VIIDESKOLMATTA LUKU
Vihreä laakeripuu
Ebbittin katse suuntautui Simmonsin ohi valaistuun huoneeseen, viskyyn ja laseihin, ja hän nauroi.
"Hei, poikaseni!" huudahti hän. "Naukkailetteko siellä yöryyppyjä?"
"Tulkaa sisään!" vastasi Simmons. "En, aioin ottaa vain kulauksen ennen nukkumaanmenoani. Haluatteko?"
Ebbitt astui hitaasti huoneeseen, riisui yltään väljän päällystakkinsa ja hattunsa, otti valkoisen silkkihuivin kaulastaan ja hieroi jälleen käsiään, huomauttaen samalla kuinka hirveän kylmiksi yöt jo alkoivat käydä. Sitten hän sekoitti itselleen tuiman ryypyn ja istuutui laseineen mukavimpaan tuoliin.
"No niin, minä juon terveydeksenne", sanoi hän ryypäten ja nyökkäsi isännälleen. "Parhaimmaksi onneksenne! Missä John on?"
"Kaupungilla", vastasi Simmons.
"Hakkailemassako?" vihjaisi Ebbitt ivallisesti.
"Ei minun tietääkseni", sanoi Simmons. "En ole kuullut siitä puhuttavan."
Ebbitt kopeloi liivintaskujaan, löysi vihdoin sikaarin ja valmistautui sitä sytyttämään.
"Jos olisin ollut teidän veljenne Johnin sijassa", jatkoi hän hetkisen kuluttua, "en olisi antanut tuollaisen vanhahkon sir Revillen tapaisen elostelijan anastaa itselleen Champernownen leskeä, vaan olisin itse ruvennut tuon laivan kapteeniksi — sillä helppoahan se olisi ollut Johnin laiselle kauniille miehelle".
"Rouva on tarpeeksi vanha ollakseen hänen äitinsä", sanoi Simmons. "Hän on luullakseni jo viisikymmenvuotias."
"Mitä sillä on siinä tekemistä?" tokaisi Ebbitt. "Viisikymmentäkö? Hyväinen aika, nainen on nykyään kypsynein viisikymmenvuotiaana, jos hän vain on pitänyt hyvää huolta itsestään, kuten tässä tapauksessa. Rouva Champernowne on hieno nainen, vieläpä varakaskin. Mutta tässä maailmassa on paljon pahempiakin asioita kuin rahaa, poikaseni — paljon pahempia!"
"Eivätkö asiat olekaan hyvällä kannalla teatterissanne?" kysyi Simmons.
"Luulin teidän käärivän kokoon joka ilta rahaa."
"Usein sattuukin, että niin teemme", myönsi Ebbitt huolettomasti.
"Mutta se ei vaikuta minuun, poikaseni. Minulla on määrätty palkka.
Niin ja niin paljon viikolta, olipa sitten teatterilla täysiä huoneita
tai ei."
"No niin, varmat tulot kaikissa tapauksissa", sanoi Simmons. "Onhan se kuitenkin parempaa kuin kuljeksivan taiteilijan elämä, vai mitä?"
"Niin, kerran olin sellainenkin", sanoi Ebbitt miettiväisesti.
"Kuljeksivako? Sepä se, usein olin vain puoleksi puettu, vatsa tyhjänä!
Mutta elämäni oli paljon hauskempi niinä aikoina, poikaseni, kuin nyt
tässä toimessa."
"Epäilen sentään!" sanoi Simmons. "Minä en ainakaan pitäisi siitä. Minusta on tärkeätä saada määrätty asema ja määrätty palkka. Tuollaiset satunnaiset toimet eivät minulle sovi! Missä te siihen aikaan enimmäkseen kuljeskelitte?"
Ebbittin silmät kävivät haaveellisiksi. Hän otti kulauksen lasistaan, pysytteli sitä tasapainossa kämmenellään ja tuijotti miettiväisesti tuleen.
"Kaikkialla ja joka paikassa", vastasi hän. "Minä sain olla mukana alusta asti. Minä olen nähnyt sen elämän eri puolet. Olen näytellyt tilapäisissä teattereissa ja myöskin Drury Lanessa. Välistä olen esiintynyt Hamletina markkinakojussa ja toisaalta ollut statistina Henry Irvingin esittäessä samaa osaa. Kerran ansaitsin eräällä lahjanäytännöllä kolmesataa puntaa. Minä olen lausunut runoja kapakoissa maantien varrella ja ollut iloinen saadessani hatullisen kuparikolikoita. Kokemusta, poikaseni — mutta silti seikkailurikasta elämää. Ja nyt käytän iltapukua ja oopperahattua ja toimin ylivalvojana elävienkuvien teatterissa. Näyttelen ihmisille kuvia, joita vilkuttava taikalyhty heittää valkoiselle kankaalle. Mutta kaipaanpa sentään eläviä miehiä ja naisia ja ihmisääntä. Jos olisitte tuntenut samat miehet ja naiset kuin minä — ah, kuinka osasimmekaan näytellä aikoinamme!"
