TOINEN LUKU
Kuinka oli vuoteen laita?
Hetkisen kuluttua astuikin isännän yksityiseen vastaanottohuoneeseen mies, jota, jos hänellä olisi ollut siviilipuku hienon, tiukan mustaraitaisen, sinisen univormun asemesta, yhdeksän henkilöä kymmenestä olisi luullut siviilipukuiseksi henkikaartilaiseksi. Hän oli melko pitkä, tukeva mies, kasvot olivat päättäväisen älykkäät, ja nyt hän kohdisti tiukan, kysyvän katseen neiti Cynthia Prettyyn samalla kun nyökäytti päätään huolettomasti Bellingille ja Shelmorelle.
"Hyvää iltaa, herra Belling — iltaa, herra Shelmore", aloitti hän. "Mitä tämä kaikki merkitsee — täältä Chancelloristako on muuan herrasmies hävinnyt ihan jäljettömiin? Oliko hän tämän nuoren neidin holhooja, vai mitä? Niinkö? Kas vain! Millaiset ovat ulkonaiset seikat?"
Hän istuutui lepotuoliin ja kuunteli tarkkaavasti Shelmoren lyhyttä selostusta. Sitten hän kääntyi vilkkaasti isännän puoleen.
"Miksi ette ilmoittanut minulle tästä heti, Belling, kaivatessanne tuota herrasmiestä?" kysyi hän melkein virallisen ankarasti. "Siitä on jo kulunut hyvän joukon toista vuorokautta, kun kaipasitte häntä, ja minä kuulen nyt vasta ensi kerran puhuttavan siitä."
Belling levitti kätensä pudistaen päätään.
"Siinä te olette kyllä oikeassa, herra poliisimestari", vastasi hän, "mutta jos olisitte hoitanut tällaista virkaa niin monta vuotta kuin minä, tietäisitte hotellien vieraiden usein tekevän kummallisia asioita. Minä sain aluksi vain sellaisen käsityksen, että tämä herrasmies oli lähtenyt kävelemään ja mennyt kauemmaksi aikomaansa päämäärää, syönyt aamiaisensa jossakin ja palaisi tavalliseen aikaan välipalalle. Sitten vaivauduin menemään hänen huoneeseensakin ja koska näin hänen nukkuneen vuoteessaan, tuki se ensi otaksumaani. Myöhemmin, kun häntä ei vieläkään kuulunut tulevaksi ja päivä — eilinen — kului pitemmälle, juolahti mieleeni, että herra Deanella on ehkä ystäviä naapuristossa ja että hän on mennyt aamiaiselle heidän luokseen viipyäkseen siellä koko päivän. Ja kuta enemmän aikaa kului, sitä oikeammaksi otaksuin toista mielipidettäni, että hänellä oli ystäviä. Te kai huomaatte tästä —"
"Odottakaahan hetkinen", keskeytti Mellapont kääntyen neiti Prettyn puoleen. "Onko teidän holhoojallanne joitakin ystäviä tai tuttavia Southernstowessa tai sen ympäristössä?" kysyi hän. "Tarkoitan, teidän tietääksenne?"
"Minun tietääkseni ei", vastasi neiti Pretty. "Minä olen todella ihan varma siitä, ettei hänellä ole. Herra Deane ei ole ennen viime maanantaita milloinkaan käynyt Southernstowessa eikä tunne ketään täällä eikä läheisyydessäkään. Me keskustelimme melko paljon Southernstowesta suunnitellessamme lomaamme. Hän halusi katsella tuomiokirkkoa, vanhoja valleja ja kaikkia vanhoja kirkkoja ja taloja täällä, ja jos hän olisi tuntenut jonkun täkäläisen tai läheisyydessä asuvan, olen varma, että hän olisi maininnut siitä minulle. Sen tiedän, ettei hän ole milloinkaan ennen oleskellut Englannin tässä osassa."
