KOLMAS LUKU
Hiekkakuoppa
Mellapont astui kiireesti huoneen poikki ja läimäytti sydämellisesti virkamerkillä varustettua käsivartta.
"Tässähän minulla onkin mies, jollaista juuri parhaiten tarvitsen tällä hetkellä", huudahti hän. "Tulkaa konttoriini — molemmat! Tunnette kai Hackdalen, herra Shelmore? Ylimääräisistä poliiseistani on herra Hackdale kaikkein luotettavin — juuri sopiva mies tähän hommaan."
Shelmore tunsi John Hackdalen tarpeeksi hyvin ja hän tiesi hänen olevan varajohtajana Champernownen kangaskaupassa, siinä suuressa liikkeessä, joka oli Southernstowen nykyisen etevän naispormestarin omaisuutta. Tämä Hackdale oli myös hänen oman konttoristinsa, Simmons Hackdalen, vanhempi veli. Mutta hän tiesi Hackdalesta vielä enemmänkin, kuten useimmat muutkin kaupungin alkuperäiset asukkaat. Hän tiesi John Hackdalen ja hänen veljensä Simmonsin jääneen orvoiksi, toisen ollessa seitsemäntoistaja toisen kymmenvuotias, varattomina ja melkein ystävättöminäkin, ja vanhempi oli omilla ponnistuksillaan, saamatta apua muilta, elättänyt ja vaatettanut heitä molempia ja kasvattanut nuorempaa, kunnes Simmons oli tarpeeksi vanha tehdäkseen jotakin puolestaan. Hän tiesi senkin, että John Hackdalea, joka nyt oli kuusikolmattavuotias, sanottiin eteenpäin pyrkiväksi kunnianhimoiseksi mieheksi ja että häntä Champernownen liikkeessä pidettiin varsinaisena tukena ja todellisena johtajana, vaikka hänen vielä oli alistuttava toisen nimellisen johtajan käskyihin.
"Tietysti minä tunnen herra Hackdalen", vastasi hän heidän mennessään poliisimestarin huoneeseen. "Olisihan hyvin kummallista, ellei toinen tuntisi toistaan tällaisessa Southernstowen tapaisessa pienessä pesässä, poliisimestari."
"Ah niin, katsokaa, minähän en olekaan täällä mikään alkuasukas", sanoi Mellapont naurahtaen. "Parin vuoden oleskelu täällä ei ole saanut minua vielä käsittämään paikan pienuuttakaan. Mutta kertokaamme nyt herra Hackdalelle kaikki tapahtumat — hän on ylimääräisten poliisieni paras mies ja voi sitten jutella asiasta muille. Kuunnelkaa minua vain tarkkaavaisesti viisi minuuttia, herra Hackdale."
John Hackdale kuunteli tyynesti, kun Mellapont toisti sen kertomuksen, joka oli esitetty Chancellor-hotellin isännän yksityisessä huoneessa. Shelmore tarkasteli häntä hänen kuunnellessaan, ajatellen itsekseen, että John Hackdale oli luotu johonkin parempaan kuin seisomaan kangaskaupan myyntipöydän ääressä, vaikka tuo pöytä olisi kuinka pitkä, korkea ja leveä tahansa. Eroten veljestään Simmonsista, joka oli laiha ja teräväkasvoinen kettu- tai kärppämäisine ilmeineen, John oli pitkä, solakka ja pulska, ja silmät ja huulet ilmaisivat tyyntä pidättyväisyyttä, mikä olisi ollut hänelle suureksi hyödyksi, ajatteli Shelmore, jos vain olisi ryhtynyt harjoittamaan jotakin vapaata ammattia — hänen omaansa, esimerkiksi. Hackdale oli kieltämättä asianajajan näköinen — Shelmore oli jo näkevinään hänet pukeutuneena vaippaan ja tekotukkaan. Ja hänen ensi huomautuksensa todistikin hänellä olevan lakimiehen älyä.
