KUUDESTOISTA LUKU
Huomioita ja pyrkimyksiä
Sisäkkö livahti varovaisesti tiehensä talon läheisyydestä ja pysytellen puiden varjossa, jotka erottivat puutarhan hedelmätarhasta, pujahti pensasaidan aukosta, kääntyen kuin hyvin tottuneena tähän temppuun oikealle muutamien laakeripensaiden väliin. Pimeässä kietoutui muuan käsivarsi hänen vartalonsa ympärille, ja suutelemaan valmiit huulet etsivät hänen huuliaan. Ja muutamiksi minuuteiksi hän ja käsivarren omistaja antautuivat alttiiksi rakkaudelleen, pysyen vaiti. Mutta äkkiä tyttö riistäytyi irti pimeän piilottaman rakastajansa syleilystä ja alkoi kuiskailla.
"Kuinka tiesit minun olevan siellä, Sim?" kysyi tyttö.
"Näin sinut valaistua ikkunaa vasten", vastasi Simmons. "Tunsin sinut vähemmässä kuin silmänräpäyksessä, sillä kaupungissa ei ole ketään toista tyttöä, jolla olisi sellainen vartalo kuin sinulla, Jennie. Mutta mitä sinä siellä oikeastaan hommasit?"
"Tule kauemmaksi talosta", sanoi sisäkkö. "Mennään hedelmätarhan perälle, sillä minulla on sinulle muutamia uutisia. Täällä tapahtui juuri äsken jotakin kummallista."
Hän veti Simmonsia mukanaan puiden välitse, kunnes he saapuivat saman hiekkakuopan laidalle, josta Deanen ruumis oli löydetty. Simmons muisti, että he kävellessään ensi kerran yhdessä olivat kiertäneet saman hiekkakuopan, ja Jane Pratt oli silloin säikähtänyt. Mutta nyt hän ei näyttänyt merkkiäkään pelosta, sillä hänen äsken herännyt uteliaisuutensa oli haihduttanut paikan ja siihen liittyvien tapausten muistot.
"Sinä haluat siis tietää, mitä minulla oli tekemistä ikkunan alla?" kuiskasi hän pysähtyessään Simmonsin kanssa pensaiden varjoon. "Minä kerron sinulle. Olin vaanimassa."
"Ketä?" kysyi Simmons.
"Sitä et voisi arvata", vastasi tyttö. "Minä kerron sinulle kaikki. Ja aluksi ilmoitan sinulle, että noin tunti sitten soitettiin julkipuolen ovikelloa. Menin tietysti avaamaan, ja siellä oli veljesi."
"Johnko?" huudahti Simmons.
"Niin, John, luonnollisesti, koska sinulla tietääkseni ei ole muitakaan veljiä. Mutta hänellä oli eräs toinen mies mukanaan. Voitko arvata, kuka?"
"Kuinka sitä aavistaisin? Kuka se oli?"
"Bartlett, mutta hän oli pukeutunut kuin herrasmies."
"Mitä, Jim Bartlettko? Ja Johnin kanssa? Kah…"
Sitten hän keskeytti ja mietti. Hän oli nähnyt Bartlettin oikeudessa ja kadulla ja huomannut hänen ulkoasussaan tapahtuneen silmäänpistävän muutoksen, mistä voitiin varmasti päättää, että Bartlett oli tavalla tai toisella saanut rahaa. Mutta mistä johtui, että hän oli tullut Johnin kanssa rouva Champernownen luo?
"No niin", sanoi hän, "mitä sitten tapahtui?"
"Veljesi ilmoitti heidän haluavan tavata rouvaa. Hän tahtoi puhutella häntä ensin kahden kesken. Bartlett odotti hänen mennessään tapaamaan rouvaa. Ja minä piilouduin etuhallin perälle verhojen taakse vahtimaan. Veljesi oli salongissa emännän luona jonkun aikaa ja tuli sitten hakemaan sinne Bartlettinkin. Silloin livahdin pihalle ja kiersin ikkunan alle. Emännälläni on kummallinen vastenmielisyys verhoja ja kaihtimia kohtaan — hän ei halua vetää niitä ikkunoiden eteen, minkä vuoksi tiesin voivani katsella huoneeseen."
"Mitä sinä näit?" kysyi Simmons. Hän oli jo varma siitä, että tämän kaiken takana piili jokin salaisuus, ja tiesi, että rouva Champernownen, Hackdalen ja James Bartlettin kohtaus merkitsi jotakin. "Kunpa olisit voinut kuullakin!" lisäsi hän pahoitellen. "Kuulla kaikki!"
