KYMMENES LUKU
Naisten vuoro
Simmonsin luonnostaan terävä järki, jota vielä lainopillinen harjoitus oli terästänyt, työskenteli melko uutterasti hänen kiitäessään kotia kohti. Hän ei lainkaan epäillyt, että hänen oli onnistunut tehdä hyvä keksintö. Muutamat erityisseikat olivat ilmeisiä ja hän alkoi niitä luokitella ja järjestellä. Sitä miestä, joka oli kadonnut Normansholtista, oli nimitetty James Arradeaneksi, ja hän oli ollut ammatiltaan siviili-insinööri. Southernstowesta löydetyn murhatun miehen nimi oli James Deane, ja hänkin oli neiti Prettyn puheiden mukaan ammatiltaan siviili-insinööri. Normansholtissa asuneella rouva Arradeanella oli ollut veli, joka oli asunut hänen luonaan ja ollut tyhjäntoimittaja; Southernstowessa asuvalla rouva Champernownella oli myös veli, joka asui hänen luonaan tyhjäntoimittajana ja oli sen näköinen kuin ei milloinkaan olisi ollut muuntapainen. Niin paljon kuin Simmons voi päätellä asioista sen kertomuksen mukaan, jonka oli kuullut uudelta ystävältään Swilford Swalelta, olisivat Normansholtissa asuneet herra ja rouva Arradeane nykyään sen ikäiset kuin äsken kuollut herra Deane ja vielä elävä rouva Champernowne. Oliko siis James Deane sama henkilö kuin James Arradeane? Oliko rouva Champernowne sama nainen kuin kuin rouva Arradeane? Simmons oli taipuvainen vastaamaan molempiin kysymyksiin myöntävästi. Southernstowessa sattuneen salaperäisen murhan alusta asti hän oli merkinnyt muistiin kaikki yksityiskohdat, ja nyt matkustaessaan etelään hän alkoi muistaa seikkoja, jotka eivät olleet näyttäneet hyvinkään tärkeiltä hänen ensi kerran kuullessaan niistä puhuttavan, mutta jotka nyt tuntuivat melko tärkeiltä, kun hän katseli niitä sen valossa, mitä sattumalta oli saanut selville Normansholtissa.
Hän alkoi punnita muutamia niistä istuessaan ravintolavaunun mukavassa nurkkauksessa. Hänellä oli taskussaan paljon leikkeleitä, jotka hän oli koonnut paikallislehdistä ja joissa kaikissa kerrottiin Deanen murhasta. Hän otti ne esille, etsien niiden joukosta käsiinsä selostuksen lykätystä kuulustelusta. Chancellor-hotellin isäntä, Belling, oli silloin ollut todistajien joukossa. Bellingin todistus oli hyvin täydellinen, koska tuomari puolestaan ja Shelmore neiti Prettyn puolesta olivat pakottaneet hänet kertomaan kaikki, mitä hän vain muisti parista keskustelustaan murhatun kanssa. Simmons tarkasteli nyt huolellisesti näitä kysymyksiä ja vastauksia. Ja niistä selveni selvästi ja erehtymättömästi ainakin se, että kun Deane meni eläviinkuviin kohtalokkaana maanantai-iltana, hän näki silloin rouva Champernownen, sillä kun hän palasi Chancelloriin, kysyi hän Bellingiltä, kuka tuo nainen oli, ja puhui hänestä jälkeenpäin Bellingille. Olikohan siis, kysyi Simmons itseltään, Deane eli kuten hän nyt uskoi Deanen olleen Arradeane tuntenut rouva Champernownen vaimokseen, jonka luota hän oli karannut Normansholtista noin parikymmentä vuotta sitten?