"Teidän on täytynyt tuntea paljon näyttelijöitä aikoinanne", vihjaisi
Simmons.
"Joukoittain — äärettömästi!" myönsi Ebbitt. "Kyllä. Hyviä miehiä ja tovereita — mutta nyt jo kuolleita, useimmat heistä. Sellaisia ei ole nykyään, ja näyttämöllä esiintyykin nyt vain paljaita raukkoja."
Simmons työnsi viskypullon lähemmäksi vierastaan. Ja Ebbittin täyttäessä lasiaan uudelleen, hänen isäntänsä vilkaisi takanreunalle asettamaansa kelloon, jonka oli tullessaan kotiin pannut osoittamaan samaa aikaa kuin kaupungintalon kello.
"Ja näyttelijättäriä kai myös?" sanoi hän Ebbittin kerran vielä juodessa hänen maljansa. "Te kai tunnette paljon näyttelijättäriä?"
"Kyllä, poikaseni, lukemattomia!" vastasi Ebbitt. "Jo kuusikymmenluvulta saakka, jolloin aloitin. Olenhan näytellyt madame Celestenkin kanssa — tunsin hänet melko hyvin siihen aikaan. Minä olen tuntenut näyttelijättäriä sadoittain — hyviä, huonoja ja keskinkertaisia."
Simmons vaikeni hetkiseksi. Hän piti silmällä kelloa ja tarkkasi, kuuluisiko portailta askelia. Ja kellon minuuttiosoittimen liikkuessa hitaasti eteenpäin hän puhui jälleen.
"Oletteko koskaan tuntenut erästä Nora le Geyt-nimistä näyttelijätärtä?" kysyi hän tyynesti.
Ebbitt kohotti nopeasti päänsä takan loimun piiristä. Kasvojen yläosa synkistyi, ja huulet aukenivat raolleen, päästääkseen esille jonkinlaisen sähisevän äänen.
"Nora le Geytiäkö?" toisti hän. "Mitä pirua te tiedätte Nora le
Geytistä?"
"Olen vain kuullut puhuttavan hänestä", vastasi Simmons huolettomasti. "Mitä ihmettä siinä on? Useita näyttelijättäriä muistellaan vielä kauan aikaa heidän kuolemansa jälkeenkin."
Ebbitt tuijotti yhä häneen. Hänen huulensa olivat vielä raollaan, niin että hampaat näkyivät, ja hänen katseensa oli epäilevä.
"Tuntuu melkein mahdottomalta, että te olisitte kuullut joskus puhuttavan hänestä", ärähti hän. "Missä te olisitte kuullut hänestä, kun olette vasta poikanen?"
Simmons vilkaisi jälleen kelloa ja kuunteli ääniä portailta. Sitten hän kääntyi vieraansa puoleen, nauraen puoleksi kyynillisesti, puoleksi julkeasti.
"Minunlaisteni asianajajien täytyy tietää melko paljon, Ebbitt", vastasi hän. "Meitä ei hämmästytä mikään. Minäkin tiedän melko paljon Nora le Geytistä. Hän meni naimisiin erään Arradeanen, James Arradeanen kanssa, joka sittemmin nimitti itseään James Deaneksi, ja se oli sama James Deane, joka murhattiin hiekkakuopassa Ashenhurst-huvilan takana. Kas tässä", jatkoi hän ottaen taskustaan neiti Prettyn pöydältä anastamansa kirjan ja avaten sen kannen, "on eräs Nora le Geytin kirjakin hänen nimikirjoituksineen. Tunnetteko tämän käsialan? Tietysti tunnette, koska olitte luullakseni Noran entinen mielitietty. Hän petti teidät sitten toisen miehen vuoksi, ja sen vuoksi te" — hän katsahti äkkiä kelloon ja jännitti korviaan kuullakseen ääniä ovelta — "ja sen vuoksi te", jatkoi hän kumartuen eteen päin ja katsoen suoraan Ebbittin hämmästyneihin silmiin, "ammuitte hänet!"
