VIIDES LUKU
Maisemakortti
Mellapont saapui Chancellorin julkipuolen edustalle juuri kun yövahtimestari oli sulkemaisillaan ovet. Hän pääsi sisään ja teki heti tiukan kysymyksen.
"Onko herra Shelmore täällä, Kight?"
"Hän on isännän kanssa yksityishuoneessa, sir", vastasi vahtimestari viitaten pihalle päin. "Hän sanoi odottavansa teitä, sir."
"Juuri niin", sanoi Mellapont lähtien kävelemään viitattuun suuntaan, mutta pysähtyi kuitenkin äkkiä kääntyen takaisin. "Kuulkaahan, Kight", jatkoi hän luottavaisesti, "haluan kysyä teiltä erästä asiaa. Ette suinkaan ole kenkäinkiilloittaja, vaikka olettekin yövahtimestari."
"En, sir; täällä on erityinen Marsh-niminen kiilloittaja."
"Ehkä hän ei ole nyt saapuvilla? Vai on — keittiössä? Hakekaa hänet tänne hetkiseksi, Kight. Haluan puhutella häntä."
Vahtimestari meni pihan poikki, pujahti sisään eräästä ovesta ja palasi miehen kanssa, joka käsistään ja esiliinasta päättäen oli jo alkanut puhdistaa kenkiä. Mellapont meni häntä vastaan.
"Kuulkaahan!" sanoi hän. "Milloin te kokoatte saappaat ja kengät makuuhuoneitten ovilta — iltaisinko vai aamuisin?"
"Kumpanakin aikana, sir", vastasi mies. "Mutta se johtuu hyvin paljon siitä, kuinka paljon hotellissa sattuu olemaan vieraita. Jos se on ihan täynnä, kokoan ne myöhään illalla ja kiilloitan kaikki ne, jotka silloin on pantu ovien edustalle. Mutta jos hotellissa on vain vähän vieraita, en aloita työtäni ennenkuin noin kello viiden tienoissa aamulla."
"Maanantai-iltana, siis toissayönä, muistatte kai sen?" sanoi
Mellapont. "Kuinka olivat asiat silloin?"
"Hotelli oli ihan täynnä, sir — täällä ei ollut ainoatakaan vapaata huonetta. Tein kierroksen ensi kerran puoli kahdentoista aikaan ja kokosin kaikki näkemäni jalkineet, joita olikin melkoisesti. Vietyäni ensimmäiset paikoilleen kokosin jälleen kaikki muut."
"Voitteko muistaa mitään siitä, mitä oli numero seitsemän oven edustalla?" kysyi Mellapont. "Ajatelkaa nyt tarkasti."
"Kyllä hyvinkin", vastasi mies. "Kun menin sen ohi ensi kerran, oli siinä kaksi paria kävelykenkiä, mustat ja ruskeat. Puhdistin ne samalla kuin muutkin ja vein ne takaisin noin yhden tienoissa yöllä. Ne olivat vielä oven edustalla kello viiden aikaan aamulla mennessäni sen ohi toisen kerran."
Mellapont nyökkäsi, ajatteli hetkisen, sanoi kiitoksia miehelle ja kääntyen sitten pois lähti nopeasti kävelemään isännän huoneeseen. Siellä hän tapasi Shelmoren ja Bellingin, jotka nähtävästi puhelivat tilanteesta. Hän sekaantui heti heidän keskusteluunsa ja toisti mitä juuri oli kuullut.
"Te voitte ehkä luulla, ettei se merkitse mitään", sanoi hän kerrottuaan heille kahdesta kenkäparista, "mutta minä olen siinä näkevinäni paljonkin. Kun tutkimme Deanen ruumista ja vaatteita tänä yönä, huomasin heti jotakin, mikä näytti minusta hyvin tärkeältä. Hän oli poistunut hotellista kiiltonahkakengissä, ohutpohjaisissa patenttijalkineissa. Millaisen johtopäätöksen teette siitä, herra Shelmore? Tehän olette lakimies."
"En ole perehtynyt tällaisiin asioihin", vastasi Shelmore. "Mutta mitä te itse luulette siitä?"
