewe nauraen. "Sen tähden juuri en halunnut tavata teitä, silloin kun kävitte talossani."
Herra Charles tuijotti häneen, koska hän ei voinut käsittää tätä. Hän katsoi vuoroin meihin kumpaankin ja vihdoin Parsleween. Hänen ilmeessään oli jotakin sellaista, mikä pani minut ajattelemaan, että hän mahdollisesti luuli Parsleweä hieman sekapäiseksi.
"Mutta miksi, hyvä herra?" kysyi hän sovittavasti. "Miksi? Olenko minä sitten niin —"
Parslewe nauroi viitaten suuren takan laudoitukseen. Siellä kaiverrettuna tammeen oli Palkeneyn vaakuna ja sen alla sama mielilause, joka oli saanut minut kiihkeästi ihmettelemään, silloin kuin näin sen ensi kerran kuparilippaassa.
"Näettekö tuota?" kysyi hän. "Juuri sitä. Katsokaa, minulla on Palkeneyn verta suonissani. Ja mitä minä haluan tehdä, sen minä teenkin neuvottelematta kenenkään kanssa. Perheominaisuuksia, Sperrigoe. Mutta te olette luullakseni nähnyt siitä todisteita ennenkin."
Herra Charles tuijotti vieläkin häneen. Hän näytti mieheltä, joka on odottamatta saanut käsiinsä jonkun kummallisen eläimen eikä tiedä, mitä se seuraavassa silmänräpäyksessä tekee. Mutta hierottuaan leukaansa hieman hän sanoi:
"Pitääkö minun ymmärtää sananne niin, että teillä on todellakin
Palkeneyn verta suonissanne? Silloin —"
Parslewe viittasi äkkiä huoneen keskellä sijaitsevaan pöytään pyytäen meitä kaikkia istuutumaan sen ääreen. Huomasin silloin, kuinka hän itse istuutui sen päähän jääväämättömällä oikeudella.
"Parasta on istuutua ja jutella sitten asioista", sanoi hän. Kun olimme sijoittautuneet pöydän ääreen, Madrasia hänen oikealle ja minä hänen vasemmalle puolelleen ja herra Charles häntä vastapäätä, pisti hän kätensä takkinsa taskuun, otti sieltä esille kuparilippaan ja asetti sen eteensä pöydälle kummallisesti hymyillen. "Tiedättekö, mikä tämä on, Sperrigoe?" kysyi hän.
Herra Charles irvisti.
"Monien huolien ja levottomuuden tuottaja minulle, hyvä herra", vastasi hän. "Näen tarpeeksi hyvin, mikä se on."
"Niin, ja nyt tahdotte varmaankin tietää, kuinka minä olen saanut sen haltuuni", sanoi Parslewe. "Kuten nämä nuoret ihmisetkin. Kerron sen teille. Vanha Matthew Palkeney lahjoitti sen minulle."
"Lahjoitti!" huudahti herra Charles. "Te siis tunsitte hänet?"
"Enkö minä jo kertonut teille, että minulla on Palkeneyin verta suonissani?" sanoi Parslewe. "Minun isoäitini isoäiti oli muuan Palkeney, syntynyt juuri tässä talossa. Voin näyttää teille milloin tahansa sekä Palkeneyin että Parslewein sukutaulun. Ja kun saavuin Kruunuun sinä kertana, josta äsken mainitsitte, tein sen vain uteliaisuudesta saadakseni nähdä tämän paikan. Esitin itseni vanhalle Matthewille. Olin ottanut sukutauluni mukaani; me vertailimme muistiinpanoja ja perheasiakirjoja ja pidimme hauskaa. Söin päivällistä hänen kanssaan täällä eräänä iltana, jolloin kävimme läpi koko perhehistoriamme."
"Hän oli siis varma sukulaisuudestanne?" kysyi herra Charles.
