NELJÄSTOISTA LUKU
Kumpi kultakaivos?
Bartlett oli tyynesti katsellut John Hackdalea oikeuden istunnon aikana ja huomannut, kuinka levottomana tämä oli kuunnellut jokaista ilmi tullutta seikkaa. Hänestä näytti siltä kuin Hackdale olisi tuntenut huojennusta, kun todistettiin, että Kight rikostovereineen oli pitänyt hallussaan kelloa, mutta levottomuutta ja hätääntymistä jälleen, kun Shelmore selitti heidän matkaansa, ja Hackdalen tuska oli yltynyt melkein ilmeiseen mielenliikutukseen asti, kun Shelmore sanoi, viitaten Mellapontin salaiseen vihjaukseen tulevasta syytöksestä, olevan helposti todistettavissa, etteivät syytetyt olleet kumpikaan hetkeksikään poistuneet Chancellor-hotellista murhailtana. Bartlett tiesi tai luuli tietävänsä, mitä Hackdale ajatteli. Jos oli ihan varmaa, että Kight ja Sanders, vaikka olivatkin syyllisiä Deanen rahojen ja kalleuksien varastamiseen, olivat ehdottomasti syyttömiä hänen murhaansa, niin silloin voitiin alkuperäinen kysymys — kuka tappoi James Deanen? — vieläkin toistaa. Bartlett uskoi John Hackdalen joko tietävän vastauksen tähän kysymykseen tai ainakin vahvasti epäilevän vastauksen laatua — nähtävästi hän suojeli jotakin henkilöä — joko itseään tai toista, ja hänen levottomuutensa johtui siitä. Ja Bartlett oli myös nähnyt tämän levottomuuden lisääntyvän, kun hän oli Hackdalelle tiuskaissut uhmaavan vastauksensa oikeussalin ulkopuolella — sitä ei voitu epäilläkään, sanoi hän itsekseen poistuessaan. John Hackdale siis pelkäsi häntä ja myös sitä, mitä hän voisi kertoa. Hyvä niinkin, tuumi Bartlett, jälleen virnistäen, hänen tehtävänsä oli nyt selvä: piti vain ajatella, kuinka parhaiten kääntäisi tämän pelon omaksi onnekseen ja edukseen.
Hän oli aikonut palata Portsmouthiin tutkinnon loputtua, mutta nyt, ajateltuaan asiaa hieman enemmän, hän poistui rautatieasemalta, käveli kaupungin itäiselle laidalle, poikkesi rauhalliseen ravintolaan, jossa hänet tunnettiin, ja tilasi sieltä huoneen pariksi päiväksi, sanoen emännälle, että hänellä oli hieman puuhaa naapuristossa ja että hän halusi rauhallista, mukavaa asuntoa. Emäntä, johon hänen pulskistunut, pirteä olemuksensa, ilmeisesti riittävät rahavaransa ja yleensä muuttunut käytöksensä vaikuttivat edullisesti, lausui hänet tervetulleeksi ja valmisti hänelle pyynnöstä lämpimän päivällisen, tarjoillen sen vieraalleen yksityisessä huoneessa. Bartlett, joka oli syönyt aamiaista hyvin varhain Portsmouthissa, söi hyvällä ruokahalulla, kiirehtimättä lainkaan, ja ryyppäsi sitten määräannoksen rommia. Ja syödessään ja juodessaan ja jälkeenpäin ryypiskellessään ja tupakoidessaan hän koetti jäljitellä kuuluisia kenraaleja valmistellen tulevaa taistelusuunnitelmaansa. Ja kaiken tämän ajattelemisen, suunnittelemisen ja vehkeilyn takana piili muuan peruskysymys, joka hänen mielestään oli erinomaisen tärkeä, nimittäin tämä: Kummalta naiselta todennäköisemmin voisi kiristää enemmän rahaa — neiti Prettyltäkö vai rouva Champernownelta? Tai toisin sanoen, mikä menettelytapa tuottaisi hänelle enimmän hyötyä, neiti Prettyn lupaamien toisten palkintojen tavoitteluko vai rouva Champernownen kiristäminen?
