KAHDEKSAS LUKU
Neiti Rrettyn keinot
Saatuaan Bartlettilta kieltävän vastauksen julistuksien jakelemisessa Pemberton kääntyi muiden puoleen. Hänen oli hyvin helppo löytää sijainen, koska paikkakunnalla oli paljon joutilaita miehiä, joista jokainen olisi mielellään tahtonut ansaita puoli puntaa, vaikka Bartlett oli siitä niin halveksivasti luopunut. Ja kello yhdeksän aikaan seuraavana aamuna oli julistus Southernstowen liikekorttelin joka kaupan ikkunassa nähtävänä, ja kaikki varhain nousseet arvailivat, voisiko joku olla niin onnellinen, että ansaitsisi tuhannen punnan palkinnon.
Mellapont näki näitä ilmoituksia tullessaan kotoaan laitakaupungilta ja kirosi hiljaa itsekseen. Ryhdyttyään poliisilaitoksen palvelukseen hän oli alusta saakka odottanut juttua, suurta juttua, tuollaista oikein kuuluisaa juttua, ja nyt hänestä oli tuntunut siltä kuin hän vihdoinkin olisi saanut sellaisen tästä Chancellor-hotellin salaperäisestä tapahtumasta. Hän oli aikonut itse johtaa sen tutkimista, tehdä itse raskaimman työn ja saada kaiken ilmisaannin ja paljastamisen suoman kunnian itselleen. Hän oli tahallaan karttanut kutsumasta apua ulkoapäin, koska hän ei halunnut avukseen vainukoiria Scotland Yardin etsivältä osastolta, jotta ne olisivat voineet pistää nenänsä Southernstoween tai sormensa hänen piirakkaansa. Hän toivoi voivansa sanoa, sitten kun työ oli tehty, että hän oli tehnyt sen kaiken kenenkään avutta omalla viekkaudellaan ja taitavuudellaan. Mutta tässä oli sekaannuttu asiaan, vieläpä niin, ettei hän juuri silloin olisi sitä lainkaan kaivannut. Se oli kiusallista, ja kun hän oli toimittanut tavalliset tehtävänsä poliisiasemalla, meni hän Shelmoren konttoriin ja puhui siitä suoraan. Mutta Shelmore pudisti päätään levittäen kätensä.
"Minun syytäni se ei ole, poliisimestari", vastusti hän. "Minä en ole kuitenkaan ihan varma siitä, olenko kokonaan samaa mieltä kanssanne. Mutta mitä voimmekaan tehdä tuollaiselle nuorelle naiselle, joka on melkein päättäväisin ihminen, mitä milloinkaan olen tavannut? Neiti Pretty tuli tänne vaatimaan, että niin tehtäisiin. Hän sanoi minulle kylmästi, että vaikka hän ei vielä olekaan täysi-ikäinen, on hänellä kuitenkin pankissa runsaasti käyttövaroja, joiden kanssa hän saa menetellä mielensä mukaan, ja hän ilmoitti minulle vielä lisäksi, että hän tahtoo uhrata vaikka joka pennin päästäkseen holhoojansa murhaajan jäljille. Hän on sellainen nuori nainen, joka kulkee empimättä omaa tietään ja voi tehdä asiat kirotun vastenmielisiksi jokaiselle, jos koettaa häntä vastustaa. Minä en tiedä, ovatko kaikki cornwallilaiset hänen laisiaan, koska en ole tavannut ainoatakaan ennen, mutta hän on — ellei juuri kostonhimoinen, niin ainakin ääriään myöten täynnä sellaista tarmoa, joka haiskahtaa hyvin paljon kostolta. Hän on saanut päähänsä, että hänen velvollisuutensa on kostaa holhoojansa puolesta, eikä hän haikaile mitään. Hän oli ehdottomasti päättänyt tarjota tämän palkinnon, ja ellen olisi toiminut hänen puolestaan, olisi hän käyttänyt jonkun toisen asianajajan apua. Jos vain tuntisitte hänet paremmin —"
Samalla aukaisi Simmons vihreäverhoisen oven, vetäytyen syrjään. "Neiti
Pretty!" ilmoitti hän.