"Hän ei voinut muuta", sanoi Parslewe kuivasti. "Esine on tässä eikä sitä voida kieltää. Mutta emme puhuneet laajalti siitä saatuamme sen kerran selväksi. Yhteinen makumme ja rakkautemme vanhoihin esineihin yhdisti meitä paremmin. Ja seuraavana päivänä vanhus ajoi Kruunuun minun ollessani jossakin kaupungilla ja jätti sinne minulle osoitetun käärön. Se sisälsi tämän kuparilippaan, joka on ollut perheen hallussa, en tiedäkään, kuinka kauan aikaa, ja noin kuusi tahi seitsemän vanhaa kirjaa, joita olin ihaillut. Lahja oli suurenmoinen. Kirjoitin hänelle kauniin kiitoskirjeen ja vein lahjani kotiini tietämättä lainkaan, muistakaa se", lisäsi Parslewe katsoen meihin äkkiä terävästi, "mitä tämä lipas sisälsi."
Herra Charles alkoi käydä hyvin tarkkaavaiseksi. Hän oli sellaisen miehen näköinen, joka on päässyt varmuuteen siitä, että hän tulee saamaan selville jotakin.
"Hyvä herra", hän sanoi, "mitä se sitten sisälsi?"
Parslewe otti lippaan käteensä ja koputti siihen merkitsevästi sormellaan.
"En milloinkaan tiennyt sen sisältävän mitään, ennen kuin noin kuusineljättä tuntia sitten", vastasi hän. "En olisi saanut sitä ikinä selvillekään, elleivät miehenne olisi nostaneet sellaista melua siitä. Mutta kun te aloititte, kun kuulin Crayelta teidän itsenne olevan saalistamassa tuolla Northumberlandissa, aloin minäkin tietysti miettiä asioita. Ja minusta näytti siltä, että salaisuus oli tuon Bickerdalen hallussa, jolle olin luovuttanut lippaan korjattavaksi ja joka sai pitää sitä hallussaan tarpeeksi kauan voidakseen tutustua siihen paremmin kuin minä. Mieleeni juolahti, että Bickerdale, tyytymättä siihen, mitä hän oli saanut teiltä ilmoitettuaan lippaan säilytyspaikan, oli löytänyt siitä jotakin, jota hän säilytti toisen suuremman palkinnon toivossa. Matkustin sen vuoksi Newcastleen ja aloin ottaa siitä selkoa. Ja sainkin asiasta selvän, vaikka en vieläkään tiedä, milloin Bickerdale löysi erään asiakirjan lippaasta; havaitsin kuitenkin, että hänellä oli se hallussaan. Ja Crayen ja teidän valtuutettunne Pawleyn läsnäollessa, jolle minä vähää ennen uskoin muutamia tietoja, pakotin Bickerdalen luovuttamaan asiakirjan minulle. Se on nyt hallussani. Ja se ratkaisee kysymyksen, joka on vaivannut teitä."
Herra Charles alkoi käydä yhä kärsimättömämmäksi, hänen lihavat valkoiset sormensa rummuttivat pöytää. Ja kun Parslewe lopetti, puhkesi hänen kärsimättömyytensä esille nopeana kysymyksenä:
"Mikä tuo asiakirja on?"
Parslewe hymyili kääntäen lippaan niin, että sen neljä pyöreätä nuppimaista jalkaa tulivat ylimmäisiksi.
"Näytän sen teille", hän sanoi. "Ja minä näytän teille samalla senkin, minne vanha Matthew Palkeney oli piilottanut sen, aikoen ehkä ennen kuolemaansa kertoa teille, Sperrigoe, sen kätköpaikan. Katsokaahan nyt, tässä lippaassa on toinenkin pohja. Nämä nupit on kierrettävä irti näin, toinen toisensa jälkeen. Kun ne on irroitettu kuten nyt, otetaan tämä levy pois paikoiltaan, ja silloin nähdään, että sisäpohjan ja sen välissä on matala ontelo. Ja tässä on tuo asiakirja. Panin sen takaisin lippaaseen, että tekin näkisitte paikan, missä se on ollut piilossa."