Simmons uskoi, että näin todella oli käynyt. Ja jos asia oli niin, valaisi se melkoisesti juttua. Hänestä näytti siltä, että se, mitä jälkeenpäin tapahtui tuona iltana, kävi näin: Deane eli Arradeane oli poistuttuaan huoneeseensa yöksi saanut äkkiä päähänsä lähteä tapaamaan rouva Champernownea ja sen vuoksi noussut ja mennyt, vaikka silloin olikin jo ollut niin myöhä. Ja se herätti useitakin kysymyksiä. Tapasiko Deane rouva Champernownen? Jos hän tapasi, niin missä ja mihin aikaan? Miksi Deane oli halunnut häntä tavata? Tämä viime kysymys pani Simmonsin jälleen tutkimaan sanomalehtileikkeleitä, ja hän tarkasteli taas Bellingin todistusta. Ah, tuossahan olikin pari kolme tärkeätä kysymystä ja vastausta:
"Mitä te kerroitte hänelle rouva Champernownesta?"
"Vain sen, että hän on Southernstowen pormestari, hyvin viisas nainen ja hyvin menestyvä liikealallakin — siis sellaista, mitä jokainen olisi vieraalle kertonut jostakin kaupungin huomattavasta henkilöstä — tavallista puhelua."
"Ettekö muuta?"
"No niin, muistaakseni kerroin hänelle niistä huhuistakin, että rouva Champernownen luullaan menevän naimisiin sir Reville Childerstonen kanssa tai ainakin aikovan mennä."
Tämä viime vastaus tuntui Simmonsista hyvin tärkeältä, ja hän ihmetteli lukiessaan jatkoa, ettei tuomari valamiehineen ollut nähtävästi kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Mutta he eivät tienneet eivätkä voineet epäilläkään sitä, mitä hän, Simmons, tiesi. Tietäessään, että Deane hyvin todennäköisesti oli Arradeane ja että rouva Champernowne oli rouva Arradeane, hän oli nyt ymmärtävinään tämän rouvan luokse tehdyn salaisen vierailun tarkoituksen. Deane oli nähtävästi tahtonut ilmaista hänelle olevansa vielä hengissä ja kieltää häntä panemasta itseään alttiiksi kaksinnaimisen vaaralle.
Mutta — entä murha? Kuka oli ampunut Deanen? Tekikö sen rouva Champernowne vai herra Alfred, vai olivatko he yhtä viattomia suin hänkin, ja joutuiko Deane, kuten Mellapont nähtävästi ajatteli, sellaisten kulkurien käsiin, jotka olivat leiriytyneet hiekkakuoppaan sinä päivänä olleiden markkinaan jälkeen? Simmons tiesi tarpeeksi hyvin sinä yönä liikkuneen paikkakunnalla kummallisia, haaksirikkoisia henkilöitä, eikä sitä voitu sanoa muuta kuin hyväksyttäväksi teoriaksi, kun ajateltiin, että Deane oli joutunut sellaisten ihmisten uhriksi. Mutta tietäessään, mitä hän nyt luuli tietävänsä, tuntui hänestä, että rouva Champernownea voitiin kyllä epäillä — vakavistakin syistä. Simmons oli hyvin tarkkaavainen nuori mies, joka piti silmällä ihmisiä ja ajatteli kaikkea näkemäänsä. Hän luuli rouva Champernownea hyvin kunnianhimoiseksi naiseksi, joka epäilemättä halusi päästä Childerstonen puistokartanon valtiattareksi ja ladyksi. Ja jos hän todella oli rouva Arradeane ja Arradeanen henki oli hänen ja hänen haluamansa yhteiskunnallisen aseman välillä ja jos hän sai tilaisuuden vapauttaa itsensä tästä esteestä, niin —?