"Tämä näyttää kumoavan toisen teorianne, herra Belling", huomautti
Mellapont. "Mutta tehän aioitte juuri huomauttaa —"
"Minä aioin vain sanoa, että herra Deanen poissaolo näytti sopivan siihen, mitä hän kertoi minulle holhokkinsa tulosta", sanoi Belling. "Hän sanoi neiti Prettyn saapuvan tänne vasta keskiviikkona iltapäivällä. No niin, hän voi siis keskiviikon iltapäivään saakka tehdä mitä vain haluaisi, koska hänellä ei sitä ennen ollut mitään sovittua kohtausta, jonka vuoksi tarvitsisi pysytellä sisällä. Onko siis mikään uskottavampaa kuin se, että jos hänellä on ystäviä — minä sanon jos, muistakaa se — täällä tai jossakin läheisyydessä, hän viipyy heidän luonaan, kunnes hänen on aika tulla tapaamaan neiti Prettyä? Minä olin luullakseni oikeutettu ajattelemaan niin. Tänne saapuu useinkin herrasmiehiä, jotka tilattuaan huoneen ja saatuaan tavaransa sinne poistuvat tapaamaan jotakin henkilöä, palaamatta pariin kolmeen päivään. Minä ajattelin tässäkin tapauksessa samoin, luulin hänen menneen tapaamaan jotakin henkilöä ja jääneen hänen luokseen."
"Nuo ovat vain teorioja", sanoi Mellapont. "Puhukaamme nyt selvistä tosiseikoista. Ja peittelemätön totuus on sellainen, että herra Deane oli makuuhuoneessaan, numero seitsemännessä, täällä Chancellor-hotellissa kello yhdentoista aikaan maanantai-iltana ja että hän seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan oli hävinnyt jäljettömiin. Mutta milloin hän siis poistui? Maanantai-iltanako vaiko tiistai-aamuna. Herra Belling, sallikaa minun vaihtaa pari sanaa sen sisäkön kanssa, josta olemme kuulleet puhuttavan. Tuokaa hänet tänne."
Belling poistui huoneesta, ja Mellapont, katsahdettuaan oveen, kumartui neiti Prettyn puoleen.
"Olikohan holhoojallanne ehkä paljonkin rahaa mukanaan?" kysyi hän tyynesti. "Käteistä rahaa?"
"Oli kyllä", vastasi neiti Pretty heti. "Hänellä oli kai paljonkin rahaa, koska aioimme matkustaa mantereelle. Hän otti sitä paitsi aina paljon mukaansa lähtiessään matkoille. Minä tiedän sen, sillä olen usein ennenkin matkustellut hänen kanssaan."
"Entä kalleuksia? Tarkoitan kelloa, ketjuja ja muita sellaisia esineitä", vihjaisi Mellapont. "Arvokkaita jalokiviäkin ehkä?"
"Hänellä oli koko joukko kalliita jalokiviä mukanaan", vastasi neiti
Pretty. "Voinpa melkein sanoa sitä hänen heikkoudekseen."
"Hm!" mumisi Mellapont katsahtaen Shelmoreen. "Ah, onpa hyvä, että saimme tietää näinkin paljon, vai mitä, Shelmore? Kuten ehkä muistatte, oli maanantaina markkinat, ja silloin tänne aina kokoontuu epäilyttäviä henkilöitä, jotka viipyvät paikkakunnalla myöhään seuraavaan aamuun. Kuitenkin — mutta täältähän sisäkkö jo tuleekin."
Belling palasi tuoden mukanaan nuoren naisen, joka katsoi kysyvästi ja uteliaasti häntä odottaviin henkilöihin, mutta pääasiallisesti kuitenkin poliisimestariin, ja tämä puolestaan katsoi häneen terävästi ja arvioivasti kuin olisi tahtonut arvostella hänen luotettavaisuuttaan.
"Tässä on Mary Sanders", sanoi isäntä. "Hän näki herra Deanen viimeksi."
"Ihan niin", myönsi Mellapont. "Ja mihin aikaan se tapahtui, Mary?"
"Juuri yhdentoista jälkeen maanantai-iltana, sir", vastasi sisäkkö epäröimättä.
"Siis silloin, kun veitte hänelle kuumaa maitoa, näitte hänen olevan aikeissa mennä nukkumaan ja kuulitte hänen määräyksensä, että toisitte hänelle teetä seuraavana aamuna kello seitsemän?"
"Niin, sir."
"Eikä hän ollut huoneessaan seuraavana aamuna seitsemän aikaan teidän mennessänne sinne?"
"Ei, sir."
"Hän ei siis lainkaan juonut teidän sinne viemäänne teetä?"