Hän työnsi pöydän yli saman kuoren, jonka minä olin nähnyt hänen ottavan Bickerdalelta. Asianajaja tarttui siihen kiihkeästi. Hän levitti auki sen sisässä olevan postipaperiarkin, ja hänen terävät, tarkat silmänsä lukivat sen sisällön muutamissa sekunneissa. Hän haukkoi ilmaa, niin että hänen suuret kasvonsa punastuivat, ja katsoi sitten pöydän yli Parsleween.
"Hyvä Jumala, hyvä herra", hän huudahti, "tiedättekö, mikä tämä, mikä tämä tärkeimmistä tärkein asiakirja on?"
"Kyllä", vastasi Parslewe kuivasti. "Mutta nämä molemmat eivät tiedä."
Herra Charles kääntyi puoleemme. Luullakseni hän sai jotakin huojennusta hämmentyneille tunteilleen saadessaan kertoa jollekin kuulijalle jotakin.
"Tämä — tämä on testamentti", sanoi hän melkein pelonsekaisella korostuksella. "Kuolleen asiakkaani herra Matthew Palkeneyn tekemä testamentti. Hänen itsensä kirjoittama tavalliselle postipaperiarkille. Mutta se on täysin pätevä, asianomaisesti laadittu ja todistettu. Tunnen todistajatkin —"
"Niin minäkin", Parslewe huomautti nauraen. "Juttelin heidän molempien kanssa tänä aamuna ajaessamme tänne."
"Ja — ja, lyhyesti sanottuna, se on juuri sellainen kuin sanoin", jatkoi herra Charles. "Mikään ei voi kumota sitä. Ja siinä, niin harvoilla sanoilla kuin suinkin, herra Matthew Palkeney luovuttaa kaiken, mitä hän kuollessaan omistaa, herra Parslewelle. Ihmeellistä!"
Parslewe työnsi kätensä taskuunsa.
"Minä en näe siinä mitään niin erittäin ihmeellistä", huomautti hän kylmästi. "Mehän olimme samaa verta. Vanhus halusi varmaankin tehdä sen ja toteutti tuumansa. Mutta hän ei neuvotellut milloinkaan minun kanssani siitä, Sperrigoe."
"Sitä suurempi iloinen yllätys teille, hyvä herra!" huudahti Charles. Hän näytti joutuneen aivan toisenlaiselle tuulelle luettuaan testamentin vielä kerran läpi tarkkaavaisemmin kuin äsken. Hän hieroi käsiään, nauraa hihitti, säteili kaikille meille kolmelle ja näytti vapautuneen raskaasta, mieltä painavasta taakasta. "Sydämelliset onnitteluni, herra", jatkoi hän taivuttaen melkein kunnioittavasti päätään pöydän toista päätä kohti. "Herra Parslewe, olette saanut tämän perusteella haltuunne hyvin kauniin maatilan. Päärakennus on Englannin vanhimpia ja kauneimpia, tila on lumoava vaikkakin pieni, ja — ja, kuinka sen nyt sanoisinkaan, sen tulot arvioidaan noin viideksi- tahi kuudeksituhanneksi punnaksi vuodessa. Ihanaa!"
Mutta Parslewe nojautuen taaksepäin tuolissaan kädet housujen taskuissa
oli jännittänyt huulensa kapeaksi viiruksi. Hän katsoi pöydän yli herra
Charlesiin kuin hän ei enää milloinkaan aikoisikaan avata suutaan.
Mutta hän puhui sentään.
"Niin", hän sanoi kuivimmalla ja töykeimmällä tavallaan. "Juuri niin!
Ehkäpä! Mutta katsokaa, minä en halua sitä. Enkä minä tahdo sitä."
Kuolonhiljaisuus levisi ympärillemme. Madrasia katsoi ihmetellen holhoojaansa. Minä olin jo kiinnittänyt tarkkaavaisuuteni häneen. Herra Charles Sperrigoe taas punastui tulipunaiseksi, kuin joku olisi läimäyttänyt häntä korvalle loukkaavasti. Hän kumartui eteenpäin.
"Te — kuulkaahan nyt, hyvä herra, minä pelkään, että minulla on taipuvaisuutta kuurouteen", sanoi hän. "Pitääkö minun ymmärtää teidän todella tarkoittavan —?"