Neiti Pretty astui huoneeseen, nyökäten ensin Shelmorelle ja sitten Mellapontille. Hän ei ainakaan vielä ollut pukeutunut surupukuun, vaan oli päinvastoin ottanut ylleen hienoimmat vaatteensa, joissa hän näytti hyvin eloisalta ja päättäväisen pirteältä.
"Me puhuimme juuri teistä, neiti Pretty", sanoi Shelmore, vetäen nojatuolin lähemmäksi takkaa ja kohentaen äsken sytytettyä valkeata. "Poliisimestari Mellapont on pahoillaan sen vuoksi, että painatimme tuon palkintojulistuksen."
Neiti Pretty vaipui nojatuoliin ja kääntyi kiivaasti Mellapontiin päin.
"Saisinko tietää, miksi?" kysyi hän.
Mellapont hieroi leukaansa. Hän ei ollut tottunut väittelemään itsetietoisten nuorten neitosten kanssa ja katsoi nyt tätäkin samoin kuin biologi jotakin uutta ja hämmästyttävää yksilöä.
"Hm!" sanoi hän miettiväisesti. "Sellainen on jo hieman vanhanaikaista, neiti Pretty. Tällaisissa tapauksissa on parasta jättää asiat meidän, poliisin, haltuun. Jos vain olisitte odottanut hieman, ennen kuin…"
"Minä en ymmärrä lainkaan, miksi minun olisi pitänyt odottaa", keskeytti neiti Pretty. "Sillä aikaa kun odotamme, voi murhaaja päästä pakoon. Minä en sekaannu teidän hommiinne, herra poliisimestari — te seuraatte omia menettelytapojanne ja minä omiani. Holhoojani murhattiin katalasti tässä kaupungissa, ja minä tahdon tietää, kuka hänet on murhannut."
"Ihan niin. Minä otan vilpittömästi osaa tunteisiinne, neiti Pretty", myönsi Mellapont niin kohteliaasti kuin suinkin. "Mutta tällaisissa tapauksissa — salaperäisissä jutuissa — on pieni valtioviisaus useinkin paljoa hyödyllisempi kuin avoin taistelu. Muuten voidaan työskennellä monella eri tavalla, mutta minusta on aina parempi työskennellä salaisesti, niin sanoakseni. Olemme samaa mieltä siitä, että joku murhasi herra Deanen, mutta onko mielessänne jo herännyt siitä jokin teoria?"
Neiti Pretty mietti asiaa hetkisen.
"Luulen jonkun seuranneen häntä tänne Southernstoween", sanoi hän sitten, "jonkun, joka tiesi hänellä olevan rahaa ja kalleuksia mukanaan. Arvatenkin on tuo vainooja poikennut samaan hotelliin ja seurannut häntä kaupungille. Minulle on ainakin kerrottu, että hotellissa oli sinä iltana paljon matkustavaisia. Useimmat heistä olivat lähteneet seuraavana aamuna, enkä tiedä, voidaanko heidän jälkiään enää seurata. Mutta oletan, että poliisi ehkä voi päästä heidän jäljilleen ja kysellä heiltä."
"Minä puolestani kummastelen seuraavaa tosiseikkaa", huomautti Mellapont. "Miksi herra Deane poistui Chancellor-hotellista niin myöhään illalla — keskiyöllä?"
"Olen ajatellut sitäkin", sanoi neiti Pretty. "Minun luullakseni siihen on ollut jokin syy. Herra Deane nukkui melkein aina huonosti, ja olen kuullut hänen sanovan, ettei hän milloinkaan saanut unta vieraissa vuoteissa. Ollessaan kotonaankin hänen tapanaan oli mennä kävelemään myöhään illalla juuri ennen maatapanoa. Minä luulen hänen silloin yöllä Chancellorissa tunteneen, ettei hän voinutkaan nukkua, minkä vuoksi hän nousi jälleen, pukeutui ja lähti kävelemään kaupungille. Yksinkertaista vai mitä?"