"Mitä nyt ajattelette tästä?" kysyi Mellapont lopetettuaan kertomuksensa. "Miltä se teistä tuntuu?"
Hackdale käänsi hitaasti katseensa toisesta miehestä toiseen.
"Minusta se tuntuu tällaiselta", vastasi hän. "Ajatelkoonpa tuo nuori neiti mitä tahansa, on hänen holhoojansa ollut Southernstowessa ennenkin."
"Niinkö? Mutta mikä panee teidät niin ajattelemaan?" kysyi Mellapont kiihkeästi. "Mikä?"
"Nähtävästi", sanoi Hackdale, "hän tiesi, että Sepulchre-kujanteelle johtavassa portissa on pieni ovi. Minun tietääkseni tuo ovi on ollut siinä nuoruudestani asti. Kun aluksi rupesin ansaitsemaan elatukseni juoksupoikana, toin monta kääröä Chancelloriin juuri sitä tietä."
"Hyvä!" sanoi Mellapont. "Te siis ajattelette…"
"Minä luulen herra Deanen tunteneen Southernstowen ja jonkun sen asukkaista", vastasi Hackdale. "Oletan hänen äkkiä saaneen päähänpiston lähteä tapaamaan tätä tuttuaan, vaikka jo olikin niin myöhä. Se taasen, ettei hän milloinkaan palannut, on niitä asioita…"
Hän keskeytti katsoen tarkoittavasti seuralaisiaan.
"Mitä tarkoitatte?" sanoi Mellapont tiukasti. "Mitä?"
"Niitä asioita, joista on tarkoilla kyselyillä otettava selko", jatkoi Hackdale. Hän keskeytti jälleen katsoen vielä merkitsevämmin ja tarkemmin poliisimestaria. "Kaiketi hänellä oli rahaa ja kalleuksia mukanaan, koska hän oli matkoilla?" vihjaisi hän.
"Paljonkin — ainakin siitä päättäen, mitä äsken kuulimme", vakuutti
Mellapont.
"Maanantaina oli markkinat", huomautti Hackdale. "Kuten tiedätte, pysähtyy kaikenlaista roskaväkeä, eläinkauppiaita, kuokkavieraita ja muita sellaisia, kaupunkiin yöksi, monikin nukkuakseen humalan jälkeen. Jos herra Deane meni ulos puolenyön tienoissa, sanokaamme, johonkin laitakaupungin taloon —"
"Juuri sitä olen minäkin ajatellut!" huudahti Mellapont. "Me emme voi muuta kuin hakea, kysellä ja levittää asiasta tietoja. Tällaisilla pikkukaupungeilla on kuitenkin se etu, että kaikki huhut leviävät täällä tunnissa joka paikkaan. Kertokaa te tästä kaikille, Hackdale, ja samoin tekin, Shelmore. Hackdale, otaksun teidän nyt lähtevän kierroksellenne kaupungin pohjoislaidalle, vai mitä? Kertokaa uutinen jokaiselle tapaamallenne henkilölle, sillä jonkun on varmasti täytynyt nähdä tai kuulla jotakin siitä miehestä."
"Sitä en osaisi väittää", sanoi Hackdale epäillen. "Southernstowen asukkaista menee yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta vuoteeseen kello kymmenen aikaan. Toimiessani ylimääräisenä poliisina olen tuskin tavannut ainoatakaan sielua kaduilla sen jälkeen."
Hän nyökkäsi Shelmorelle ja meni ulos, mutta pysähtyi seuraavaan huoneeseen sanoakseen muutamia sanoja parille ylimääräiselle poliisitoverilleen, jotka olivat juuri saapuneet ja valmistautuivat lähtemään vapaaehtoiselle kierrokselleen. Sitten poistuen poliisiasemalta hän meni kadulle ja kääntyi eräälle kapealle kujanteelle, kaupungintalon sivulle. Tämän kujanteen päässä oli pieni aukio, jonka ympärillä oli vanhoja, puoleksi puusta rakennettuja taloja, ja yhdessä niistä, parin vanhanpiian omistamassa täysihoitolassa, Hackdale asui veljensä, Simmonsin, kanssa. Hän halusi nyt puhutella Simmonsia, koska tiesi Simmonsin parhaiten kykenevän levittämään huhuja, niin että uutinen Deanen kummallisesta katoamisesta olisi puolessa tunnissa tunnettu kaikkialla Southernstowessa.
