YHDESTOISTA LUKU
Kultakello
Simmons tuli asuntoonsa sinä iltana täydellisesti varmana siitä, että Deanen murhaan liittyvä salaisuus oli rouva Champernownen hallussa. Hän oli jo varma siitäkin, että Deane oli sama Arradeane, joka kerran oli asunut Normansholtissa; että rouva Champernowne oli rouva Arradeane ja että herra Alfred oli vetelehtivä laiska veli. Tämän kaiken perusteella voitiin olettaa vaikka mitä. Ehkä rouva Champernowne oli ampunut Deanen omin käsin — se ei tuntunut hänestä lainkaan mahdottomalta. Ehkä herra Alfred ampui hänet, mikä oli vähemmän otaksuttavaa, mutta kuitenkin mahdollista. Ehkä joku kulkuri, joku hylkiö markkinoilta, oli tehnyt ryöstömurhan. Simmonsista tämä tuntui mitättömältä yksityiskohdalta verrattuna siihen tosiseikkaan, että mikäli nyt voi päätellä asioista, Arradeane oli nähnyt ja tuntenut vaimonsa elävienkuvien teatterissa ja jälkeenpäin haastatellut häntä hänen omassa puutarhassaan. Mies ja vaimo olivat tavanneet toisensa, sitä ei voitu kieltää. Mutta mitä heidän kohtaamisensa jälkeen tapahtui, sitä Simmons ei vielä tiennyt, mutta aikoi ottaa siitä selon. Muuten hän oli jo saanut päähänsä toisen olettamuksen, joka vahvistui tunti tunnilta, kunnes se häntä oikein kiusasi. Tiesikö hänen veljensä, John Hackdale, jotakin rouva Champernownen salaisuudesta? Tiesikö hänkin, että murhattu mies tapasi rouva Champernownen kuoliniltanaan? Siis lyhyesti sanoen, oliko John perehtynyt noihin asioihin, joita peittävän verhon läpi eivät poliisit eivätkä siviilihenkilöt olleet kyenneet tunkeutumaan?
Simmons osasi asianmukaisesti nimittää kutakin ilmiötä, ja hänellä oli syytä epäillä veljeään. Nuoruudestaan huolimatta hän oli paatunut kyynikko. Hän oli oivallisen epäileväinen kaikkea hyväntahtoisuutta kohtaan; kukaan ei hänen mielestään tehnyt milloinkaan mitään palkatta, mutta jos joku niin teki, oli hän hölmö. Jos milloin tahansa näet jonkun henkilön saavuttavan paremman aseman ja varallisuutta, mietti Simmons mielessään, voit olla ihan varma siitä, että hänen ylentämisensä on ollut jonkun etujen mukaista. Ja hän teki itselleen kysymyksen, jota hän sanoi hyvin ilkeäksi: Miksi oli rouva Champernowne alkuvalmisteluitta ja hetken mielijohteesta ylentänyt Johnin varajohtajasta, josta toimesta oli palkkaa vain kuusi puntaa viikossa, sellaiseen asemaan, josta, kuten Simmons oli saanut selville, maksettiin hyvin suuri palkka?
Mikä oli ollut siihen syynä ja vaikutteena? Hänestä oli nurinkurista uskoa, että tämä toivottava ylennys oli johtunut Johnin liikemieslahjoista ja taitavuudesta, samoin kuin sekin, että pitäisi myöntää Johnin olevan ainoan sopivan henkilön tuohon toimeen. Simmons tunsi tarpeeksi paljon maailmaa tietääkseen, että oli olemassa kymmenittäin, jopa sadoittainkin sellaisia miehiä, ihan yhtä hyvin, ellei paremminkin sopivia kuin John tämän uuden yhtiön yhdistettyyn johtajan ja sihteerin toimeen; vieläpä he olisivat kiihkeästi ottaneet tämän toimen vastaan kahdesta kolmasosasta siitä palkasta, jonka John tulisi saamaan. Ei, sitä pötyä ei Simmons uskonut, sillä hän tiesi paremmin, kuinka oli asian laita. Tällä nopealla ylenemisellä oli kyllä omat syynsä — eikö ollut merkillistä, että se tapahtui juuri seuraavana päivänä Deanen ruumiin löytämisen jälkeen? John tiesi siis jotakin, ja tämä uusi virka suurine palkkoineen oli vain lahjus, että hän pitäisi suunsa kiinni. Mutta mitä hän siis tiesi?
