VIIDESTOISTA LUKU
Verhoton ikkuna
Sisäkkö tervehti Hackdalea tavallisella viehättävällä ja tyynellä hymyllään, mutta katsoi kysyvästi Bartlettiin, jolloin tämän opas kiiruhti selittämään.
"Onko rouva Champernowne kotona, Jennie?" kysyi hän. "Juuri niin. Tällä herralla ja minulla on hieman keskusteltavaa hänen kanssaan. Mutta minä ensin. Voitteko viedä hänet pieneen aamuhuoneeseen niin kauaksi aikaa, kun juttelen rouva Champernownen kanssa?"
Ja ikäänkuin varmana tytön vastauksesta Hackdale astui halliin, viitaten toveriaan seuraamaan. Jane Pratt aukaisi läheisen pieneen huoneen oven, väänsi sähkön palamaan ja siirtyi syrjään päästääkseen Bartlettin sisälle. Mutta Hackdale jäi ovelle odottamaan, kunnes tyttö oli poistunut kauemmaksi halliin ja mennyt toiseen huoneeseen. Hän tiesi rouva Champernownen tahtovan tavata häntä heti — ja hetkistä myöhemmin hän jo totteli Jane Prattin viittaavaa kättä ja meni eteenpäin.
Rouva Champernowne oli yksinään salongissa, suuressa ja loistavasti valaistussa huoneessa, jonka ikkunat aukenivat nurmikolle päin. Hän istui leveän ikkunasyvennykseen asetetun kirjoituspulpettinsa ääressä, nähtävästi kirjoittamassa kirjeitä. Hackdale huomasi mennessään huoneen poikki hänen luokseen, ettei kierrekaihtimia eikä verhoja oltu vedetty ikkunan eteen ja että sähkölampuista lähtevät kirkkaat sädekimput valaisivat viheriää nurmikkoa ja puutarhan koristeellisia pensaikkoja. Mutta hän näki tämän kaiken vain vilahdukselta, koska hän melkein heti kohdisti katseensa rouva Champernowneen, jonka silmissä hän huomasi levottomuutta.
"Mitä nyt?" sanoi rouva viitaten läheiseen tuoliin. "Mikä nyt on hätänä?"
Hackdale istuutui, kumartuen hänen puoleensa. "Olen pahoillani, rouva Champernowne", vastasi hän hiljaa, "mutta minun oli pakko tulla luoksenne heti, sillä mielestäni se oli parasta. Muuta en olisi voinut tehdäkään. Sama ikävä juttu, rouva Champernowne. Tarkoitan tuota miestä, josta silloin kerroin teille. Hän on tullut takaisin."
Rouva Champernowne löi kätensä hämmästyneenä yhteen, ja hänen kasvonsa kalpenivat. Hän katsoi Hackdaleen hyvin pelästyneenä.
"Tehän sanoitte päässeenne hänestä irti", mutisi hän. "Ikuisiksi ajoiksi!"
"Niin luulinkin", sanoi Hackdale surullisesti. "Koetin parastani, annoin hänelle ne rahat — sataviisikymmentä puntaa — ja lupasin hänelle yhtä paljon sähköteitse heti, kun kuulen hänen nousseen maihin New Yorkissa. Mutta hän ei matkustanut. Tosin en tiedä, mitä hän teki, mutta varmaa on, että hän lähti kaupungista sinä iltana jonnekin. Ja sen paikan täytyy olla jossakin täällä läheisyydessä, koska hän on voinut seurata asioiden kulkua. Hän juuri löysi sen kellon ja antoi sellaisia tietoja, jotka johtivat Chancellorin kahden palvelijan vangitsemiseen. Te olette tietysti kuullut, mitä tapahtui oikeudessa tänä aamuna, vaikka ette siellä ollutkaan."
"Kyllä", vastasi rouva Champernowne. Hän vaikeni hetkiseksi, tarkastellen Hackdalea ja pyöritellen sormuksia lihavissa sormissaan. "Vai hänkö vainusi sen esille?" sanoi hän vihdoin. "Tuoko sama mies?"
"Sama mies juuri!" vakuutti Hackdale. "Hän on vaarallinen, häikäilemätön ja viekas. Hän on saanut tuhannen punnan suuruisen palkinnon, jonka neiti Pretty tarjosi, jos voitaisiin ilmoittaa jotakin hävinneistä kalleuksista. En aavista, kuinka paljon hän tietää asiasta — tietää siitä, mihin hän alussa vihjaisi. Te tiedätte kyllä, mitä tarkoitan. Mutta pelkään hänen tietävän enemmän kuin hän on tähän saakka kertonut. Nyt on kysymys siitä, mitä hän voi kertoa."
