NELJÄSKOLMATTA LUKU
Kuinka Simmons valvoi etujaan
Simmons kiiruhti kadun poikki ja juoksi Chancellor-hotelliin. Mutta sensijaan että hän olisi mennyt suoraan neiti Prettyn yksityiseen huoneistoon, hän poikkesi syrjään erääseen rauhalliseen ja kodikkaaseen tupakkahuoneeseen, joka oli tavallisesti varattu kauppamatkustajille. Juuri nyt ei siellä kuitenkaan sattunut olemaan ainoatakaan kauppamatkustajaa, koska kaikki, jotka asuivat hotellissa, viivyskelivät vielä illallispöydässä tai olivat kokoontuneet biljardisaliin. Ja Simmons hyökkäsi huoneen ainoan kirjoituspöydän ääreen ja löydettyään hieman puhdasta paperia istuutui, mietti hetkisen ja kirjoitti nopeasti pari asiakirjaa, joiden sanamuoto oli muuten samanlainen, paitsi että toiseen jäi sopiva aukko sanojen väliin. Taitettuaan ne sievästi ja pistettyään toisen takkinsa vasempaan ja toisen oikeaan taskuun hän kiiruhti yläkertaan ja astui neiti Prettyn huoneeseen edes koputtamatta ovelle.
Toisen kerran tänä samana iltana neiti Pretty sai huohottaa hämmästyksestä. Mutta Simmons kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja suuteli häntä hengästyneenä. "Kaikki on hyvin!" sanoi hän. "Minä olen jälleen luonasi!"
"Mitä ne miehet tahtoivat?" kysyi neiti Pretty.
"Viis heistä!" vastasi Simmons. "He koettivat vain pelottelemalla ja kerskailemalla taivuttaa minua puhumaan. Turha vaiva, sillä minä olen liian ovela tuollaisille poliisimestareille ja maaseutukaupunkien asianajajille. Sinä et vielä tiedäkään, kuinka ovela minä olen."
"Kyllä sinä luullakseni olet ovela", myönsi neiti Pretty. "Hyvin ovela."
"Enkö olekin?" virkkoi Simmons, suudellen häntä jälleen. "Ja minä aion näyttää sinulle ja koko kaupungille tänä iltana, kuinka ovela osaan olla. Kuuntele äläkä huuda, älä kiljaise äläkä tee mitään muuta kuin kuuntele. Minä olen ratkaissut arvoituksen."
Neiti Pretty, joka vieläkin oli vartalon ympäri kiertyneen käsivarren puristuksessa, kiersi solakan vartalonsa ympäri ja tuijotti ihmetellen, huulet raollaan ja silmät laajentuneina.
"Et — et suinkaan tarkoita…" aloitti hän.
"Älähän säikähdä!" sanoi Simmons varoittavasti. "Nyt sen kuulet. Minä tiedän, kuka tappoi James Deanen!"
Neiti Pretty huohotti, ja Simmons nyökkäsi pari kolme kertaa.
"Niin, minä tiedän sen", toisti hän. "Ihan varmasti! Kukaan muu ei tiedä eikä voikaan tietää. Kukaan muu ei olisi saanut tätä selville. Rikollinen ei aavista lainkaan, että minä tiedän sen. Kaikki on minun ansiotani. Vain minun!"
"Kuka hän on?" kuiskasi neiti Pretty.
"Älähän nyt!" sanoi Simmons. "Ei vielä! Minä en saa turmella tätä juttua tai antautua vaaraan, koska seinilläkin ja erittäinkin hotellien seinillä on korvat. Minulla on vielä tehtävää — viimeiset toimenpiteet ja lopulliset suunnitelmat ovat vielä kesken. Mutta ennen puoltayötä, ehkäpä jo ennenkin on kaikki lopussa. Koko kaupunki tulee puhumaan siitä huomenaamulla. Et suinkaan sinä unhota, että oma Simisi teki tämän kaiken — työskenteli, suunnitteli ja vietti vaikeita päiviä ja unettomia öitä onnistuakseen? Ethän?"
"Tietysti en!" vakuutti neiti Pretty. "Ja minusta sinä olet hämmästyttävän viisas, Sim — ajattelen todella niin. Kuinka voit onnistua siinä, missä tuo suuri ja lihava Mellapont…"
"Pyh!" sanoi Simmons. "Mellapont! Kaniinin järki — kykenemätön mies, jonka voin pettää milloin tahansa. Mutta kuulehan nyt — tuo palkinto? Kai sinä lupaat pitää huolta siitä, että minä saan sen?"
