SEITSEMÄS LUKU
Rako seinässä
Pembertonin kirjapaino sijaitsi erään kapean kujan varrella Chancellor-hotellin takana, ja kun Simmons Hackdale kiiruhti sen ovesta sisään, seisoi Pemberton itse, muuan niistä ihmisistä, jotka aina näyttävät huolestuneilta, myymäläpöydän takana järjestäen papereita. Hän kuunteli hieman kiusaantuneen näköisenä Simmonsin selitystä, mitä hän halusi, ja pudisti sitten päätään.
"Minä en voi saada sitä valmiiksi enää tänä iltana", sanoi hän. "En välitä siitä lainkaan, kuinka itsepintainen tuo nuori neiti on. Painatus ja jakelu vie aikaa puolenpäivän tienoihin asti, huomenna, herra Simmons — sen nopeammin en saa sitä mitenkään toimeen."
"Hyvä on", sanoi Simmons. "Kun kaikki otetaan lukuun, ei sillä niin kovin kiirettä olekaan. Entä korjausvedos?"
"Poiketkaa tänne, mennessänne kotiin illalla", vastasi Pemberton.
"Silloin saatte sen lukea."
Simmons riensi takaisin Shelmoren konttoriin. Hänellä oli siihen omat syynsä. Hän tiesi nimittäin sir Reville Childerstonen olevan nyt kahden kesken Shelmoren kanssa tämän yksityishuoneessa ja halusi kuunnella, mistä he keskustelivat. Hän tiesi myös, kuinka voisi helposti toteuttaa tämän halunsa. Simmonsilla oli luonnollinen taipumus ottaa selkoa kaikesta, mikä koski henkilöitä tai asioita, eikä hän suinkaan olisi häikäillyt kuuntelemasta salaa Shelmoren oven avaimenreiästä, jos se olisi ollut tarpeellista. Mutta ennenkuin Simmons oli ollut viikkoakaan Shelmoren palveluksessa, oli hän huomannut, ettei seinä, joka erotti konttoristin huoneen yksityiskonttorista, ollut täysin ehyt. Siinä oli rakoja, ja koska se alkujaan oli kyhätty vain laudoista, olivat raot aikaa myöten levinneet eivätkä ne kaikki olleet edes hauraan seinäpaperin peittämiä.
Siinä olikin muuan rako niin suuri, että hän voi siitä katsella Shelmoren huoneeseen. Tämän raon peitoksi Simmons oli omalle puolelleen ripustanut vanhan päällystakin, ja Shelmoren puolelta hän oli peittänyt sen paikalliskalenterilla. Ja nyt, noustuaan tyynesti portaita ja livahdettuaan omaan huoneeseensa hiljaa kuin kissa, hän lähestyi heti tätä mukavaa tähystyspaikkaa, työnsi päällystakin syrjään ja painoi korvansa seinään. Hän ei ollut kuunnellut vielä montakaan minuuttia, kun jo tiesi saavansa suoranaisen vahvistuksen erään huhun todenperäisyydelle, joka oli vähitellen levinnyt Southernstowen asukkaiden keskuuteen vähän aikaa sitten — sir Reville Childerstone aikoi naida rouva Champernownen. Sir Reville keskusteli avioliittoehdoista Shelmoren kanssa, joka ilmeisesti teki huolellisia muistiinpanoja hänen toivomuksistaan. Simmons sai selville keskustelusta sen, että häät vietettäisiin piakkoin, ehkäpä jo ennen joulua. Hän sai myös tietää, että rouva Champernowne, tultuaan lady Childerstoneksi, jättäisi Ashenhurst-huvilan ja muuttaisi Childerstonen puistotilalle seitsemän kilometrin päähän kaupungista. Ja sitten seurasi persoonallisia yksityiskohtia, jotka läheisistä syistä kiinnittivät kuuntelijan mieltä vielä enemmän.
"Oletan, ettei rouva Champernowne suostu enää ottamaan vastaan pormestarin virkaa?" sanoi Shelmore keskustelussa sattuneen lyhyen väliajan jälkeen, jonka kuluessa Simmons oli kuullut työnantajansa kynän yhtämittaista rapinaa. "Vai tahtooko hän?"
"Ei", vastasi sir Reville. "Tultuaan lady Childerstoneksi hän vetäytyy yksityiselämään. Minun luullakseni hän on täyttänyt velvollisuutensa hyvin, Shelmore — ollut ihan väsymätön sen hoitamisessa, vai mitä?"