"Se on ainakin varmaa, että hän meni kaupungille, samoin kuin sekin, että hänet murhattiin ja ryöstettiin", huomautti Mellapont. "Ja sekin on varmaa", lisäsi hän, "onnettomuudeksi, ettei meillä ole minkäänlaista johtolankaa rikollisen kiinni saamiseksi. Minä luulen, melkein uskonkin, neiti Pretty, että teidän holhoojanne sai surmansa jonkun kuljeskelijan kädestä, joka myöhemmin ryösti hänet. Mutta lisäksi arvelen, olenpa melkein varmakin siitä, että herra Deane tunsi Southernstowen ja jonkun sen asukkaista ja että hänen oikea tarkoituksensa lähtiessään kaupungille oli mennä vierailulle tuttavansa luokse, vaikka ilta olikin niin myöhäinen."
Neiti Pretty pudisti päätään.
"Kun keskustelimme tästä loma-ajasta", sanoi hän tiukasti, "huomautti herra Deane minulle, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt Southernstowea eikä ikinä oleskellut Englannin tässä osassa. Kuinka hän siis olisi voinut tuntea sen tai jonkun sen asukkaista. Jos ajattelen, että hän tunsi jonkun täällä, että hän silloin meni tapaamaan jotakin henkilöä — jos minun todella pitää niin ajatella jonkin teidän hankkimanne todistuksen perusteella, niin…"
Hän keskeytti pudistaen jälleen päätään, ja Mellapont odotti.
"Niin mitä sitten?" kysyi Mellapont vihdoin. "Jos teidän jolloinkin on pakko niin ajatella, mitä sitten seuraa?"
"Vain tämä", vastasi neiti Pretty, synkkä ilme silmissään. "Vain se, että jään tänne, kunnes saan selville, kuka se tuttava on, voidakseni puhua suuni puhtaaksi hänelle, olkoon hän mies tai nainen. Sen minä teen, vaikka se veisikin minulta jokaisen omistamani pennin. Ja minulla on pennejä paljon."
"Te luotatte siis perinpohjaisiin menettelytapoihin, neiti Pretty?" vihjaisi Mellapont. "Aiotte tunkeutua oikein asian ytimeen, vai mitä?"
"Aion ottaa selville kaikki, jokaisen pienimmänkin seikan, mitä tapahtui holhoojalleni ja liiketoverilleni sinä iltana", sanoi neiti Pretty. "Te saatte jatkaa poliisityötänne ja antaa minun noudattaa omia menettelytapojani. Ellemme me yhdessä voi löytää ja saattaa murhaajaa hirteen, olemme koko raukkoja. Minä tulin puhuttelemaan teitä, herra Shelmore", jatkoi hän kääntyen asianajajan puoleen, "paristakin syystä, nimittäin holhoojani hautajaisista ja siitä kuulustelusta, jossa minunkin pitäisi olla läsnä. Minä aion toimittaa niin, että herra Deane haudataan tänne — olen päättänyt sen ja määrännyt jo ajan ja paikankin. Entä tuo toinen juttu?"
Shelmore katsoi Mellapontiin, joka kiiruhti selittämään.
"Kuulustelu toimitetaan tänä iltana", sanoi hän. "Siitä tulee vain muodollinen toimitus tänään — todistetaan kuollut puheena olevaksi henkilöksi, ja niin edespäin. Sitten asian käsittely siirretään viikoksi tai kymmeneksi päiväksi, ja tämä jälkimäinen tutkinto on tärkeä. Ehkä meillä silloin, tarkoitan poliisia, on jo enemmän todistuksia. Minä koetan kaikkeni, neiti Pretty. Mutta kuulkaahan nyt, jos teidän palkintojulistuksenne voi saada jonkun puhumaan, ilmoittakaa siitä minulle. Osoittakaamme toisillemme keskinäistä luottamusta älkääkä ryhtykö mihinkään ilman minua. Oletan teidän jäävän tänne vielä joksikin aikaa?"