Hän pohti näitä asioita huolellisesti ja kiirehtimättä. Ensiksi hän kiinnitti huomionsa neiti Prettyyn. Hän oli jo saanut tuhannen punnan palkinnon, jonka neiti oli tarjonnut kalleuksia koskevasta ilmoituksesta. Neiti Pretty oli antanut hänelle maksuosoituksen koko summalle heti, kun yhdessä jalokivikauppiaan kera oli puhuteltu Mellapontia eilen, ja Bartlett oli palannut Portsmouthiin rahoineen ja avannut pankkitilin, tuntien itsensä pankista poistuessaan monta tuumaa pitemmäksi kuin sinne mennessään. Niin, sen hän oli ansainnut melko helposti paljaalla onnenpotkaisulla. Neiti Pretty oli eronnut rahoistaan pahoittelematta — hän oli sanassaan pysyvä nuori nainen. Mutta… voisikohan yhtä helposti saada häneltä vielä enemmän rahaa? Hän oli tarjonnut samanlaisen palkinnon jokaiselle, joka voi todistaa nähneensä Deanen sinä yönä, kun hänet murhattiin. No niin, hän, Barttlett, oli totisesti nähnyt herra Deanen ja puhutellutkin häntä — toinen harvinainen onnenpotkaus, kerrassaan merkillinen, mutta kuinka voisi sen todistaa? Se oli mahdotonta — ainakin oli mahdotonta todistaa sitä neiti Prettylle. Vaikka neiti oli niin kerkeästi antanut maksuosoituksen, jotta sillä saisi nostaa ensimmäisen palkinnon, oli Bartlett hänessä huomannut muutamia sellaisia pieniä piirteitä, jotka olivat ilmaisseet terävää älyä ja asiallisuutta. Niinpä vaadittaisiin paljon enemmän kuin pelkkä vakuutus, että joku oli tavannut herra Deanen, vieläpä puhellut hänen kanssaan.
Hän voisi kyllä todistaa sen seuraavalla tavalla ja sanoa: "Minä tapasin Deanen, ja hän kysyi minulta, missä rouva Champernowne asuu. Ashenhurst-huvilassa, sanoin minä, ja hän lähti kävelemään sinnepäin. Myöhemmin, kun kerroin John Hackdalelle tästä tapahtumasta, Hackdale antoi minulle melko suuren rahasumman, jonka hän luullakseni oli saanut rouva Champernownelta, matkarahoiksi Amerikkaan, ettei kukaan voisi kysellä minulta, ja lupasi minulle yhtä paljon Amerikkaan saavuttuani. Se vahvistaa ilmoitukseni todenperäisyyden." Mutta se sekoittaisi juttuun toisen seikan, ja hän luopui siitä. Ja hän luopui myös tavoittelemasta kolmatta, kaikkein suurinta palkkiota, kolmeatuhatta puntaa, sellaisista varmoista tiedoista, joiden perusteella Deanen oikea murhaaja voitaisiin vangita ja tuomita. Mitä epäilyttäviä asioita hän otaksuikin olevan Deanen ja rouva Champernownen taikka rouva Champernownen ja Hackdalen välillä, silti hän ei aavistanut lainkaan kuka oli tappanut James Deanen, eikä nähnyt mitään mahdollisuutta sen selville saamiseen: murha oli hänen mielestään salaperäinen tapahtuma, jota ei milloinkaan selvitettäisi. Ei, hän ei nähnyt toiveita kolmannen eikä toisenkaan palkinnon saamisesta, minkä vuoksi hän päätteli, että neiti Pretty kultakaivoksena, aarrekammiona ja lypsylehmänä oli loppuun kulutettu, väsytetty ja tyhjennetty. No niin, hän oli kuitenkin hyötynyt mahdollisimman paljon saadessaan tuhat puntaa.