"Niin, hän on ollut ihmeteltävä pormestari", myönsi Shelmore. "Nyt on epätietoista, löydetäänkö kaupungista sellainen mies, joka kykenee siihen yhtä hyvin kuin hän. Entä liike? Kuinka hän aikoo ratkaista sen pulman?"
"Hän on juuri tehnyt päätöksensä — tänä aamuna", sanoi sir Reville. "Me söimme äsken yhdessä välipalaa Chancellorissa, ja hän ilmaisi minulle päätöksensä. Asia on tietysti vielä yksityinen, mutta en pelkää kertoa sitä teille, niin kuin asianajajan ja asiakkaan välillä on tapana, koska tietääkseni uutinen ei mene sen edemmäksi. Niin, Champernownen liike muutetaan osakeyhtiöksi."
"Ahaa!" sanoi Shelmore. "Hyvä suunnitelma, sir Reville. Lady
Childerstone tulee tietysti itse valvomaan sen toimintaa?"
"Epäilemättä. Hän ottaa haltuunsa osake-enemmistön ja toimii ainakin jonkun aikaa johtokunnan puheenjohtajana", myönsi sir Reville. "Itse aion ottaa myös suuren määrän osakkeita ja ruveta yhdeksi tämän uuden yhtiön johtajista, sillä tämä omaisuus on liian suuri laiminlyötäväksi, vaikka se ei tietysti muututtuaan osakeyhtiöksi kaipaakaan päivittäistä ylivalvontaa, kuten nyt rouva Champernownen aikana."
"Siihen tarvitaan ensiluokan toimeenpaneva johtaja", huomautti Shelmore.
"Hän on siellä jo saapuvilla", sanoi sir Reville naurahtaen tyytyväisesti. "Rouva Champernowne itse on opettanut hänelle kaikki liiketemput alusta alkaen. Tarkoitan nuorta Hackdalea — hän on pirteä nuori mies. Hänestä tulee liikkeen sihteeri ja pääjohtaja, ja rouva Champernowne ehdottaa hänelle maksettavaksi kaksituhatta puntaa vuodessa."
"Minä puolestani uskallan vakuuttaa, että hän sen hyvin ansaitseekin niin suuren liikkeen hoitajana", sanoi Shelmore. "Niin, Hackdalessa ei ole mitään vikaa — hän on hyvin taitava ja eteenpäin pyrkivä, uuttera mies. Arvatenkin tämä kaikki pannaan täytäntöön ennen pitkää?"
"Heti", vastasi sir Reville. "Ennen häitä ainakin. Te voitte siis laatia nuo ehdot valmiiksi, Shelmore, koska valmius on aina hyödyksi. Hm, muutapa minulla ei luullakseni olekaan nyt tällä kertaa, ja sen vuoksi poistun. Mutta oletteko kuullut mitään lisää tuosta murhasta, onko siitä tuoreita uutisia?"
"Ei mitään", vastasi Shelmore. "Poliisit, nimittäin ne, jotka ovat jääneet tänne kaupunkiin, koska ne melkein kaikki, kuten tiedätte, ovat poissa hiilityöläislakon vuoksi, tekevät kyllä tiedustelujaan kaikkialla ympäristössä, mutta he eivät ole päässeet vielä mihinkään tuloksiin. Mies murhattiin epäilemättä sen vuoksi, mitä hänellä oli mukanaan. Mutta siihen liittyy muuan kummallinen seikka, josta aioin puhua teille, sir Reville, jahka ensi kerran tapaisimme toisemme. Tämä Deane oli matkustellut pohjoisessa Englannissa pari kolme viikkoa ennen tuloaan tänne, ja kun Mellapontin kanssa tarkastelin hänen tavaroitaan Chancellorissa, löysimme melko suuren kokoelman maisemakortteja niistä paikoista, joissa hän oli käynyt. Erikoista huomiotani kiinnitti se, että muuan noista paikoista oli sama vanha kaupunki, Normansholt, missä osa kiinteimistöänne sijaitsee, tuottaen meille niin paljon vaivaa."
"Normansholtko?" kysyi sir Reville. "Oliko hän käynyt sielläkin?"
"Nähtävästi, ainakin hänen sieltä ostamistaan korteista päättäen. Hieno, luonnonihana vanha kaupunki", jatkoi Shelmore. "Hän oli koonnut sieltä muutamia hyvin siroja näköaloja."
"Minä olen käynyt Normansholtissa vain kerran", huomautti sir Reville. "Kun hankin itselleni tuon kiinteistön sieltä, matkustin sitä katsomaan ja tarkastelin tietysti oleskellessani siellä hieman kaupunkiakin. Historiallinen paikka — vanha linna, raunioiksi luhistuneita luostareita, ikivanhoja rakennuksia ja muuta samanlaista."