Hackdale avasi täysihoitolan oven astuen nelikulmaiseen tammella laudoitettuun halliin, jota katon keskeltä riippuva lamppu valaisi. Lampun alla seisoi siistiin iltapukuun pukeutunut mies, joka harjasi huolellisesti oopperahattuaan. Hän oli pitkä ja solakka noin kuusikymmenvuotias mies, joka kai oli ollut hyvinkin kaunis aikoinaan, mutta jonka ulkomuoto nyt oli jollakin tavoin huolellisesti säilytetyn ja taitavasti korjatun raunion näköinen. Hänen nimensä oli Mark Ebbitt, ja Hackdale tunsi hänet, koska hän oli asuintoveri ja vastaperustetun elävienkuvien teatterin johtaja; hän tiesi myös, että Ebbitt oli aikoinaan ollut näyttelijä, joka ei ollut juuri onnistunut urallaan, ja kun Hackdale oikein ajatteli, muisti hän todella, että Ebbitt tullessaan ensi kerran Southernstoween oli kuulunut rähjäisten ja rappiolle joutuneitten ihmisten luokkaan. Mutta nyt hän oli päässyt jaloilleen jälleen ja voi menestyvän huvipaikan johtajana kerran vielä komeilla hienoilla puvuilla ja liinavaatteilla.
He nyökkäsivät toisilleen tuttavallisesti, ja Hackdale pysähtyi aikoessaan mennä omaan huoneeseensa.
"Oletteko kuullut joitakin uutisia?" kysyi hän.
"En niin hiventäkään, poikaseni!" vastasi Ebbitt. "Oletteko te?"
Hackdale kertoi hänelle juuri äsken kuulemansa seikat, ja Ebbitt kuunteli melko välinpitämättömästi asetellessaan huolellisesti oopperahattua päähänsä uunin yläpuolella riippuvan kuvastimen edessä.
"Kadonnut on varmaankin se vieras, jonka näin teatterissamme maanantai-iltana", huomautti hän. "Hän oli pitkähkö, hieno, harmaapartainen, ruskeapukuinen herra, jonka kaulahuivissa huomasin kirotun komean timanttineulankin. Hm, jos vanhahkot herrasmiehet lähtevät keskiyöllä kävelemään maaseutukaupungeissa tuollaisia jalokiviä mukanaan, niin…"
"No niin, kertokaa siitä kaikille tapaamillenne henkilöille tänä iltana. Tahdotteko niin tehdä?" vihjaisi Hackadale. "Julkisuus —"
"Hyvä mies, asia on koko kaupungin tiedossa ennen illallista", sanoi Ebbitt. "Jumala siunatkoon teitä, jos yläkerran papukaija saisi päähänsä lentää ulos ikkunasta, niin luuletteko, etteivät kaikki southernstowelaiset tietäisi sitä viiden minuutin kuluttua? Julkisuuttako? Luottakaa te vain maaseutukaupunkilaisiin siinä suhteessa."
Hän kiersi valkoisen silkkihuivin kaulaansa, antoi vielä oopperahatulleen ylimääräisen sysäyksen oikealle korvalliselle päin ja tepasteli kadulle, jolloin Hackdale, avattuaan hallin vasemmalla puolella oven, meni siihen vierashuoneeseen, jota hän veljineen käytti arkihuoneenaan. Simmons oli siellä teeillallisensa jäännökset edessään, mutta itse syventyneenä tutkimaan suurta lakikirjaa, jonka molemmille puolille hän oli lujasti painanut kyynärpäänsä. Rystysten välistä, joilla hän painoi ohimokaan, hän katsoi Johniin.
