KOLMASTOISTA LUKU
Vieläkin ratkaisematta
Simmons kääntyi äkkiä veljeensä päin, kun työmies lausui viime sanansa. Hän huomasi Johnin säpsähtävän ja näki kummallisen ilmeen hänen kasvoissaan. Simmonsista tuntui kuin se olisi ilmaissut huojennusta ja hämmennystä, mutta kun he poistuivat joukosta, näytti hämmennys pääsevän voitolle.
"Kight ja Mary Sanders!" sanoi John hiljaa. "Siis yövahtimestari ja sisäkkö. Kuinka he olisivat voineet murhata hänet, koska olivat olleet hotellissa koko yön? Ja hänet murhattiin kaukana sieltä."
"Mistä sinä voit sen tietää?" kysyi Simmons melkein ivallisesti. "Hänet löydettiin kyllä hiekkakuopasta, mutta ruumishan on voitu kantaa sinne. Me kuulemme kaikissa tapauksissa tästä enemmän huomenna, koska heidät luultavasti jo aamulla kutsutaan kuulusteluun."
"Huomennako?" huudahti John. Hän oli kärsimätön, koska hän vielä oli levoton ja hämmentynyt Bartlettin palaamisesta. "Kuulehan nyt!" jatkoi hän. "Sinähän tunnet kaikki poliisit, Sim — etkö voisi hankkia joitakin tietoja tänään iltapäivällä?"
"Minä en tunne heitä niinkään hyvin kuin sinä", vastasi Simmons. "Sinähän olet ollut ylimääräisenä poliisina. Tunnustele Mellapontia, mutta he eivät luullakseni suostu kertomaan vielä mitään."
John Hackdale ei halunnut lainkaan kysellä Mellapontilta, koska hänellä oli omat syynsä olla näyttämättä erikoista harrastusta tätä uutta vaihetta kohtaan. Mutta hän vietti levottoman iltapäivän ja yhtä rauhattoman yön arvaillessaan Bartlettin osuutta tähän juttuun ja epäillessään, halusiko Bartlett ilmaista saaneensa häneltä sataviisikymmentä puntaa poistumisensa ja vaitiolonsa palkaksi. Ja kymmenen aikaan seuraavana aamuna hän oli tutkinto-oikeuden istunnossa muiden kuuntelijain joukossa kiihkeänä ja levottomana kuulemassa, mistä Kightiä ja sisäkköä syytettiin.
Yleisössä herätti melkoista huomiota ja pettymystä se, että näitä kahta vangittua ei syytettykään James Deanen murhasta, vaan erään hänelle kuuluneen kapineen, hänen kellonsa, laittomasta hallussapidosta. Mutta John Hackdale ei siitä tuntenut pettymystä eikä hämmästynyt, sillä hän oli harkinnut asian eri puolia, ja hänestä näytti mahdottomalta, että syytös murhasta voisi kohdistua Kightiin ja Mary Sandersiin. Kuulusteluun liittyi kuitenkin pari seikkaa, jotka kummastuttivat häntä — nimittäin ensiksikin se, ettei rouva Champernowne ollut läsnä istunnossa, vaikka Hackdale tiesi hänen olevan kaupungissa, ja toiseksi, ettei Bartlettia, vaikka tämä olikin läsnä, lainkaan kutsuttu todistamaan. Ja todistajien kuulustelu oli melkein vain muodollista. Hackdale sai sen käsityksen, että Mellapont jonkin oman tarkoituksensa vuoksi tahtoi salata jotakin. Mellapont ei tehnyt muuta kuin lyhyesti esitti syytteen vankejaan vastaan, kutsui jalokivikauppiaan todistaman, että he olivat tarjonneet hänelle kelloa ostettavaksi ja että hän oli ostanutkin sen, ja vei vihdoin neiti Prettyn todistajien aitioon vannomaan, että kello varmasti oli ollut hänen holhoojavainajansa omaisuutta. Sitten hän pyysi lykkäystä viikoksi huomauttaen, että herra Deane-vainajan kalleuksista suurin osa oli vielä hukassa ja että syytetyt olivat ainakin tähän asti kieltäytyneet ilmaisemasta mitään.