"Siitä on minun otettava selko!" mumisi Simmons pistäessään avaimen täysihoitolansa lukon reikään. "Se on minun etujeni mukaista. Pidä silmällä numero yhtä, Sim, veikkonen — ja tässä tapauksessa on numero yksi paras ystäväni!"
Hän oli koko ikänsä kuullut Johnin toistelevan tätä kallisarvoista totuutta niin usein, että se oli käynyt hänelle oikeaksi evankeliumiksi — hänellä ei todella ollutkaan muuta uskoa. Hän ei tuntenut olevansa lainkaan kiitollisuudenvelassa Johnille siitä, että tämä oli elättänyt, vaatettanut ja kasvattanut hänet ja hankkinut hänelle vihdoin toimen. Simmons sanoi Johnin tehneen sen kaiken omaksi hyödykseen; eihän olisi lainkaan käynyt päinsä sallia Southernstowen asukkaiden sanoa, että John Hackdale, niin ripeä ja eteenpäinpyrkivä nuori mies, antoi nuoremman veljensä käyttää resuisia housuja ja rikkinäisiä kenkiä ja jäädä opetusta vaille. John tiesi kyllä, ettei mikään kannattanut niin hyvin kuin uljaana ja kunnollisena esiintyminen. Niin ainakin päätteli Simmons, tuntematta lainkaan tunnontuskia epäillessään veljensä jollakin tavoin sekaantuneen tähän Arradeane-Champernownen salaisuuteen ja päättäessään pitää häntä tämän jälkeen tarkasti silmällä. Simmonsilla oli nyt edessään maali, jonka läpi hän aikoi potkaista onnen jalkapallon ja jonka poikkipuusta riippui suuri julistus, luvaten voittajalle kolmetuhatta puntaa.
Mutta Simmons ei olisi ollut niin levollinen, käveltyään sunnuntai-iltana rouva Champernownen viehättävän sisäkön kanssa, jos olisi tiennyt, että noin kolmenkymmenen kilometrin päässä hänestä oli muuan toinen viekas vainukoira samoilla jäljillä kuin hänkin. Bartlett! Tämä kelpo herrasmies oli luettuaan ja painettuaan mieleensä sen julistuksen sisällön, jota Pemberton oli pyytänyt häntä jakelemaan, alkanut nopeasti ajatella. Hän piti John Hackdalelle antamansa lupauksen ja poistui Southernstowesta viimeisessä junassa, mutta ennenkuin juna lähti Portsmouthiin, kolmenkymmenen kilometrin päähän Southernstowesta, oli hän päättänyt olla matkustamatta New Yorkiin tai edes Southamptoniin ja antaa noille molemmille paikoille pitkän nenän. Sillä Bartlett, vaikka hän oli viime vuosina ollut maleksija ja parantumaton tyhjäntoimittaja, oli aikoinaan ollut jokseenkin älykäs ja ovela mies, eikä viimeaikainen rommin palvonta ollut vielä täydellisesti kuolettanut hänen kykyjään. Tämä juttu alkoi hänelle selvitä. Siihen liittyi jokin salaisuus, ja hänellä oli tavallaan sen avain. Hän oli ensin ajatellut, että John Hackdale oli vaatinut hänen vaiteliaisuuttaan, koska häväistysjuttu tai kyseleminen voisi suututtaa rouva Champernownea, Southernstowen pormestaria. Mutta nyt hän näki siinä piilevän jotakin muuta. Hänet oli riennetty toimittamaan pois tieltä — lahjottu vetäytymään syrjään. Sataviisikymmentä puntaa taskussa ja toiset sataviisikymmentä tiedossa oli kyllä mainio asia, mutta ei tarpeeksi. Ei missään tapauksessa tarpeeksi… erittäinkään tuohon palkintojulistukseen verrattuna. Amerikkaanko? Ei missään nimessä! Portsmouthiin aluksi ja siistiin asuntoon, minne hän voi piiloutua kypsyttämään suunnitelmiaan — joko kiristääkseen rouva Champernownelta rahaa tai tehdäkseen jotakin, mikä toimittaisi hänelle neiti Prettyn palkinnon.