Neiti Pretty katsoi vakavasti näihin molempiin miehiin.
"Minä en lähde metrinkään päähän tästä kaupungista ennenkuin saan selville, kuka tappoi James Deanen", sanoi hän. "Se on selvää!"
Sitten hän nousi ja nyökättyään huolettomasti poistui. Jäätyään kahdenkesken Shelmore ja Mellapont katsoivat toisiinsa.
"Kai te ymmärrätte jo?" sanoi Shelmore oltuaan hetkisen ääneti.
"Kyllä!" vastasi Mellapont kuivasti. "Hm! Minun luullakseni ei kukaan pysty vetämään tätä nuorta naista nenästä. Sanoitteko häntä vasta yhdeksäntoistavuotiaaksi?"
"Niille paikoin", vastasi Shelmore.
"Hyvä Jumala, millainen hän onkaan yhdeksänkolmatta ikäisenä?" huudahti Mellapont. "Pääministeri, luullakseni. No niin, te ilmoitatte minulle tietysti, jos tästä palkintojulistuksesta on joitakin tuloksia. Älkäämme toimiko ristiin, koska päämäärämme on sama. Toimikaamme yhdessä."
"Minä ilmoitan teille kaikki", sanoi Shelmore. "Ellei lupaus tuhannen punnan palkinnosta, joka maksetaan heti, tuo esille mitään, niin…"
"Juuri niin", myönsi Mellapont. "Silloin näyttäisi siltä kuin emme milloinkaan saisi mitään tietää. Ja kuitenkin aion seurata omia menetelmiäni. Nuo jalokivet esimerkiksi. Kuka tahansa ne sitten lienee ryöstänytkin, hän haluaa varmasti myydä ne. Ja sen selville saaminen kuuluu myös minun alaani."
"Niin", sanoi Shelmore. "Mutta jos otaksumme, ettei sen, joka ryösti nuo jalokivet, tarvitsekaan niitä myydä, kuinka silloin käy?"
"Mitä?" huudahti Mellapont. "Mitä tarkoitatte?"
"Tarkoitan", vastasi Shelmore, "että Deanen kalleudet on ehkä ryöstetty eksyttämistarkoituksessa epäluulojen suuntaamiseksi jollekin toiselle taholle, ikään kuin hänet olisi raa'asti murhattu ja ryöstetty, vaikka hänet todellisuudessa onkin murhattu jonkin muun, tarkoin harkitun suunnitelman takia."
Mellapont tuijotti häneen, käsittäen hänen vihjauksensa, ja kävi miettiväiseksi.
"Minä en vähääkään ollut sitä ajatellut", sanoi hän vihdoin. "Ehkä asian laita onkin niin. Siitä voisimme päättää murhaajan varakkaaksi, sivistyneeksi ja tavattoman ovelaksi henkilöksi, koska hän on kyennyt niin toimimaan. Hm, emme tiedä vielä mitään. Meidän on pakko odottaa."
Neiti Pretty odotti seuraavat pari viikkoa. Hän näki, kuinka hänen holhoojansa haudattiin rauhalliseen kirkkomaahan juuri kaupungin laitaan, syventyi selvittelemään omia asioitaan ja keskusteli säännöllisesti Shelmoren ja Mellapontin kanssa. Mutta hän ei saanut minkäänlaisia uutisia, koska mitään tärkeämpää ei tullut ilmi. Lykätty kuulustelu oli määrättynä päivänä, ja oikeuden puheenjohtaja valamiehineen kuunteli kaikkia vähäpätöisimpiäkin todistuksia, joita oli voitu hankkia. Ja istuttuaan koko päivän valamiehistö ilmoitti päätöksekseen, että tämän katalan murhan oli tehnyt joku tuntematon henkilö, jota oli edelleen etsiskeltävä, ja jokainen poistui oikeudesta sanoen sitä ainoaksi mahdolliseksi päätökseksi ja ajatellen, ettei tämän jälkeen kukaan saisi tietää, kuka tappoi James Deanen.