Päästyään ajatuksissaan näin pitkälle Simmons äkkiä muisti jotakin, mikä hämmästytti häntä. Hän oli ollut läsnä monessa neiti Prettyn ja Shelmoren välisessä keskustelussa ja kuunnellut muitakin heidän neuvottelujaan väliseinän mukavasta raosta. Hän muisti nyt, että Shelmore, tahtoessaan saada selkoa jutun kaikista yksityiskohdista, oli kysellyt neiti Prettyltä paljonkin herra Deanesta. Ja neiti Prettyn vastauksista hän oli saanut tietää, että Deane vaimoineen oli saapunut Cornwalliin muutamia vuosia sitten etsimään jotakin teollisuuden haaraa, johon olisi voinut sijoittaa rahansa; että hän oli ruvennut neiti Prettyn isän yhtiötoveriksi erääseen tinakaivokseen; että herra ja rouva Pretty olivat kuolleet ja määränneet Deanen tyttärensä holhoojaksi; että rouva Deanekin oli kuollut, ja lopuksi, ettei Deanella, mikäli neiti Pretty tiesi, ollut ainoatakaan sukulaista, koska herra Deane itse oli niin sanonut hänelle monta kertaa.
Tämä kohotti Simmonsin eteen ylipääsemättömän tiiliseinän, käyttääksemme hänen omaa sanontatapaansa. Jos tämä Deane oli sama Arradeane, joka jätti rouva Arradeanen asumaan Normansholtiin, niin kuka oli se rouva Deane, joka oli seurannut häntä Camborneen?
"No, tämäpä on visaista!" mutisi Simmons. "Tuohon pieneen seikkaan liittyy enemmän kuin aavistankaan. Kuinka ranskalaiset sanovatkaan — cherchez la femme — etsikää naista! Tässä jutussa on juuri kiusallisinta se, ettei tiedä, mistä aloittaisi hakemisensa."
Sitten hänen ajatuksensa kohdistuivat neiti Prettyyn varman vaiston nojalla. Hän oli sittenkin ainoa saapuvilla oleva henkilö, joka tiesi jotakin Deanen elämästä ja puuhista Cambornessa. Hänellä oli joitakin omia tietoja, ja jotakin hän oli kuullut Deanelta. Neiti Prettyä piti siis lähestyä, ja hän päättikin niin tehdä.
Simmons kulutti iltansa jossakin kaupungilla hänen ikäistensä nuorten miesten tavalla. Joskus hän poikkesi kerhoon, joskus pelasi biljardia tai pistäytyi Chancelloriin tunniksi juttelemaan jonkun siellä tapaamansa tuttavan kanssa. Sen vuoksi ei kukaan, joka näki Simmonsin poikkeavan Chancelloriin eräänä iltana pian kotiintulonsa jälkeen, voinut siitä päättää, että hän meni sinne missään varmassa tarkoituksessa; päinvastoin olisi ajateltu, että hän vain maleksi paikasta toiseen, kuten useimmat nuoret miehet, puotipalvelijat, konttoristit ja muut sellaiset, tekivät iltaisin. Mutta tällä kertaa Simmons ei mennyt biljardisaliin tai tarjoiluhuoneeseen, vaan kääntyi pieneen pohjakerroksessa sijaitsevaan anniskelutupaan, jonka avoimesta ovesta voi pitää silmällä kahvilan ovea. Siellä ei ollut ketään sillä hetkellä, ja hän istui siellä yksinään poltellen savuketta, siemaisten silloin tällöin kulauksen portviiniä ja odotellen. Hän odotti, kunnes hotellin vieraat, jotka tähän aikaan söivät päivällistä, alkoivat poistua kahvilasta ja kunnes hän näki neiti Prettyn tulevan ulos ja nousevan yläkertaan vanhoja tammiportaita myöten. Silloin Simmons pysäytti avoimen oven ohitse menevän sisäkön, Mary Sandersin, ja viittasi häntä tulemaan luokseen.
"Kuulkaahan", kuiskasi hän iskien silmää, "minä haluan puhutella neiti Prettyä tärkeän asian vuoksi. Menkää senvuoksi sinne ja sanokaa hänelle, että Shelmoren konttoristi, herra Hackdale, on täällä ja haluaa keskustella hänen kanssaan hetkisen."