"Varmasti!" lupasi neiti Pretty. "Sehän olisi ilkeästi tehty, ellen pitäisi huolta siitä. Ja kuinka sitä paitsi voisinkaan unhottaa, että minun on tästä kiittäminen sinua?"
"Enkeli!" huudahti Simmons riemuisasti. "Mutta kuulehan nyt", jatkoi hän käyden hyvin vakavaksi. "Älä pelästy, mutta tämäniltainen tehtäväni on hyvin vaarallinen, minulle henkilökohtaisesti vaarallinen. Minä voin ehkä —"
"Voi, älä antaudu mihinkään vaaraan, Sim!" kehoitti neiti Pretty.
"Koeta olla…"
"Tällaisissa asioissa on mahdotonta välttää vaaraa", sanoi Simmons ankarasti. "Minä uhraudun sinun tähtesi. Mutta tietysti teen kaikkeni välttääkseni vaaraa, siitä voit lyödä vaikka vetoa. Vaara on kuitenkin olemassa, kun täytyy tarttua semmoiseen juttuun. Ja sen varalta, jos jotakin tapahtuu tai jos toinen tunkeutuu väliin ja sanoo olevansa oikeutetumpi palkintoon kuin minä, pitää sinun vain muodon vuoksi kirjoittaa nimesi tähän paperiin — olet kai niin kiltti — turvataksesi siten minun etuni. Sinä olet sen minulle velkaa, enkelini!"
Enkeli olisi seisonut päällään tehdäkseen palveluksen Simmonsille, johon hän nykyään oli hurjasti rakastunut, ja hän piirsi nopeasti nimensä ensimmäiseen Simmonsin kahdesta asiakirjasta. Hän ei yrittänytkään lukea sitä, mutta Simmons luki sen hänen olkansa yli hänen kirjoittaessaan nimeään sen alle, ihaillen vielä kerran sen sujuvaa sanamuotoa.
"Sitten kun Simmons Hackdale on minulle ilmoittanut saaneensa nyt selville, kuka on ampunut James Deanen, ja vakuuttanut voivansa hankkia pätevät todistukset murhaajan syyllisyydestä, lupaan täten maksaa sanotulle Simmons Hackdalelle kolmetuhatta puntaa heti kun hän luovuttaa syyllisen henkilön Southernstowen poliisin haltuun."
"Älä missään tapauksessa antaudu ammuttavaksi tai muuhun samanlaiseen vaaraan!" rukoili neiti Pretty, kun Simmons taittoi allekirjoitetun asiakirjan jälleen kokoon ja pani sen tarkasti talteen. "Minä en tiedä, mihin aiot mennä, mutta etkö voi ottaa jotakuta toveria mukaasi?"
"Mahdotonta!" sanoi Simmons vieläkin ankarasti ja heltymättä. "Salaiset asiat vaativat salaista käsittelyä. Toivo kuitenkin parasta, enkelini — ja kuulehan nyt, sinä voit sentään auttaa minua hieman. Sinulla on täällä jossakin" — tässä hän näytti niin salaperäiseltä, että se vaikutti syvästi neiti Prettyyn — "tuon kuolleen miehen kävelykeppi. Anna se minulle, sillä minä tarvitsen sitä."
Neiti Pietty vetäytyi kauemmaksi hänestä ja vapisi. Mutta hän meni sentään makuuhuoneeseensa nurkkaovesta — ja heti hänen mentyään Simmons, tarkasteltuaan nopeasti takan ääressä sijaitsevaa pöytää, jolla, oli hajallaan kirjoja ja kuvalehtiä, otti käteensä erään kuluneen ohuen kirjan ja työnsi sen povitaskuunsa. Kun neiti Pretty palasi seisoi hän paikallaan käsivarret ristissä kuin päättäväisyyttä esittävä kuvapatsas.
"Kas tässä", sanoi neiti Pretty hiljaa, ojentaen hänelle tukevan tammikepin. "Minä melkein pelkäsin koskea siihen."
Simmons otti kepin, kiersi toisen käsivartensa neiti Prettyn hartiain ympärille ja suuteli hänen otsaansa. Sitten hän veti lakin otsalleen.