"Ihan niin", myönsi Shelmore. "No niin, tämä mies oli, kuten jo sanoin, koonnut Normansholtin maisemakortteja melkoisesti, noin pari-, kolmekymmentä kappaletta. Ja siitä juuri aioin teille mainita, että erääseen niistä oli piirretty silmäänpistävä viiva merkitsemään maalauksellista vanhaa taloa. Minusta se tuntui omituiselta, hyvin omituiselta."
"Miksi, Shelmore?" kysyi sir Reville.
"Kerron teille. Hänen käsilaukussaan oli suuri kokoelma samanlaisia maisemakortteja, kaikkiaan noin neljäsataa, jotka hän on nähtävästi koonnut matkoillaan ja joista vain tässä yhdessä oli tuollainen merkki. Miksi hän oli merkinnyt tämän erityisen kortin ja tämän erityisen talon?" kysyi Shelmore. "Niin, miksi?"
"No, minä ainakaan en näe siinä mitään kummallista", vastasi sir Reville nauraen. "Meistähän jokainen voi tehdä samoin. Ehkä hän kiintyi tuohon vanhaan taloon. Kuinka voitte tietää, mitä tämä mies oikeastaan haki? Ehkä hän matkusti pohjoiseen ostaakseen sieltä talon — hitto vieköön, toivonpa, että hän olisi ostanut Normansholtissa sijaitsevan kiinteimistöni — se on minulle vain kirotun suureksi vaivaksi, kuten sen vuokraajakin. Sanon teille, Shelmore, että jollei tätä asiaa saada piakkoin päätökseen, pitää teidän ryhtyä tehokkaampiin toimenpiteisiin!"
"Minä olen suonut hänen asianajajalleen pari viikkoa aikaa, jonka kuluessa hän saa tehdä tarjouksensa", vastasi Shelmore. "Jos hänen asiakkaansa on vielä senkin jälkeen paatunut ja uhmaava, annamme hänelle haasteen. Mutta eikö kuitenkin tunnu kummalliselta, että murhattu mies on käynyt Normansholtissa ja valinnut sieltä erään talon juuri silloin, kun tuo paikka oli ajatuksissani?"
Sir Reville ei nähnyt tässä mitään muuta kuin hyvin tavallisen yhteensattuman, ja niin hän sanoikin. Kun hän teki lähtöä, poistui Simmons raon luota, sovitti vanhan päällystakin paikalleen ja valmistautui saattamaan paroonia ulos. Sitten kun sir Reville oli poistunut, muisteli hän kuulemansa keskustelun tärkeimpiä yksityiskohtia. Ensiksi — rouva Champernowne aikoi mennä naimisiin sir Reville Childerstonen kanssa. Toiseksi — Champernownen liike muutettaisiin osakeyhtiöksi, jonka sihteeriksi ja johtajaksi hänen veljensä John pääsisi saaden aluksi palkkaa kaksituhatta puntaa vuodessa. Ja kolmanneksi — murhattu mies, Deane, oli juuri äskettäin oleskellut Normansholtissa, Yorkshiressä, ja syystä tai toisesta merkinnyt eräässä sieltä hankkimassaan maisemakortissa esiintyvän erityisen talon — mikä seikka Shelmoresta, joka ei ollut mikään hölmö, tuntui melko omituiselta. — Hyvä on, päätteli Simmons painaen nämä seikat tarkasti hyvään muistiinsa. Nyt hän tiesi enemmän, paljon enemmän kuin iltapäivän alussa. Ja hänen mielestään päivä meni silloin hukkaan, kun hän ei saanut lisätyksi tietojaan.
Omista syistään, jotka eivät olleet erillään Champernownen liikkeestä saamistaan uutisista, Simmons ei puhunut tänä iltapuolena mitään Shelmorelle aikomastaan sopimuksesta. Hän poistui konttorista neljännestä yli viiden ja meni Pembertonin painoon. Nähdessään hänet Pemberton työnsi hänelle myymäläpöydän yli kostean, vastavedetyn korjausarkin.
"Minä voin olla teille hyödyksi hieman enemmänkin", sanoi hän. "Jos luette korjausvedoksen nyt, voin painattaa jonkun määrän julistuksia, jaella ja naulattaa niitä julki varhain aamulla ennen aamiaista, jos vain haluatte."
"Kuta pikemmin sitä parempi asianomaiselle henkilölle", huomautti
Simmons tarttuen kynään ja silmäillen nopeasti korjausvedoksen läpi.
"Tämä on hyvä", sanoi hän. "Siinä ei ole lainkaan virheitä. Te lupaatte
siis painattaa sen aamuksi ja myös levittää?"
