ENSIMMÄINEN LUKU
Kolmastoista asiakas
Shelmore, joka siihen aikaan oli kolmenkolmatta ikäinen, oli toiminut asianajajana juuri kuusi kuukautta, ja ehkä hänellä sen vuoksi olikin kaksitoista asiakasta luettelossaan, koska hän oli ryhtynyt harjoittamaan ammattiaan syntymäkaupungissaan, Southernstowessa. Hän oli valinnut alakseen välitysmiehen hyvin varman ammatin, ja hänen suhteensa asiakkaihin oli edullinen hänelle itselleen; hän tunsi siksi hyvin ammattinsa, että tiesi ensi puolen vuoden kokemukset tyydyttäviksi ja lupaaviksi. Toisella aloittelijalla, jonka konttori oli alempana saman kadun varrella, eräällä entisellä toimistotoverilla, joka oli hyväksytty julkiseksi asianajajaksi samaan aikaan kuin hänkin ja joka käsitteli etusijassa rikosasioita, oli epäilemättä enemmän työtä, mutta vähemmän aineellista hyötyä; hänen konttorissaan kävi ehkä enemmän väkeä, mutta Shelmore piti kuitenkin enemmän oman huoneistonsa arvokkaasta rauhasta, keskustellen siellä asiakkaittensa kanssa niin tärkeistä asioista kuin kiinteistöjen luovuttamisesta tahi ostamisesta.
Hän oli nuorekkaaseen tapaansa hieman ylpeä tästä konttoristaan. Katuoveen oli kiinnitetty kaunis kirkkaaksi kiilloitettu messinkilevy, johon oli kauniisti kaiverrettu: Francis D. Shelmore, asianajaja; ja siltä johtavien portaitten päähän tammioveen oli naulattu toinen samanlainen, pienempi, samanlaisin kirjoituksin. Tämän oven takana sijaitsevassa pimeähkössä huoneessa, joka oli asianmukaisesti täynnä papereita, pergamenttirullia ja metallirasioita, istui Shelmoren ainoa konttoristi, ovela, tarkkaavainen ja varhain kehittynyt Simmons Hackdale-niminen nuorukainen ja erään sisemmän, vihreällä verholla peitetyn oven takana istui Shelmore itse sievästi ja hyvällä maulla kalustetussa ja koristellussa yksityiskonttorissaan.
Aina kun joku noista kahdestoista asiakkaasta sattui tulemaan, työskenteli Shelmore kovasti, ja asiakas sai odottaa hieman, konttoristin määrätessä odotusajan pituuden sen mukaan, millaiseksi hän arvosteli asiakkaan arvon ja merkityksen. Mutta sanoaksemme suoran totuuden, Shelmorella oli paljon joutoaikaa, ja se oli hänelle suureksi kunniaksi, että hän käytti siitä osan lisätäkseen omia lakitietojaan ja osan opettaakseen ilman erikoista sopimusta palvelukseensa ottamalleen konttoristille lakia.
Shelmore, joka oli ollut melko täsmällinen poikaiästään asti, oli vieläkin hyvin säännöllinen. Hän saapui konttoriinsa joka aamu juuri kymmentä minuuttia vaille kymmenen, valmistautuen poistumaan sieltä joka ilta kymmentä minuuttia vaille viisi. Hän oli valmis lähtemään sieltä nytkin — tavattoman kauniin syyskuun viime viikon keskiviikko-iltana. Hän oli siivonnut pöytänsä, pannut kirjansa syrjään, pukenut ylleen päällystakkansa ja pannut hatun päähänsä; hänen kovaksi kierretty sateensuojansa oli valmiina otettavaksi mukaan, ja sen vieressä oli sievästi taitettu Times, valmiina vietäväksi kotiin tädille, neiti Olivia Chaunceylle, jonka kanssa hän asui vanhanaikaisessa talossa Southernstowen vanhimmassa kaupunginosassa. Hän seisoi ikkunan vieressä vetäen sormikkaita käsiinsä täsmällisin liikkein ja katsellen samalla siitä avautuvaa näköalaa. Hän oli tehnyt nämä samat temput joka ilta kuutena kuukautena eikä se olisi saattanut häntä lainkaan toivottomaksi, jos joku erehtymätön profeetta olisi ennustanut, että hän tulee tekemään samoin joka ilta vielä monena pitkänä vuonna. Hänhän ei muuta toivonutkaan kuin hyvin sovitettua, tyyntä ja järjestelmällistä elämää, missä huominen olisi eilisen kaltainen.