"Minä sanoin, etten halua enkä tahdo sitä omakseni", toisti Parslewe kovasti. "Olisin sanonut sen vanhalle Matthewillekin, jos hän vain olisi vaivautunut kysymään sitä minulta. Olen sellainen mies, jolla on määrätyt ja peruuttamattomat periaatteet. Kun matkustin nuorena miehenä Intiaan, vannoin, etten tässä elämässä omista enkä ota mitään sellaista, jota en ole ansainnut omilla ponnistuksillani, ja sen valani aion pitääkin. En halua Palkeneyn maatilaa, en Palkeneyn taloa enkä Palkeneyn rahoja, koska minulla on niin paljon omiakin, etten oikeastaan tiedä, mitä niillä teenkään, ja sellainen koti, joka sopii minulle paljon paremmin kuin tämä. Jos haluatte tutustua minuun, lukekaa uudestaan tuo mielilause. Teen vain sitä, mikä minua miellyttää. Ja koska minä en halua tätä omakseni, on asia selvä."
Herra Charlesin hämmästyneet kasvot saivat takaisin tavallisen värinsä ja hän nauroi äkkiä hyvin huvitettuna.
"Hyvänen aika!" hän sanoi. "Hyvä herra, teidän palkeneylaista sukujuurtanne ei voida epäilläkään, sillä Palkeneythan ovat aina olleet kummallisia. Mutta unhotatte nyt jotakin, jotakin hyvin asiaankuuluvaa. Tämä paikka on teidän. Niin, juuri teidän! Kaikki on teidän. Minä luullakseni pitäisin teidän sijassanne sen hyvänäni siekailematta, hyvä herra!"
Parslewen huulet jäykistyivät taas. Mutta ne höltyivät hetkisen kuluttua, ja hän kumartui jälleen pöydän yli alkaen hymyillä.
"Jos vain tämä paikka kuuluu minulle ehdottomasti ja kokonaan", sanoi hän miellyttävällä äänellä, "saan kai menetellä sen kanssa mieleni mukaan?"
"Siihen ei kukaan ihminen voi vastata kieltävästi", sanoi Charles.
"Kaikki on teidän."
"Silloin sanon teille jotakin", sanoi Parslewe hymyillen kauniisti ja heiluttaen kättään. "Minä lahjoitan tämän näille molemmille nuorille. He sopivat hyvin toisilleen ja tämäkin miellyttää heidän makuaan kuin sormikas kättä. He voivat mennä naimisiin heti ja asettua asumaan tänne, ja minä voin tulla tervehtimään heitä jolloinkin, ja hekin voivat tulla silloin tällöin Kelpieshawiin tervehtimään minuakin. Parempaa ratkaisua en voi keksiä tälle vaikeudelle. Me teemme lahjakirjan heille ja heidän lapsilleen —"
Nyt olivat jo Madrasian posket tulipunaiset ja hän kääntyi Parslewen puoleen leimuavin silmin.
"Jimmie!" hän huudahti. "Kuinka — kuinka sinä uskallat? Milloin sinä luovut tuosta mielettömästä tavastasi, että sinä päättelet toisten ihmisten asioista kuin he olisivat vain nukkeja? Hyvänen aika, herra Craye ei ole edes pyytänytkään minua vaimokseen!"
Parslewe kääntyi meidän puoleemme töykeimmällä hymyllään.
"Entä sitten, kultaseni!" hän vastasi verkalleen. "Ellei hän ole, on se hänen oma syynsä. Minä olen aivan varma siitä, että hänellä on ollut siihen paljonkin sopivia tilaisuuksia. Mutta —"
Herra Charles pelasti nyt tilanteen. Hän nousi tuoliltaan kumartuen
Parslewen puoleen, uskalsipa vielä antaa pienen viittauksenkin
Parslewelle.