Mutta olihan rouva Champernowne jäljellä. Ja rouva Champernowne oli rikas, hyvin rikas nainen. Hän oikein kieri rahassa, sanoivat kaikki ne, jotka tiesivät jotakin. Ja hän oli hyvin vaikutusvaltainen nainen, suoraan sanoen suuri yhteiskunnallisesti, julkisesti ja poliittisesti, suuri joka tavalla. Hän oli Southernstowen pormestari, St. Peterin ja St. Paulin sairaalan tarkastaja, Auberonin armeliaisuuslaitoksen johtokunnan puheenjohtaja, Southernstowen vanhoillisen naisyhdistyksen presidentti, ja taivas yksin tiesi, mitä hän ei ollut, tuumi Bartlett. Ja nyt tämä rouva aikoi mennä naimisiin Childerstonen puistotilan omistajan, sir Reville Childerstonen kanssa ja päästä ladyksi. Se oli tärkeä, hyvin tärkeä seikka, koska sir Reville ei ollut nykyaikainen nousukas, vaan jo viidestoista parooni samaa sukua ja paljon ennen kuin hänen esi-isänsä olivat saavuttaneet aatelisarvonsa, olivat he asuneet Childerstonessa vuosisatoja. Rouva Champernowne eli tuleva lady Childerstone oli siis varmasti oikea henkilö, joka suostuisi maksamaan paljonkin, ettei hänen nimeään sekoitettaisi mihinkään - niin sanottuun häväistysjuttuun.
Bartlett pysyi hyvin tyynenä koko iltapäivän, ja rauhallisen ravintolan emäntä, joka oli ennen vanhaan tiennyt hänen olevan hyvin kärkkään juopottelemaan, hämmästyi huomatessaan hänen käyneen perin kohtuulliseksi ja juovan teetä kello viiden aikaan. Sen jälkeen lähti hän lyhyelle kävelylle läheisille kujille ja pyysi palattuaan kynän, mustetta ja paperia. Koska hän oli ollut aikoinaan taitava konttoristi, oli hän ylpeä kauniista käsialastaan ja koettikin nyt tehdä parastaan sepittäessään seuraavan kirjeen.
"Waggoner's Rest keskiviikkoiltana.
Arvoisa Herra!
Ehkä olisi parhaaksi jokaiselle asianomaiselle, jos tulisitte luokseni yksityisasuntooni edellä mainittuun taloon tänä iltana teille sopivimpaan aikaan.
Kunnioittavimmin
James Bartlett."
Osoittaen tämän lyhyen ja kaavamaisen ilmoituksen herra John Hackdalelle, 23 St. Sigfrid-aukion varrelle, Bartlett antoi sen ja puoli shillingiä emännän pojalle, jonka piti viedä se heti perille, ja istuutui sitten odottamaan tulosta. Mutta hän oli varma siitä, että Hackdale tulisi, ja niin kävikin kello seitsemän aikaan.
Hackdalelle olisi ollut hyödyksi, jos hän olisi voinut teeskennellä välinpitämättömyyttä, ellei juuri päättäväisyyttä Bartlettia kohtaan. Mutta Bartlett huomasi heti hänen entisen levottomuutensa. Hackdale katsahti häneen heti huoneeseen tultuaan kuin hermostunut ihminen kummalliseen elukkaan, joka ehkä voi äkkiä hypätä hänen niskaansa. Hän vastasi Bartlettin kohteliaiseen tervehdykseen vain nyökäten, istuutui tuoliin, johon Bartlett oli viitannut, ja virkkoi melkein äreästi: "Mitä te haluatte? Näettehän, että minä olen tullut."
"Tahdon puhua asioista, herra Hackdale, pelkistä asioista", vastasi Bartlett, "kunkin asianomaisen hyödyksi, kuten jo kirjeessäni mainitsin. Minulla on jotakin kerrottavaa ja luullakseni tiedätte, kuka on sopivin ostaja. Mutta ellette tiedä, voin kääntyä jonkun toisen puoleen."