"Tietysti en voinut kuulla mitään", vastasi. Jane Pratt. "Mutta sen sijaan näin tarpeeksi hyvin piilopaikastani. Rouva Champernowne puhui hetkisen Bartlettille, ja veljesikin puhui hieman — he puhuivat kaikki, mutta rouva kuitenkin enimmän. Ja lopussa hän otti esille maksuosoituskirjansa."
"Ah!" huudahti Simmons. "Tekikö hän niin todellakin?"
"Ja kirjoitti maksuosoituksen", jatkoi Jane Pratt. "Kun hän oli kirjoittanut, antoi hän sen veljellesi, ja…"
"Eikö Bartlettille?" keskeytti Simmons äkkiä.
"Ei, vaan John Hackdalelle", vastasi sisäkkö. "Panin sen erityisesti merkille. Ja sitten he poistuivat pitemmittä mutkitta. He olivat juuri kadonneet kujalle, ja minäkin aioin palata taloon, kun kuulin vihellyksesi."
Simmons hieroi pimeässä nenänsä päätä vasemman kätensä sormilla, johon temppuun hän aina turvautui vaivuttuaan syviin mietteihin. Hänen oikea käsivartensa oli kiertynyt sisäkön vartalon ympärille, ja nyt hän puristi tyttöä tulisesti. "Jennie", sanoi hän luottavaisesti, "sinä olet kirotun nokkela tyttö, ja me molemmat teemme kyllä tästä jotakin suurenmoista hyödyksemme, sen saat vielä nähdä. Mutta, kuulehan, mieleeni juolahti nyt jotakin. Missä rouva kirjoitti sen maksumääräyksen?"
"Kirjoituspulpettinsa ääressä lähellä salongin ikkunaa", vastasi Jane
Pratt.
"Silloin on pulpetilla varmasti myös imuri", sanoi Simmons. "Ota sinä haltuusi sen päällimmäinen lehti, repäise se irti ja talleta minulle. Lupaatko?"
"Helppoahan se on", vastasi sisäkkö. "Minä repäisen usein irti päällimmäisen lehden ja voin ottaa sen jo tänä iltana. Mutta mitä luulet tämän kaiken tarkoittavan?"
"Sen tietää yksin Jumala!" vastasi Simmons leikillisellä äänellä. "Mutta hyvin mielelläni tahdon saada siitä selvän. Tällä on luonnollisesti jotakin tekemistä tuossa jutussa. Onko sinulla mitään kiirettä sisään?"
"Ei", vastasi sisäkkö. "Mutta miksi niin?"
"Kuinka voit kysyäkään sellaista?" sanoi Simmons tulisesti. "Tule mukaani, hitto vieköön kaiken muun! Viettäkäämme suloinen puolituntinen yhdessä."
Viehättävällä sisäköllä ei ollut mitään sitä vastaan. Hän meni Simmonsin kanssa vielä rauhallisempaan piilopaikkaan ja palasi vihdoin taloon hyvin tyytyväisenä rakkauden, vehkeilyn ja salaperäisyyden ilmapiiriin ja vakoiluun, johon hänen mielitiettynsä häntä taitavasti opetti. Hän oli kyllä seurustellut nuorten miesten kanssa ennenkin, mutta he olivat olleet tavallisia ja ikäviä verrattuina Simmonsiin. Simmonsilla oli neiti Prattin mielestä järkeä, ja nuori mies, jolla oli järkeä, oli paljon mielenkiintoisempi ja huvittavampi ja yleensä miellyttävämpi, kuin sellainen, joka nähtävästi oli sitä vailla. Hän tunsi perin miellyttävää kiihtymystä toimiessaan yksissä tuumin Simmonsin kanssa, ja kun he jälleen tapasivat toisensa, oli hänellä varastamansa imupaperiliuska mukanaan. Tämä tapahtui neiti Prattin vapaana iltapäivänä, jolloin Simmonskin oli vapaa, ja he kohtasivat toisensa rauhallisessa paikassa kaupungin laidalla. Koska ei ketään ollut näkyvissä hänen ojentaessaan toivotun paperin Simmonsille, otti tämä heti esille pienen käsikuvastimen taskustaan.
"Mitä sinä sillä teet?" kysyi sisäkkö.