Huoneessa oli nyt ihan hiljaista, paitsi kellon hidasta tikitystä. Sen rikkoivat kuitenkin vihdoin Ebbittin liikkeet. Hän laski lasinsa pöydälle, nousi tuijottaen Simmonsiin ja peräytyi ovea kohti, voimatta sanoa muuta kuin yhden sanan: "Mitä —"
"Niin, mitä?" huudahti Simmons halveksivasti. Hän tiesi oven olevan auki, vaikkakin vain raollaan. Hän oli tahallaan jättänyt sen sulkematta, pyytäessään vierastaan sisään, ja nyt hän korotti ääntään. "Mitä todellakin? Kerronko teille kaikki tietoni, Ebbitt? Te tunsitte Deanen samaksi mieheksi, joka oli lyönyt teidät laudalta, silloin illalla, kun hän meni katsomaan kuvianne. Te päätitte kostaa, tulitte kotiin, varastitte Johnin revolverin avonaisesta laatikosta tuolta toisesta huoneesta ja otitte sen mukaanne mennessänne ulos. Teidän mieleenne juolahti nimittäin, että Deane ehkä menisi Ashenhurst-huvilaan samana iltana tapaamaan sukulaisiaan — te tiesitte sen kaiken ja aloitte väijyä häntä. Te tapasittekin sitten hänet ja saitte hänet jollakin tavoin viekoitelluksi hiekkakuoppaan, missä ammuitte hänet, ja viskasitte revolverin rouva Champernownen hedelmätarhaan, josta se löydettiin — minä juuri satuin sen löytämään. Ja sieltä on löydetty muutakin — te olitte pudottanut sinne toisen kalvosinnappinne emaljoidun kannan, Ebbitt, ja sekin on löydetty. Kuulkaahan nyt, mies, teillä on vielä paidassanne sen napin jäljelle jäänyt osa, kuten itse näette. Kaikki on nyt selvillä, Ebbitt — poliisi tietää koko jutun. Niin, mitä siihen sanotte — mitä voitte…"
Ebbitt käänsi katseensa syyttäjän kasvoista hienosti silitetyn paitansa oikeaan kalvosimeen. Hän katsoi sekunnin ajan särkynyttä nappia, mutisten jotakin partaansa. Simmons nauroi, jolloin Ebbittin käsi äkkiä pujahti lonkkaa kohti. Sekunnissa ja ennenkuin Simmonsin nauru oli lakannut kuulumasta, huomasi syyttäjä tuijottavansa kohotetun revolverin piippuun.
"Minun ei nyt tarvitse varastaa tai lainata revolveria!" sanoi Ebbitt.
"Tämä on minun, ja tällä kertaa on teidän vuoronne!"
Kuului kimakka kiljaisu, joka muuttui tuskallisen pelon ulvonnaksi, jonka Simmons päästi hypätessään pöydän taakse ja torjuen käsillään.
"Ei!" huusi hän. "Ebbitt, pankaa se pois — pois! Voi, hyvä Jumala,
Mellapont — Nicholson!"
Revolveri paukahti kovaa, ja Simmons horjui ähkien taaksepäin, saamatta kiinni mistään. Ja kun poliisit Mellapontin johdolla ryntäsivät viime askelmia ylös savun täyttämään huoneeseen, käänsi Ebbitt aseen itseään kohti ja poistui maailmasta huokaisematta tai huudahtamatta.
<tb>
Niiden siveellisten periaatteiden ja ennakkotapausten mukaan, joita melodraamoissa tavallisesti noudatetaan, olisi pitänyt käydä niin, että Simmons nostettiin lattialta kuolleena, sydämen läpi ammuttuna. Mutta ehkä hänen sydämensä oli niin sitkeä, että luoti kilpistyi siitä, taikka niin pieni, ettei se täyttänyt sitä alaa, johon Ebbitt tähtäsi. Oli miten oli, sen sijaan että hän olisi kuolettavasti haavoittunut, huomattiin hänen saaneen luodin olkapäänsä läpi, jossa oli ilkeä ja paha haava, mutta ei sellainen, että se olisi riistänyt yhteiskunnalta hänen palveluksiaan. Hän oli tajutonna, kun Mellapont ja hänen miehensä tarttuivat häneen, ja kun hän palasi tajuihinsa, huomasi hän lepäävänsä Southernstowen sairaalan yksityisosastolla lääkärien ja sairaanhoitajattarien vaalimana. Ja neiti Prettynkin sallittiin parin vuorokauden kuluttua tulla katsomaan miesparkaa, jolloin hän kumartui Simmonsin puoleen, tiputtaen kyyneliä punaiselle pielukselle, ja ilmaisi kuiskaten, että Simmons oli sankari — hänen sankarinsa.
