KOLMASKOLMATTA LUKU
Mellapontin valtti
Näistä neljästä huoneeseen kokoontuneesta miehestä ymmärsi Simmons kaikkein nopeimmin tilanteen. Hän huomasi heti, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan. Palsford ei ollut ainoastaan mennyt Shelmoren luo sir Reville Childerstonen asioissa, vaan myös kertonut hänelle Normansholtin Arradeane-jutusta ja ehkä tavannut rouva Champernownenkin, tuntien hänet samaksi rouva Arradeaneksi, joka oli asunut hänen kotikaupungissaan. Ja Shelmore oli vienyt hänet poliisin puheille, ja tässä nyt oli Mellapont heidän molempien kanssa, haluten nähtävästi puhutella neiti Prettyä. Mutta miksi? Hänen oli tietysti toimittava, vieläpä nopeasti, jos hän tahtoi olla ensimmäinen.
Mutta Shelmore ehti jo puhua. Hän ja Mellapont olivat katsahtaneet toisiinsa nähdessään Simmonsin. Ja Shelmore kiiruhti pukemaan näiden katseiden tarkoituksen sanoiksi.
"Mitä te täällä teette, Hackdale?" kysyi hän tiukasti. "Teidänhän pitäisi olla Dorsetshiressä. Mitä…"
"Myöhästyin keskipäivän junasta", vastasi Simmons empimättä ja hieman uhmaavasti. "Ja minun oli pakko odottaa iltaa päästäkseni toiseen. Mutta maleksiessani siellä satuin huomaamaan poliisimestari Mellapontin Bartlettin seurassa. Silloin ymmärsin heti kohtauksen tarkoituksen ja tulin takaisin."
"Miksi?" kysyi Shelmore vieläkin jyrkemmin.
"Turvatakseni omat etuni", vastasi Simmons. "Ja neiti Prettyn."
Hän kääntyi puhuessaan neiti Prettyyn päin, joka hieman punastui, näyttäen kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä toisten häikäilemättömään tunkeutumiseen hänen yksityishuoneeseensa.
"Herra Hackdale on toiminut hyvin uuraasti valvoessaan minun etujani", mutisi hän. "Hän on työskennellyt kovasti…"
"Hän saa neuvotella kanssani omista eduistaan, jos tulee juttelemaan minun kanssani!" keskeytti Mellapont, katsellen merkitsevästi Simmonsia. "Teidän on parasta tulla, poikaseni, heti!"
"Minä tulen, jos minua haluttaa!" vastasi Simmons. "En ainakaan teidän kutsustanne, Mellapont. Te ette voi syyttää minua mistään. Eikä teillä ole mitään oikeutta ilmoittamatta tunkeutua tämän neidin huoneeseen — ei teillä eikä noilla toisillakaan!"
"Minä puhun tästä sisäkölle ja isännälle!" sanoi neiti Pretty. "Perin töykeää, mielestäni."
Mellapont katsahti Shelmoreen. Sitten astuen askeleen eteenpäin hän kosketti Simmonsia olkapäähän ja viittasi häntä tulemaan huoneen nurkkaan. Ja Simmons meni, ja toiset näkivät poliisimestarin kumartuvan ja kuiskaavan muutamia sanoja hänen korvaansa. Mitä ne sisälsivät, ei kukaan heistä tiennyt, mutta he huomasivat Simmonsin säpsähtävän, punastuvan, näyttävän vihaisemmalta kuin milloinkaan ennen ja vihdoin käyvän hyvin äreän näköiseksi, kun Mellapont kuiskasi vielä jonkun toisen ilmoituksen.
"No niin, missä sitten?" murahti hän. "Ei täällä missään tapauksessa!
Eikä teidänkään konttorissanne!"
Mellapont kääntyi Shelmoren puoleen.
"Minä ehdotan, että menisimme teidän konttoriinne?" sanoi hän. Sitten nähdessään Shelmoren nyökäyttävän päätään hän puhutteli neiti Prettyä. "Minun pitää tehdä teille pari kolme kysymystä, neiti Pretty", lisäsi hän. "Tulen tänne myöhemmin. Ja mitä häikäilemättömyyteen ja töykeyteen tulee, niin suotakoon poliiseillekin hieman vapauksia, kun asia koskee murhaa. No niin, Hackdale!"