"Katso, niin saat oppia jotakin, Jennie", vastasi Simmons. "Tähän temppuun kannattaa tutustua, jos tahtoo saada selville toisten salaisuuksia. Katsohan nyt, tässä imupaperissa ei näy juuri mitään. Mutta tuohon, Jennie, on sentään kuivattu se maksuosoitus, josta puhuit. Katsohan nyt: minä pidän kuvastinta toisessa kädessäni ja panen imupaperin sen eteen toisella. Nyt katson kuvastimeen. Ja mitä näenkään? Hyväinen aika!"
Simmons päästi tämän huudahduksen vilpittömästi ihmetellen. Hän näki kuvastimen avulla, että rouva Champernowne oli kirjoittanut tuhannen punnan maksuosoituksen John Hackdalen nimelle. Mutta miksi? Oliko se tarkoitettu Johnille itselleen vai Bartlettille vai molemmille yhteensä? Ja olivatko rahat vaikenemisen palkkiota?
Kuta enemmän Simmons ajatteli asiaa, sitä varmemmin hän uskoi nyt olevansa oikeilla jäljillä. Southernstowessa murhattu James Deane oli sama mies kuin James Arradeane, joka oli niin salaperäisesti kadonnut Normansholtista parikymmentä vuotta sitten, ja Southernstowessa asuva rouva Champernowne oli sama nainen kuin Normansholtissa asunut rouva Arradeane. Jokainen yksityisseikka näytti viittaavan siihen, että joko rouva Champernowne tai herra Alfred oli ampunut Deanen vaientaakseen hänen kielensä ikuisiksi ajoiksi. Olivatko John Hackdale ja Bartlett lisäväkeä murhan jälkeen esimerkiksi siten, että he olivat kuulleet jotakin rikoksesta ja sitoutuivat vaikenemaan saatuaan ne rahat, jotka rouva Champernowne heille maksoi? Simmonsista tuntui Johnia vastaan ilmennyt todistus pätevältä — hänen mielestään jo niin pätevältä, että Johnia voitaisiin sen perusteella syyttääkin. Ensin tapahtuu, tuumi Simmons, tämä murha, ja seuraavana päivänä John saa rouva Champernownelta sellaisen viran, jota hän ei varmaan ollut päivää aikaisemmin osannut toivoakaan, ja nyt hän käsittelee tuhannen punnan maksumääräystä. John tietää selvästi jotakin, ja hänelle maksetaan luultavasti hyvin, hänen vaatimuksiinsa on suostuttu tai hänet on lahjottu, sanottakoon sitä miksi hyvänsä, jotta hän salaisi tärkeitä asioita. Entä sitten Bartlett? Mikä hänen asemansa oli? Miksi hän oli ollut rouva Champernownen luona silloin, kun maksumääräys kirjoitettiin?
Bartlett oli arvoitus Simmonsille. Hän koetti saada Bartlettin käsiinsä toivoen rommin ja kemujen avulla voivansa onkia häneltä tietoja, mutta ei löytänyt tätä miestä Southernstowesta, koska hän oli palannut asuntoonsa Portsmouthiin. Sitten Simmons turhaan koetti varovasti urkkia tietoja parilta kolmelta poliisilta, jotka olivat kirjureina poliisiasemalla. Mutta hän ei saanut ongituksi heiltä mitään — joko he eivät tienneet Bartlettista mitään tai teeskentelivät tietämättömyyttä. Mutta silloin Simmons muisti Johnin huomauttaneen eräänä päivänä, että hänen nähtensä oli kolme henkilöä ollut menossa kaupungintalolle ja luultavasti poliisikamariinkin, nimittäin Bartlett, joku toinen outo mies ja neiti Pretty. Ne iti Prettyn täytyi siis tietää jotakin Bartlettista. Ja neiti Pretty oli houkuteltava, taivutettava tai pakotettava kertomaan, mitä hän tiesi.
Hän meni jälleen tapaamaan neiti Prettyä mietittyään kauan ja tarkasti, kuinka paraiten saisi neidin käsiinsä. Neiti Pretty, joka oli sinä iltana hieman ikävystynyt, huolimatta Shelmoren ja hänen tätinsä kohteliaista huomaavaisuuksista ja muiden ihmisten käynneistä hänen luonaan, otti hänet vastaan mielellään. Vaikka Simmonsilla oli punainen tukka, terävä nenä ja silmien väli liian kapea, oli tämä mies hänen mielestään varsin mukiinmenevä, ja hän tiesi myös varmasti, ettei Simmons ollut hölmö. Sitä paitsi neiti Pretty ei lainkaan inhonnut miesten osoittamaa ihailua. Hän oli nähnyt heti alussa, että kovin nuorekas Simmons osasi antaa arvoa naiselliselle viehätykselle. Sen vuoksi hän tervehtikin tulijaa hymyllä.