Mutta tällöin sattui päivän ensimmäinen huomiota herättävä tapaus. Ennen kuin oikeuden puheenjohtaja ehti vastata Mellapontin pyyntöön, kääntyi Kight äkkiä toverinsa puoleen kuiskaten hänelle jotakin. Tyttö nyökkäsi kiihkeästi kuin olisi empimättä hyväksynyt Kightin sanat, ja Kight katsoi viranomaisiin, viitaten samalla pöytään, jonka ääressä istui useita paikallisia asianajajia.
"Me tahdomme asianajajan", sanoi hän rohkeasti. "Ja pyydämme siksi herra Shelmorea — saammeko puhua hänelle?"
Puheenjohtaja katsoi Mellapontiin, joka vielä seisoi. Ja Mellapont silmäsi syytettyjen aitioon päin, nyökkäsi ja istuutui.
"Meidän on parasta lykätä istunto puoleksi tunniksi antaaksemme herra Shelmorelle tilaisuuden puhella syytettyjen kanssa", sanoi puheenjohtaja, katsoen asianajajien pöytään. "Tarkoitan", lisäsi hän, "jos herra Shelmore suostuu ottamaan vastaan sen tehtävän."
"Meillä on kylliksi rahaa maksaaksemme herra Shelmorelle", sanoi Kight yhä rohkeana ja itsetietoisena. "Me haluamme juuri hänet emmekä ketään toista."
Shelmore, josta rikosjutut tuntuivat vastenmielisiltä ja joka oli tullut oikeuteen vain neiti Prettyn pyynnöstä, ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä kuullessaan tämän suoran vaatimuksen, mutta hän nousi, meni syytettyjen aitioon ja alkoi kuiskaillen neuvotella Kightin kanssa. Sen jälkeen hän kääntyi puheenjohtajan puoleen pyytäen, että hänen sallittaisiin keskustella vankien kanssa viereisessä huoneessa. Ja sinne hän hetkisen kuluttua menikin heidän ja parin poliisin kanssa, jolloin viranomaiset poistuivat paikoiltaan verhojen taakse, ja yleisö, jota sali oli tungokseen asti täynnä, alkoi jäätyään oman onnensa nojaan arvailla, mitä vielä saisi kuulla. Sillä hyvin ilmeistä oli, että Kight ja Mary Sanders aikoivat kertoa jotakin.
Niin kului puoli tuntia. Kuuntelijain joukossa oli kolme miestä, jotka salaa mielessään pohtivat pian tulevien paljastusten mahdollisuuksia. Kuinka ne tulisivat vaikuttamaan häneen itseensä ja rouva Champernowneen, arvaili John Hackdale. Saisiko hän tietää jotakin sellaista, mistä olisi hänelle hyötyä, ihmetteli Simmons. Aikoivatkohan vangit kertoa jotakin sellaista, mikä vaikuttaisi häiritsevästi hänen suunnitelmiinsa, tuumi Bartlett. Kaikki nämä katsoivat salavihkaa Shelmoreen, kun hän vihdoinkin palasi saliin, hyötymättä kuitenkaan mitään näkemästään. Shelmore oli nähtävästi ihan tyyni.
Vangit palasivat aitioon, viranomaiset tulivat taas saliin, ja Shelmore nousi seisomaan asianajajien pöydän äärestä, kääntyen heihin päin.