"Minulla on sinulle hauskaa tehtävää, Sim", sanoi Hackdale. "Ihan sinulle sopivaa. Sinä aiot tietysti mennä ulos?"
"Ehkä hetkiseksi", vastasi Simmons uteliaan näköisenä. "Mikä nyt on?"
"Näin on asia", vastasi Hackdale. Hän istuutui, riisumatta päällystakkiaan ja hattuaan, ja kertoi veljelleen kaikki saamansa tiedot. "Jos siis aiot mennä kerhoon, voit kertoa sen — voit kertoa sen kaikille. Kerro se kaikille tapaamillesi henkilöille."
Simmons nyökkäsi, ja hänen teräviin silmiinsä ilmestyi miettiväinen ilme.
"Tyttö on varmaankin sama, joka tuli Shelmoren konttoriin tänään
iltapäivällä juuri meidän aikoessamme poistua sieltä", huomautti hän.
"Shelmore meni hänen kanssaan. Hänen nimensä oli Pretty — neiti
Cynthia Pretty."
"Näyttikö sinusta nimi lainkaan sopivan hänelle?" kysyi vanhempi veli.
"Oliko hän kaunis?"
"Ehdottomasti!" sanoi Simmons. "Ja hienokin. Minä näin kortista, että hän on kotoisin Cornwallista, mutta uskallan lyödä vetoa viitosesta pennyä vastaan, ettei hän ole saanut pukuaan sieltä erämaasta. Lontoolaista tyyliä päästä jalkoihin asti."
"Hyvä poika", sanoi Hackdale hyväksyvästi, "koeta aina terästää huomiokykyäsi, Sim, niin saat olla varma menestyksestäsi. No niin, minun pitää lähteä kierrokselleni. Tapaan sinut aamiaisella."
Pieni käärö, jonka hän tiesi sisältävän voileipiä, ja pullo, johon hän oli sekoittanut mietoa viskyä ja vettä, oli pantu sivupöydälle, ja työnnettyään ne taskuihinsa Hackdale nyökkäsi veljelleen ja lähti huoneesta. Mutta sen sijaan, että hän olisi mennyt talosta julkipuolen ovesta, hän pujahtikin erästä käytävää pitkin takapihalle päästäen siellä irti koiransa, puhdasrotuisen airedale-terrierin, jota naapurit nimittivät Martiniksi. Tämä arvokas apulainen kintereillään hän lähti kävelemään takaisin kaupungintaloa kohti ja sitten siihen Southernstowen kaupunginosaan, jonka järjestyksestä hänen juuri silloin oli huolehdittava.
Mellapont ei ollut syyttä puhunut tämän kaupungin pienuudesta, jonka poliisipäällikkönä hän toimi. Vaikka se olikin niin vanha, että sen asukkaat kerskaillen sanoivat sitä Englannin vanhimmaksi asutuksi kaupungiksi, ja kuuluisa, koska siellä oli muuan Englannin ikivanhoja tuomiokirkkoja, joka oli hyvin mielenkiintoinen ja tärkeä kaikille muinaistieteen ja sen haarojen tutkijoille, oli se perin mitätön kokonsa puolesta. Se sopi kaikkinensa sitä ympäröivien vanhanaikaisten ja hyvin säilyneiden valliensa kera noin neliökilometrin alalle, ja jokainen voi ihan hyvin kävellä sen päästä päähän ja ympäri tunnissa. Siinä oli vain kolme katua: yksi niistä, High-katu, ulottui sen poikki idästä länteen; toinen, North Bar, High-kadulta kaupungin pohjoisiin valleihin, ja kolmas, South Bar, kaupungin keskustasta etelälaidalle. Näiltä kaduilta haarautui tietysti melkein päämäärättömästi kaikenlaisia kujanteita, pihoja ja käytäviä, jotka olivat niin kapeita ja joiden sisäänkäytävät olivat useinkin nykyaikaisten julkisivujen niin piilottamia, että vain omat asukkaat tunsivat ne. Monella niistä ei ollut edes nimeäkään.