"Ettekö voi sitä aavistaa tai laatia jonkinlaista teoriaa?" kysyi rouva
Champernowne levottomasti.
"Kyllä voin", vastasi Hackdale hitaasti, hiljentäen ääntään vieläkin. "Minähän ilmoitin teille silloin tuon miehen kertoneen, että Deane oli pysäyttänyt hänet sinä yönä North Barin läheisyydessä ja mainiten nimenne kysynyt tietä kotiinne. Hän oli kertonut Deanelle, missä huvilanne sijaitsee ja nähnyt hänen lähtevän kävelemään tänne päin. Hän ei silloin myöntänyt sen enempää, ja tietysti minä lahjoin hänet pitämään suunsa kiinni siitäkin. Mutta nyt luulen, rouva Champernowne, että hän seurasi Deanea ja näki hänet seurassanne asuntonne likellä."
Hän katseli rouva Champernownia tarkasti, lausuessaan viime sanansa, ja huomasi hänen levottomuutensa enenevän. Silloin hän alkoi arvailla. Oliko mahdollista…
"Nyt haluaisin tietää", sanoi rouva Champernowne äkkiä, "onko hän kertonut samaa jollekin toiselle kuin teille? Onko?"
"Siitä olen ihan varma", vastasi Hackdale, "ettei hän ole kertonut sitä kellekään. Hän tietää voivansa saada teiltä paljon enemmän kuin keltään toiselta — jos näet se seikka, että Deane silloin tuli tapaamaan teitä ja tapasikin, todella on pidettävä salassa. Onko se välttämätöntä, rouva Champernowne?"
Rouva Champernowne loi häneen oudon, mutta vakavan katseen.
"On!" vastasi hän. "Ihan välttämätöntä!"
"Siinä tapauksessa on suostuttava tuon miehen vaatimuksiin", sanoi Hackdale. "Niin se on. Siitä väitteleminen ei hyödytä mitään, koska hänellä on valta käsissään."
"Mutta mihin se päättyy?" kysyi rouva Champernowne. "Jos hänelle annetaan enemmän, ilmestyy hän jälleen jonkun ajan kuluttua näkyviin. Siis jatkuvaa kiristystä. Jos hänet voitaisiin vaientaa kerta kaikkiaan…"
"Siihen keksitään ehkä jokin keino", huomautti Hackdale. "Olen ajatellut asioita tullessani tänne. Mutta sallikaa minun ensin kysyä teiltä erästä asiaa. Tehän tunnette minut, rouva Champernowne, ja tiedätte myös, että olen koettanut auttaa teitä parhaan kykyni mukaan tässä asiassa. Tuntuuko teistä kokonaan mahdottomalta, että menisitte poliisin, poliisimestari Mellapontin, luo ja kertoisitte hänelle, mitä tiedätte tästä asiasta, päästäksenne täydellisesti eroon koko jutusta? Ikuisiksi ajoiksi, että voisitte näpsäyttää sormianne kiristäjälle? Ajatelkaa nyt, rouva Champernowne."
Rouva Champernowne oli vaiti. Hackdale ei voinut sanoa ajatteliko hän vai eikö. Hän alkoi sivellä sormillaan edestakaisin imupaperia edessään, siirtäen katseensa sormistaan Hackdaleen ja Hackdalesta sormiinsa. Hänen silmäinsä ilme muuttui oudoksi, ja sitten hän alkoi puhua.
"Ihan mahdotonta!" sanoi hän kovalla, väkinäisellä äänellä. "Se mies on ostettava! Kerta kaikkiaan. Mutta toivoisin olevani täysin varma…"
"Varma mistä, rouva Champernowne?" kysyi Hackdale hänen vaietessaan.
"Soisin voivani olla ehdottomasti varma siitä, ettei kukaan muu tiedä, mitä se mies tietää", vastasi hän. "Jos vain voisin olla varma siitä…"
"Minun mielestäni voitte olla täydellisesti varma, ja siihen on hyvin yksinkertainen syy", huomautti Hackdale. "Minä ainakin olen varma."
"Mistä syystä ja miksi olette tullut tänne?"