"Minä olen nyt saanut neuvotella molempien syytettyjen kanssa", lausui hän rauhallisella äänellä, "ja voin myös ilmaista, että he minun neuvostani ovat luopuneet edelliseltä kannaltaan ja nyt tunnustavat itsensä syyllisiksi siihen, että he ovat pitäneet laittomasti hallussaan kultakelloa, jonka he täydellisesti myöntävät olleen herra James Deane-vainajan omaisuutta. He ovat myös valtuuttaneet minut ilmaisemaan oikeudelle täydellisen ja, kuten he väittävät, ehdottomasti uskottavan selostuksen siitä tavasta, kuinka he saivat haltuunsa tämän kellon ja muutamia muitakin arvoesineitä, joiden piilopaikan he ovat ilmoittaneet minulle. Siis lyhyesti sanoen, syytetyt haluavat keventää mieltänsä tunnustamalla kaikki ja myös palauttamalla, mitä ovat ottaneet. Ne viisikymmentä puntaa, jotka he saivat myydessään kellon, ovat vielä koskematta ja luovutetaan takaisin samoin kuin kaikki muutkin arvoesineet. Esitän nyt tämän kaiken arvoisalle oikeudelle, koska teidän tulee, kun vangit ovat valmiit tunnustamaan itsensä, syyllisiksi, jättää heidät lakimääräisiin käräjiin tuomittaviksi ja koska aion, ottaen huomioon heidän halunsa saada hyvittää tekemänsä vahingon, pyytää teitä päästämään heidät vapaiksi takuuta vastaan…"
Mellapont nousi äkkiä istuimeltaan. "Minä vastustan jokaista sellaista pyyntöä, arvoisa oikeus", sanoi hän. "Tästä voi nimittäin kehittyä vielä toinen vakavampi syytös. Sen vuoksi minä ehdottomasti vastustan heidän päästämistään väliaikaiseen vapauteen."
"Minä en tiedä lainkaan, mitä poliisimestari Mellapontilla on mielessä", huomautti Shelmore. "Mutta sittenkin aion uudistaa pyyntöni lopetettuani sanottavani. Hyvät herrat, nyt ryhdyn näiden molempien syytettyjen toivomuksesta tekemään selkoa siitä, kuinka he ovat hankkineet ja saaneet haltuunsa nämä kalleudet. He tajuavat molemmat täydellisesti, että he ovat tehneet väärin langetessaan äkilliseen kiusaukseen, eivätkä voi vedota mihinkään lieventävään asianhaaraan, vaikka kummallakin on oikeus — jota he voivat käyttää jälkeenpäin — tuoda esille todistuksia entisestä rehellisestä luonteestaan. Mitä jutun yksityiskohtiin tulee, niin arvoisa oikeus muistaa kai yhtä hyvin kuin kaikki muutkin, että äskettäin eräs James Deane, Cambornesta Cornwallista, tuli asumaan Southernstowen Chancellor-hotelliin ja poistui hotellista noin puolenyön tienoissa tuloiltanaan ja että hänen ruumiinsa löydettiin pari päivää myöhemmin eräästä hylätystä hiekkakuopasta kaupungin pohjoislaidalta. Kaikki ovat tähän saakka luulleet, että herra Deanella oli kuollessaan mukanaan paljon kalleuksia ja suuri summa rahaa ja että hänet murhattiin niiden vuoksi — siis lyhyesti sanoen, että hänellä poistuessaan hotellista sinä yönä oli rahansa ja kalleutensa mukanaan. Mutta totuus on kuitenkin sellainen, ettei hän ottanutkaan niitä mukaansa, vaan herra Deanen rahat, joita on melko suuri summa, ja hänen kalleutensa ovat näiden molempien syytettyjen hallussa, ja minä olen valmis heidän ohjeensa mukaan luovuttamaan ne poliisille heti tämän istunnon päätyttyä."
Tämä ilmoitus herätti väkisinkin kiihkeätä mutinaa yleisön joukossa, mutta Shelmore jatkoi tyynesti.