Hackdalen toimintapiiri oli kaupungin pohjoisosassa. Siellä, sitten kun vallit oli sivuutettu, oli paljon komeita taloja — yksityisten maille rakennettuja kartanoita ja huviloita, joiden takana oli aukeata maata. Kaupungin ylhäisimmät perheet asuivat siellä, kuten vapaiden ammattien harjoittajat, kauppiaat ja varakkaat liikemiehet. Hänen omalla työnantajallaankin, pormestarilla, rouva Sophia Champernownella, oli siellä suuri Ashenhurst-niminen huvila, jossa hän asui veljensä kanssa. Tämä oli omituinen, nähtävästi hyvin epäkäytännöllinen, joutilas, ystävällinen ja hyvin puettu herra, jota tavallisesti nimitettiin herra Alfrediksi. Sitä, mikä herra Alfredin sukunimi oli, ei tiennyt Hackdale eikä kukaan muukaan — hän oli yksinkertaisesti vain herra Alfred. Hänestä ei tiennyt kukaan muuta kuin sen, että kun rouva Champernowne ensi kerran saapui Southerhstoween parikymmentä vuotta takaperin ja osti sieltä rappiolle menneen kaupan, josta hän nopeasti kehitti ensiluokkaisen ja nykyaikaisen, Lontoon ja Pariisin kangaskauppoja muistuttavan liikkeen, saapui herra Alfredkin hänen kanssaan ja oli siitä asti viettänyt jonkinlaista loisen tai seuralaisen elämää hänen luonaan.
Hackdale ei ollut hyvinkään kaukana Ashenhurstin portilta, kun muuan mies tuli äkkiä tien poikki ja tervehti häntä. Läheisen lyhdyn valossa hän huomasi tulijan James Bartlett-nimiseksi mieheksi, jonka kaikki southernstowelaiset hyvin tunsivat. Bartlett oli aikoinaan ollut melko varakas, mutta hänen kohtalokas intohimonsa pelata toisella ja kaataa väkeviä ryyppyjä suuhunsa toisella kädellään oli tehnyt hänestä tyhjäntoimittajan, joka eli kädestä suuhun. Mutta vaikka hän olikin tyhjäntoimittaja ja varaton, käyttäytyi hän varmasti ja puhui suunsa puhtaaksi, eikä hän nytkään tuhlannut aikaa sanoessaan, mitä mieleen johtui, kun tapasi John Hackdalen.
"Hei, herra Hackdale!" sanoi hän tuttavallisesti. "Te toimitte siis vieläkin ylimääräisenä poliisina. Uskallanpa sanoa, että toimitatte tehtävänne yhtä hyvin kuin vakinainen poliisikin. Mutta mikä tämä kuulemani juttu onkaan, herra Hackdale? Sanotaan, että Chancellor-hotellissa kaivataan erästä herrasmiestä? Jos asia on niin, voisin luullakseni kertoa teille siitä jotakin."
Hackdale, joka ei olisi halunnut tuhlata minuuttiakaan ajastaan Bartlettille päivänvalossa jollakin Southernstowen kadulla, ei kavahtanut keskustelemasta hänen kanssaan tällaisessa yksinäisessä paikassa osittaisen pimeyden suojassa. Hän vihelsi koiransa luokseen ja pysähtyi.
"Mitä te sitten voisitte kertoa?" kysyi hän puoleksi halveksivasti.
"No niin, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kerron sen teille", vastasi Bartlett korostaen viimeistä sanaa. "Te olette varovainen nuori mies ja voitte pitää suunne kiinni, jos tarve niin vaatii, enkä minäkään ole mikään hölmö, herra Hackdale. Mutta seikka on sellainen, että kuljeskelin täälläpäin myöhään viime maanantai-iltana — käväisin tapaamassa erästä henkilöä, mutta viis siitä, ketä. Ja juuri kun pääsin North Barille keskiyön tienoissa, kohtasin erään tuntemattoman herrasmiehen. Hän oli pitkähkö, laiha; harmaapartainen, hyvin puettu, sen näin selvästi. Hän pysähdytti minut haluten tietää jotakin. Mitä sanotte siitä, herra Hackdale?"