Ja kuitenkin juuri tällä hetkellä, jos Shelmore vain olisi tiennyt sen, sattui läheisyydessä asioita, jotka eivät kuuluneet lainkaan hänen alaansa ja jotka tulisivat häiritsemään hänen säännöllistä päivittäistä elämäänsä. Kun hän seisoi siinä katsellen kylmästi ikkunasta, näki hän jotakin, mikä ainakin kiinnitti hänen huomiotaan, ellei se juuri kiihdyttänytkään häntä. Hänen konttorinsa sijaitsi nurkkakorttelissa, ja sen ikkunoihin näkyi suuri ala vanhinta kaupungin puolta ja täydellisesti vanhanaikaisen Chancellor-hotellin julkipuoli. Ja Shelmoren huomio kiintyi erään tytön nopeaan ilmestymiseen hotellin pihan portille. Siinä tyttö pysähtyi sekunniksi tai pariksi kivitykselle ja katseli epäröiden ja kysyvästi ympärilleen, kuten ihmiset tekevät nähdessään outoja esineitä tai kohtauksia. Hän oli pitkä, solakka ja notkea, ja Shelmore oli aivan varma siitä, että hän oli nuori ja kauniskin: muuten hän oli hienosti puettu ja outo paikkakunnalla. Shelmore kummasteli hänen käyttäytymistään tietämättä oikein miksi, mutta nähdessään tytön jälleen katselevan ympärilleen, epäröivän ja sitten äkkiä tulevan kadun poikki häntä kohti, hän sai teoriansa valmiiksi.
"Hän on joutunut johonkin pulaan", mumisi Shelmore, "ja haluaa saada selville jotakin".
Tyttö katosi näkyvistä katukäytävällä kävelevien ihmisten joukkoon, ja Shelmore, saatuaan sormikkaittensa viime sormen haluamaansa kuntoon, otti sievästi käärityn sateensuojansa ja yhtä sievästi taitetun Timesin käteensä ja valmistautui poistumaan päivittäisen työnsä näyttämöltä. Mutta ennenkuin hän ehti avata viheriäverhoisen oven, kuuli hän ääniä konttoristin huoneesta. Hän pysähtyi, ovi aukeni ja Simmons Hackdalen tarkkaavaiset kasvot ilmestyivät näkyviin samalla kun hänen kätensä ojentautui, tarjoamaan hänelle nimikorttia.
"Nuori hieno nainen", sanoi Simmons lyhyesti, "haluaa neuvotella teidän kanssanne".
Shelmore tarttui korttiin koneellisesti, tuijottaen sen sieviin kirjaimiin. Sen oli tietysti antanut sama tyttö, jota hän oli juuri äsken katsellut ikkunastaan. Ja kirjaimet, joihin hän tuijotti, muodostivat luonnollisesti hänen nimensä — Neiti Cynthia Pretty, St. Meliot's Camborne! — Hyväinen aika, Camborne oli ainakin parin-, kolmensadan kilometrin päässä Cornwallissa! Mitä… hän kohotti äkkiä katseensa, nyökäytti konttoristilleen ja vetäen pois sormikkaat käsistään ja ottaen hatun päästään meni pöytänsä taakse kuin johonkin suojaan. Mutta päästyään sinne jälleen hän kohdisti katseensa oveen…
Kun Simmons Hackdale ohjasi neiti Cynthia Prettyn huoneeseen, sai Shelmore hänestä yleisvaikutelman. Hän oli pitkä, solakka ja notkea, siis ensi otaksuman mukainen, ja kieltämättä viehättävä. Shelmore ei ollut varma siitä, oliko tytön tukka keltainen, tummankeltainen vaiko hieman punertava; hän ei ollut oikein varma tytön silmistäkään, olivatko ne siniset vai sinipunervat, mutta kaikissa tapauksissa valaisi tytön koko olemus konttoria. Ja tyttö oli nuori, ehkä yhdeksäntoista- tai kaksikymmenvuotias; Shelmore ei voinut sanoa sitä varmasti, mutta nuori hän ainakin oli. Ja äkkiä Shelmorekin tunsi itsensä hyvin nuoreksi, vieläpä hieman vähäpätöiseksi, sillä nähdessään hänet neiti Cynthia Pretty huudahti tahtomattaan.