"Ah ei, sir; teehen ei lainkaan koskettu."
Mellapont vaikeni kokonaiseksi minuutiksi. Sisäkkö, joka näytti maltilliselta valppaalta nuorelta naiselta, katsoi häneen vakavasti. Sitten Mellapont äkkiä kumartui eteenpäin, katsoi tyttöön tiukasti ja pikemminkin kuiskasi kuin ääneen lausui seuraavan kysymyksen:
"Kuinka oli vuoteen laita, Mary? Mitä te siitä tiedätte?"
Sisäkkö säpsähti ja punastui vähän.
"Mitä te oikeastaan tarkoitatte, sir?"
"Tarkoitan, oliko vuoteessa maattu, Mary — oliko vuode sen näköinen?
Ollessanne sisäkkönä olette kai kokenut kaikenlaista? Minä huomaan
teillä olevan omat mielipiteenne tästä hyvin tärkeästä seikasta.
Ilmaiskaa ne minulle, Mary."
Tyttö hymyili hieman, vilkaisten salavihkaa isäntäänsä.
"No niin, sir", sanoi hän, "minä ajattelin todella jotakin, koska ei herrasmiestä kuulunut kotiin ennen aamiaista, ja sen vuoksi tarkastelin lähemmin huonetta ja erittäinkin vuodetta. Luulen, että hän meni vuoteeseen, mutta ei pysynyt siinä. Otaksun hänen hypänneen siitä pois hyvin nopeasti."
Mellapont läimäytti kämmenillä polviansa ja siirsi katseensa hitaasti ja merkitsevästi Bellingistä Shelmoreen ja Shelmoresta neiti Prettyyn.
"Hän luulee herra Deanen menneen vuoteeseen ja nousseen siitä jälleen melko äkkiä", sanoi hän jonkinlaiseen draamalliseen tapaan. "Kuinka tulitte sitä otaksuneeksi, Mary?" jatkoi hän kääntyen jälleen sisäkön puoleen. "Teillä on varmaankin omat syynne?"
"No niin, sir, kun katsoin vuodetta tarkemmin, ei se näyttänyt sellaiselta kuin siinä olisi nukuttu koko yötä", vastasi Mary. "Ylimmäisessä pieluksessa oli vain yksi ainoa kuoppa, ja lakanat olivat ihan suorat ja rypistymättömät. Näytti siltä kuin herra olisi mennyt vuoteeseen, muistanut samalla jotakin, noussut jälleen eikä sitten enää pannut maata."
Mellapont löi jälleen polviinsa.
"Ihmeellistä!" huudahti hän. "Kerrassaan ihmeellistä! Herra Deane menee vuoteeseen, mutta nousee heti jälleen. Kuulkaas, Mary, te olette varmaankin sellainen tyttö, että pidätte silmänne auki. Kun veitte herra Deanelle kuumaa maitoa, mihin laskitte tarjottimenne?"
"Pukupöydälle, sir; ihan lähelle sitä paikkaa, missä hän istui nojatuolissa lukien."
"Huomasitteko mitään tuolla pukupöydällä? Tietysti huomasitte. Mutta mitä?"
"No niin, sir, en voinut olla näkemättä niitä, koska ne olivat siinä pöydän keskellä. Näin kultakellon ketjuineen, timanttineulan ja muutamia sormuksia — timanttisormuksia, luullakseni."
"Hänellä oli pari arvokasta timanttisormusta", huomautti neiti Pretty.
"Ihan niin", sanoi Mellapont. "Kuulkaahan nyt, Mary, olivatko nuo esineet pukupöydällä teidän mennessänne sinne seuraavana aamuna?"
"Ei, sir; pöydällä ei ollut mitään muuta kuin harjoja, kampoja ja muita sellaisia esineitä. En nähnyt mitään arvokkaampaa."
Mellapont kääntyi, nyökäyttäen pari kolme kertaa Shelmorelle.
"Mikään ei voisi olla selvempää", sanoi hän hiljaisella luottavaisella äänellä. "Herra Deane nousi ja pukeutui, ottipa vielä kalleutensa mukaansa mennessään ulos toissailtana. Mary!"
"Sir!"
"Minä oletan, että teidän tehtäviinne kuuluu pitää huolta tuosta käytävästä tai osastosta tai miksi sitä nyt sanotaankaan, missä makuuhuone numero seitsemän sijaitsee?"