"Minä luulen, ettei hänen aikomuksensa ollut mennä kauvas. Hän tiesi, ettei hänen tarvitsisi poistua käytävältä, ja tiesi myös päämääränsä, jonkin läheisen yksityistalon", vastasi Mellapont riemuiten. "Sanokoonpa yläkerrassa asuva nuori neiti mitä tahansa, Deane tunsi tämän kaupungin ja jonkun sen asukkaan. Meidän on saatava selville, kenet? Nuori neiti ajattelee varmaankin niin, ettei hänen holhoojansa ole ollut täällä milloinkaan ennen eikä siis tunne täällä ketään, mutta… sittenpähän saamme nähdä. Kuinka muuten tuo nuori neiti nyt jaksaa? Onko hän hyvin hermostunut?"
"Hän säikähti aluksi hirveästi, mutta tointui ihmeellisen pian", vastasi Shelmore. "Minun tätini on nyt siellä ja aikoo viipyä hänen luonaan koko yön."
"Teidän tätinne on hyvä ihminen", sanoi Mellapont. "No niin, meidän on tehtävä nuorelle neidille paljon kysymyksiä huomenna. Mutta nyt haluan", jatkoi hän kääntyen isännän puoleen, "tarkastaa tyynesti, mitä se herra-raukka on jättänyt numero seitsemään. Sitä ei milloinkaan voi tietää, mitä sattuu löytämään, emmekä voisi toivoakaan sopivampaa hetkeä. Oletan kaiken olevan rauhallista yläkerrassa, herra Belling? Viekää niin ollen meidät siihen huoneeseen."
Belling vei heidät pihan poikki vastakkaisella puolella sijaitsevaan sisempään halliin ja sitten tammikaiteisia portaita pitkin ensi kerrokseen. Avattuaan numero seitsemän oven hän väänsi sähkön palamaan ja kuiskasi Mellapontille, ettei häntä ja Shelmorea tultaisi häiritsemään ja että he voivat lukita huoneen oven ja tuoda avaimen pois sitten kun olivat lopettaneet tarkastuksensa. Sitten hän poistui heidän luotaan. Mellapont katseli ympärilleen kierrettyään avainta lukossa isännän mentyä.
"Vainaja on ollut täsmällinen ja järjestystä rakastava herra", mumisi hän. "Sen voin nähdä heti."
Shelmore ymmärsi hänen tarkoituksensa. Joko huoneen viimeinen onneton asukas oli jättänyt sen siihen kuntoon tai siivoojatar oli jälkeenpäin käynyt siellä, nyt se ainakin oli uutukaisen siisti. Sivupöydälle oli aseteltu sopusuhtaiseen järjestykseen kaikenlaisia pukeutumistarpeita, toisella pöydällä oli kuva- ja sanomalehtiä siroissa pinkoissa, suuren vaatekaapin raollaan olevasta ovesta näkyi pingoittajille ripustettuja pukuja, ja kaikki muutkin huoneessa olevat esineet näyttivät olevan oikeilla paikoillaan.
"Mitä luulette löytävänne täältä?" kysyi Shelmore, joka ei ollut lainkaan selvillä Mellapontin tähän huoneeseen tekemän vierailun tarkoituksesta. "Jonkin johtolanganko?"
"Sitä ei milloinkaan voi tietää, mitä sattuu löytämään, herra Shelmore", vastasi Mellapont katsellen vieläkin ympärilleen. "Täällä voi kaikissa tapauksissa löytää ja nähdä enemmän kuin keksimme miehen vaatteista. Oletan Hackdalen kertoneen teille, ettei hänellä ollut mitään taskuissaan. Kaikki hänen taskunsa oli tyhjennetty, vieläpä viety nenäliinakin. Tämä viime seikka tuntuu hyvin kummalliselta ja ehkä tärkeältäkin. Miksi murhaaja ryösti kuolleelta sellaisenkin esineen kuin nenäliinan? Mutta niin se vain oli, ettei hänen taskuissaan ollut mitään. Jos hänellä oli ollut rahaa, kalleuksia tai papereita mukanaan, ovat ne kaikki menneet. Tästä muistankin, että mentyämme alakertaan pitää kysyä Bellingiltä paria seikkaa. Mutta katselkaamme nyt ympärillemme. Nämä matkalaukut ensin. Kun joudutte tällaiseen tehtävään, herra Shelmore, aloittakaa aina alusta. Nämä matkalaukut ovat niin hyvää vahvaa nahkaa, ettei nykyaikaan tällaisia enää valmisteta."
Hän avasi ensin toisen ja sitten toisen matkalaukun, jotka oli nostettu jalustalle vuoteen jalkopäähän, mutta molemmat olivat tyhjät.