"Seuraavasta", vastasi Hackdale luottavaisesti naurahtaen. "Jos
Southernstowessa vain olisi joku, joka tietäisi, mitä hänkin tietää,
olisi jo aikoja sitten koetettu saada neiti Prettyn tarjoama palkinto.
Ei, rouva Champernowne, hän on ainoa, joka sen tietää, ja ainoa vaara."
"Silloin hänet on ostettava", toisti rouva tiukasti. "Mutta kuinka voimme saada varmuuden hänen jatkuvasta vaikenemisestaan? Te viittasitte johonkin mielipiteeseenne. Millainen se on?"
"En neuvoisi antamaan hänelle suurta rahasummaa", sanoi Hackdale. "Hän voisi tuhlata sen ja sitten vaatia enemmän. Mielipiteeni on se, että hänelle annettaisiin jonkinlainen eläke tai elinkorko — niin ja niin paljon vuodessa."
"Koko hänen elämänsä ajaksiko?" kysyi rouva Champernowne.
Hackdale katsoi häneen merkitsevästi.
"Eläessään hän voi kertoa milloin tahansa samat asiat kuin nytkin", sanoi hän. "Niin, elinkorko on luvattava hänelle koko hänen elämänsä ajaksi."
"Kuka se mies on?" kysyi rouva Champernowne äkkiä.
"James Bartlett", vastasi Hackdale. "James Bartlett."
Rouva Champernownen ilme vääristyi inhosta.
"Bartlettko?" huudahti hän. "Mutta hänhän on juoppo! Ja juoppo lörpöttelee."
Mutta Hackdale pudisti päätään.
"Hän oli kyllä sellainen ennen", sanoi hän, "mutta nyt hän näyttää parantaneen tapansa ja tulleen hyvin kohtuulliseksi — liiankin kohtuulliseksi, minun mielestäni. Luulen rahojen parantaneen hänet. Hän on nyt luullakseni siirtänyt myötätuntonsa pankkitiliin, jota hän näyttää ainakin haluavan kovin mielellään suurentaa. Ei, jos hänen vaatimuksiinsa suostutaan vihjaamallani tavalla, ei hän puhu. En tunne ainoatakaan täkäläistä, joka olisi niin hyvin selvillä omista eduistaan kuin hän nykyään."
"No niin", sanoi rouva Champernowne. "Toteuttakaamme siis tämä suunnitelmamme. Tahdotteko pitää siitä huolta?"
Hackdale nyökkäsi oveen päin, josta oli tullut huoneeseen.
"Hän on täällä, rouva Champernowne", vastasi hän. "Pidin nimittäin parhaana tuoda hänet tänne. Te otatte hänet puheillenne, esiinnytte niin ankarasti ja asiallisesti kuin suinkin ja annatte hänen huomata, että hän on joutunut tekemisiin hyvin teräväpäisen naisen kanssa. Olkaa luja häntä kohtaan. Hänen on paljon parempi sopia teidän kanssanne asiasta, koska olette päähenkilö, kuin minun kanssani, jos ryhtyisin välittäjäksi. Tuonko hänet tänne, rouva Champernowne?"
Hän nousi nähdessään rouvan nyökäyttävän päätään ja poistuen huoneesta meni hallin poikki hakemaan Bartlettia. Mikäli hän voi huomata, oli halli tyhjä. Mutta siinä hän erehtyi. Sen äärimmäisessä varjoisassa päässä hiiviskeli Jane Pratt valppaana epäillen Simmonsin veljen hommia ja pitäen silmänsä ja korvansa auki. Hän näki Hackdalen hakevan Bartlettin pienestä aamuhuoneesta ja huomasi heidän kuiskailevan keskenään mennessään hallin poikki ja katoavan salonkiin. Ovi vedettiin kiinni. Ja Jane Pratt, muistaen äkkiä emäntänsä kummallisen ja omituisen vastahakoisuuden vetää verhoja ja kaihtimia ikkunoiden eteen, hiipi pois varjosta, livahti pihalle sivuovesta ja kiersi pensaikon taakse, jonka laakerien ja liljojen välistä voi katsella suoraan salongin ikkunaan pysyen itse turvallisesti piilossa.