Kaikkialla maailmassa on kummallisia ihmisiä eikä Southernstowekaan ollut jäänyt niistä osattomaksi. Simmons Hackdalen palvonta, jonka neiti Pretty oli pannut alulle, levisi ja kukoisti. Totuus yhtyi siinäkin satuun, kuten kaikissa palvomisissa. Simmonsin maatessa valkoisessa vuoteessa ylistivät miehet häntä kapakoissa. Nuori Hackdale oli ihan yksinään ja muiden avutta tyynesti, hitaasti ja itsepäisesti vainunnut esille totuuden hiekkakuopassa tapahtuneesta murhasta ja sitten pelkäämättä käynyt murhaajaan käsiksi paljain käsin ollen vähällä menettää henkensä palvellessaan oikeutta. Hieno, teräväpäinen ja neuvokas nuori mies, sanoivat kannuja kallistelevat hölmöt, ja varmasti sellainen, joka vielä menisi pitkälle — ehkäpä niin korkealle, että hänestä lopulta tulisi pääministeri. Järkeä hänessä oli pikkusormessaankin melkein enemmän kuin kaikilla kaupungin tai kreivikunnan viisastelevilla asianajajilla ja pöyhkeillä poliiseilla yhteensä. Eikö hän tehnyt tyynesti ja vaatimattomasti kaikkea sitä, mitä he eivät voineet saada toimeen lain suomilla keinoillakaan? Sitä ei voinut kieltää, ja nuori mies oli hyvin ansainnut luvatun palkinnon ja muutakin. Tällaisessa tapauksessa nero sai osakseen suosiota.
Hänen parantumisensa edistyi, tosin hitaasti alussa, mutta sitä nopeammin sen jälkeen kun hän sai piilottaa rouva Champernownen ja neiti Prettyn maksumääräykset pieluksensa alle. Neiti Pretty antoi hänelle oman shekkinsä vain leikkikaluksi, kuten hän sanoi — tuntui niin naurettavalta, sanoi hän Simmonsille ollessaan tämän luona toisella parista päivittäisestä vierailustaan, antaa tällainen mitätön osa siitä kokonaisuudesta, joka ennen pitkää tulisi olemaan Simmonsin oma ja johon kuului koko tyttö sydämineen ja rahoineen. Mutta Simmonsin mielestä oli millainen maksumääräys tahansa hyvin parantavaa laastaria, ja hän nukkui paremmin saatuaan sen ja toisenkin. Ja vihdoin hän huolellisen lääkinnän, hoidon ja ruokinnan ansiosta nousi ja poistui sairaalasta. Jokainen tahtoi puristaa hänen kättään ja saikin; neuvosmies Bultitude, entinen pormestari, kiitti häntä julkisesti High-kadulla siitä, että hän oli puhdistanut tahran kaupungin kunniallisesta nimestä. Tämän kaiken vaikutuksesta ja odottaessaan lähestyvää avioliittoaan neiti Prettyn kanssa ja matkustamista lemmittynsä tinakaivoksille Simmons vuokrasi itselleen komeamman asunnon ja tilasi monta uutta pukua räätäliltään.
Sitten hän, yllään komea puku, hieno hännystakki, ja päässä silkkihattu, vei neiti Prettyn iltapäivän jumalanpalvelukseen Southernstowen tuomiokirkkoon eräänä sunnuntaina melkein heti kun oli kylliksi toipunut. Tuomiorovasti valitsi saarnan aiheeksi seitsemännenneljättä psalmin viidennenneljättä säkeen: "Minä näin jumalattoman, sangen jalon ja valtiaan, joka levitti itsensä ja vihoitti niin kuin viheriä laakeripuu." Hän selitti sitä hyvin tarkasti ja voimakkaasti, valaisten sitä lukemattomilla vertauskuvilla, joissa painosti erittäinkin sellaisia asioita kuin petosta, viekkautta, oveluutta, tekopyhyyttä, valehtelemista ja itsekkäisyyttä. Jos Simmonsia joskus olisi opetettu tutkimaan sydäntään tai tarkastamaan omaatuntoaan, olisi hän käynyt levottomaksi kuunnellessaan tätä saarnaa. Mutta hän oli virkeä ja täydellisesti tyytyväinen, mikä suurimmaksi osaksi johtui siitä, että hänen ympärillään kirkossa oli niin paljon tyhjiä tuoleja, että hän voi laskea uuden silkkihattunsa yhdelle niistä ja niin suojella sitä joutumasta omien tai toistenkaan jalkojen potkittavaksi, eikä hän lakannut pöyhistelemästä sittenkään, kun hän poistui tästä kunnioitettavasta rakennuksesta. Hän luuli itseään hyvin taitavaksi ja eteväksi mieheksi, ja neiti Pretty oli samaa mieltä. Mutta se johtui vain siitä, ettei Simmonsilla eikä hänen Cynthiallaan ollut lainkaan huumorintajua. Varmaankin he menestyvät mainiosti.