"Oletteko saanut jotakin selville?" kysyi hän heidän ollessaan kahden kesken ja seistessään eri puolilla takkamattoa.
Simmons silitteli polvilleen laskemansa keikarimaisen hatun nupua ja katseli neiti Prettyä hieman sivulta.
"Tällaisissa tapauksissa, neiti Pretty", huomautti hän, "on paljon salaperäistä. Ja siksi pitää olla varovainen — asiakastaankin kohtaan. Voisin turmella kaikki kertomalla teille liian paljon liian pian. Ja nyt olen joutunut pulaan, kun en tiedä kaikkea, mitä voisin tietää. Uskallan väittää, että te voisitte kertoa minulle jotakin, mikä olisi minulle suureksi avuksi."
"Mitä sitten?" kysyi neiti Pretty.
Simmons päätti äkkiä olla rohkea.
"Mitä oli James Bartlett nimisellä miehellä tekemistä kellojutussa?" kysyi hän. "Häntä ei kutsuttu todistajaksi, kun Kightiä ja Sandersia kuulusteltiin, mutta kuitenkin olen varma siitä, että hän oli jollakin tavalla sekaantunut asiaan, koska näin hänet teidän ja sen jalokivikauppiaan seurassa, jolle kello oli myyty."
'"Siinä ei mielestäni ole mitään salaisuutta", vastasi neiti Pretty tyynesti. "Poliisi ei kutsunut Bartlettia todistajaksi, koska se ei ollut tarpeellista. Hän oli kuitenkin ilmiantanut yövahtimestarin ja sisäkön. Hän näki heidän menevän jalokivikauppiaan myymälään, sai selville syyn siihen ja kertoi minulle."
"Te siis maksoitte hänelle lupaamanne palkinnon?" kysyi Simmons.
"Varmasti, koska hän oli ansainnut sen", vastasi neiti Pretty.
"Ja voin vaikka vannoa, että hän mielellään tahtoisi ansaita muutkin palkinnot, erittäinkin kolmannen", huomautti Simmons. "Ne kyllä kelpaisivat hänelle."
"Luultavasti", myönsi neiti Pretty. "Mutta hän ei tiedä mitään muuta, sillä muutoin hän olisi jo aikoja sitten tullut vaatimaan minulta enemmän rahaa. Ei, Bartlett ei tiedä lisää. Kyllä hän tulisi kertomaan, jos asianlaita olisi päinvastoin."
"Te haluatte kai hyvin kiihkeästi saada selville tämän salaisuuden, neiti Pretty?" vihjaisi Simmons. "Teistä tuntuu kuin kosto olisi jätetty teidän tehtäväksenne?"
"En luule haluani kostonhimoksi tai muuksi yksipuoliseksi tunteeksi", vastasi neiti Pretty. "Tunnen vain sen, ja mielestäni se on hirveää, että sellainen rauhallinen, viaton vanhahko mies kuin holhoojani oli joutunut kylmäverisen murhan uhriksi saavuttuaan tähän kaupunkiin. Enkä hellitä, ennenkuin voin toimittaa hänen murhaajansa oikeuden käsiin."
"Sanotaan murhan tulevan ilmi", mutisi Simmons. "Mutta sitä en oikein usko. Me saamme kuulla — me lakimiehet — silloin tällöin kummallisia ratkaisemattomia salaisuuksia, neiti Pretty. Kuitenkin aion koettaa kaikkeni saadakseni tämän jutun selville. En halua teeskennellä, neiti Pretty — teidän palkinnoksi tarjoamanne rahat olisivat minulle suureksi hyödyksi. Minä kuulun niihin köyhiin nuorukaisiin, joiden on itse raivattava itselleen tie maailmassa, ja luonnollisesti on minullakin omat pyrkimykseni. Tahdon edistyä ja vaurastua, niin että voin hankkia itselleni kodin, mennä naimisiin ja…"
"Oletteko te jo kihloissa?" kysyi neiti Pretty luontevasti.
"En suinkaan, neiti Pretty!" vastasi Simmons teeskennellen suurta viattomuutta. "Minulla ei ole edes nuorta naistuttavaakaan, vaan puhun ainoastaan tulevaisuudestani. Ne ovat vain haaveita, neiti Pretty. Saanko kysyä, oletteko te kihloissa?"
"Saatte kyllä", vastasi neiti Pretty. "Minä en ole kihloissa."