Bartlett vietti sen yön eräässä halvassa hotellissa ja herättyään varhain seuraavana aamuna arvosteli tilannetta tehden useita päätöksiä, jotka suureksi osaksi johtuivat siitä, että hänellä oli sataviisikymmentä puntaa taskussaan. Hän aikoi vuokrata itselleen vaatimattoman asunnon Portsmouthista, sitten ostaa uuden puvun, uusia kaulahuiveja ja uudet kengät, viettää rauhallista elämää ja olla hyvin varovainen rommin juomisessa. Hän tahtoi hoitaa aivojaan ja terästää järkeään, hankkia itselleen kaikki Southernstowessa ilmestyvät ja muutkin sanomalehdet, joissa kerrottiin lähemmin tuosta "Hiekkakuoppamurhasta", kuten Deane-juttua oli ruvettu nimittämään, ja vahvistaa itseään ensimmäiseen suoraan hyökkäykseen, jossa tarvittiin yksityiskohtaisia tietoja. Sen hän oli päättänyt varmasti, että hän ansaitsisi rahaa joko neiti Prettyltä tai rouva Champernownelta. Ne rahat, jotka hänellä oli taskussaan, olivat tietysti tulleet rouva Champernownelta eikä John Hackdalelta. Ja kyynillisesti nauraen hän mutisi, että siellä, mistä nämä olivat kotoisin, oli vielä paljon jäljellä. Kiristetty raha tai palkintoraha olivat hänestä yhtä hyvää.
Bartlettilla oli vielä sen verran tarmoa jäljellä, että hän kykeni toteuttamaan päätöksensä. Hän sai rauhallisen ja mukavan asunnon Portseassa erään lesken huvilassa, uudisti vaatevarastonsa ja vähensi järkevästi liiallista rommin nauttimista; hänen emäntänsä mielestä hän oli tyyni, hyvin käyttäytyvä mies, joka söi ateriansa määrättyinä aikoina, käveli ulkosalla melkoisen paljon, maksoi laskunsa säännöllisesti joka lauantai aamiaispöydässä ja osti ja luki kovin paljon lehtiä. Hän nimitti itseään siellä Bartoniksi, sanoen ansainneensa hieman rahaa työskenneltyään kovasti koko ikänsä ja haluavansa nyt nauttia levosta jonkun aikaa. Ja hän olikin todella tarpeeksi levollinen lukiessaan lehtiään ja leikellessään niistä uutisiaan, jotka sitten pani säilöön vanhaan lompakkoonsa. Kaikissa näissä uutisissa kerrottiin Deanen murhasta ja kuulustelusta eikä niissä ollut paljoakaan uutta, mitä niiden lukija ja kokooja ei olisi entuudestaan tiennyt. Mutta eräänä iltana, kun Bartlett silmäili Portsmouthin iltalehtiä, hän luki neiti Prettyn tekemästä uudesta palkintotarjouksesta, ja hänen alkoi tehdä mieli noita rahoja enemmän kuin milloinkaan ennen. Kolmetuhatta puntaa! Hän olisi jättänyt rouva Champernownen kidutettavaksi, hirtettäväksi, mestattavaksi tai poltettavaksi, jos palkinto olisi puoleksikin noin suuri ja käteisellä maksettava.