"Ah!" sanoi hän pysähtyen oven ja pöydän väliin. "Oletteko te herra Shelmore, jonka nimi on katuovessa? Oletteko todellakin? Ah, te näytätte niin hirveän nuorelta ollaksenne asianajaja, jollaista minä juuri tarvitsen."
"Ehkä minä olen vanhempi kuin miltä näytän", vastasi Shelmore saaden takaisin tyyneytensä. "Ja minä vakuutan teille, että olen melko oppinut. Ettekö halua istuutua ja kertoa minulle…"
Hänen vieraansa vaipui lepotuoliin, johon hän viittasi, ristien kätensä syliinsä ja tarkastellen samalla Shelmorea toistamiseen arvostelevasti.
"Te olette todella älykkään näköinen", sanoi hän. "Ja te olette kaikissa tapauksissa mies ja asianajaja, jollaista minä juuri tarvitsen. Olen joutunut pulaan, herra Shelmore — en ainakaan tiedä, mitä olisi tehtävä. Nimeni on Pretty — Cynthia Pretty, kuten näette kortistani. Asun Cambornessa, Cornwallissa, ja omistan siellä puolet eräästä kuuluisasta tinakaivoksesta. Toinen puoli kuuluu yhtiömiehelleni, herra James Deanelle. Herra Deane on myös holhoojani ja uskottuni ja kaikkea muutakin isävainajani määräyksestä, koska minä olen vasta yhdeksäntoista vanha enkä siis täysi-ikäinen. Sanon tämän vain jonkinlaiseksi johdannoksi todellisille tärkeille asioille. Asia on niin, että herra Deane ja minä olemme viime aikoina matkustelleet. Emme kuitenkaan yhdessä, vaan erikseen. Hän on oleskellut Pohjois-Englannissa, sillä hän pitää hyvin paljon vanhoista kartanoista, muinaisesineistä ja niin edespäin. Minä taas olen ollut Bathissa erään entisen koulutoverini luona. Päätimme herra Deanen kanssa tavata toisemme täällä Southernstowessa, Chancellor-hotellisssa, tänään tai tarkemmin sanoen tänään iltapäivällä. Aiomme viipyä täällä muutamia päiviä voidaksemme tutustua paikkaan ja matkustaa sitten Doveriin ja mannermaalle, Hollantiin, Belgiaan, ehkäpä vielä Saksaankin. No niin, minä saavuin tänne Bathista kaikkine tavaroineni noin puoli tuntia sitten ja ajoin suoraan Chancelloriin. Siellä oli jo varattu minulle huone — herra Deane oli varannut sen saapuessaan tänne maanantaina eli toissapäivänä. Mutta herra Deanea itseään ei näy siellä — hän on kadonnut jäljettömiin."
"Jäljettömiinkö?" huudahti Shelmore. "Kuinka ja miksi?"
"Älkää kysykö minulta", vastasi hänen vieraansa. "Minä en tiedä sitä. Nyt saatte kuulla, mitä tuolla kadun toisella puolen naiskonttoristi sanoi. Isäntä ei ollut kotona enkä saanut paljonkaan selville tytöltä, joka näyttää melko tyhmältä ja lyhytnäköiseltä. Hän sanoi herra Deanen saapuneen sinne maanantaina johonkin, aikaan ja kadonneen sitten salaperäisesti seuraavana iltana, eivätkä he ole nähneet häntä sen jälkeen. Ja koska minun mielestäni piti neuvotella heti jonkun kanssa, tulin ulos hakemaan asianajajaa, jolloin näin nimenne, ja — no niin, muutapa minä en tiedäkään."
