KUUDES LUKU
Sopiva hetki
Shelmore ei ollut ensimmäinen mies, jolle Mellapont oli näin ilmaissut tulevat toimenpiteensä. Mellapont oli ilmaissut ne vielä pontevammin John Hackdalelle, ja Hackdale oli miettinyt niitä kovasti ennen nukkumaan menoaan ja taas heti herättyään. Mutta Hackdale meni sittenkin seuraavana aamuna työhönsä Champernownen liikkeeseen kuin ei mitään tavatonta olisi tapahtunut sen jälkeen kun hän oli poistunut sieltä viiden aikaan edellisenä iltapuolena. Vaikka hän nimellisesti olikin vain varajohtaja, saaden varajohtajan palkan, oli hän todellisuudessa tämän kaupan varsinainen esimies.
Näin pienen kaupungin oloihin verrattuna oli Champernownen liike varsin suuri. Rouva Champernowne, jonka kaikki tiesivät hyvin huomattavaksi naiseksi, oli tarmollaan kehittänyt liikkeen nykyiseen vaurauteensa. Mutta Southernstowessa ei kukaan tiennyt, kuka rouva Champernowne oikeastaan oli. Hän oli ilmestynyt kaupunkiin parikymmentä vuotta sitten, ja ennenkuin kukaan oli osannut aavistaakaan hänen hommiaan, hän oli ostanut rappiolle menneen vanhanaikaisen kangaskaupan, purkauttanut vanhentuneen huoneiston, rakennuttanut ensiluokkaisen nykyaikaisen myymälän ja ympäröinyt itsensä pienellä pätevällä apulaisjoukolla. Southernstowessa oli sellaisiakin, jotka ennustivat rouva Champernownen menettävän rahansa, mutta rouva Champernowne tiesi, mitä teki. Vaikka Southernstowe olikin pieni kaupunki, oli se tavattoman vauras; sen lähimmässä naapuristossa asuvat ihmiset olivat myös varakkaita, sekä ylhäisöön että muuhun herrasväkeen kuuluvat, ja heitä oli siellä niin tiheässä kuin mustikoita. Rouva Champernowne tahtoi tuoda Lontoon ja Pariisin kuosit ihan heidän kynnyksilleen. Ja ennen pitkää huomasivat Southernstoween saapuneet vieraat tuijottavansa hämmästyneinä erääseen myymälään, joka olisi tuottanut kunniaa joko Lontoon Oxford-kadulle tai Pariisin Rue de la Paixille; rouva Champernowne ja hänen liikkeensä edustivat aina uusinta muotia. Ja rouva Champernowne ansaitsi rahaa, saaden kymmenessä vuodessa sellaisen maineen, että hän oli paikkakunnan rikkain nainen, ehkä varakkain kansalainen tällä uudella kotiseudullaan.
Mutta hänellä oli muitakin harrastuksia kuin kauppansa. Hän otti melkoisesti osaa kotikaupunkinsa asioihin, antoi suuria summia armeliaisuuslaitoksille ja edisti kaikkia suunnitelmia asukkaiden olosuhteiden parantamiseksi, niin että ihailevat ja kiitolliset kansalaiset lopulta valitsivat hänet yksimielisesti pormestariksi. Hänen valintansa ja siitä johtuvat velvollisuudet veivät paljon hänen aikaansa, mutta jokainen hänen apulaisensa tiesi, että huolimatta kaikista muista sopimuksista rouva Champernowne tavattiin kauppaliikkeessä yksityiskonttorissaan aina joka aamu tasan kello puoli kymmenen ja että hän seuraavina puolenatoista tuntina piti tarkkaa huolta voidakseen olla varma siitä, että hänen koneistonsa hyvin öljytyt rattaat pyörivät säännöllisesti.