"Kyllä minä sen toimitan", myönsi Pemberton. "Kauppojen ikkunoihin, yleisiin paikkoihin ja muihin sellaisiin."
Simmons nyökkäsi ja kääntyi mennäkseen, mutta silloin hänen mieleensä juolahti jotakin, ja hän palasi, pyytäen toista korjausvedosta. Pistettyään sen taskuunsa hän meni kotiinsa juomaan teetä.
John Hackdale istui jo pöydässä virkistämässä itseään ennen lähtöään ylimääräisen poliisin tehtäviin. Astuttuaan huoneeseen Simmons laski hänen eteensä palkintojulistuksen korjausvedoksen.
"Tuorein uutinen!" sanoi hän lyhyesti.
Hän istuutui ja kävi käsiksi teehen ja paahdettuun leipään sillä aikaa kun John luki ilmoitusta, kakkupalan pullistaessa hänen poskeaan.
"Kenen aloitteesta tämä on painatettu?" kysyi hän äkkiä. "Shelmorenko?"
"Tytön", vastasi Simmons. "Neiti Pretty vaati sitä. Hän tuli Shelmoren luo ja sanoi, että hänellä on pankissa kosolti rahaa, jota hän tahtoo tuhlata kuin vettä saadakseen selville Deanen murhaajan, ja pakotti Shelmoren laatimaan tuon. Shelmore itse ei hyväksy sitä."
"Miksi ei?" kysyi John.
"Hän pitää sitä vain ajan ja rahojen tuhlaamisena", vastasi Simmons. "Jos Southernstowessa vain on joku, joka tietää jotakin Deanen toimista tuona iltana tai on nähnyt hänet, on hän kertonut kaikki Mellapontille aikoja sitten."
John Hackdale ei sanonut mitään. Mutta hän ajatteli — ajatteli kovasti Bartlettia. Rahaton Bartlett, joka näkisi tämän ilmoituksen heti sen ilmestyttyä julkisuuteen!
"Milloin tämä levitetään, Sim?" kysyi hän hetken kuluttua. "Tänä iltanako?"
"Ei, vaan aamiaisen aikaan huomenna", selitti Simmons. "Luuletko siitä olevan minkäänlaista hyötyä?"
"Voihan joku ehkä tietää jotakin", vastasi John huolettomasti. "Tuhannen punnan suuruinen korvaus voi ihmeellisesti terästää ihmisten muistia."
"Ja kiihoittaa kuvittelukykyä!" ivaili Simmons.
John ei puhunut enää mitään, vaan meni kaupungintalolle, jääden sinne vähäksi aikaa. Hän poistui sieltä vasta hämärissä. Mutta sen sijaan, että hän olisi mennyt pohjoiseen päin tavalliselle kierrokselleen, hän kääntyikin erääseen kujien ja pihojen muodostamaan sokkeloon ja päästyään vihdoin muutaman halvan täysihoitolan edustalle koputti sen oveen, kysyen James Bartlettia.
Bartlett ilmestyi heti näkyviin, koettaen hillitä silmiensä kiihkeää ilmettä. Hackdale viittasi häntä seuraamaan, meni edellä kujan päässä sijaitsevaan rauhalliseen paikkaan ja ryhtyi asiaan ilman turhaa esipuhetta.
"Haluan keskustella kanssanne samasta asiasta kuin viimeksi", sanoi hän katsellen miestä niin tarkasti kuin pimenevässä hämärässä saattoi. "Te olette kai pitänyt suunne kiinni?"
"Lukossa, herra Hackdale", vastasi Bartlett. "Nämä huulet eivät ole ilmaisseet tavuakaan muille kuin teille, sir."
"Minä tiedän nyt enemmän kuin silloin tavatessani teidät", jatkoi Hackdale. "Olen saanut selville lisää. Tuo mies — meidän ei tarvitse mainita nimiä — halusi tavata rouva Champernownea ja tapasikin hänet — tapasi hänet sattumalta portin edustalla, keskusteli hänen kanssaan hetkisen ja poistui sitten rouvan luota tai rouva poistui hänen luotaan. Rouva ei tiedä sen enempää. Joku on sitten varmaankin viekoitellut hänet hiekkakuoppaan ja murhannut ja ryöstänyt hänet siellä. Rouva Champernowne ei tiedä mitään siitä, mitä miehelle tapahtui hänen poistuttuaan. Mutta te kai ymmärrätte — hän ei halua päästää julkisuuteen, että hän on puhutellut sitä miestä. Hänellä on siihen omat syynsä. Eikä kukaan muu tiedä, mitä te tiedätte. Kai asia on niin?"