Mary Sanders meni yläkertaan, katosi käytävän varjoihin, palasi pian ja viittasi Simmonsia seuraamaan. Tyttö vei hänet neiti Prettyn yksityiseen arkihuoneeseen ja sulki sitten oven hänen kumartavan vartalonsa takana. Neiti Pretty, joka istui nojatuolissa takan ääressä kirja kädessään, näytti ihmettelevän. Hän oli tietysti usein nähnyt Simmonsin Shelmoren konttorissa ja aina ihmetellyt, miksi hänen tukkansa oli niin punainen, hänen silmänsä niin liki toisiaan ja hänen nenänsä niin terävä. Mutta arvellen, että hänen ilmestymisensä tänne merkitsi uutisia, hän käski Simmonsin istuutua. Ja Simmons istuutui, laski hatun polvelleen, risti luisevat sormensa sen ympärille ja katseli neiti Prettyä kuin kettu kaniininluolaa, tuumien, saisiko sieltä mitään.
"Jaha", sanoi neiti Pretty, "tulitteko tuomaan minulle jotakin viestiä herra Shelmorelta?"
"En", vastasi Simmons. "Minä tulin tänne yksityisesti omasta aloitteestani, neiti Pretty. Teette minulle suuren palveluksen, jos käsittelette kaikkea sanottavaani täydellisesti yksityisenä ja luottamuksessa kerrottuna." Hän kumartui eteenpäin hattunsa yli ja hiljensi ääntään. "Neiti Pretty", jatkoi hän, "te haluatte varmaankin hyvin mielellänne saada selon siitä, kuka tappoi holhoojanne?"
"Entä sitten?" kysyi neiti Pretty.
"Juttu on hyvin pulmallinen", sanoi Simmons varmasti. "Hyvin pulmallinen. Johtolankaa on vaikea löytää, enkä luule Mellapontinkaan saaneen mitään selville."
"Oletteko te sitten?" kysyi neiti Pretty.
Simmons kohotti kätensä ja silitti leukaansa miettiväisesti.
"Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että voisin ansaita tarjoamanne palkinnon", vastasi hän. "Minunkin on päästävä eteenpäin maailmassa, neiti Pretty, ja ne rahat auttaisivat minut suunnittelemalleni uralle. Neiti Pretty, tahdotteko tehdä minulle sen palveluksen, että salaatte tämän haastattelun ehdottomasti ja vastaatte minulle niihin pariin kolmeen kysymykseen, jotka aion teille esittää?"
"Jos vastaukseni ja vaikenemiseni auttavat teitä löytämään holhoojani murhaajan, niin kyllä", vastasi neiti Pretty.
"En uskaltaisi pyytää vaikenemista enkä vastauksia, ellei minulla olisi sitä päämäärää", vastasi Simmons. "No niin, neiti Pretty, ette luullakseni ymmärrä kysymyksiäni, mutta uskokaa minua, että ne ovat selviä. Ensiksikin, muistatteko herra Deanen vaimon, joka minun ymmärtääkseni on ollut kuolleena jo muutamia vuosia?"
"Muistanko rouva Deanen?" huudahti neiti Pretty. "Tietysti minä muistan, koska olin tuttu hänen kanssaan koko ikäni, kunnes hän kuoli."
"Oliko hän niin vanha kuin herra Deane tai likipitäin?" kysyi Simmons.
"Hän oli paljon nuorempi, kymmentä tai kahtatoista vuotta nuorempi."
"Rakastiko herra Deane häntä suuresti?"
"Intohimoisesti! Hän oli hirveästi suruissaan vaimon kuoleman jälkeen. Muistan sen vallan hyvin", sanoi neiti Pretty. "Olin silloin viisitoistavuotias."
"Te ette ehkä muista heidän tuloaan niille seuduille?" kysyi Simmons.