"Kuinka vanha herra Deane on?" kysyi Shelmore.
"Hän täytti viime kesäkuussa kuusikymmentäkolme vuotta", vastasi neiti
Pretty.
"Tiedättekö mitään syytä tähän katoamiseen?"
"Jumala varjelkoon, en! Mitä syytä siihen voisi olla?"
"Koska en tunne häntä, en osaa sanoa. Olisikohan se voinut johtua raha-asioista?"
"Herra Deane on varakas mies. Me olemme yhtiötovereita ja molemmat rikkaita."
"Onko hänellä nykyään ollut joitakin kotihuolia? Onko herra Deane naimisissa?"
"Hän on leski. Hänen vaimonsa kuoli minun ollessani pieni tyttönen."
"Onko hänellä lapsia, jokin poika tai tyttö?"
"Ei. Minä olen kuullut hänen sanovan, ettei hänellä ole ainoatakaan sukulaista koko maailmassa."
"Oliko hän tyytyväinen elämäänsä? Eikö hänellä ollut minkäänlaisia huolia?"
"Koska olen tuntenut hänet lapsuudestani saakka, niin voinpa melkein sanoa, ettei herra Deanella ollut minkäänlaisia huolia eikä vaikeuksia. Hänen luonteensa oli hyvin aurinkoinen ja iloinen."
"Te ette siis tiedä minkäänlaista syytä, miksi hän olisi kadonnut?"
"En ainoatakaan! Tiedän hänen odottaneen hirveän kiihkeästi tätä matkaa manterelle, ja viime kirjeessään, jonka häneltä sain — se on täällä laukussani — hän lupaa uskollisesti odottaa minua Chancellor-hotellissa tänään neljän aikaan. Hän on sellainen mies, että hän täyttää mitä tarkimmin sopimuksensa. Herra Shelmore, minä olen ihan varma siitä, että tässä on jotakin vialla."
Shelmore pani hatun päähänsä.
"Minä tulen kanssanne hotelliin, neiti Pretty", sanoi hän. "Tunnen
Bellingin, isännän, ja parasta on, että puhuttelemme häntä heti."
"Kun olin siellä, oli hän jossakin kaupungilla", huomautti neiti Pretty. "Enkä ymmärrä, voiko hänkään tietää sen enempää kuin ettei herra Deane ole ollut siellä maanantai-illasta asti."
"Herra Deanehan on voinut jättää hänelle jonkun sanan, josta ei konttorineiti tiedä mitään", vihjaisi Shelmore. "Belling on kaikissa tapauksissa tarvitsemamme mies, ja tuolla hän juuri meneekin kotiinsa."
Hän vei uuden asiakkaansa vanhan hotellin pihan poikki ja konttorin ohi erääseen yksityishuoneeseen, missä isäntä, iloisen näköinen keski-ikäinen mies, riisui juuri yltään päällystakkaan ja hattuaan. Hän kumarsi kohteliaasti neiti Prettylle, nyökäyttäen sitten ymmärtävästi päätään Shelmorelle.
"Minulle kerrottiin juuri neiti Prettyn saapumisesta ja hänen tekemistään tiedusteluista, minne herra Deane on joutunut", sanoi hän siirtäen tuoleja lähemmäs vierailleen. "Jaha, te olette heti kääntynyt lainopillisen neuvonantajan puoleen, neiti, mutta toivokaamme, ettei se ole tarpeen. Ja kuitenkin se on totta, herra Shelmore, etten tiedä mitään herra Deanesta. Hän ei ole täällä enkä tiedä, missä hän oleskelee."
"Kertokaa minulle vain kaikki, mitä tiedätte", vastasi Shelmore. "Neiti Pretty on luonnollisesti levoton hänen vuokseen ja pelkää hänelle tapahtuneen ehkä jotakin."