Puoli kymmenen aamulla sen yön jälkeen, jolloin John Hackdale oli löytänyt Deanen ruumiin, hän koputti tämän yksityiskonttorin ovelle ja sai työnantajaltaan käskyn astua sisään. Hän totteli ja näki rouva Champernownen istuvan yksinään pöytänsä ääressä laatimassa juuri jotakin kirjettä, ja kun hän kohotti katseensa, tarkasteli Hackdale häntä terävästi ja tutkivasti. Rouva oli kookas, lihava, kaunis ja hyvin säilynyt nainen, vielä hyvällä puolella viittäkymmentä ja näytti tavallisesti merkkejä perin hyvästä luonteestaan, sopuisasta mielenlaadustaan ja tyytyväisyydestään elämään ylipäänsä. Mutta varajohtajasta näytti tänä erityisenä aamuna, että hän oli väsyneen ja kiusaantuneen näköinen ja että hänen tavallisesti niin terve ihonvärinsä oli hieman vaalennut; hän näytti vähän levottomaltakin ja kun hän puhui, kuulosti hänen äänensä hieman ärtyisältä.
"Mikä nyt on hätänä, herra Hackdale?" kysyi hän. "Onko mitään tärkeätä tapahtunut?"
"Haluaisin keskustella kanssanne muutamia minuutteja, rouva
Champernowne", vastasi Hackdale, sulkien merkitsevästi oven takanaan.
"Tarkoitan yksityisesti, ellei teillä ole mitään sitä vastaan."
Rouva Champernownen kynä pysähtyi äkkiä rivin keskelle, ja hän katsoi tarkkaavammin vieraaseensa. Mutta Hackdale vastasi katseella katseeseen.
"Ihan yksityisesti", lisäsi hän.
Rouva Champernowne viittasi pöydän viereiseen tuoliin.
"No niin, mitä teillä sitten on sanottavaa?" kysyi hän hieman tylysti. "Teidän pitää esittää asianne lyhyesti, sillä minun on lähdettävä tärkeään maistraatin kokoukseen kello yhdeltätoista."
"Tämä on paljon tärkeämpää kuin mikään maistraatin kokous, rouva Champernowne", sanoi Hackdale. Hän istuutui pöydän viereen, kumartuen lähemmäksi. "Rouva Champernowne", jatkoi hän, "te olette tietysti kuullut viimeöisen tapahtuman — että muuan mies löydettiin murhattuna vanhasta hiekkakuopasta talonne takaa?"
"Olen kuullut, että sieltä löydettiin joku mies kuoliaaksi ammuttuna", vastasi rouva Champernowne huolettomasti, minkä Hackdale kuitenkin huomasi teeskentelyksi. "En tiedä lainkaan, onko se murha vai itsemurha."
"Murha!" sanoi Hackdale. "Itsemurhasta ei voi olla puhettakaan. Mies on tahallisesti murhattu, rouva Champernowne, ja minä juuri satuin löytämään hänet. Ja se oli hyvin onnellinen sattuma, hyvin onnellinen todella, että minä olin ihan yksinäni löytäessäni hänet. Ja se oli onneksi teillekin, rouva Champernowne!"
Veri kohosi äkkiä rouva Champernownen kasvoihin, saaden ne punastumaan vihasta. Hän teki liikkeen kuin olisi aikonut nousta tuoliltaan, mutta Hackdale jatkoi pudistaen päätään:
"Suureksi onneksi teille, rouva Champernowne, koska löysin hänen puvustaan jotakin. Voitteko arvata, mitä? No niin, tässä se on."
Samalla hän veti esille taskustaan sen kummallisen muotoisen lukkoneulan, jonka oli irroittanut kuolleen miehen takin repeämästä, ja ojensi sen työnantajalleen vasemmalla kämmenellään. Hän siirsi katseensa siitä naiseen eikä hänen tarvinnut muuta kuin vilkaista nähdäkseen, että rouva Champernownen kasvot olivat käyneet kalmankalpeiksi.