"En vähääkään, mutta olen kuullut isäni ja äitini puhuvan siitä. Rouva Deane oli silloin ollut nuorikko. He olivat vasta äsken menneet naimisiin."
"Voisitteko ilmoittaa minulle tarkoin, milloin he saapuivat Camborneen, neiti Pretty — ainakin, minä vuonna?"
"Voisin kyllä, jos tarkastelisin tilikirjojani kotona."
"Vielä muuan kysymys, neiti Pretty. Tiedättekö rouva Deanen omaa sukunimeä ennen hänen naimisiinmenoaan?"
"Kyllä", vastasi neiti Pretty heti. "Rouva Deane luki paljon ja hänellä oli paljon kirjoja, pääasiallisesti runoutta. Hänen kuoltuaan herra Deane antoi ne minulle. Minulla on täällä mukananikin muuan, jonka pistin laukkuuni lähtiessäni kotoa. Hänen nimensä on sen esilehdellä."
Hän otti viereiseltä pöydältä käteensä kirjojen ja kuvalehtien joukosta erään ohuen ja nähtävästi paljon luetun kirjan ja antoi sen vieraalleen. Ja Simmons katsoi, painaen jälleen uuden nimen muistiinsa.
"Nora le Geyt", sanoi hän mietiskelevästi. "Hm, tämä kajahtaa jonkun näyttelijättären nimeltä, neiti Pretty."
"Kuinka tarkka te olettekaan!" huomautti neiti Pretty. "Rouva Deane olikin ollut näyttelijätär. Mutta paitsi hänen miestään, ei meidän seudullamme tiennyt siitä kukaan muu kuin minä. Hän piti minusta hyvin paljon, kun olin pieni tyttönen, ja minä oleskelin tavallisesti hyvin paljon heidän talossaan, joka oli meidän talomme vieressä. Rouva Deane lausui minulle joskus runoja ja kun tulin vanhemmaksi, aloin ihmetellä häntä. Ja kerran, vähän ennen hänen kuolemaansa — hän kuoli hyvin äkkiä — sanoin hänelle, että hän luullakseni jolloinkin oli ollut näyttelijätär, ja silloin hän kertoi minulle kuuluneensa teatteriin ennen naimisiinmenoaan herra Deanen kanssa. Hän ei halunnut ilmaista sitä kenellekään, koska cornwallilaiset ovat hyvin ankaria ja luulevat teatteria paholaisen tyyssijaksi. Mutta sanokaa nyt minulle, mitä tällä kaikella on tekemistä holhoojani murhassa?"
Simmons kohotti kättään anteeksipyytävästi.
"Teidän pitää suoda minulle anteeksi, neiti Pretty", sanoi hän kohteliaasti. "Meidän lakimiesten on pakko pitää salaisuuksia ja vaatia samaa muiltakin. Olkaa kärsivällinen minua kohtaan, neiti Pretty. En koetakaan salata teiltä, että minulla on muuan vaikutelma — epämääräinen ja muodoton vielä, mutta kuitenkin kieltämätön — herra Deanen surullisesta kohtalosta ja minä aion toimia sen mukaan — niin aion tehdä, vakuutan teille."
"Teillä on siinä jotakin työskentelemisen arvoista!" huomautti neiti Pretty kuivimmalla tavallaan. "Jos saatte käsiinne sen miehen, joka tappoi holhoojani, ja toimitatte hänet hirteen, saatte kolmetuhatta puntaa, herra Simmons. Sellaista rahasummaa ette saakaan käsiinne joka päivä."