Bartlett seurasi Hackdalea rouva Champernownen luo hyvin uteliaana. Hän muisti kerran tavanneensa rouvan ihan erilaisissa olosuhteissa. Kohtauspaikkana oli silloin ollut poliisilaitoksen oikeussali, ja rouva Champernownen ollessa tuomarina hän oli itse ollut syytettyjen aitiossa. Rouva Champernowne, toimiessaan pormestarina, ei ollut ainoastaan sakottanut häntä, vaan myös pitänyt hänelle vakavan nuhdesaarnan ja saanut hänet tuntemaan itsensä melko mitättömäksi olennoksi. Mutta nyt olivat asiat muuttuneet. Bartlett oli taipuvainen pitämään itseään tuomarina ja rouva Champernownea rikollisena. Hän nosti päänsä pystyyn ja käyttäytyi niin hyvin ja ylpeästi kuin suinkin muistaen, mitä äsken oli sanonut Hackdalelle, että hän ennen muinoin oli ollut herrasmies.
Mutta Bartlett nolostui sittenkin aika lailla. Tämä rouva Champernowne, joka istui kirjoituspulpettinsa ääressä, oli yhtä kauhistuttava kuin Southernstowen pormestari istuessaan suuressa virkatuolissaan. Vaikka hänen hyvin säilyneet kasvonsa olivatkin kauniit ja viehättävät, voi hän muuttaa ne tavattoman ankariksi ja torjuviksi, ja hän katsoi nyt Bartlettiin, kun Hackdale toi hänet sisälle, melkein samoin kuin olisi katsonut johonkin äskettäin vangittuun murtovarkaaseen, joka on laahattu oikeuden tuomittavaksi. Kun hän viittasi Hackdalea istuutumaan, jätti hän Bartlettin seisomaan ja mittaili tätä katseellaan kiireestä kantapäähän niin, että Bartlettin oli suorastaan hankala seistä hänen edessään. Tarkastelu ei koskenut pukua — Bartlett olikin niin varma säädyllisestä, vieläpä hienosta asustaan, ettei tuntenut sen vuoksi levottomuutta — vaan rouva tuijotti kuin olisi tutkinut miehen sielua, katsonut hänen sisimpäänsä. Partlett huomasi äkkiä, ettei tämä nainen ollutkaan niin pehmeä kuin voi eikä niin taipuvainen kuin ohut metalli, ja hänen itsetietoisuutensa alkoi sulaa.
"No niin, Bartlett", aloitti rouva Champernowne terävällä, asiallisella äänellä, "minusta näyttää kuin meidän pitäisi selvittää joitakin välejä keskenämme. Mutta minä en aio tehdä sopimuksia sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat huikentelevaisia. Siitä ei ole vielä kulunut pitkääkään aikaa, kun teidät tuotiin eteeni syytettynä juopumuksesta, ja minä sakotin teitä. Kuinka voin tietää teidän muuttaneen käytöstänne?"
Bartlett levitti kätensä, näyttäen loukatulta viattomuudelta.
"Näytänkö sentapaiselta mieheltä, johon viittasitte, rouva Champernowne?" kysyi hän pahastuneena. "Minä olin kyllä sellainen joku aika sitten, mutta nyt voin sanoa omaksuneeni toiset tavat ja toisenlaisen suunnan. Minä aion hankkia itselleni arvokkaan yhteiskunnallisen aseman, rouva Champernowne, erittäin arvokkaan. Se onkin vain palaamista siihen, millainen ennen vanhaan olin — täällä elää vielä paljon ihmisiä, rouva Champernowne, jotka voivat muistaa minun olleen hyvin kunnioitettavan henkilön."
"Hauskaa kuulla, että olette parantanut tapanne, Bartlett", sanoi rouva Champernowne. "Mutta pelkään, että jos vietätte joutilasta elämää helposti saaduilla rahoilla, rupeatte huvittelemaan, joudutte huonoon seuraan ja palaatte entiseen elämäntapaanne. Ja kun viiniä on päässä, purkautuu totuus ulos. Kaiketi ymmärrätte tarkoitukseni."
"Kyllä, täydellisesti, rouva Champernowne", vastasi Bartlett, "enkä ole lainkaan loukkaantunut. Mutta vakuutan teille, että kunnianhimoni tähtää muualle, ihan muualle. Ensiksikään en aio jäädä asumaan tänne enkä siis joudu kiusaukseen liittyä huonoon seuraan, josta suvaitsitte puhua. Eroan siitä kokonaan, rouva Champernowne — niin minä aion tehdä."
Rouva Champernowne ja Hackdale katsahtivat toisiinsa. Hackdale ymmärsi hänen katseensa kehoitukseksi sekaantua asiaan.
"Te aioitte menetellä samoin vähän aikaa sitten, Bartlett", sanoi hän.