"Te kai tunnette tämän, rouva Champernowne?" jatkoi Hackdale hiljaisella tyynellä äänellä. "Tietysti te tunnette. Muistatteko, että maanantaina iltapäivällä tulitte luokseni verhojen osastoon ja näytitte minulle pientä näytelaatikollista näitä neuloja? Te sanoitte saaneenne ne nähtäväksi eräältä mieheltä, joka oli hankkinut niille väliaikaisen lainsuojan, hakeakseen niille sittemmin patentin, ja halusi kuulla arvostelunne niistä, kelpaavatko ne lainkaan kauppatavaraksi. Teidän mielestänne oli tämän keksinnön aate oikein hyvä, ja sitten työnsitte laatikon taskuunne, vieden sen kotiinne. Kuinka on voinut tapahtua, että löysin yhden noista neuloista kuolleen miehen takista? Onhan se ilmeistä! Rouva Champernowne, tuosta kuolleesta miehestä tiedetään vain sen verran, että hänen nimensä on Deane, että hän saapui Chancellor-hotelliin maanantaina ja että hän myöhään maanantai-iltana meni ulos, epäilemättä tapaamaan jotakin henkilöä, joka ei voinut olla kukaan muu kuin te. Hän oli luonanne silloin illalla jonkun aikaa. Täällä Southernstowessa on muuan mies, jonka voisin saada käsiini kymmenessä minuutissa ja jolta Deane kysyi tietä taloonne maanantai-iltana melkein keskiyöllä. Ja Deane osasikin sitten taloonne, rouva Champernowne. Hän oli siellä jonkun aikaa. Kaiketi hän repi takkinsa tullessaan huvilaanne, ja te annoitte hänelle kummallisen muotoisen lukkoneulan, että hän voisi kiinnittää repeämän laidat yhteen toistaiseksi, kunnes ehtisi korjauttaa takkinsa. Rouva Champernowne, te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että niin on asian laita."
Vaikka rouva Champernowne olikin suuri, voimakas nainen, kuunteli hän kuitenkin ääneti kaikkea tätä, hermostuneesti väännellen sormiaan. Kului hetkinen, ennenkuin hän puhui, mutta silloinkin hän änkytti.
"Kuka — kuka tietää — sen, mistä nyt olette kertonut?"
"Ei kukaan. Ei ainoakaan sielu, rouva Champernowne! Luuletteko minua hölmöksi? Tästä ei tiedä kukaan eikä voikaan tietää, ellen minä puhu."
"Kuka — kuka on se toinen mies, josta puhuitte?"
"Se on minun asiani, rouva Champernowne. Parasta on, ettette sitä kysykään. Antakaa minun pitää huolta hänestä. Minä voin saada hänet vaikenemaan, jos katsotte olevan siihen syytä. Kuulkaahan nyt, rouva Champernowne, olkaamme käytännöllisiä. Kukaan ei tiedä mitään siitä, mitä nyt olen kertonut teille. Mellapont on ihan varma, että Deanea seurattiin ja että hänet sitten murhattiin ja ryöstettiin — että hänet murhattiin niiden rahojen ja kalleuksien vuoksi, joita hänellä epäilemättä oli mukanaan. Sikäli on siis kaikki hyvin — poliisi tulee pysymään siinä olettamuksessa. Mutta Mellapontilla on toinenkin teoria, sellainen, että Deane lähti kaupungille tapaamaan jotakin henkilöä, jonka hän tunsi, ja Mellapont vannoo ottavansa selvän siitä, kuka tämä henkilö on. Mutta hän ei voi, koska hänellä ei ole minkäänlaista johtolankaa. Minä olen ainoa elävä ihminen, jolla on tuo johtolanka — tarkoitan lukkoneulaa, rouva Champernowne. Jos katsotte tarpeelliseksi, että olen tästä koskaan puhumatta, niin voitte olla rauhassa ja yhtä hyvässä turvassa kuin ei tätä milloinkaan olisi tapahtunut. Minä en tiedä, mitä teidän ja vainajan välillä tapahtui, enkä halua sitä tietääkään. Minulla ei ole siinä mitään tekemistä. Mutta teidät voin pelastaa vastenmielisestä tilanteesta. Antakaa minulle, mitä haluan — silloin ei kukaan saa milloinkaan tietää, että herra Deane lähti kaupungille tapaamaan teitä ja että hän kohtasikin teidät. Juttu päättyy siihen."