"No nyt toimeen!" sanoi hän.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo poistunut huoneesta, ja neiti Pretty astui ikkunan ääreen sykkivin sydämin ja jyskyttävin valtimoin ja vetäen kaihtimet syrjään katseli kaasun valaisemalle kadulle. Simmons ilmestyi näkyviin sekunniksi tai pariksi ja sitten katosi. Kun hän kiersi nurkan, heläytti tuomiokirkon suuri kello kymmenen kovaa, kumeata lyöntiä.
Ja ennenkuin lyönnit olivat lakanneet kuulumasta, oli Simmons jo sen kadun puolivälissä, joka vei Ashenhurst-huvilaan, ja saapui hyvin pian tämän komean asunnon portille. Hän aukaisi sen hiljaa, hiipi eteenpäin ja liikkui niin äänettömästi, että säikäytti juuri portin sisäpuolella erästä miestä, joka pakeni nopeasti läheisen pensaikon suojaan. Simmons, jolla ei ollut varaa sellaisiin tuhlaaviin ylellisyyksiin kuin pelkoon tai arkuuteen, syöksyi pakenevan jälkeen ja sai hänet kiinni takinliepeestä. Hän veti vankinsa portin yläpuolella himmeästi palavan lampun valopiiriin.
"Hei, Nicholson!" huudahti hän tunnettuaan siviilipukuisen miehen.
"Mitä te täällä teette?"
"Entä te?" vastasi Nicholson happamesti, vapauttaen käsivartensa
Simmonsin otteesta. "Sitä on sopivampi kysyä."
"Ehkä jokseenkin samaa kuin tekin, luullakseni", vastasi Simmons. Juuri silloin hän näki vilahdukselta toisenkin miehen, joka oli puoleksi piiloutunut laakeripensaitten varjoon. "Ah!" huudahti hän nauraen. "Teitä on täällä parittain! Minä tiedän melkein varmasti, ketä te täällä vahditte. Veljeäni Johnia. Vai mitä, Nicholson?"
"Se on meidän asiamme!" murahti Nicholson. "Ja jos aiotte mennä tuonne sisälle…"
"Minä menen sinne, jään sinne vähäksi aikaa ja tulen sitten ulos", sanoi Simmons. "Eikä teidän tarvitse näyttää lainkaan niin synkältä tai salaperäiseltä minun edessäni. Minä tulen juuri Mellapontin luota ja tiedän enemmän kuin te."
"Me emme tiedä mitään, paitsi että meidän on pidettävä häntä silmällä", sanoi Nicholson taipuvaisemmin, koska Simmonsin vetoaminen poliisimestariin oli vaikuttanut häneen, ja nyökkäsi valaistuun ikkunaan päin. "Siinä kaikki. Me seurasimme häntä tänne."
"Kuinka kauan hän on jo ollut siellä?" kysyi Simmons.
"Ehkä noin kymmenen minuuttia", vastasi siviilipukuinen mies.
"Oliko hänellä ketään mukanaan?"
"Ei!"
"No niin, minä menen nyt sisään", sanoi Simmons. "Ja kun tulen jälleen ulos, voin ehkä kertoa teille jotakin. Tänä yönä tulee tapahtumaan suuria asioita, Nicholson. Te joudutte ehkä niihin mukaan."
Ja ryhtymättä sen pitempiin keskusteluihin hän kiiruhti käytävää pitkin ulko-ovelle. Sen molemmilla puolilla oli kapea ikkunaruutu, ja ensi työkseen Simmons tarkasteli hallia toisen ruudun lävitse. Tyhjä! Siellä ei ollut ketään. Jane Prattin mustasta puvusta, sievästä esiliinasta ja veikistelevästä hilkasta ei näkynyt vilahdustakaan. Hän avasi tyynesti oven, pujahti halliin ja hiipi varpaillaan sen poikki, suunnaten kulkunsa suoraan rouva Champernownen vastaanottohuoneeseen. Sekunnin kuluttua hän oli jo sisällä, sulki oven tullessaan ja kääntyi huoneessa olijoihin päin, varoittaen heitä sormellaan.
Rouva Champernowne istui keinutuolissa takan ääressä, ja John Hackdale seisoi hänen vieressään, nojaten takan reunukseen. Simmons huomasi heidän kasvoissaan epäilyä, levottomuutta ja järkytystä; John suoristautui nähdessään veljensä, ja rouva Champernowne rypisti kulmiaan suuttuneena.