"Järjestelmällinen ja täsmällinen mies", mutisi Mellapont. "Hän on järjestänyt kaikki tavaransa vaatekaappiin ja lipastoon. No niin, vaatteet ensin. Taskuissa voi ehkä olla joitakin kirjeitä tai papereita."
Vaatekaapissa oli pari pukua ja päällystakki, mutta niiden taskujen tarkastaminen ei paljastanut mitään. Lipastossakaan ei ollut muuta kuin paljon liinavaatteita, trikootavaroita ja muuta sellaista, kaikki sievästi taitettuja ja ladottuja. Mellapont ryhtyi katsastamaan valkoista käsilaukkua, joka oli tuolilla lipaston vieressä.
"Tästä me todennäköisimmin löydämme papereita", sanoi hän. "Eikä tämä onneksi ole lukossakaan. Mitähän täällä sitten onkaan?"
Hän nosti käsilaukun pöydälle juuri sähkölampun alle ja aukaisi sen.
Shelmore seisoi hänen vieressään sisällystä tutkittaessa.
"Enimmäkseen vain papereita ja kirjoja", virkkoi Mellapont. "Näyttävät matkaoppailta."
Hän otti sieltä useita mainitsemansa kaltaisia paperikansiin nidottuja kirjoja — kaupunkien, tuomiokirkkojen, kuuluisain raunioiden ja muiden nähtävien paikkojen oppaita. Niiden alla oli kirjoitussalkku, joka sisälsi omistajan nimellä varustettuja kirjelomakkeita. Shelmore huomasi niihin painetun osoitteen samaksi kuin neiti Prettyn nimikortissa. Laukun sivuosastossa oli useita kirjeitä, jotka oli kaikki osoitettu herra James Deanelle eri paikkoihin maata ja joiden allekirjoitus kuului: "Teidän hellä Cynthianne." Toisessa osastossa oli kokoelma hotellilaskuja, sievästi taitettuja ja haalla yhteen puristettuja.
"Ehkä saan selkoa hänen viime matkoistaan näiden laskujen nojalla", huomautti Mellapont katsellen päiväyksiä. "Hän näyttää viime aikoina kiertäneen kaikkialla. Ja tässä on nähtävästi maisemakortteja, joita hän on koonnut matkoillaan. Näkyy olleen oikein kiihkeä keräilijä, paitsi jos hän aikoi lahjoittaa ne nuorelle neidille, joka ehkä on niihin ihastunut."
Hän viittasi käsilaukun vasempaan osastoon, joka oli ihan täynnä maisemakorttikääröjä, kaikki sievästi kuminauhoilla sidottuja ja järjestykseen sovitettuja. Mellapont alkoi poimia laukusta esille näitä kääröjä, huomauttaen samalla, että ne olivat kaikki järjestelmällisesti varustettuja nimilapuilla. Hän alkoi samalla lausua ääneen niiden paikkojen nimiä, joita ne esittivät.
"Nähtävästi hän on ostanut nämä vähitellen", jatkoi hän. "Eikö nuori
neiti sanonutkin hänen matkustaneen pohjoiseen neidin itsensä jäädessä
Bathiin? Juuri niin, ja nyt voimine seurata hänen matkansa suuntaa.
Exeter, Bristol, Gloucester, Worcester, Birmingham, Sheffield,
Normansholt — missä Normansholt on, herra Shelmore?"
Shelmore oli Mellapontin huomaamatta hieman säpsähtänyt Normansholtia mainittaessa. Muuan hänen kahdestatoista asiakkaastaan, juuri kaupungin ulkopuolella sijaitsevan Childerstonen puistotilan isäntä, sir Reville Childerstone, omisti kiinteimistöjä Normansholtissa ja oli viime aikoina ollut hyvin huolissaan erään sikäläisen vuokraajansa käyttäytymisestä. Hänen oli ollut pakko turvautua siinä asiassa Shelmoren ammattiapuun, minkä vuoksi Shelmore hyvin tunsi tämän paikan nimen. Hän katsahti tutkivasti siihen maisemakorttipinkkaan, jota Mellapont käsitteli.
"Normansholtko?" toisti hän. "Se on Yorkshiressä. Historiallinen vanha kaupunki, jossa on kuuluisa linna ja muuta sellaista."