Rouva Champernowne katsoi häneen yhtä tarkkaavaisesti kuin kuunteli hänen puhettaan.
"Entä toinen mies?" kysyi hän äkkiä.
"Minä voin saada hänet vaikenemaan", vastasi Hackdale. "Helposti!
Rahalla — teidän rahallanne, tietysti."
"Entä te itse?" sanoi rouva. "Te itse?"
Hackdale veti syvään henkeä ja ristien kätensä rinnalleen katseli ympäri huonetta. Kun hän jälleen kääntyi työnantajansa puoleen, hymyili hän kuin mies, josta ehtojen esittäminen tuntuu hyvin miellyttävältä.
"No niin, rouva Champernowne", vastasi hän, "minä olen aina ollut varsin hyvä, rehellinen ja luotettava palvelijanne, ja mikäli muistan, ette ole kertaakaan huomannut minussa mitään vikaa. Niinpä on oman etunne mukaista, että annatte minulle haluamani viran. Tarkoitan tätä: nykyinen johtajanne, herra Bywater, on vanhanaikainen ja hyödytön, meille vain paljaaksi kiusaksi. Antakaa hänelle heti ero eläkkeineen ja tehkää minusta johtaja. Kirjoittakaa päivämääräksi nimitykseni alle viime tammikuun ensimmäinen päivä ja antakaa minulle tuhat puntaa vuodessa — palkka, josta voidaan sitten lähemmin keskustella parin vuoden kuluttua. Kohtuullinen vaatimus, rouva Champernowne, hyvin kohtuullinen."
Rouva Champernownen posket alkoivat saada takaisin entisen värinsä. Hän vaikeni hetkiseksi katsellen Hackdalea ja yhä kiertäen lihavien sormiensa sormuksia.
"Kuinkahan suureen summaan toinen mies tyytyisi?" kysyi hän sitten.
"Pariin sataan puntaan, jos ne annetaan minun haltuuni ja harkiten käytetään", vastasi Hackdale heti. "Se riittää täydellisesti."
Rouva Champernowne nousi pöytänsä äärestä ja mentyään pienen, nurkkaan asetetun kassakaapin luo otti sieltä setelitukon, ojentaen sen Hackdalelle laskematta sitä. Sitten hän otti pöydältä pinkallisen papereita.
"Tulkaa keskustelemaan kanssani toisesta asiasta puoli yhden aikaan", sanoi hän. "Minun on nyt pakko lähteä kokoukseen."
Sanomatta enää sanaakaan hän poistui huoneesta, ja Hackdale pistettyään lukkoneulan toiseen ja setelit toiseen taskuunsa meni työhönsä. Mutta puoli yhden aikaan hän oli konttorissa jälleen. Rouva Champernowne oli juuri tullut huoneeseen ja kun Hackdale sulki oven, ryhtyi hän puhumaan asiasta tuhlaamatta sen enempää sanoja.
"Hackdale, aiotte kai olla rehellinen minua kohtaan tässä asiassa?"
"Minun omat etuni vaativat sitä, rouva Champernowne."
"Minä en tiedä mitään, en niin mitään, kuinka se mies murhattiin", jatkoi rouva. "Ehdottomasti en mitään. Kuitenkin myönnän teille, että puhuttelin häntä silloin illalla. Mutta se on minun asiani miksi. En kuitenkaan halua tulevan sen muiden tiedoksi. Te kai olette ihan varma siitä, ettei juttu leviä teidän eikä toisen miehen välityksellä?"