"Hyvä herra", kuhersi hän. "Minä luulen — hm — että meidän pitää nyt jättää nuoret ystävämme hetkiseksi kahden kesken, hyvä herra. Suokaamme heille — hm — hetkinen lyhyeen vaatimattomaan keskusteluun keskenään — hm — sillä aikaa kuin me lähdemme johonkin toiseen huoneeseen tutkimaan, miltä Palkeneyn kuuluisa kuiva sherry maistuu, hyvä herra. Aivan niin, aivan niin —"
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo houkutellut Parslewen pois huoneesta ja ovi sulkeutui heidän jälkeensä. Madrasia ja minä tuijotimme toisiimme pöydän yli istuessamme siinä vastakkain. Aikaa tuntui kuluneen melkoisesti, ennen kuin voin puhua.
"Madrasia!" onnistui minun vihdoin sanoa. "Madrasia!"
"No?" vastasi hän.
"Madrasia!" jatkoin minä. "Tämähän on vallan hirveätä! Tehän tiedätte, millainen holhoojanne on — kauhea mies. Mikään ei voi estää häntä noudattamasta omaa tahtoaan kaikissa asioissa. Joko siitä pidämme tahi emme, tekee hän kuitenkin sen, mitä — mitä hän juuri äsken sanoi."
Madrasia katsoi pöytään alkaen tarkastella pöytäliinan kirjailua.
"Entä sitten?" sanoi hän.
"Minusta se ei ole lainkaan hyvin", minä sanoin. "Jos nyt otaksutaan — niin, jos nyt otaksutaan, että suostumme hänen toivomukseensa ja menemme naimisiin, mitä silloin seuraa? Tämä on tietysti vain otaksuma."
"Entä sitten", sanoi hän jälleen.
"Ettekö te ymmärrä, kuinka hirveätä se olisi?"
Hän vilkaisi minuun äkkiä kääntäen sitten katseensa yhtä nopeasti syrjään.
"Kuinka niin?" kysyi hän.
"Ihmiset sanoisivat minun menneen naimisiin teidän kanssanne rahojen vuoksi", sanoin rohkeasti. "Sellainen olisi hirveätä meille molemmille."
Hän vaikeni hetkiseksi kuljettaen sormeaan pöytäliinan kirjailua pitkin. Sitten hän sanoi painokkaasti:
"Pyh!"
"Ei!" sanoin yhtä painavasti, "koska he tekisivät niin. Minä tunnen heidät. Ja se on tavattoman kovaa minulle, koska se kumoaa suunnitelmani. Parslewe on tehnyt tyhjäksi kaikki aikeeni. Jos minä vain olisin tiennyt —"
"Mitä sitten?" kysyi Madrasia.
"Sen, että hän aikoo tehdä tällaisen kepposen meille", vastasin minä katkerasti. "Jos minä vain olisin tiennyt sen, olisin —"
"Te olisitte tehnyt — mitä?" kysyi hän minun keskeyttäessäni ja epäröidessäni.
"Olisin kosinut teitä tänä aamuna hotellin puutarhassa tahi vaunuissa tahi metsässä, kun Parslewe kulki edellämme", vastasin. "Tahi eilen tahi toissapäivänä tahi sitäkin edellisenä päivänä tahi milloin tahansa ensi tapaamisemme jälkeen. Mutta nyt — eikö nyt näyttäisi aivan siltä kuin minä kosisin Palkeneyn maatilaa?"
Hän kohotti äkkiä katseensa vilkaisten minuun kummallisesti ja nousten tuoliltaan meni erääseen ikkunakomeroon. Minä seurasin häntä ja hetkisen kestäneen vaikenemisen jälkeen kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen.
"Mitä ihmettä meidän nyt pitää tehdä?" kysyin häneltä. "Neuvokaa minua!"
Sain hänet vihdoinkin kohdistamaan katseensa minuun.
"Te olette hirveän vanha aasi!" hän sanoi kuiskaten. "Minä keksin ratkaisun heti. Hän ei sanonut lahjoittavansa tätä minulle, vaan meille molemmille!"
"Tämä tulee siis kuulumaan meille molemmille, vai mitä?" kysyin kiihkeästi.
"Siltä ainakin minusta näyttää", vastasi hän kainosti.
Sitten, mutta kuitenkin vasta hetkisen kuluttua, menimme kertomaan sen
Parslewelle.