"Hm, se näyttää olleen hänen kaukaisin pysähdyspaikkansa sielläpäin", sanoi Mellapont jatkaen huolellisesti järjestettyjen pinkkojen kääntelemistä. "Sitten hän näyttää lähteneen etelään. Doncaster, Newark, Peterborough, Stamford, Ely, Cambridge, Lontoo, Dorking ja sitten tänne. Suurenmoinen kierros, herra Shelmore — enimmäkseen vain ikivanhoja paikkoja. Hän oli ehkä hyvinkin kiintynyt muinaismuistoihin. Nyt vilkaisen vain läpi nämä kirjeet nähdäkseni, onko niissä mitään tärkeätä."
Hän otti kirjeet, jotka oli vetänyt esille laukusta, ja istuuduttuaan lähimmälle tuolille alkoi silmäillä niitä hätäisesti. Shelmore halusi pelkästään uteliaisuudesta tietää jotakin lisää siitä paikasta, josta oli kuullut puhuttavan käsitellessään ammattiinsa kuuluvaa asiaa, mutta jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt, ja otti laukusta sen maisemakorttipinkan, jossa oli Normansholtin nimi. Päästäen kuminauhan irti hän alkoi katsella niitä yksitellen. Hänen mieleensä juolahti, että Normansholt varmaankin oli mielenkiintoinen ja luonnonihana paikka. Deane oli koonnut sieltä pari kolmekymmentä korttia — normandialaisesta linnasta aukenevia näköaloja, ikivanhoja kirkkoja ja muita muinaisjäännöksiä esittäviä kuvia. Äkkiä Shelmore jäi tuijottamaan erääseen korttiin kovasti ihmetellen ja harkiten.
Se oli väritetty valokuva jostakin, mikä näytti kummallisen vanhan kaupungin vanhanaikaiselta nurkkaukselta. Siinä oli jonkinlainen aukio ja sen keskellä vihreä täplä, josta kohosi pitkä salko. Kaikkialla ympärillä oli omituisia, Jaakko I:n aikaisen tyylin mukaisia taloja. Kortin vasempaan nurkkaan oli painettu sanat: Vappunurmi Normansholtissa. Ja Shelmore tunsi tarpeeksi hyvin vanhoja englantilaisia tapoja tietääkseen, että valokuva esitti paikkaa, missä ennen oli vietetty vanhanaikaisia vappujuhlia, ja että pitkä salko oli viimeisiä ikivanhoja vappuriukuja.
Mutta se ei vielä pannut häntä ihmettelemään ja harkitsemaan. Talojen ympäröimän aukion nurkkauksessa oli eräs muita suurempi rakennus, mahtavammalta ja maalauksellisemmalta näyttävä. Sen katosta ja yhteensullotuista piipuista oli joku, Deane luultavasti, vetänyt lyijykynällä kortin ylälaitaan paksun viivan, joka päättyi yhtä paksuviivaiseen tähteen. Ja kun Shelmore sen näki, tunsi hän erään kysymyksen heräävän vastustamattomasti mielessään:
"Miksi?"
"Niin miksi, sillä enpä osaa muutakaan sanoa?" toisti hän itsekseen. "Miksi Deane oli Normansholtista kokoamiensa viidenkolmatta tai kolmenkymmenen postikortin joukosta valinnut tämän, merkitäkseen juuri tuon talon hyvin selvällä tavalla? Mikä oli hänen vaikutteensa? Miksi hän oli niin tehnyt?"
Hän kääntyi katsomaan Mellapontiin, joka oli syventynyt tutkimaan kirjeitä ja hotellien laskuja. Ja huomatessaan sen Shelmore tarkasti kiireesti, mutta huolellisesti Deanen korttikokoelman alusta loppuun saakka, aloittaen Exeteristä ja lopettaen Dorkingiin, koska se nähtävästi oli ollut viimeinen paikka, missä Deane oli vieraillut ennen tuloaan Southernstoween. Koko joukossa ei ollut muuta merkittyä korttia kuin se yksi, joka oli herättänyt hänessä ihmettelyä. Ja kun hän sijoitteli kortteja takaisin käsilaukkuun, ei hän voinut olla kysymättä itseltään — mitä erityistä mielenkiintoa Deane oli tuntenut kaukaisen Normansholt-nimisen vanhan kaupungin Vappunurmen nurkkauksessa sijaitsevaa taloa kohtaan?
Mellapont nousi äkkiä tuoliltaan ja pani kirjeet ja hotellilaskut takaisin salkkuun.