"Minut on valtuutettu kertomaan oikeudelle tarkasti koko tapahtuma", sanoi hän. "Puheena olevana iltana vei Mary Sanders herra Deanen huoneeseen lasillisen kuumaa maitoa. Herra Deane istui lukemassa, yöpuku ja aamunuttu yllään. Mary Sanders näki hänen pukupöydällään hänen kultakellonsa, ketjuineen, hänen timanttineulansa ja sormuksensa, jonkun verran rahaa ja kukkaron. Herra Deane käski hänen tuoda teetä seitsemän aikaan seuraavana aamuna, ja tyttö tekikin niin. Mutta tullessaan herra Deanen huoneeseen hän näki, ettei herra Deane ollutkaan siellä. Pukupöydällä olivat kuitenkin vielä ne kalleudet ja rahat, jotka hän oli nähnyt siinä edellisenä iltana. Hän oli olettanut herra Deanen poistuneen huoneestaan hetkiseksi ja meni itsekin tiehensä. Mutta myöhemmin huomattuaan, ettei herra Deane ollutkaan palannut, hän otaksui Deanen menneen kävelemään ennen aamiaista. Ja vieläkin myöhemmin, kun hänestä ei näkynyt jälkeäkään, hän otti rahat, kalleudet ja kukkaron pukupöydältä pistäen ne herra Deanen vaatteiden alle erääseen sen huoneen lipastoon, aikoen puhua siitä herra Deanelle, jahka tämä palaisi. Mutta herra Deane ei palannut lainkaan, ja vihdoin levisi uutinen herra Deanen ruumiin löytämisestä Chancellor-hotelliin. Mary Sanders kuuli sen ja tietysti silloin muisti, mitä oli tehnyt kalleuksille ja rahoille. Ja hän kertoi sen Kightille. Heti sen jälkeen poliisimestari Mellapont kuulusteli Kightiä ja Mary Sandersia, jolloin nämä päättelivät kuulemastaan ja löydön aiheuttamista juoruista poliisin ehdottomasti uskovan, että Deanella oli rahat taskussaan, sormukset sormissaan ja kallisarvoinen timanttineula kaulahuivissaan poistuessaan yöllä hotellista ja että Deane oli murhattu niiden vuoksi. Ja sen vuoksi — vaikken koetakaan väittää heitä syyttömiksi yhtä vähän kuin he itsekään sitä haluavat — he eivät voineet vastustaa kiusausta, vaan päättivät anastaa nämä kalleudet. Mary Sanders otti eri esineet lipastosta, jonne oli ne piilottanut, ja antoi ne Kightille, joka vei ne omaan kätköönsä. Ja kuta pitemmälti aikaa kului, sitä turvallisemmiksi he tunsivat itsensä, ja toissapäivänä, jolloin he viettivät lomapäivänsä Portsmouthissa, he päättivät ottaa kellon mukaansa ja myydä sen siellä, ja tuloksena siitä oli, että he nyt ovat joutuneet kiinni. Tämä on ehdoton totuuskoko jutussa, mikäli se koskee näitä kahta. Poliisimestari Mellapont vihjaisi äsken jotakin vakavammasta syytöksestä eikä tietenkään voinut tarkoittaa muuta kuin herra Deanen murhaa. Mutta, hyvät herrat, nämä kaksi syytettyä eivät kumpikaan tiedä siitä mitään. Molemmat voivat helposti todistaa, että he sinä yönä, jolloin murha epäilemättä tapahtui, olivat Chancellor-hotellissa, poistumatta kertaakaan sen ovien ulkopuolelle. Kuten jo äsken sanoin minut on valtuutettu myöntämään heidät syyllisiksi nyt esillä olevassa asiassa, ja minä voin myös luovuttaa poliisille heti kaiken muun kaivatun omaisuuden, paitsi kelloa, joka jo onkin poliisin hallussa. Vangit joutuvat ensi käräjiin tuomittaviksi, mutta uskallan heidän tunnustuksensa, korvaushalunsa ja heidän entisen ehdottoman rehellisen luonteensa vuoksi esittää asianmukaiseksi, että heidät päästetään takuuta vastaan vapaalle jalalle."