"Lupasitte matkustaa Amerikkaan, mutta ette matkustanutkaan."
Bartlett katsoi vuorotellen kumpaankin tutkijaan ja hymyili puoleksi irvistäen, puoleksi vedoten heidän suosioonsa.
"Kuulkaahan nyt, herra Hackdale!" huudahti hän melkein liikuttavasti. "Niin, sir ja rouva Champernowne, voidaanko odottaa mieheltä, että hän luopuisi tilaisuudesta hankkia hieman rahaa? Kun luvattiin niin kaunis palkinto…"
"Emme halua kuulla puhuttavan mistään palkinnosta emmekä muustakaan, hyvä mies!" keskeytti rouva Champernowne tiukasti. "Emme kärsi mitään viittauksia, selityksiä tai nimenomaisia määritelmiä, koska me kolme olemme jo muutenkin selvillä asiasta. Ja minäkin tahdon uskoa, että aiotte viettää raitista ja vakavaa elämää, antamatta kielenne juoruta."
Kun Bartlett kuuli tämän, palasi hänen itseluottamuksensa, ja hänen sävynsä kävi varmemmaksi. "Se on omien etujeni mukaista — jos vain voimme sopia — että muutun raittiiksi ja vakavaksi, rouva Champernowne", vastasi hän. "Luulisin sen jo teidän itsennekin huomaavan."
"Luullakseni voimme kannustaa teitä pysymään raittiina, vakavana ja kunnioitettavana elämässänne ja huolellisena ja pidättyväisenä puheissanne", huomautti rouva Champernowne kuivasti. "Minun ehtoni riippuvat siitä, että se toteutuu, Bartlett. Minulle ei saa sanella ehtoja, mutta silti haluan kuulla, mitä kuvittelette. Puhukaa suunne puhtaaksi."
Bartlett epäröi hetkisen. Sitten käyden rohkeammaksi hän sanoi:
"No niin, minä haluan saada yhtä suuren summan kuin neiti Prettykin tarjoaa tiedoista. Hän on ilmoittanut antavansa kolmetuhatta puntaa."
"Kolmetuhatta pötyä!" keskeytti rouva Champernowne. "Minulta ette saa kolmeatuhatta, hyvä mies, ette ollenkaan! Te saatte vain säännöllisen avustuksen, jonka menetätte heti, jos saan aihetta moittia käytöstänne. Se maksetaan teille vain siinä tapauksessa, että saan kuulla teidän pysyneen raittiina ja horjumattomana ja pitäneen suunne kiinni. Ymmärrättekö — minä tarjoan teille eläkettä?"
"Koko iäksenikö?" kysyi Bartlett tiukasti.
"Niin, koko iäksenne", vastasi Rouva Champernowne.
"Maksetaanko se viikoittain?"
"Joka perjantai", sanoi rouva Champernowne. "Herra Hackdale maksaa sen."
"No niin", sanoi Bartlett, "mutta kuinka paljon?"
"Neljä puntaa", vastasi rouva Champernowne.
"Viisi, rouva, minun luullakseni", ehdotti Bartlett. "Viisi! En voi suostua vähempään, ja lisäksi vaadin ne tuhat puntaa, jonka saisin heti, jos menisin suoraan neiti Prettyn luo ja kertoisin hänelle…"
Rouva Champernowne keskeytti hänet katseellaan ja parilla sanalla. He alkoivat hieroa kauppaa. Vihdoin rouva Champernowne suostui Bartlettin ehtoihin — tuhat puntaa käteistä rahaa heti John Hackdalen nimelle kirjoitetun maksuosoituksen muodossa ja viisi puntaa eläkettä viikossa, jonka Hackdale maksaisi aina perjantaisin. Niin päästiin vihdoinkin sovintoon.
Vaikka sisäkkö ei kuullut mitään, näki hän kuitenkin paljon. Hän huomasi rouva Champernownen ottavan vihdoin esille maksuosoituskirjansa, täyttävän yhden lomakkeen ja ojentavan sen Hackdalelle. Sitten Hackdale ja Bartlett poistuivat salongista. Jane Pratt kuuli heidän aukaisevan julkipuolen oven ja menevän matkoihinsa kujaa pitkin. Ja hän aikoi juuri itse, ihmetellen ja epäillen, palata sisälle, kun kuuli puutarhasta hiljaisen, erikoisen vihellyksen. Silloin hän kääntyi poispäin ja katosi vieläkin synkempiin varjoihin.