"Minä tiedän sittenkin varmasti, kuka sen miesraukan tappoi", sanoi muuan hölmömäinen kaupunkilainen neiti Prettyn kuullen, juuri kun tämä poistui oikeussalista. "Tiedänpä niinkin."
"Kuka sitten, jos sen viisaudessasi luulet tietäväsi?" kysyi hänen toverinsa. "Sinä olet todella muita kuolevaisia ovelampi, jos sen tiedät, vaikka tutkintotuomari ja valamiehistö eivät saaneet selville sitä."
"Älä sinä puhu mitään kuolevaisten viisaudesta, sillä se ei kuulu tähän", vastasi hölmö. "Joku noista kirotuista laiskoista roikaleista, joita tänne markkinapäivinä saapuu vetelehtimään ja jotka eivät lähde pois paikkakunnalta yöksikään, on tehnyt tämän ilkeän rikoksen ja tappanut sen herrasmiehen — ehkä heitä on ollut parikin. Heikäläiset nukkuvat juuri sellaisissa paikoissa kuin tuo vanha hiekkakuoppakin on. No niin, herra jatkaa kävelyään sinne asti, he näkevät hänen hienot vaatteensa, kultaiset ketjunsa ja säteilevän timanttineulansa ja nitistävät hänet hengiltä. Se on niin selvä asia kuin vanha keppini tässä — sen ymmärtämiseen ei tarvita tutkintotuomareita, valamiehistöä, poliiseja eikä asianajajia. Minä vannon päässäni olevan enemmän tervettä järkeä kuin kaikilla asianajajilla ja tutkintotuomareilla yhteensä heidän kaikista puheistaan huolimatta."
Neiti Pretty meni asuntoonsa ajattelemaan. Hän mietti aika paljon sinä iltana ja kävi seuraavana aamuna poliisiasemalla puhuttelemassa Mellapontia.
"Minä olen muuttanut mieltäni", sanoi hän lyhyesti Mellapontin tarjottua hänelle tuolin.
"Kokonaan!"
"Niinkö?" kysyi Mellapont. "Kuinka sitten?"
"Nyt ajattelen herra Deanen tunteneen jonkun Southernstowessa ja poistuneen hotellista silloin illalla nimenomaisessa tarkoituksessa tavata tuota henkilöä", sanoi hän. "Ehkä se oli sovittu kohtaus."
"Ei", sanoi Mellapont pontevasti. "Sitä ei lainkaan ollut ennakolta sovittu. Tehän muistatte sisäkön nähneen hänet yöpuvussa valmiina menemään vuoteeseen. Hän nousi sitten ja pukeutui. Mutta nouseminen ja hotellista poistuminen tapahtui tietenkin siitä syystä, että hän niin myöhään sai äkillisen päähänpiston."
"Vaikkapa niinkin", sanoi neiti Pretty. "Hän lähti kaikissa tapauksissa tapaamaan jotakin henkilöä. Ja sen henkilön täytyy asua jossakin murhapaikan läheisyydessä."
"Siellä on ainakin kuusikymmentä taloa, yksinäisiä rakennuksia, huviloita ja kartanoita, joissa asuu hyvämaineisia ja arvokkaita henkilöitä", vastasi Mellapont. "Se on Southernstowen paras asuntokortteli."
"Sinne hän kuitenkin meni, tuonne kortteliin", sanoi neiti Pretty itsepäisesti. "Miksi ette toimita siellä kotitarkastusta kaikissa taloissa? Jos hän on käynyt jossakin noista taloista, niin…"
"Emme tiedä, kävikö hän mahdollisesti jossakin", keskeytti Mellapont. "Hän on ehkä lähtenyt jonnekin vierailulle, mutta luulen, ettei hän sittenkään käynyt missään. Jos hän olisi mennyt niin myöhäiseen aikaan jonnekin, niin on mahdollista, että joku palvelija olisi vastannut hänen koputukseensa tai soittoonsa, ja siinä tapauksessa olisi korvauksenne kiihoittanut palvelijaa esiintymään."