Simmons mutisi jotakin neiti Prettylle nopeasta palaamisestaan, mutta poistui kuitenkin empimättä, näyttäen varsin taipuvaiselta. Mellapont oli näet kuiskaillessaan ilmoittanut hänelle Jane Prattin kavaltaneen hänet täydellisesti. Se oli järkyttänyt Simmonsin mainioiden suunnitelmien perustuksia, ja nyt hän oli innokas saamaan selville, voisiko hän enää millään tavalla korjata valleja, ennenkuin ne vyöryisivät hänen niskaansa. Hän meni toisten edellä kadun poikki, aukaisi konttorin oven omalla avaimellaan ja kiersi valot palamaan omassa ja isäntänsä huoneessa.
Sitten istuutuivat kaikki neljä miestä Shelmoren pöydän ääreen, ja
Mellapont kääntyi konttoristin puoleen tuomarin näköisenä.
"Kuulkaahan nyt, Hackdale", aloitti hän. "Te olette pelannut kaunista peliä, ihan yksinänne luonnollisesti, saadaksenne sen palkinnon, jonka tuo kadun toisella puolen asuva ajattelematon nuori neiti on luvannut. Mutta silloin kun joudutte tekemisiin nuorten naisten kanssa, pitäisi teidän muistaa vanha viisas sananparsi, jossa sanotaan, että jokaisen on parasta vapautua entisestä lemmestä, ennenkuin aloittaa uuden. Jane Pratt kuuli sunnuntai-iltana teidän liehitelleen neiti Prettyä metsässä sunnuntaina iltapäivällä — niin, poikaseni, hän kuuli puhuttavan siitä, koska teitä pidettiin silmällä — ja Jane Pratt on mustasukkainen nainen. Hän kavalsi teidät empimättä Shelmorelle eilen illalla, ja nyt me tiedämme kaikki. Niin, me tiedämme senkin, että te löysitte revolverin rouva Champernownen hedelmätarhasta. Teidän on nyt parasta tunnustaa kaikki, Hackdale."
"En ainakaan teille!" sanoi Simmons.
Hän oli kuunnellut tarkasti Mellapontia, ja hänen rohkeutensa oli lisääntynyt sitä mukaa. Jos tiedettiin vain mitä Jane Pratt oli voinut kertoa, välitti hän vähät heistä. Hänen huomionsa kiintyi pääasiallisesti neiti Prettyyn, jonka hän kyllä kykenisi viekoittamaan, ja kevyesti nauraen hän toisti uhmaavat sanansa.
"Jollen itse halua!"
"Luullakseni haluatte", huomautti Mellapont tyynesti. "Te antaudutte hyvin suureen vaaraan, ellette halua."
"Millaiseen vaaraan?" kysyi Simmons ivallisesti. "Luuletteko minua hölmöksi? Te ette voi syyttää minua mistään. Minä olen täällä omaksi huvikseni ja voin näpsäyttää sormiani teille kaikille ja poistua ovesta tällä hetkellä, jos vain haluan."
Hän nousi tuoliltaan ja meni ovea kohti kuin toteuttaakseen uhkauksensa, tuijottaen samalla julkeasti poliisimestariin. Mellapont nyökkäsi.
"Tehkää vain niin, poikaseni!" sanoi hän. "Tehkää niin, ja silloin kävelette poliisiaseman koppiin viiden minuutin kuluttua. Kuuletteko?"
Simmons pysähtyi tuijottaen jälleen, mutta ilme oli muuttunut.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.
"Tarkoitan, että epäilen veljeänne Johnia osalliseksi James Deanen murhaan ja että te olette ruvennut hänen apurikseen teon jälkeen", vastasi Mellapont. "No, poikaseni, miltä se teistä tuntuu? Ja nyt istuudutte kiltisti tuolle tuolille jälleen ja vastaatte kysymyksiini, tai muuten vangitsen teidät."
Simmons oli käynyt kalpeaksi, ja hänen likekkäiset silmänsä alkoivat kimallella kummallisesti. Mutta hän koetti hymyillä.