"Kyllä, sir. Se on ensi kerroksessa. Siellä on kuusi huonetta, numerot kolme, viisi ja seitsemän toisella ja nelonen, kuutonen ja kahdeksikko toisella puolen."
"Mihin aikaan lopetitte työnne sinä iltana?"
"Tavalliseen aikaan, sir; puoli kaksitoista."
"Näittekö sattumaltakaan herra Deanen poistuvan huoneestaan?"
"En, sir; varmasti en!"
"Jos otaksumme, että hän olisi halunnut jotakin teidän lopetettuanne työnne, niin keltä hän olisi sen saanut?"
"Kightilta, yövahtimestarilta, sir. Jos makuuhuoneista soitetaan puoli kahdentoista jälkeen, on Kightin vuoro palvella vieraita."
Mellapont kääntyi Bellingin puoleen viitaten kädellään.
"Nyt tulee Kightin vuoro!" komensi hän.
Belling nyökkäsi sisäkölle.
"Lähettäkää Kight tänne, Mary", sanoi hän. "Heti."
Kun sisäkkö oli mennyt, pysyivät kaikki ääneti. Se johtui suurimmaksi osaksi Mellapontin käyttäytymisestä, hän kun risti käsivartensa leveälle rinnalleen, käänsi kasvonsa kattoa kohti ja kohdistettuaan katseensa jotakin todellista tai kuviteltua paikkaa kohti näytti vaipuvan syviin ajatuksiin, palaten maailmaan vasta sitten kun muuan tanakka mies, viheriä esiliina edessä, tuli huoneeseen ja katsoi kysyvästi Bellingiin.
"Poliisimestari haluaa tehdä teille muutamia kysymyksiä, Kight", sanoi isäntä.
Kääntyessään yövahtimestarin puoleen Mellapont ei näyttänyt niin arvostelevalta kuin puhutellessaan sisäkköä. Hän teki ensi kysymyksensä näennäisen huolettomasti.
"Te olette työssä puoli kahdestatoista seitsemään, vai mitä, Kight?" kysyi hän.
"En, sir. Minä olen työssä kello yhdestätoista illalla kello kahdeksaan aamulla."
"Puolen tunnin ero toisaalle ja tunnin ero toisaalle päin. Hyvä on! Te olitte kaikissa tapauksissa työssä maanantai-iltana?"
"Tapani mukaan, sir."
"Tunsitteko herra Deanen, tuon numero seitsemässä asuvan herran?"
"Kyllä, sir. Näin hänen sanovan hyvää yötä herra Bellingille, kun hän meni yläkertaan maanantai-iltana."
"Näittekö hänen tulevan vielä alakertaan samana iltana?"
"En, sir."
"Ettekä varhain seuraavana aamunakaan?"
"En, sir."
"Ette siis nähnyt häntä lainkaan koko yönä?"
"En ole nähnyt häntä vilahdukseltakaan sen jälkeen kun hän meni yläkertaan, sir."
"Olisiko hän voinut tulla alas ja poistua talosta teidän huomaamattanne?"
"Voin tuskin ymmärtää, kuinka se olisi käynyt päinsä, sir. Se olisi varmasti ollut mahdotonta tavallista tietä."
"Miksi — miksi mahdotonta?"
"No niin, sir, isäntä kyllä ymmärtää tarkoitukseni. Katsokaa, tuo vanha ulkopiha on jonkinlainen pääkäytävä talon läpi julkipuolelta takaosaan asti. Kuten tiedätte, päästään julkipuolen portista High-kadulle ja takaportista Sepulchre-kujalle. Molemmat portit lukitaan kello yhdentoista aikaan minun tullessani toimeeni — sen teen ensi työkseni. Minulla on pihan puolivälissä pieni huone, jonka ovi on aina auki. Jos joku haluaa tulla tänne yöllä — tarkoitan myöhäisiä matkustajia, moottoripyöräilijöitä, automiehiä ja muita sellaisia — pitää heidän soittaa minulle ulkopuolelta. Ja jos joku haluaa poistua, pitää minun samoin avata menijälle jompikumpi portti. Hotellista voidaan kuitenkin poistua vaivaamatta minua, jos vain tiedetään, kuinka."