Simmons tiesi sen vallan hyvin, ja siksi hän poistuessaan neiti Prettyn luota päätti lujemmin kuin milloinkaan ennen ottaa selon tästä salaisuudesta. Hän vaivasi aivojaan yöt päivät keksiäkseen uusia suunnitelmia ja menettelytapoja. Ja seuraavana sunnuntai-iltana hänen päähänsä juolahti mainio tuuma. Simmonskin, kuten useimmat muut Southernstowen nuorukaiset, piti jumalanpalveluksia mainioina tilaisuuksina paikkakunnan nuorten naisten katselemiseen ja heidän joukostaan viehättävimpien kanssa tutustumiseen. Hän sattui tänä erityisenä sunnuntai-iltana pistäytymään St. Gregoryn kirkkoon, missä saatiin kuunnella Southernstowen parasta soittoa, ja näki läheisessä penkissä rouva Champernownen viehättävän sisäkön, Jane Prattin, muistaen samalla, että Jane muinoin (Simmons oli kerran käynyt alkeiskouluakin) oli ollut hänen koulutoverinsa. Jane eli Jennie, kuten Simmons oli kuullut häntä nimitettävän, ei ollut niin kaunis kuin viehättävä, mutta Simmons oli kuitenkin paljon ennen jumalanpalveluksen loppua päättänyt ryhtyä häntä piirittämään.
Hän väijyi tyttöä portilla ja lörpöteltyään hänen kanssaan hetkisen kirkkomaalla ehdotti, että he lähtisivät kävelemään ja neiti Pratt suostui, koska hänellä ei silloin ollut ketään toista nuorta miestä käsillä ja koska Simmons oli, ellei juuri täysin pätevä asianajaja, niin ainakin sydämestään ja sielustaan lakimies, joka sunnuntaisin käytti mustaa hännystakkia, silkkihattua ja sitruunanvärisiä silosormikkaita. Ja pienenevän kuun valossa ja rauhallisen kujan yksinäisyydessä matkalla Ashenhurst-huvilaan herra Simmons ja neiti Pratt olivat hyvin tuttavallisia keskenään ja sopivat niin mainiosti yhteen, että lopulta kävelivät käsitysten. Mutta neiti Pratt huudahti äkkiä, painautuen lähemmäksi saattajaansa. Hän viittasi pensaikkoon ja surkastuneihin puihin, joita oli heidän lähellään.
"Huh, minä en lainkaan huomannut matkamme suuntaa!" sanoi hän. "Tuolla on se hiekkakuoppa, josta murhattu mies löydettiin."
"Niin onkin", vastasi herra Simmons kiertäen miehekkään käsivartensa neiti Prattin solakan vartalon ympärille. "Sinun ei tarvitse pelätä aaveita eikä muutakaan silloin, kun minä olen mukana. Kummallinen juttu muuten, vai mitä? Ja vieläpä niin lähellä teidän taloanne."
"Niin", sanoi neiti Pratt, saaden takaisin tavallisen tyyneytensä. "Eikö ollutkin? Kuulehan — minä en voisi kertoa sitä sinulle, ellet olisi asianajaja, mutta tiedänhän, etteivät asianajajat milloinkaan ilmaise toisten salaisuuksia — minä olen ihmetellyt kovasti erästä seikkaa, jonka todistajaksi jouduin samana maanantai-iltana. Minä näin rouva Champernownen keskustelevan erään miehen kanssa likellä huvilaa kello kahdentoista aikaan yöllä. Niin juuri! Luulin ensin, että se oli sir Reville Childerstone saattamassa emäntääni kotiin, mutta siinä erehdyin. Se mies oli ihan outo minulle, ja sitten olen arvellut…"
Simmons pysäytti neiti Prattin, ja he keskustelivat kauan kuiskaillen. Lopuksi hän sanoi neiti Prattille: "Ei hiiskahdustakaan tästä asiasta!" Ja he erosivat ymmärtäen toisensa täydellisesti. Simmons lähti kotiaan kohti tavattoman iloisena, sillä kuulemansa perusteella hän oli nyt ihan varma siitä, että Deane ja rouva Champernowne olivat tavanneet toisensa murhailtana.