Bartlett meni kaupungille tavalliselle aamukävelylleen seuraavana päivänä ja mietti asioita. Palaisikohan hän Southernstoween kertomaan neiti Prettylle kaiken sen, mitä todella tiesi? Jos neiti ja hänen lainoppinut neuvonantajansa ja poliisi ryhtyisivät seuraamaan sitä heikkoa johtolankaa, jonka hän saattoi ilmoittaa, saisiko hän silloin palkinnon? Mutta kaikissa tapauksissa hän voisi saada jo heti kaksituhatta puntaa, koska se summa tarjottiin kelle tahansa, joka oli nähnyt Deanen murhailtana. Hän oli nähnyt Deanen — hän, Bartlett! Mutta äkkiä karmivat kylmänväreet hänen selkäänsä, vaikka hänen sydäntään lämmittivät palkinnon toiveet, sillä hänen mieleensä johtui, että neiti Pretty ehkä vaatisi häntä todistamaan nähneensä Deanen. Hänen oli kyllä helppo väittää, että hän oli nähnyt Deanen, mutta kuinka hän voisi sen todistaa?
No niin, se voisi ehkä sittenkin kelvata jonkinlaiseksi todistukseksi, jos hän samalla todistaisi John Hackdalen antaneen hänelle rahaa, paljon rahaa, jotta hän pitäisi suunsa kiinni ja matkustaisi heti tiehensä — mutta silloin Hackdale voisi ehkä kieltää milloinkaan niin tehneensä — voisi todella sanoa rouva Champernownen lahjoittaneen rahat armeliaisuudesta auttaakseen häviölle joutunutta southernstowelaista pääsemään uudestaan alkuun. Ehkä olisi parasta mennä suoraan rouva Champernownen luo kiristämään ja tarjoamaan hänelle sen ehdon, että hän sai mieluummin maksaa kuin päästää hänet turvautumaan neiti Prettyyn. Mutta taas hän epäröi. Vähän ennen tätä tapahtumaa oli Bartlett joutunut hieman tekemisiin Southernstowen poliisin kanssa, ja hänen oli ollut pakko esiintyä maistraatissa, jonka puheenjohtajana oli toiminut pormestari, rouva Champernowne. Hän muisti rouvan ankaran lujan esiintymisen ja kavahti ajatustakin joutua taas tekemisiin hänen kanssaan. Ei, mutta entä jos hän menisikin neiti Prettyn luo ja kertoisi hänelle tietonsa. Kunpa hänellä vain olisi ollut enemmän kerrottavaa!
Bartlettin aamiaiskävely vei hänet koneellisesti hänen tavalliseen käyntipaikkaansa, erääseen ravintolaan suurliikenteisen kadun varrelle. Hän tilasi lasillisen mielijuomaansa ja pysähtyi pikari kädessään tarjoiluhuoneen kaari-ikkunan viereen katselemaan vilkasta katuliikennettä ja uudestaan miettimään suunnitelmiaan ja pulmiaan. Ja äkkiä hän säpsähti nähdessään pari henkilöä, jotka hän southernstowelaisena tunsi tarpeeksi hyvin. Hän katsoi katsomistaan ja alkoi ihmetellä.
Nuo henkilöt olivat mies ja nainen — Kight, Chancellorhotellin yövahtimestari, ja Mary Sanders, sisäkkö. He olivat molemmat pukeutuneet parhaimpiin vaatteihinsa ja nähtävästi saapuneet kaupunkiin siksi päiväksi huvittelemaan. Mutta Bartlettin terävät silmät, hänen katsellessaan heidän hommiaan kadun toisella puolen, näkivät heidän etsivän jotakin. He kävelivät käytävällä tirkistäen eri kauppoihin ja pysähtyivät sitten äkkiä erään kello- ja jalokivikaupan edustalle. Kohta sen huomattuaan he perääntyivät ja aloittivat nähtävästi hyvin kiihkeän väittelyn, joka vihdoin päättyi siihen, että Mary Sanders poistui Kightin luota ja astui jalokivikauppaan. Hän viipyi siellä jonkun aikaa, ja Kight odotti. Mary tuli vihdoin kadulle liittyen toveriinsa, ja nyt seurasi toinen väittely, jonka kuluessa Kight näytti paheksuvan jotakin hänelle ilmaistua asiaa. Mutta vihdoin, nähtävästi Maryn houkutuksesta, hän meni tytön kera takaisin kauppaan, ja he viipyivät siellä noin kymmenen minuuttia. Sitten he tulivat ulos ja lähtivät kävelemään katua pitkin. Ja Bartlett, siemaistuaan lopun rommistaan, livahti kadulle ja seurasi heitä turvallisen välimatkan päässä.