"Se kaikki on kirottua pötyä, Mellapont", aloitti hän koettaen kerskailla. "Tehän tiedätte…"
"Minä tiedän, että eilen illalla löytämänne revolveri kuuluu veljellenne, poikaseni, ja että tekin sen tiedätte", sanoi Mellapont. "Istuutukaa nyt ja vastatkaa kysymyksiini, tai muuten…"
Simmons istuutui tuolinsa reunalle ja työnsi kädet taskuihinsa äreän näköisenä.
"Minä en aio sanoa enkä tehdä mitään sellaista, mikä ehkä voi riistää minulta palkinnon", mutisi hän. "Minä olen työskennellyt kovasti saadakseni sen ja…"
"Jos neiti Pretty on sellainen aasi, että heittää rahansa empimättä teille, nuori mies, saatte ottaa ne vastaan enkä minä niistä yksityisesti tai virallisesti välitä", sanoi Mellapont. "Minä en välitä siitä, mitä kerrotte neiti Prettylle tai kuinka häntä huiputatte — tehän näytätte saaneen hänet jo pauloihinne melko lujasti. Haluan vain niitä tietoja, joita voitte minulle antaa. Tahdotte ehkä suojella veljeänne, vaikka päättäen siitä, mitä olen nähnyt ja kuullut teistä, te ette näytä pitävän sitäkään tärkeänä."
"Jokainen katsokoon omaa parastaan!" murahti Simmons. "Minun pitää ajatella itseäni."
"Silloin teidän on parasta ajatella itseänne nyt", sanoi Mellapont, "ja suojella itseänne vastenmielisiltä yllätyksiltä. Nyt vastaatte kysymyksiini. Kertoiko Jane Pratt teille, että hän näki murha-iltana erään vieraan miehen Ashenhurstin alueella juttelevan rouva Champernownen kanssa?"
"Kyllä, varmasti", vastasi Simmons.
"Kertoiko hän teille, että veljenne ja Bartlett tulivat sinne eräänä iltana ja että hän näki rouva Champernownen antavan John Hackdalelle maksumääräyksen?"
"Kyllä."
"Oliko Jane Pratt mukananne sunnuntai-iltana, kun löysitte revolverin rouva Champernownen hedelmätarhasta?
"Kyllä hän oli. Ja hitto hänet vieköön, koska hän on kertonut teille koko jutun!" sanoi Simmons. "Mitä tämä siis hyödyttää?"
"Te vastaatte kysymyksiini, Hackdale. Missä se revolveri on?"
"Sellaisessa piilossa, josta sitä ei voi löytää kukaan muu kuin minä", ärähti Simmons.
"Hyvä on — teidän on haettava se esille. Tiedättekö, kenelle se revolveri kuuluu?"
Simmons otti kätensä taskustaan, pani käsivartensa ristiin ja työntäen terävän leukansa pitkälle tuijotti kattoon. Siellä oli hämähäkki, suuri ja lihava hämähäkki, ja hän katseli sen kulkua huoneen toisesta nurkasta toiseen, ennenkuin puhui. Toiset miehet katselivat häntä uteliaina. Vihdoin hän laski katseensa heidän kasvojensa tasalle ja sanoi: "Kyllä minä tiedän!"
"Kenen se siis on?" kysyi Mellapont tiukasti. "No!"
"Veljeni, John Hackdalen", sanoi Simmons. "Tunsin sen heti, kun
valaisin sitä lyhdylläni. Siihen oli kaiverrettu hänen nimikirjaimensa.
Mutta en ymmärrä sen todistavan tai voivankaan todistaa, että hän ampui
Deanen. Ei ollenkaan!"
"Kuinka niin?" sanoi Mellapont. "Miksi se ei voisi todistaa?"
"Onhan hän voinut lainata sen jollekulle", vihjaisi Simmons. "Tai ehkä hän on myynyt sen. Mitä hän olisi sillä tehnyt?"
"Missä hän tavallisesti säilytti sitä?" kysyi Mellapont. "Tiedättekö senkin?"
"Ah, kyllä! Lipastossa makuuhuoneessaan liinavaatteiden alla."
"Milloin näitte sen viimeksi?"