"Otaksukaamme, että hän meni jonnekin sopimuksesta", vihjaisi neiti
Pretty.
"Siitä voisimme päättää, että hän oli tehnyt sellaisen sopimuksen illalla", sanoi Mellapont. "Emme voi todistaa, että hän olisi puhunut muille kuin Bellingille ja hotellin palvelijoille Chancelloriin tulonsa ja makuuhuoneestaan poistumisensa välillä. Minä puolestani luulen hänen menneen tapaamaan jotakuta, pääsemättä milloinkaan perille."
Neiti Pretty nousi ja katseli poliisimestarin ikävännäköistä huonetta.
"Oletteko päässyt lainkaan lähemmäksi ratkaisua?" kysyi hän äkkiä.
"Rehellisesti puhuen, en", vastasi Mellapont. "En metriäkään. Koko juttu tuntuu vielä salaperäisemmältä kuin milloinkaan ennen — oikealta ratkaisemattomalta arvoitukselta."
Neiti Pretty nyökkäsi ja poistui, mennen takaisin Chancellor-hotelliin. Hän oli ilmoittanut Bellingille jäävänsä sinne määräämättömäksi ajaksi ja vuokrannut hotellista parhaan makuuhuoneen ja vieressä sijaitsevan arki huoneen. Hän istuutui arkihuoneeseensa ja ajateltuaan vielä kauan aikaa tehdessään sopivaa käsityötä kypsytti lopulta päätöksensä. Se vei hänet kirjoituspöydän ääreen, missä hän yhä kiinteästi harkiten kirjoitti toisen palkintojulistuksen luonnoksen. Saatuaan sen valmiiksi hän vei sen itse Pembertonille sopien samalla kirjanpainajan kanssa kaikista sen painamista, jakelemista ja julkinaulaamista koskevista seikoista, sillä tällä kertaa hän ei halunnut — niin hän sanoi itselleen — neuvotella Shelmoren kanssa tai vaivata häntä tai ketään toista. Tämä oli hänen oma asiansa.
Keskipäivällä seuraavana päivänä oli jokainen Southernstowessa lukenut tämän uuden julistuksen. Sen maksuehdot olivat paljon suurenmoisemmat kuin entisen. Neiti Pretty teki kolme tarjousta. Hän lupasi antaa tuhat puntaa jokaiselle, miehelle tai naiselle, joka voisi todistaa nähneensä James Deanen sen jälkeen kun hän oli poistunut Chancellor-hotellista kuoliniltanaan. Sitten hän takasi antavansa saman summan jokaiselle, joka voisi kertoa jotakin kadonneista jalokivistä. Ja lopuksi hän lupasi lahjoittaa kolmetuhatta puntaa sille, jonka ilmoitusten perusteella James Deanen murhaaja voitaisiin vangita ja tuomita.
Simmons Hackdale oli muuan niistä ensimmäisistä ihmisistä, jotka näkivät tämän uuden julistuksen, ja hänen kielellensä alkoi valua vettä ja hänen sormensa syyhyivät. Kunpa hän voisi löytää johtolangan, pienimmänkään! Ja samana iltapäivänä, jos hän olisi tiennyt, oli tulossa hänen kaipaamansa tilaisuus. Shelmore kutsui hänet yksityiskonttoriinsa, ilmoittaen antavansa hänelle tärkeän luottamustehtävän. Oli näet ihan välttämätöntä, että joku matkustaisi Yorkshiren Normansholtiin henkilökohtaisesti tarkastamaan siinä kaupungissa sijaitsevaa sir Reville Childerstonen omistamaa kiinteistöä, ja sen vuoksi Simmonsin piti lähteä. Seuraavana päivänä…
Simmons meni kotiinsa laittaakseen itsensä matkakuntoon. Ja sulloessaan matkalaukkuaan täyteen hän muisti, mitä oli kuullut Shelmoren kertovan sir Revillelle merkitystä maisemakortista. Piiliköhän sen takana jotakin?