"Mitä —" aloitti hän. "Mitä —"
"Hsh!" kuiskasi Simmons, hiipien hiljaa paksun maton poikki. "Tiedättekö, mitä on ulkopuolella?" Hän keskeytti antaakseen kysymykselleen dramaattista voimaa. "Kerron sen teille! Siellä on pari etsivää!"
Hän näki rouva Champernownen punastuvan ja Johnin säpsähtävän. Mutta ei kumpikaan puhunut, ja Simmons, tehden jälleen salaperäisiä merkkejä, astui huoneen poikki ja veti verhot ja kaihtimet kiireesti ikkunoiden eteen.
"Siviilipukuisia miehiä kaikissa tapauksissa!" sanoi hän tullen takaisin. "Nicholson ja Burbidge pensaikossa. He ovat seuranneet sinua, John. Selvässä tarkoituksessa! Kuulkaahan nyt, tässä ei kelpaa kierteleminen, rouva Champernowne. Niinpä aionkin peittelemättä ilmaista teille molemmille asioiden oikean laidan. Tulen juuri Mellapontin luota — tarkastelimme yhdessä koko juttua — se oli kuuma paikka, sen voin vakuuttaa teille. Mutta minä pääsin livahtamaan sieltä ja kiiruhdin tänne varoittamaan teitä molempia."
"Varoittamaan meitä — niistä?" kysyi John.
"Mellapont aikoo vangita teidät molemmat", kuiskasi Simmons, viitaten selittävästi laihoilla sormillaan. "Molemmat, syytettyinä murhasta! Sen tähden olen tullut tänne. Siksi nuo miehetkin ovat täällä vaanimassa. Taloa vartioidaan joka suunnalta. Te olette nyt molemmat pinteessä!"
John Hackdale katsahti rouva Champernowneen, ja rouva Champernowne tuijotti Simmonsiin. Hän alkoi pyöritellä sormuksiaan, minkä John tiesi hermostuneen kiihtymyksen varmaksi merkiksi.
"Mutta sehän on hullua!" sanoi John vihdoin äänellä, jonka itsekin kuuli jännittyneeksi ja kuivaksi. "Mitä todistuksia…"
"Se ei ole lainkaan hullua!" huudahti Simmons. "Te ette tiedä kaikkea, mitä minä tiedän — Mellapont on ollut kerrassaan avomielinen minua kohtaan. Kuulehan nyt, sinun revolverisi on löydetty rouva Champernownen hedelmätarhasta. Millaisen johtopäätöksen teet siitä?"
John hätkähti ilmeisesti ja tunsi pikemminkin kuin näki, että rouva
Champernowne loi häneen hämmästyneen katseen.
"Siinä tapauksessa sen on heittänyt sinne joku, joka varasti sen minulta!" sanoi hän. "Minä kaipasin sitä — kaipasin sitä tänä iltana. Minä…"
"Tuosta ei ole mitään apua", sanoi Simmons. "Luuletko poliisin uskovan sellaista pötyä? Revolveri on sinun, ja sinä kuljeskelit täällä päin juuri silloin, kun Deane ammuttiin, ja hänen oli nähty sitä ennen juttelevan rouva Champernownen kanssa tämän talon edustalla. Ja Mellapont on saanut lujasti päähänsä, että joko sinä tai rouva Champernowne on todella ampunut Deanen ja että te olette rikostovereita, ja hän aikoo nyt vangita teidät molemmat. Sitten, olkoonpa tulos millainen tahansa, tulevat kaikenlaiset asiat ilkeällä tavalla julkisuuteen."
Hän katsoi tarkoittavasti rouva Champernownea, ja rouva Champernowne kääntyi puolestaan John Hackdaleen päin, joka oli kalpea ja hermostunut silmäillessään ovea ja näytti tarkasti kuuntelevan.
"Niin — sitä ei voida epäilläkään!" sanoi Simmons, tulkiten ajatuksiaan. "Mutta minä voin sen estää."
Molemmat kuuntelijat loivat häneen kiihkeän, kysyvän silmäyksen.
"Sinäkö?" huudahti John. "Kuinka sinä…"
"Niin, minä juuri!" vastasi Simmons. "Minä voin sen estää ja kaiken muunkin!"
"Kuinka sitten?" kysyi John.
Simmons nyökkäsi ensin toiselle ja sitten toiselle
"Minä tiedän, kuka tappoi Deanen!" sanoi hän. "Kuuletteko? Minä tiedän!"