"No niin, sir, herra Deane näytti minusta sellaiselta mieheltä, joka voi täydellisesti pitää huolta itsestään", vastasi isäntä istuutuessaan vieraitaan vastapäätä. "Mutta minä kerron teille kaikki tietoni. Herra Deane saapui tänne luullakseni Lontoosta maanantai-iltapäivällä noin kello neljän aikaan. Hän tilasi itselleen huoneen, numero seitsemännen. Sitten hän tilasi huoneen holhokilleen, neiti Prettylle, jonka sanoi saapuvan tänne keskiviikkona — numero yhdennentoista. Neiti Pretty on nyt tullut, ja huone on kunnossa hänelle. Mutta missä on hänen holhoojansa! Minä en voi kertoa teille muuta kuin tämän: Herra Deanen tavarat vietiin hänen huoneeseensa, ja hän meni sinne itsekin pyytäen tuomaan teetä. Sitten hän tuli syömään päivällistä kello seitsemän aikaan. Sen jälkeen hän tuli luokseni ravintolan tarjoiluhuoneeseen ja kysyi minulta, onko täällä joitakin erityisiä huvittelupaikkoja. Minä kerroin hänelle täällä juuri avatusta elävienkuvien teatterista, jollaista ei ennen milloinkaan ole ollut Southernstowessa ja jota kyllä kannattaa mennä katsomaan. Hän sanoi menevänsä sinne ja lähtikin, tullen takaisin noin kymmenen aikaan tai hieman myöhemmin, jolloin hän pyysi minua juomaan lasillisen kanssaan. Hän saikin sitten viskyä ja soodaa tähän samaan huoneeseen — herra Deane istui juuri tuossa samassa tuolissa kuin nyt te, herra Shelmore. Me keskustelimme teatterista ja nykyään noihin laitoksiin sijoitetuista pääomista. Sitte hän huomautti nähneensä teatterissa erään melko kauniin naisen, jonka hän sanoi istuneen jonkunlaisella kunniapaikalla ja näyttäneen paikalliselta kuuluisuudelta. Minä sanoin hänelle naisen olleen rouva Champernownen, Southerstowen pormestarin. Se kiinnitti suuresti hänen mieltään, ja hän sanoi, että vaikka hän oli kuullut ennenkin puhuttavan naispormestareista, ei hän kuitenkaan ollut milloinkaan nähnyt sellaista virantoimituksessa. Minä kerroin hänelle silloin, että rouva Champernowne on hyvin teräväjärkinen, taitava nainen ja omistaa erään kaupunkimme suurimmista liikkeistä ja että hän tultuaan Southernstoween noin parikymmentä vuotta sitten on aina harrastanut kaikkia kaupunkimme asioita ja toimii nyt jo toista vuotta pormestarina. Sitten keskustelimme jonkun aikaa naisten osanotosta valtiolliseen ja kunnalliseen elämään, ja noin yhdentoista aikaan hän sanoi menevänsä nukkumaan. Me sanoimme toisillemme hyvää yötä portaitten juurella, ja silloin näin hänen viimeisen kerran, herra Shelmore. En ole nähnyt häntä enkä kuullut hänestä mitään sen jälkeen."
"Entä palvelijanne?" huomautti Shelmore.
"Ah, niinpä totisesti!" vakuutti Belling. "Sisäkkö näki hänet viimeksi."
"Millaisissa olosuhteissa?" kysyi Shelmore.
"No niin", vastasi isäntä, "muutamien minuuttien, ehkä noin kymmenen tai viidentoista minuutin kuluttua siitä, kun hän oli mennyt yläkertaan, hän soitti sisäkön luokseen pyytäen häneltä lasillisen kuumaa maitoa. Tyttö tuli alas hakemaan sitä hänelle ja kun hän palasi se mukanaan, oli herra Deane, seuraavana aamuna tytöltä saamani selostuksen mukaan, istunut yöpuvussaan lepotuolissa ja lukenut jotakin kirjaa. Hän oli käskenyt tytön tuoda hänelle teetä ja kuivia korppuja juuri seitsemän aikaan seuraavana aamuna. Tyttö sanoi hänelle hyvää yötä mennen tiehensä ja jättänyt hänet sinne maistelemaan kuumaa maitoaan ja lukemaan kirjaansa — ja nyt olette saanut tietää kaikki."