"Ah, täältä voidaan siis päästä kadulle vaivaamatta teitä, Kight?" sanoi Mellapont. "Mutta minkä kautta?"
"Katsokaas, sir; Sepulchre-kujalle johtavassa suuressa portissa on pienempi ovi, joka on kiinni vain säpillä. Jokainen hotellin asukas voi päästä kadulle siitä ovesta, mutta ei pääse jälleen sisään soittamatta minulle."
Mellapont kääntyi Shelmoreen päin nyökäten vakuuttavasti.
"Herra Deane poistui siitä ovesta!" sanoi hän. "Hyvä juttu, mutta milloin? Kight!"
"Sir!"
"Poistuitteko tuona yönä pihalla sijaitsevasta pienestä huoneestanne minnekään kello yhdentoista ja kahdeksan välillä? Kävittekö jossakin talon muussa osassa?"
"Kävin parikin kertaa. Minulla on huoneessani juomia yön varalta. Vein viskyä ja soodaa numero viiteentoista toiseen kerrokseen — se herra oli saapunut kaupunkiin hyvin myöhäisessä junassa. Hän jutteli kanssani muutamia minuutteja."
"Entä toisen kerran?"
"Vein kupillisen kahvia ja vehnäleipää numero viitoseen tänä aamuna kuuden aikaan, sir. Siellä asui muuan moottoripyöräilijä, joka halusi lähteä matkalle varhain."
"Ja viivyitte kummallakin kerralla yläkerrassa muutamia minuutteja?"
"Vain muutamia, sir."
"Ja kuitenkin voi noina muutamina minuutteina kuka tahansa tulla alakertaan huomaamatta ja poistua porttiovesta Sepulchre-kujalle. Niinkö?"
"Mahdollisesti, sir", myönsi Kight virnistellen, "mutta tuskinpa sentään niinkään helposti. Sehän todistaisi, että poistuja tuntee talon, tuon oven ja Sepulchre-kujan. Ja minun tietääkseni tämä herra oli ihan outo paikkakunnalla."
Mellapont nousi tuoliltaan.
"Minä olen joka tapauksessa", sanoi hän kääntyen Bellingin puoleen, "ihan varma siitä, että herra Deane mentyään huoneeseensa maanantai-iltana nousi jälleen heti, pukeutui, tuli alakertaan ja pujahti kadulle Kightin ollessa numero viidessätoista. Nyt on kysymys vain siitä, mihin hän meni ja missä hän oleskelee. Sen selville saaminen kuuluu minun tehtäviini, ja minä panenkin tiedustelut heti alulle. Herra Shelmore, teidän pitää tulla kanssani konttoriini. Neiti Pretty, neuvon teitä rauhoittumaan ja syömään jotakin päivälliseksi. Älkää olko sen hermostuneempi ja levottomampi kuin on luonnollista, sillä koetan tehdä kaikkeni. No niin, herra Shelmore."
Shelmore viipyi vain hetkisen sanoakseen neiti Prettylle, että hän lähettäisi tätinsä, neiti Chaunceyn, tänne illalla, ja poistui sitten Mellapontin kanssa hotellista. Poliisimestari taputti häntä olkapäähän.
"Herra Shelmore", kuiskasi hän, "älkää hämmästykö, vaikka tästä kehittyisikin ikävä juttu. Minä epäilen ryöväyksen, ehkäpä vielä murhankin tapahtuneen. Mutta nyt olen melkoisessa pulassa. Kuten ehkä tiedätte, on Etelä-Walesin suuren hiilityömieslakon vuoksi kaikki vakituiset poliisit viety sinne auttamaan eikä minulla ole käytettävänäni muita kuin ylimääräisiä — siviilimiehiä. Minun on kuitenkin pakko tehdä, mitä voin, ja ensi työkseni aion tutkia koko kaupungin löytääkseni tämän onnettoman vanhan herran. Herra Shelmore, nyt jo vainuan murhaa."
Lausuttuaan tämän synkän ennustuksen hän vei Shelmoren ikivanhan kaupungintalon kellarikerroksessa olevaan poliisikamariin, jossa muuan yksinäinen, pitkä, voimailijalta näyttävä, reipas nuorukainen juuri kiinnitti hihaansa ylimääräisen poliisin raitaista virkamerkkiä.