"Mitä hän tahtoi tietää?" kysyi Hackdale tuntien epämääräisesti, että jotakin tärkeää ja sellaista, mikä jollakin tavoin tulisi koskemaan häntä itseäänkin, oli paljastumaisillaan. "Mitä?"
Bartlett taputti ylimääräisen poliisin käsivartta alentaen äänensä kuiskaukseksi.
"Hän tahtoi tietää, niissä on Ashenhurst-huvila, rouva Champernownen asunto!" vastasi hän. "Juuri sitä eikä mitään muuta."
Hackdale pysyi vaiti. Bartlett puhui epäilemättä Deanesta. Miksi halusi Deane, muukalainen, tavata rouva Champernownea keskiyöllä? Ja kuitenkin…
"Ilmoititteko sen hänelle?" kysyi hän äkkiä.
"Kyllä. Miksi en olisi sitä tehnyt?"
"Lähtikö hän sinne päin?"
"Suoraan, annettuaan minulle viisi shillingiä."
Nyt seurasi toinen vaitiolo, jolloin Hackdale ajatteli tiukasti ja nopeasti. Bartlett keskeytti hänen mietteensä.
"Minä olen ihan varma siitä, että hän oli tuo kaivattu herrasmies, herra Hackdale. Hän tuli tänne päin hakemaan rouva Champernownea eikä häntä ole sen erän jälkeen nähty. Kummallista!"
Hackdale katseli ympärilleen. Tällä rauhallisella tiellä ei ollut ketään näkyvissä eikä kuuluvilla. Hän kosketti Bartlettia olkapäähän.
"Oletteko kertonut tästä jollekulle?" sanoi hän. "Ette siis kenellekään? Kuulkaahan nyt, elkää kertokokaan. Siihen liittyy jokin salaisuus, enkä halua, että rouva Champernownen nimi sekoitetaan juttuun. Pitäkää se omana tietonanne, Bartlett, kunnes tapaan teidät jälleen. Kas tässä!"
Hänellä oli irtonaisia rahoja taskussaan, kultaa ja hopeaa, ja tuskin tietäen, mitä teki, hän otti ne kouraansa ja pudotti ne Bartlettin valmiiseen käteen. Bartlett kiiruhti ne työntämään piiloon samalla kädellä, tarttuen Hackdalen käsivarteen toisella.
"Vaiti on sopiva sana, herra Hackdale!" kuiskasi hän. "Sen takaan, että pidän kieleni kurissa. En hiiskahdakaan…"
Hän katosi äkkiä pimeään, ja Hackdale, tuijotettuaan sille suunnalle hetkisen, lähti kävelemään hitaasti eteenpäin. Hän oli huumaantunut kuulemastaan. Mitä se tarkoittikaan? Hän oli jo joutunut Ashenhurstin läheisyyteen ja katsellessaan huvilan valaistuja ikkunoita arvaili, tietäisikö joku niiden takana oleskeleva… jotakin.
Hän jatkoi matkaansa portin ja huvila-alueen ohi kapealle sivukujanteelle, joka rajoitti rouva Champernownen verkkopallokenttää ja hedelmätarhaa. Ja sieltä hän, seuraten tavallisia jälkiään, kääntyi vanhalle hiekkakuopalle, jota ei ollut pitkiin aikoihin käytetty ja joka nyt oli kasvanut täyteen pensaita ja muita kasveja. Sen poikki hänellä oli lyhyin matka kierroksensa toiseen osaan. Mutta Hackdale ei käyttänyt hyväkseen tätä lyhyttä oikotietä tänä iltana. Airedale-terrieri syöksyi näet pensastoon alkaen ensin murista ja sitten vinkua, ja Hackdale, seurattuaan sitä, kompastui äkkiä miehen ruumiiseen — jäykkään ja liikkumattomaan.