"Te ette siis pysy tekemässänne sopimuksessa?" sanoi Hackdale.
"Se johtuu asianhaaroista", vastasi Bartlett. "Jos huomaa tulleensa petetyksi…"
"Petetyksikö?" huudahti Hackdale. "Tarkoitatteko…"
"Voiko sitä sanoa muuksi kuin petokseksi, kun miehelle annetaan pari penniä parin shillingin asemesta?" kysyi Bartlett. "Minä sanoin sen vain vertauksen vuoksi, tietysti, mutta arvaatte kyllä tarkoituksen."
Hackdale katsoi ovelle.
"Me olemme täällä niin hyvässä turvassa kuin suinkin", sanoi Bartlett vakuuttavasti. "Siinä on kaksinkertainen ovi, kuten näette, ja sen takana on vain pitkä ja tyhjä autotalli. Sanokaa siis, mitä ikinä haluatte."
Mutta Hackdale hiljensi äänensä kuiskaukseksi.
"Minä annoin teille sataviisikymmentä puntaa sillä nimenomaisella ehdolla, että sinä iltana matkustatte Southamptoniin jatkaaksenne sieltä seuraavana päivänä matkaanne Amerikkaan", sanoi hän, "ja teidän piti saada sähköteitse sinne yhtä paljon heti, kun ilmoitatte minulle saapuneenne New Yorkiin. Mutta te ette matkustanut lainkaan New Yorkiin, otitte vain rahani…"
"En teidän", keskeytti Bartlett.
"Te ette pitänyt kuitenkaan lupaustanne!" lopetti Hackdale.
"Lupauksia voidaan verrata piirakankuoreen, kuten vanhassa sananlaskussa sanotaan", huomautti Bartlett. "Ne tehdään vain rikottaviksi."
"Ei silloin, kun on puhe rehellisistä ja kunniallisista ihmisistä", sanoi Hackdale.
"Minun luullakseni on parasta, ettemme puhu lainkaan rehellisyydestä emmekä kunniantunnosta", sanoi Bartlett kuivasti. "Ne tuntuvat hieman asiaankuulumattomilta. Puhukaamme liikeasioista. Minä en luonnollisestikaan matkustanut New Yorkiin. Aioin kyllä, mutta silloin en ollut nähnyt neiti Prettyn julistusta hänen tarjoamastaan palkinnosta. Minä näin sen kuitenkin melkein heti erottuani teistä, kun sulloin kapineitani matkalaukkuun. Ja silloin muutin mieltäni. Katsokaas, minähän olisin saanut teidän kauttanne vain kolmesataa puntaa. Mutta neiti Pretty tarjosi paljon enemmän."
Hackdale katseli Bartlettia hyvin tarkkaan ja pani merkille hänen hyvän pukunsa, puhtaan paitansa, uudet kenkänsä ja hänen ulkonaisen säädyllisyytensä.
"Näyttää siltä, kuin olisitte jo saanut osan neiti Prettyn rahoista", sanoi hän katkerasti. "Asunne on hyvässä kunnossa."
"Erehdyitte, hyvä mies", vastasi Bartlett. "Nämä hienot liinavaatteet — puhuakseni jälleen vertauksellisesti — on ostettu teidän tai paremmin sanoen teidän asiakkaanne rahoilla. Ja nyt haluan", jatkoi hän ruveten äkkiä hyvin päättäväiseksi, "saada selville, aikooko hän käyttäytyä järkevästi, suostuuko hän maksamaan minulle kohtuullisen korvauksen vaikenemisestani? Sataviisikymmentä puntaa on kuin kirpunpurema eikä kolmekaan sataa ole mitään. Neiti Pretty on valmis maksamaan kolmetuhatta, mutta kuinka korkealle aikoo toinen kohottaa tarjouksensa? Tarkoitan erästä naista, ja te tiedätte kyllä, ketä."