John veti äkkiä syvään henkeä ja astui lähemmäksi veljeään.
"Tiedätkö sinä?" sanoi hän. "No, miksi et kertonut sitä Mellapontille?
Miksi et kertonut sitä jo ennen sen sijaan että…"
"Hiisi vieköön, sehän on minun asiani!" vastasi Simmons "Itse ensin — etkö juuri sinä ole niin opettanut? Minun on ajateltava omaa hyötyäni. Minä en ole voinut kertoa sitä ennen, koska vasta tänä iltana olen saanut sen tietää En ole kertonut sitä Mellapontillekaan, koska tahdon tiedostani maksun. Toimita rouva Champernowne maksamaan vaivani niin minä vien nuo miehet pois ja pistän käsiraudat oikean rikollisen ranteihin."
"Mutta jollei hän tahdo?" sanoi John ivallisesti.
"Silloin salaan tietoni muilta!" vastasi Simmons. "Mutta hän haluaa", jatkoi hän vetäen esille toisen asiakirjansa ja laskien sen rouva Champernownen eteen, "hän haluaa tehdä sen itsensä vuoksi. Jollen sano mitään, joudutte molemmat Southernstowen poliisiaseman koppeihin ennen puoltayötä mutta jos puhun, olette molemmat turvassa. Kirjoittakoon rouva Champernowne tuohon tyhjään paikkaan omalla käsialallaan kaksituhatta puntaa ja sitten nimensä asiakirjan alle, niin minä jätän rikollisen henkilön Mellapontin käsiin. Ellei rouva suostu, pysyn mykkänä."
"Kiristystä!" huudahti John. "Tämä on…"
"Sinä itse et ole tainnut kiristää häneltä mitään?" vastasi Simmons. "Et tietystikään! Etkä ole sallinut hänen milloinkaan joutua Jim Bartlettin kynittäväksi, et suinkaan! Rouva Champernowne, parasta on, että täytätte tuon tyhjän paikan, koska teidän kannattaa niin tehdä Kun ihmiset haluavat vetää paksun verhon peittämään menneisyyttä tai jotakin osaa siitä, sopii olla hieman tuhlaavainenkin. Täyttäkää lomake ja kirjoittakaa sen alle."
Rouva Champernowne totteli häntä. Ja Johnin mumistessa jotakin kuin kiroten, tätä inhoittavaa konnankoukkua, kääri Simmons tyynesti paperin kokoon ja kääntyi ovelle.
"Vielä sananen teille molemmille", sanoi hän. "Älkää poistuko tästä rakennuksesta. Jää tänne, John, älkääkä tekään menkö ulos, rouva Champernowne. Puolenyön tienoissa tai jo ennen lähetän teille sanan, että James Deanen murhaaja on teljetty neljän seinän välin. Ja sitten voitte hengittää ja nukkua vapaammin kuin pitkiin aikoihin."
Hän hiipi jälleen pois, peläten tapaavansa Jane Prattin, ja yhtyi Nicholsonin ja hänen toveriinsa ajotiellä. Ja tarttuen Nicholsoniin käsivarteen hän vei miehen syrjään ja ilmoitti hänelle kuiskaten jotakin, minkä kuultuaan siviilipukuinen mies oikein hypähti.
"Hyvä Jumala, herra Simmons!" huudahti hän. "Ette suinkaan tarkoita sitä?"
"Kyllä!" vastasi Simmons kylmästi. "Lähtekää heti Mellapontin puheille ja sanokaa hänelle ja vaatikaa häntä tekemään juuri niin kuin olen teille kertonut. Sitten saatte nähdä."
Hän jätti molemmat miehet Ashenhurst-huvilan edustalle ja meni kotiinsa lyhyttä oikotietä kaupungin yläosan läpi. Tultuaan yksityiseen huoneeseensa ja jätettyään oven hieman raolleen hän väänsi kaikki valot palamaan. Sitten hän otti esille pullon viskyä ja karahvin kivennäisvettä ja laseja ja sekoitti itselleen ryypyn, sytytti savukkeen ja istuutui odottamaan ja lueskelemaan iltalehteä.
Kului jonkun aikaa, ja sitten hän kuuli portailta raskaita askelia. Kuultuaan ne hän nousi ja katsoi puoliavoimesta ovesta nähdäkseen tulijan. Ebbitt tuli näkyviin, palaten elävienkuvien teatterista toimittamasta johtajantehtäviään.