"Siitä saatte olla ihan varma, rouva Champernowne, ettemme kumpikaan tule sitä levittämään. Mutta oletteko varma siitä, ettei kukaan omassa talossanne tiedä asiasta mitään?"
"Kyllä. Hän kohtasi minut ulkoportilla, ja siellä keskustelin hänen kanssaan hetkisen. Puhukaamme nyt tästä johtajantoimesta. Minä voin tehdä jotakin vielä parempaa hyväksenne, Hackdale. Istuutukaa kuuntelemaan. Aion mennä naimisiin sir Reville Childerstonen kanssa. Olette kai odottanut sitä? No hyvä. Tämä liike muuttuu silloin kauppayhtiöksi, ja minä voin nimittää teidät sen sihteeriksi ja johtajaksi. Keskustelkaamme nyt yksityiskohdista…"
Kun Hackdale poistui liikkeestä syömään päivällistä, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi kasvanut pari tuumaa. Simmons, joka odotti häntä heidän arkihuoneessaan, huomasi heti hänen hyväntuulisuutensa. Hän katseli ihmetellen, kun Hackdale nousi äkkiä pöydästä ja mennen astiakaapille toi sieltä pullon samppanjaa.
"Nyt ei ole sinun syntymäpäiväsi eikä minunkaan", huomautti Simmons.
"Viis siitä, poikaseni!" huudahti John. "Minua on onnistanut mainiosti tänä aamuna. Se on kyllä vielä pieni salaisuus, mutta sinä kuulet kyllä puhuttavan siitä ennen pitkää. Meidän liikkeessämme tulee tapahtumaan suuria muutoksia, Sim, ja minusta tulee sen mahtavin mies."
"Millainen siitä nyt sitten muodostetaan?" kysyi Sim.
Hackdale nauroi. Ne mahdollisuudet, jotka rouva Champernowne oli avannut hänelle, olivat äärettömän paljon edullisemmat kuin hänen omat laatimansa.
"En voi sanoa sitä vielä, poikaseni", vastasi hän. "Mutta jotakin suurta siitä vain tulee, Sim. Enkö ole aina sanonut sinulle, että minusta vielä jolloinkin tulee Champernownen liikkeen pääjohtaja? Mikään ei vedä vertoja mielilauseelleni — pidä aina silmällä omia etujasi! Itse ensin ja viis siitä, mihin muut joutuvat! Sinä et katso taaksesi juoksukilpailuissa, mutta jos sen teet, voi joku toinen kiitää ohitsesi silmänräpäyksessä. Jos vain pidät yhtä hyvää huolta eduistasi Shelmoren luona kuin minä Champernownen, on menestyksesi varma. Minäpä sanon sinulle jotakin, Sim, nyt kun tämä on toteutumaisillaan. Minä maksan puolestasi, että voit tehdä sopimuksen Shelmoren kanssa, ja sitten, jos vain työskentelet kovasti, tulee sinusta muutamissa vuosissa kelvollinen asianajaja. Mitä sinä siihen sanot, Sim?"
Sim höristi korviaan. Hänen terävä katseensa kohdistui veljen lasissa poreilevaan samppanjaan. Mutta se oli vielä yhtä koskematon kuin hänen omansakin, ja John siis teki tämän tarjouksen selvin päin.
"Minä juon sen kunniaksi, John", sanoi hän äkkiä. "Mutta se vie sinulta koko joukon rahaa."
"Minä en siitä välitä, poikaseni, niin kauan kuin vain menestyt, ja se kannattaa", sanoi Hackdale. "No niin, juokaamme sen onneksi, unhottamatta Hackdalein mielilausetta: Pyri aina ensi sijalle! Sim, jos joskus saan vaakunan tai jonkin sellaisen, panen ne sanat siihen mielilauseeksi. Älä välitä milloinkaan muista — itse ensin ja hiiteen kaikki muut!"
"Hyvä!" myönsi Simmons, jatkaen vakavasti syöntiään. "Minä puhun Shelmorelle sopimuksesta, jahka menen sinne takaisin. Koetan kuitenkin tinkiä."