Kight ja hänen toverinsa kävelivät hitaasti eteenpäin, kunnes saapuivat erään pankin edustalle. Nainen meni sisään, ja Kight odotti ulkopuolella. Eikä hänen tarvinnut odottaakaan pitkää aikaa, sillä Mary Sanders tuli pian kadulle jälleen ja työnsi käsilaukkuunsa jotakin, mikä Bartlettista näytti setelitukolta. Tyttö nyökkäsi iloisesti ja tyynnyttävästi Kightille, ja yhdessä he sitten lähtivät satamaan päin, missä on kaupungin huvittelupaikkoja. Ja Bartlett antoi heidän mennä ja palasi ravintolaansa miettimään.
Se kohtuullisuus, jota Bartlett oli pakottautunut noudattamaan Portsmouthiin tulonsa jälkeen, oli terästänyt hänen luontaista älyään. Nyt hän ajatteli hartaasti ja ovelasti. Hän oli moneen kertaan lukenut selostuksia murhajutusta ja muisteli nyt yövahtimestarin ja sisäkön todistuksia, kiinnittäen erityisesti huomionsa siihen, mitä tyttö oli sanonut Deanen rahoista ja jalokivistä, jotka hän oli nähnyt pukupöydällä viedessään Deanelle kuumaa maitoa murhailtana. Entä jos… jos…
Annettuaan ajatustensa liitää muutamia minuutteja nopeasti Bartlett keskeytti ne. Hän seisoi hetkisen paikallaan, arvostellen itseään. Hän oli siististi, vieläpä hyvinkin puettu, ja tiesi olevansa kunnioitettavan näköinen. Hänen nenänsä oli kyllä ollut punertava ja hänen silmänsä veristyneet hänen poistuessaan Southernstowesta, mutta nyt olivat nämä juoppouden merkit hävinneet. Hän tiesi, koska kerran oli ennen ollut paremmassa asemassa, voivansa käyttäytyä hyvin ja puhua sujuvasti, ja hänellä oli tuo lohduttava tieto siitä, että hän oli saanut hyvän kasvatuksen. Ja äkkiä, luottaen kykyynsä näytellä haluamaansa osaa, hän lähti liikkeelle ja meni rohkeasti samaan jalokivikauppaan, josta Kight ja Mary Sanders olivat tulleet esille noin parikymmentä minuuttia sitten. Kauppias, lempeän näköinen silmälaseja käyttävä mies, seisoi myymäläpöytänsä takana tarkastellen tavaroitaan, apulaisen palvellessa kauempana erästä ostajaa.
Bartlett lähestyi kauppiasta.
"Saanko puhella teidän kanssanne kahden kesken hetkisen?" kysyi hän kohteliaasti.
Kauppias näytti hieman hämmästyvän, mutta astui kuitenkin heti myymäläpöydän ohi ja avattuaan erään oven kaupan perällä viittasi vierastaan astumaan sisään. Bartlett totteli katsahtaen häneen tavalla, jonka piti merkitä, että hän tahtoi keskustella omistajan kanssa yksityisesti.
"Asianne?" kysyi kauppias.
"Seikka on sellainen", vastasi Bartlett, "että minä olen yksityisetsivä ja olen saanut hoitaakseni hyvin tärkeän ja arkaluontoisen tehtävän. Teidän luonanne kävi äsken nuori nainen, jonka tunnen ja jota syystä epäilen. Meidän kesken puhuen, mitä hän halusi?"