"Hän oli siis täällä ainakin vielä myöhään maanantai-iltana", huomautti
Shelmore. "No niin, mutta siirrytään tiistai-aamuun kello seitsemään.
Mutta silloin tapahtui?"
"Tiistai-aamuna kello seitsemän sisäkkö vei hänelle teen ja korput", jatkoi Belling. "Koska hänen koputukseensa ei vastattu, meni hän huoneeseen, mutta siellä ei ollutkaan ketään. Hän otaksui silloin herra Deanen menneen kylpyhuoneeseen, minkä vuoksi hän laski teen pöydälle ja lähti huoneesta, vieden sinne kuitenkin hetkisen kuluttua kuumaa vettä. Herra Deane ei ollut siellä silloinkaan, emmekä ole nähneet häntä milloinkaan sen koommin emmekä kuulleet hänestä mitään. Kuten jo äsken sanoin, näki hänet viimeksi sisäkkö myöhään maanantai-iltana, jolloin herra Deane oli aikeissa mennä nukkumaan tai ainakin oli siihen valmistunut."
"Huomasikohan sisäkkö, oliko vuoteessa levätty?" kysyi Shelmore.
"Tarkoitan — tiistai-aamua."
"Ah, kyllä! Minä kysyin sitä häneltä, ja hän vastasi myöntävästi. Siinä oli varmasti maattu, sillä kävin siellä itse myöhemmin katsomassa."
Shelmore katsoi neiti Prettyyn, joka kuunteli tarkkaavaisesti keskustelua, kasvojenilmeen alkaessa käydä jo hyvin hämmästyneeksi. Äkkiä hän kysyi Bellingiltä kiireiseen suoraan tapaansa:
"Milloin te kaipasitte holhoojaani ensi kerran?"
Belling katsoi Shelmoreen, hymyillen, näyttäen tahtovan vihjaista, että mies käsittää varmasti tämänkin tilanteen paremmin kuin nainen.
"Niin, neiti", vastasi hän kääntyen kysyjän puoleen, "ehkä minä en huomannut kaivata häntä ennenkuin myöhään aamupäivällä. Meillä oli paljon vieraita eilen aamulla, ja minulla oli sen vuoksi hyvin kiire. Vasta noin yhdentoista aikaan juolahti äkkiä mieleeni, etten ollut vielä tavannut herra Deanea. Silloin kysyin sisäköltä ja sain kuulla kaiken sen, mitä nyt olen teille kertonut. Tyttö otaksui tietysti herra Deanen nousseen varhain ja menneen aamukävelylle ennen aamiaista, kuten niin monet muutkin herrasmiehet tekevät."
"Se tarkoittaa, että hän oli ottanut vaatteet mukaansa", sanoi neiti
Pretty tiukasti. "Hän ei ole suinkaan poistunut talosta yöpuvussaan.
Mutta näkikö kukaan hänen menevän ulos?"
"Niin", huomautti Shelmore nousten tuoliltaan, "siinäpä se onkin: näkikö kukaan hänen menevän ulos? Hänen on täytynyt poistua talosta myöhäisen yön ja varhaisen aamun välillä. Mutta tässä voi turvautua vain yhteen keinoon. Belling, meidän on neuvoteltava poliisin kanssa. Minä näen puhelimen tuolla nurkassa. Ei suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan, että soitan kaupungintalolle? Tällaisessa asiassa ei saa hukata hetkistäkään."
Hän meni lattian poikki puhelimeen ja kääntyi sitten parin minuutin kuluttua seuralaistensa puoleen.
"Kaikki on kunnossa", sanoi hän. "Mellapont tulee tänne itse — poliisimestari Mellapont."