"Merkillistä!" virkkoi Simmons hyvin kunnioittavasti ja ihailevasti.
"Olisin voinut vaikka vannoa, että te olette."
"Minä olen ollut poissa koulusta vasta noin vuoden", huomautti neiti Pretty. Hän katseli tyynesti Simmonsia ja ajatteli, että Simmons oli ehdottomasti älykkään näköinen huolimatta punaisesta tukastaan ja kärpänsilmistään. "Minulla ei ole juuri ollut tilaisuutta seurusteluun", lisäsi hän, "koska minun on ollut pakko uhrata paljon aikaa liikeasioille".
"Te olette todella oikea liikenainen", sanoi Simmons. "Ja taitava olettekin!"
"Minä polveudunkin liikeihmisistä", vastasi neiti Pretty. "Minulla on selvillä kaikki liike-elämän salaisuudet — nimittäin omani — ja myös raha-asiat. Älkää luulko minua hölmöksi niissäkään asioissa. Vaikka olen luvannut niin paljon rahaa palkinnoiksi holhoojani murhaa koskevista ilmoituksista, teen sen sen vuoksi, että tunnen tekeväni hänelle oikeutta ottaessani siitä selon, ja siksi, että minulla on varoja siihen. Nyt, kun hän on kuollut, joutuu yhteinen liikkeemme kokonaan minulle."
"Niinkö?" sanoi Simmons kunnioittavasti. Hän alkoi heti miettiä, kumpaa polkua hänen olisi paras lähteä kulkemaan, sitäkö, joka vei neiti Prettyn tinakaivoksille ja rahapusseille, vai sitä, joka viittasi — epämääräisesti kylläkin vielä — johonkin kohtaan, mistä voisi kiristää rouva Champernownea. "Se on jotakin! No niin, minä koetan parastani, neiti Pretty." Hän nousi lähteäkseen, ja neiti Pretty ojensi hänelle kätensä. "Pelkään teidän tuntevan olonne täällä melko yksinäiseksi", lisäsi hän niin kohteliaasti kuin suinkin. "Aion ehdottaa teille pientä vaihtelua, jos vain sallitte."
Hän ei ollut päästänyt vielä irti kättä, jonka neiti Pretty oli ojentanut hänelle, ja loi tyttöön katseen, jossa ihailu ja melkein nöyrä kunnioitus oli taitavasti sekoitettu yhteen. Neiti Prettyn mielestä hän oli varsin säädyllinen ollakseen vain nuori mies, eikä hänellä ollut mitään Simmonsin ihailua ja kunnioitusta vastaan.
"Mitä oikein tarkoitatte?"
"Kaupunkimme ympäristö on kaunis", sanoi Simmons. "Te ette voi sitä aavistaakaan, ellette ole käynyt kaupungin ulkopuolella. Siellä on muutamia hyvin ihania paikkoja. Tänne tulee joukoittain taiteilijoita kesäisin, jopa syksylläkin muutamia. Danesley Dingle esimerkiksi tähän aikaan, sen kauniimpaa paikkaa ei juuri voi olla! Jos haluatte nähdä sen, neiti Pretty, tai jonkun muun täkäläisen paikan, olisin minä…"
Hän keskeytti katsoen tyttöön, joka käyden täydellisesti naiselliseksi sulki luomensa, kohottaen ne hetkistä myöhemmin hyvin ujona.
"Te voitte opastaa minut sinne, jos haluatte", sanoi hän. "Tietysti se olisi minusta hauskaa."
"Sanokaamme siis sunnuntai-iltapäivänä", ehdotti Simmons rohkeasti. "Tahdotteko tavata minut High-kadun päässä? Sitten menemme ketojen poikki ja metsien halki sinne ja ihailemme matkallamme kaunista luontoa. Sopiiko kello kolmen aikaan?"
Hän poistui hetkisen kuluttua, saatuaan neiti Prettyn lupauksen, muutamien uusien ja kunnianhimoisten suunnitelmien askarruttaessa hänen harkitsevaa järkeään. Miksi hän ei tähtäisi korkeammalle kuin tähän saakka oli uskaltanut ajatellakaan? Tässä oli nyt tarjolla sievä tyttö, jolla oli hyvin paljon maallista tavaraa ja johon hänen viisautensa ja oveluutensa olivat nähtävästi vaikuttaneet. Miksi hän ei voisi pyrkiä neiti Prettyn kosijaksi? Ja jälleen hän kysyi itseltään: miksi ei?