"Mutta entä jos vakuutan teille, ettei hän suostu maksamaan penniäkään enempää — mitä silloin tapahtuu?" kysyi Hackdale.
"Silloin minä panen hatun päähäni, menen poliisimestari Mellapontin puheille ja kerron hänelle kaikki tietoni. Ja samalla voin sivumennen käväistä myös neiti Prettyn luona Chancellor-hotellissa ja kerrottuani hänelle kaikki hommani vaatia nuo kolmetuhatta puntaa", sanoi Bartlett. "Niin silloin käy, hyvä mies! Mutta", jatkoi hän, katsellen Hackdalea tarkasti ja viekkaasti, "se kai ei saa mennä niin pitkälle — ei missään tapauksessa."
"Miksi ei?" kysyi Hackdale.
"Koska", vastasi Bartlett kumartuen eteenpäin nojatuolissaan ja laskien kätensä Hackdalen polvelle, "hieno nainen, jonka yhteiskunnallinen ja yleinen arvo on suuri ja joka aikoo mennä naimisiin paroonin kanssa, ei voi sietää, että hänestä on liikkeellä rumia huhuja, eikä sitäkään, että poliisi kysellen sekaantuu likeisiin juttuihin. Ja minussa juuri näette sen miehen, joka voi panna huhut liikkeelle ja tutkimuksen alulle. Hackdale, minä olen kuin äärettömän suuren säiliön poikki rakennettu vahva pato — jälleen vertauksellisesti. Ja mainiostipa minä sanoinkin verratessani itseäni patoon. Särkekää minut, niin esille syöksyy hävittävä tulva. Ymmärrättekö nyt?"
"Mihin oikeastaan pyritte, Bartlett?" kysyi Hackdale. "Ajatteletteko todella, että sananen teiltä voisi —"
"Te pelkäätte lausua sitä ääneen!" ivaili Bartlett. "Hyvä mies, te ette tiedä lainkaan, niitä minä tiedän. Te ette tiedä sitäkään, kuinka ovela minä olen. He eivät maininneet nimeäni tänään oikeudessa, mutta minä juuri omassa persoonassani hain esille sen kultakellon ja vangitutin herra Charles Kightin ja neiti Mary Sandersin. Ja minä tiedän paljon enemmän kuin te ja teidän asiakkaanne aavistattekaan, ja nyt sanon teille, jos olette järkeviä: maksakaa Jim Bartlettille vaikenemisesta kerta kaikkiaan ja olkaa turvassa!"
"Kuinka voi tietää, etteivät muut tiedä samaa kuin tekin?" kysyi
Hackdale.
"Silloin ette ole tarkannut asioita, hyvä mies", sanoi Bartlett luottavaisesti. "Minä tiedän väitteeni olevan ehdottomasti totta. Kukaan ei tiedä, mitä minä tiedän tästä asiasta, ei kukaan! Valmistakaa kultainen avain, Hackdale, pistäkää se rintani kassakaapin avaimenreikään ja vääntäkää, niin salaisuus jää lukon taakse ikuisiksi ajoiksi."
"Kuinka paljon tahdotte?" kysyi Hackdale. "Sanokaa summa."
Bartlett heilautti kättänsä.
"Tämä on niin tärkeä asia", vastasi hän huolettomasti, "että siitä pitää keskustella asiakkaanne kanssa".
"Asiakkaani kanssa?" huudahti Hackdale. "Rouva —"
"Hsh! Meidän ei tarvitse mainita nimiä", sanoi Bartlett. "Niin, tuon naisen kanssa. Minä ehdotan, että viette minut hänen luokseen. Miksi ei? Minä olen säädyllinen, käyttäydyn hyvin, puhun mainiosti, ja seurustelutapani ovat sellaiset kuin niiden pitää ollakin. Ennen vanhaan liikuin melko hienoissa seurapiireissä, herra Hackdale, ja minua voitiin melkein sanoa herrasmieheksi."