"Näissä ei ole minkäänlaista valaisevaa, herra Shelmore", sanoi hän. "Hotellilaskuja eikä mitään muuta. Eikä kirjeissäkään, jotka ovat vain nuoren neidin holhoojalleen kirjoittamia iloisia lörpötteleviä juttuja, ole muuta kuin vahvistus Deanen sanoille, että heidän oli määrä tavata täällä toisensa, katsella päivä tai pari paikkakuntaa ja matkustaa sitten mantereelle. Sijoittakaamme nyt kaikki paikoilleen, lukitkaamme huone ja menkäämme sitten alakertaan, koska haluan vielä puhutella Bellingiä."
Belling oli yksityishuoneessaan, jonka ovi oli auki, nähtävästi odottamassa heitä. Mellapont viittasi Shelmorea tulemaan sisään, lukitsi oven ja istuutui.
"Siellä ei ole mitään, mikä kelpaisi johtolangaksi", sanoi hän. "Mutta kuulkaahan nyt, Belling, minä haluan kysellä teiltä vielä muutamia seikkoja. Tehän tiedätte jo, ettei tällä herrasmiehellä löydettäessä ollut lainkaan rahaa, kalleuksia eikä persoonallista omaisuutta mukanaan. Te saitte puhutella häntä maanantai-iltana ja näitte hänellä olevan sekä rahaa että kalleuksia. Mutta näkivätköhän sen muutkin?"
"Kuka tahansa voi nähdä, että hänellä oli hieno timanttineula, kalliit kultaiset kellonketjut ja sormissa pari timanttisormusta!" vastasi Belling. "Tarkoitan, jos vain oli silmät päässä ja katseli häntä."
"Juuri niin", myönsi Mellapont. "Mutta rahaa? Näyttelikö hän ehkä rahojaan? En tarkoita kerskailevasti ja pöyhkeillen, vaan luonnollisesti, kuten muutamat ihmiset tekevät. Tehän tiedätte, että jotkut vetävät rahansa esille, ajattelematta lainkaan, että —"
"Ymmärrän tarkoituksenne", keskeytti Belling. "No niin, hän oli varmasti niitä miehiä, jotka ovat hieman huolettomia siinä asiassa, niin sanoakseni. Hän tuli tarjoilusaliin vähän ennen päivällistä ja pyysi tarjoilijattarelta sherryä ja karvasvettä — olin silloin itsekin siellä ja huomasin hänen vetävän esille kourallisen seteleitä, viitosia, avoimesti ja hakevan niiden joukosta muutamia hopearahoja — hänellä näytti olevan paljon rahaa, seteleitä ja kovaa rahaa, sekaisin taskussaan. Hän teki samoin päivällisen jälkeenkin tullessaan luokseni ja kysyäkseen minulta, mitä huvituksia täällä nyt oli. Maksaakseen silloin pari sikaaria hän veti esille kourallisen rahoja."
"Oliko muitakin vieraita läsnä?" kysyi Mellapont.
"Useita. Tarjoilusali oli täynnä molemmilla kerroilla."
"Paikkakuntalaisia vai muukalaisia?"
"Molempia. Siellä oli useita outoja miehiä. Minä en ainakaan tuntenut heitä, vaikka luullakseni tunnen kaikki southernstowelaiset. Muutamat heistä olivat moottoripyöräilijöitä. Toiset olivat ehkä tulleet tänne markkinoille."
"Ja he voivat nähdä hänen rahansa?".
"He voivat nähdä ne yhtä helposti kuin hänen timanttineulansakin, jos vain katsoivat häneen. Mikään ei estänyt heitä."
Mellapont nousi äkkiä ja toivotettuaan hyvää yötä isännälle meni
Shelmoren kanssa autiolle High-kadulle.
"Mitä te ajattelette kaikesta tästä, poliisimestari?" kysyi Shelmore suoraan.
Mellapont rykäisi varovaisesti ja vaikka he olivatkin kahden hiljensi sittenkin ääntään.
"Kerron teille mielipiteeni, herra Shelmore", vastasi hän. "Enkä luullakseni tule milloinkaan sitä muuttamaan. Luulen, että herra Deanea pidettiin silmällä ja seurattiin, ja sitten hänet murhasi ja ryösti joku meille vielä tuntematon henkilö, joka tiesi hänellä olevan rahaa ja kalleuksia mukanaan. Niin minä pääasiallisesti ajattelen, vaikka mielessäni on vielä muutakin. Oletan, että herra Deane, huolimatta siitä mitä on sanonut holhokilleen, tunsi jonkun Southernstowessa ja lähti jostakin erityisestä syystä tapaamaan häntä maanantai-iltana. Ja nyt aion käyttää kaiken kykyni saadakseni selville, kuka tuo tuttava on."