"Minä vastustan kaikkea sellaista jyrkästi", sanoi Mellapont kiivaasti. "Pyydän arvoisalta oikeudelta, ettei ryhdyttäisi tätä ehdotusta käsittelemään, vaan määrätään syytetyt jäämään vankilaan viikoksi tästä päivästä lukien."
Mellapont pääsi tahtonsa perille. Mutta siitä huolimatta Shelmore astui tunnin kuluttua poliisiasemalle poliisimestarin yksityiskonttoriin ruskeaan paperiin kääritty kotelo kädessään. Irroitettuaan paperin hän laski vanhan sikaarilaatikon Mellapontin eteen.
"Päättäen Kightin puheista", sanoi hän, "on kaikki varastettu omaisuus tässä. Hän neuvoi minulle tarkasti paikan, mihin oli sen piilottanut, käskien minua tuomaan sen teille. Katsokaa nyt, mitä siellä on."
Mellapont avasi ääneti laatikon ja nosti siitä peitoksi sullotun paperikerroksen. Silloin ilmestyivät näkyviin timanttineula, molemmat sormukset, jonkun verran metallirahaa ja kukkaro, jossa oli melko paljon seteleitä. Mellapont ryhtyi heti niitä laskemaan.
"Kaksisataakolmekymmentäviisi puntaa", huomautti hän. "Melkoinen summa mukana kuljetettavaksi."
"Hän oli lähdössä mantereelle", sanoi Shelmore. "Niin, muutapa en voi tehdä." Hän keskeytti katsoen kysyvästi Mellapontiin. "Ajatteletteko todella, että näitä molempia voidaan mahdollisesti syyttää jostakin muusta?" kysyi hän sitten.
"Tässä pitää miettiä muutamia seikkoja", vastasi Mellapont. "Muistelkaa aluksi sitä, että Sanders valehteli meille kysellessämme häneltä asiaa ensi kerran. Hän sanoi, että kun hän vei sinne teetä aamulla, eivät rahat eivätkä kalleudet, jotka hän oli nähnyt pukupöydällä edellisenä iltana, olleetkaan siinä enää. Nyt hän väittää päinvastaista, eikä se ole lainkaan hänen edukseen. Ja sitä paitsi liittyy tähän muuan vielä paljon vakavampi seikka."
"Mikä sitten?" kysyi Shelmore.
Mellapont katsoi häneen terävästi, melkeinpä kyynillisesti.
"Kuinka voitte tietää, ettei näillä molemmilla ole ollut rikostoveria?" kysyi hän. "Mitä ajattelette tästä olettamuksesta?"
"Te olitte —" aloitti Shelmore, mutta keskeytti. "En oikein ymmärrä.
Missä suhteessa tarkoitatte?"
"Kuinka voisin tietää varmasti, ettei heillä ollut rikostoveria, joka seurasi Deanea hotellista, tietäen Deanen jättäneen tämän kaiken jälkeensä, ja murhasi hänet?" vastasi Mellapont. "Se on hyvinkin mahdollista."
"Se osoittaisi, että koko juttu oli huolellisesti suunniteltu", sanoi
Shelmore.
"No niin, miksi ei?" kysyi Mellapont. "Tähän asti on kaikki hyvin, herra Shelmore, mutta minä tahdon ratkaista tämän jutun täydellisesti. En tahdo väittää, että Kight ja Sanders murhasivat Deanen tai että he tekivät salaliiton jonkun kolmannen henkilön kanssa murhatakseen hänet; tahdon vain väittää mahdolliseksi, että he ovat syyllisiä johonkin salajuoneen ja että heidän päästämisensä vapaaksi takuuta vastaan olisi hyvin tyhmä teko, ennenkuin tiedämme enemmän. Tämä murha on hyvin salaperäinen, ja vaikka olen työskennellyt kovasti saadakseni sen selville, en ole saanut mitään johtolankaa enkä, vihjausta, ellei", lisäsi hän nauraen, mikä tuntui ilmaisevan epäilyä, "ellei jokin, minkä olen saanut haltuuni, ole johtolanka, jollainen se luultavasti ei ole!"