"Minä kuuntelen selostustanne, herra Hackdale", sanoi Bartlett tyynesti. "Käsitän tämän kaiken, sir."
"No, painakaa siis tämäkin mieleenne", jatkoi Hackdale. "Kyselyjä pannaan varmasti toimeen ja tutkitaan asiaa. Eikö mielestänne olisi yhtä hyvä — jokaiselle — jos matkustaisitte sellaiseen paikkaan, missä teiltä ei kyseltäisi mitään? Kuulkaapa nyt! Tehän kerroitte minulle joku aika sitten, että teillä on sukulaisia Amerikassa ja että te, jos teillä vain olisi rahaa, matkustaisitte heidän luokseen. Muistanko väärin?"
"Niin tekisinkin, herra Hackdale, jos vain saisin matkarahat", vastasi
Bartlett huomattavan innostuneena. "Tekisin todella niin ja…"
"Kuunnelkaahan nyt minua", keskeytti Hackdale. "Southamptonista lähtee muuan höyrylaiva huomenna New Yorkiin noin puolenpäivän tienoissa. Jos matkustatte Southamptoniin tänä iltana seitsemän minuuttia vaille kymmenen lähtevässä junassa ja lupaatte jatkaa matkaanne huomenna, annan mukaanne sataviisikymmentä puntaa ja kuultuani saapumisestanne siihen Amerikan kaupunkiin, mihin haluatte matkustaa, lähetän teille sähköteitse toiset sataviisikymmentä. Niin, Bartlett, tehkää nyt päätöksenne. Tämä on teille edullinen kauppa."
Bartlett ojensi äkkiä kätensä.
"Olkoon menneeksi", sanoi hän. "Minä matkustan. Olen niin usein puhunut ystävilleni, ettei kukaan ihmettele matkaani! Niin, minä lupaan matkustaa, herra Hackdale. Sullon vain matkalaukkuni täyteen ja lähden Southamptoniin. Minähän voin ostella sieltä muutamia tarvitsemiani esineitä ja ehtiä vieläkin laivaan. Olkoon siis menneeksi, sir."
Hackdale oli viidessä minuutissa antanut Bartlettille sataviisikymmentä puntaa, sopinut hänen kanssaan eräistä asioista ja poistunut. Hän oli varma siitä, että Bartlett laittautuisi tiehensä, ihan varma.
Ja Bartlett palasi halpaan täysihoitolaan ja alkoi ahtaa matkalaukkuun niukkaa vaatevarastoaan, aikoen ehdottomasti matkustaa uuteen maailmaan huomenna — ehdottomasti. Mutta ennenkuin hän ehti puuhansa puoliväliinkään, kutsutti toinen vieras hänet alakertaan. Tulija oli kirjanpainaja Pemberton, joka ojensi hänelle mytyn kiertokirjeiltä näyttäviä lehtisiä, vielä kosteita painomusteesta.
"Minulla olisi teille hieman työtä, Jim", sanoi Pemberton. "Jaelkaa nämä kauppoihin ja ravintoloihin varhain huomenaamulla, niin saatte minulta periä puoli puntaa. Suostutteko?"
Bartlett piti päällimmäistä ilmoitusta ovilampun valossa ja luki sen läpi, muuttamatta ilmettään. Tuhannen punnan palkinto, jos… Hän työnsi äkkiä pinkan takaisin Pembertonin käteen.
"Olen pahoillani, mutta en voi ottaa tätä tehdäkseni, vanha ystävä", sanoi hän ylpeästi. "Olen juuri lähdössä matkalle vieraillakseni erään vanhan ystäväni luona maaseudulla. Käyttäkää jonkun toisen apua."
Ja odottamatta selityksiä hän kääntyi, kiiruhti yläkertaan ja lopetti matkavalmistelunsa. Samalla hän ajatteli ja arvaili, ja hänelle alkoi selvitä muuan teoria. Kävellessään asemalle hän jatkoi ajatteluaan ja mietti jutun kehitystä, eikä ollut vielä silloinkaan päässyt siitä eroon, kun astui seitsemän minuuttia vaille kymmenen lähtevään junaan.
Tämä juna pysähtyi Portsmouthissa kahdeksankolmatta minuuttia yli kymmenen. Ja Portsmouthissa Bartlett poistui junasta, hävitti matkalippunsa ja lähti hakemaan halpaa hotellia. Hän oli silloin luopunut koko ajatuksesta matkustaa Amerikkaan, koska hänen mielestään mahdollisuudet olivat tällä haavaa paremmat Englannissa.