Kauppias oli tarkasti katsellut Bartlettia. Ja tämä näyttikin varmasti sellaiselta, jollaisia yksityisetsivien luullaan olevan, sillä hänessä oli jotakin sentapaista. "Toivoakseni tässä ei ole mitään vialla", vastasi hän levottomasti. "Jos haluatte tietää, tuli tuo nuori nainen myymään minulle kelloa."
"Arvokasta kultakelloako?" kysyi Bartlett heti.
"Niin, kultakelloa juuri", vastasi kauppias. "Ja arvokasta. Nainen sanoi minulle saaneensa sen äskettäin testamenttilahjana eno-vainajaltaan. Mutta hän sanoi olevansa työläinen ja haluavansa mieluummin sen arvon rahassa kuin kellon ja pyysi minua ostamaan sen."
"Ja te ostitte?"
"Kyllä, ja maksoin hänelle siitä tavattoman hyvän hinnan. Viisikuudetta puntaa", vastasi kauppias. "Hän sai maksuosoituksen. Onko siinä mitään vialla?"
"Maksuosoituksen peruuttaminen on jo liian myöhäistä", sanoi Bartlett.
"Minä seurasin heitä pankkiin. Tytöllä oli eräs mies mukanaan…"
"Niin, sen tiedän — hänen oma miehensä — hänkin tuli tänne", keskeytti kauppias. "Mutta…"
"Mies ei ole sen enempää hänen miehensä kuin minäkään", sanoi Bartlett. "No niin, minä pelkään, että tuo kello on varastettu. Mutta tämän asian voin selvittää vuorokaudessa. Ja jos kello kuuluu sille henkilölle, jonka omaksi sitä luulen, ette menetä mitään. Sen takaan. Nyt ei sanaakaan tästä kenellekään, kunnes tapaatte minut jälleen tähän samaan aikaan huomenna."
Kauppiaan mieli näytti keventyneen, vaikka hän vieläkin oli hämmästynyt.
"Jos epäilitte noita henkilöitä, miksi ette pidättänyt heitä?" kysyi hän. "Ehkä he…"
Bartlett taputti hänen käsivarttaan.
"Siihen on vielä sittenkin aikaa, kun tulen tänne jälleen", sanoi hän iskien silmää. "Minä voin vangita molemmat tunnin kuluessa. He eivät aavista lainkaan, että olen heidän jäljillään. Pitäkää huolta kellosta, kunnes tapaatte minut tähän samaan aikaan huomenna."
Sitten hän poistui, palaten asuntoonsa syömään päivällistä. Sen jälkeen hän istuutui pöytänsä ääreen ja kirjoitti huolellisesti suunnitellun kirjeen neiti Cynthia Prettylle, Southernstowen Chancellor-hotelliin, piirtäen sen alle tilapäisen nimensä Bartonin. Siinä hän sanoi, että hänellä oli tärkeä ilmoitus tehtävänä äskeisen murhenäytelmän johdosta, ja pyysi, että neiti tulisi tapaamaan häntä Portsmouthin asemalle puoli yhdentoista aikaan seuraavana aamuna ja toistaiseksi pitäisi tätä kirjettä ehdottomasti yksityisenä.
Ja neiti Pretty tuli. Hän oli kiihkeä ja utelias. Bartlett arvioi hänet parissa minuutissa ja tiesi sitten, että tytöstä koituisi hänelle kelvollinen kultakaivos. Käyttäytyen kohteliaasti ja kunnioittavasti hän selosti neidille lyhyesti eilisen tapahtuman ja opasti hänet jalokivikauppiaan liikkeeseen. Ja kauppias näytti heille pienessä yksityishuoneessaan kelloa. Neiti Pretty katsahti siihen vain kerran ja kalpeni.
"Taivas varjelkoon!" sanoi hän hiljaa. "Niin, tämä on epäilemättä holhoojani kello!"