"Mikä se on?" kysyi Shelmore.
"No niin, voinhan näyttää sen teille", vastasi Mellapont. "Uskon salaisuuden teille näin kahden kesken. En ole maininnut siitä sanaakaan enkä näyttänyt sitä kellekään. Sattui niin, että seuraavana päivänä Deanen ruumiin löydön jälkeen menin yksinäni hiekkakuoppaan ja katselin siellä hyvin tarkasti ympärilleni nähdäkseni, voisinko keksiä siellä jotakin. Kauan aikaa hylättynä olleen kuopan pohja, kuten ehkä olette huomannut, on kasvanut täyteen jäykkää pitkää ruohoa, johon tuskin on mahdollista jättääkään mitään jälkiä. Niinpä emme mekään löytäneet varsinaisia meitä hyödyttäviä merkkejä siitä, että joku oli siellä käynyt. Mutta ruohikosta, kasvavien pensaitten välistä, hyvin läheltä sitä paikkaa, jossa Deanen ruumis lepäsi, silloin kun se löydettiin, löysin tämän."
Hän oli puhuessaan ottanut takkinsa taskusta lompakon ja kaivoi nyt sen sisimmästä osastosta esille pienen esineen, pidellen sitä hyppysillään.
"Katsokaapa!" sanoi hän. "Tiedättekö, mikä tämä on? Kalvosinnapin emaljoitu etupuoli. Se on ollut kiinnitetty kultaiseen tai hopeiseen alustaan tai muuhun metalliin, lähtenyt irti ja pudonnut sitten hiekkakuoppaan. Se ei ole peräisin uhrin kalvosinnapeista, koska ne olivat täyttä kultaa. Mutta onkohan murhaaja ehkä pudottanut sen?"
"Kunpa voisitte ottaa sen selville!" sanoi Shelmore.
"Niin, kunpa!" vastasi Mellapont. "Sepä se, mutta kuka tietää? Nykyään, herra Shelmore, olemme vielä yhtä pitkällä kuin ennenkin todelliseen murhaajaan nähden. Tämänaamuinen tutkinto ei auta meitä hitustakaan. Yhä vielä on ratkaisematta, kuka tappoi James Deanen ja miksi?"
John Hackdale oli tehnyt saman johtopäätöksen ennen poistumistaan oikeudesta, ja hänen levottomuutensa vain eneni, kun hän ajatteli Bartlettia ja tämän mahdollisuuksia tuottaa vaikeuksia. Hän tunkeutui Bartlettin luo joukon läpi istunnon loputtua ja laski kätensä hänen käsivarrelleen. Bartlett rypisti otsansa ja riuhtautui vapaaksi.
"Antakaa minun olla rauhassa, Hackdale", kuiskasi hän merkitsevästi.
"Minä en ole lainkaan teidän käytettävissänne, hyvä herra."
"Te saitte rahaa minulta", vastasi Hackdale samalla tavalla. "Rahaa —"
"Jonka olin ansainnut!" keskeytti Bartlett pahansuovasta. "Menkää kertomaan jokaiselle, miksi annoitte minulle, jos uskallatte."
Sitten hän meni eteenpäin muiden mukana, ja Hackdale poistui nolona. Hän ei huomannut, että Simmons oli ollut juuri hänen takanaan ja nähnyt tämän kohtauksen, eikä sitäkään, että Simmonsin tarkat korvat olivat kuulleet Bartlettin viimeisen ivallisen huomautuksen.