Hackdale siveli leukaansa ajatellen ja ihmetellen. Bartlett oli kuin arvoitus, jota ei voinut ratkaista. Mutta kun hän äkkiä muisti, että rouva Champernowne voi joskus olla kova kuin marmori ja sitkeä kuin teräs, niin miksi ei voisi viedä Bartlettia hänen luokseen. Ennenkuin hän ehti sanoa mitään, kumartui Bartlett vielä lähemmäksi ja katseli häntä kyynillisesti hymyillen.
"Miksi olette niin haluton esittelemään minut persoonallisesti tälle arvoisalle naiselle?" kysyi hän. "Miksi olette ryhtynyt suojelemaan häntä, hyvä mies? Kuulkaas, miksi ette katso omaa etuanne ollenkaan? Teillähän on hallussanne salaisuus, minun salaisuuteni, jos niin halutaan sanoa, tai mieluummin ainakin osa siitä. Tehän tiedätte, mitä olen kertonut teille. Miksi ette käännä sitä omaksi hyödyksenne? Mutta… ehkä te olette jo tehnytkin niin — vai mitä?"
Hackdale hämmentyi hieman Bartlettin ivallisen katseen edessä. Hän tiesi vallan hyvin, ettei hän todellisuudessa ollut levoton rouva Champernownen, vaan itsensä vuoksi. Hackdale ei lainkaan aavistanut hänen salaisuuttaan eikä myöskään, miksi hän niin hirveästi pelkäsi, että hänen nimensä ehkä voitaisiin mainita Deanen jutun yhteydessä — hän tiesi vain, että siinä piili jokin salaisuus ja että rouva pelkäsi. Hän ajatteli vain sitä, mikä koski tai voi koskea häntä itseään. Hän aavisti kuitenkin, että jos rouva Champernowne joutuisi pulaan, joutuisi hänkin. Kaikki nykyiset suunnitelmat voisivat silloin mennä myttyyn eikä hän ehkä saisikaan uutta virkaansa, ja kaikki olisi pilalla. Hän oli nähnyt ja kuullut tarpeeksi paljon tietääkseen rouva Champernownella olevan mitä vahvimmat ja vakavimmat syyt toivoessaan pysyvän salaisuutena, että hän tiesi jotakin Deanesta, ja nyt oli rouva Champernownen päätöksen edistäminen Hackdalen omien etujen mukaista. Rouva voi olla hänelle ja hänen uralleen äärettömäksi hyödyksi joko rouva Champernownena tai lady Childerstonena, ja häntä oli sen vuoksi suojeltava mistä hinnasta tahansa. Bartlett oli nähtävästi välttämätön osa kustannuksista — ja ehkä rouva voi iskeä kiinni häneen paremmin.
Hackdale nousi äkkiä tuoliltaan.
"No hyvä sitten", sanoi hän. "Tulkaa mukaani nyt!"
"Heti valmis", vastasi Bartlett, "kun olen saanut ylleni päällystakkani ja hattuni. Haluatteko ryypyn ennen lähtöänne, herra Hackdale?"
"Ei, kiitoksia", vastasi Hackdale. "Mutta älkää välittäkö minusta."
"Minä en milloinkaan juo neuvotellessani asioista, sir", vastasi Bartlett. "En ainakaan nyt, missään tapauksessa. Minä olen lopettanut sen tavan. Kun mies alkaa tehdä rahaa…"
Hän naurahti omalle sukkeluudelleen ja saattoi vieraansa ulos. Mutta ravintolan edustalla Hackdale otti johdon käsiinsä ja lähti kävelemään edellä. Hän vei Bartlettin kaupungin koillisosan läpi suoraan Ashenhurst-huvilaan. Kun hän koputti oveen, aukaisi sen Jane Pratt. —