"Tinkiäkö? Kuinka sitten?" kysyi Hackdale.
"Koetan saada hänestä jotakin irti", vastasi Sim viekkaan näköisenä. "Otaksukaamme, että hän on siihen hieman taipuvainen. Minä olen ollut suureksi hyödyksi Shelmorelle. Jos voin kiristää häneltä jotakin, miksi en niin tekisi? Sitenhän voin säästää rahojasi."
Hackdale nyökkäsi, maisteli viiniään ja hymyili.
"Sinä et luullakseni anna pääsi ruohottua, Sim", sanoi hän hyvin tyytyväisenä. "Näytät tietävän täydellisesti, kuinka sinun on pidettävä huolta itsestäsi. Tingi niin paljon kuin vain haluat Shelmoren kanssa. Sinä tunnet kyllä omat etusi."
"Luota minuun", mutisi Simmons. "Minä olen miettinyt niitä jo tarpeeksi kauan."
Hän palasi Shelmoren konttoriin puoli kolme, aikoen puhua asiastaan heti epäröimättä, mutta juuri kun hän oli koputtamaisillaan Shelmoren oveen, soi sisältä kello, ja kun Simmons noudatti sen kutsua, näki hän isäntänsä seisovan pöytänsä vieressä lukemassa jotakin asiakirjaa melko epäilevän tai paheksuvan näköisenä.
"Hackdale", sanoi hän, "neiti Pretty on käynyt täällä. Hän on hyvin päättäväinen nuori neiti, Hackdale — tuollainen, joka haluaa aina kulkea omia teitään — ja sitä paitsi näyttää siltä, että vaikka hän ei vielä olekaan täysi-ikäinen, on hänellä kuitenkin pankissaan suuria summia, jotka hän voi tuhlata mielensä mukaan, ja vaikka hän onkin neuvotellut poliisimestari Mellapontin kanssa tänä aamuna ja vaikka Mellapont on melkein todistanut hänelle, että jotkut tuntemattomat ovat murhanneet hänen holhoojansa saadakseen haltuunsa hänen kalleutensa, ei hän usko sitä, vaan on saanut sellaisen lujan päähänpiston, että joku vihollinen on seurannut Deanea tänne ja murhannut hänet. Ja hän tahtoo välttämättä tarjota palkinnon ja on pyytänyt minua painattamaan ja levittämään sen suuntaisen ilmoituksen. En ymmärrä sen hyötyä ja uskon varmasti Mellapontin olevan oikeassa. Mitä te ajattelette, Hackdale?"
"Kuinka suuri tuo palkinto on?" kysyi Simmons. "Hän on määrännyt sen itse", vastasi Shelmore. "Tuhat puntaa! Hyvin oikullinen nuori neiti! Hän sanoi korottavansa sen kaksinkertaiseksi, ellei tällä saavuteta mitään tuloksia. Minä oletan että meidän on painatettava ja levitettävä se hänen puolestaan?"
"Jos hän vain haluaa, niin miksi ei?" sanoi Simmons.
"Minusta se tuntuu sekä ajan että rahojen tuhlaamiselta", vastasi Shelmore. "Viekää se kuitenkin Pembertonin kirjapainoon ja neuvokaa, kuinka se painetaan ja levitetään. Voihan siitä olla jotakin hyötyä, vaikka epäilenkin sitä. Joku on kuitenkin syyllinen, ja se henkilö on jossakin."
Hän ojensi käsikirjoituksen Simmonsille, ja konttoristi poistui huomauttamatta enää mitään. Laskeutuessaan portaita kadulle, hän kohtasi vanhahkon vastaantulevan herran, jonka tunsi sir Reville Childerstoneksi. Simmons mainitsi hänelle herra Shelmoren olevan konttorissaan ja kiiruhti sitten omista erityisistä syistään toimittamaan asiaansa niin nopeasti kuin suinkin.