"Sitä en muista. Kuukausia sitten."
Mellapont vaikeni hetkiseksi.
"Muistatteko mitään veljenne hommista murha-iltana?" kysyi hän. "Se oli maanantai-ilta."
"Muistan kyllä sen illan — se oli kuiva ja kaunis", vastasi Simmons, "mutta en mitään erityistä hänestä. Hän toimi ylimääräisenä poliisina siihen aikaan ja viipyi aina hyvin myöhään ulkona. Kello oli tavallisesti noin yksi tai kaksi yöllä, kun hän tuli kotiin."
"Nyt teen teille erään määrätyn kysymyksen, herra Hackdale", sanoi
Mellapont. "Oletteko epäillyt veljeänne?"
"En suorastaan", sanoi Simmons. "Olen kyllä ajatellut hänen tietävän jotakin. Hämmästyin aika lailla löytäessäni hänen revolverinsa hedelmätarhasta. Ei — minä luulin hänen tulleen jonkun rikostoveriksi teon jälkeen. Myönnän niin ajatelleeni."
"Puhukaamme suoraan", ehdotti Mellapont. "Ketä te epäilette Deanen oikeaksi murhaajaksi? Ilmoittakaa se minulle peittelemättä."
Simmons nauroi. Hänen naurussaan oli jotakin niin luottavaista, että hänen toverinsakin huomasivat sen merkityksen.
"Rouva Champernownea luonnollisesti!" sanoi hän.
"Syynne?" kysyi Mellapont. "Millä perusteella?"
Mutta Simmons pudisti päätään.
"Minä en aio uhrata toiveitani tuosta palkinnosta", aloitti hän.
"Minähän olen jo sanonut, että te saatte hyvin vapaasti anastaa itsellenne neiti Prettyn lupaaman palkinnon ja hänet itsensäkin omaisuuksineen", sanoi Mellapont. "Teidän asianne on saada hänet uskomaan, että olette siihen oikeutettu — minä en ryhdy mihinkään teitä vastaan siinä asiassa. Ja tämäkin, että olette ollut niin ystävällinen ja puhunut, jää meidän salaisuudeksemme. Miksi aloitte epäillä rouva Champerownea?"
Simmons ojensi pitkän laihan sormensa, viitaten sillä pöydän yli
Palsfordiin.
"Hän tietää sen varmasti", vastasi hän ivallisesti hymyillen. "Herra Palsford tietää sen tarpeeksi hyvin. Katsokaa, Mellapont, Shelmore lähetti minut Normansholtiin tarkastamaan erästä kiinteistöä, jonka sir Reville Childerstone siellä omistaa. Mutta silloin tiesin — viis siitä, kuinka — että Deane oli asunut Normansholtissa ja että hän oli hankkinut itselleen eräästä sen osasta maisemakortin, jonka taloista oli merkinnyt yhden. No niin, minusta tuntui hyvin omituiselta, että hän oli merkinnyt juuri tämän kortin satojen samanlaisten joukosta. Kun matkustin Normansholtiin, näytteli eräs Swale-niminen nuorukainen herra Palsfordin konttorista minulle kaupunkia ja silloin näin sen talon, josta mainitsin, ja Swale kertoi minulle siihen liittyvän tarinan. Herra ja rouva Arradeane olivat asuneet siinä vuokralla parikymmentä vuotta sitten. Mies oli äkkiä kadonnut paikkakunnalta ja rouvakin oli matkustanut pois. Kuulin vielä enemmänkin, ja tullessani takaisin Southernstoween olin varma siitä, että tämä Chancelloriin saapunut James Deane oli sama James Arradeane, joka oli ennen asunut Normansholtissa, ja että Normansholtissa asunut rouva Arradeane oli sama kuin rouva Champernowne täällä ja oli murhannut laillisen miehensä, voidakseen mennä naimisiin sir Reville Childerstonen kanssa!"
"Ja te ajattelette vieläkin niin?" vihjaisi Mellapont.
Simmons katseli vuorotellen kuhunkin kuuntelijaansa.
"Tahtoisin mielelläni tietää, kuka sen sitten teki, ellei hän", sanoi hän tarkoittavasti. "Miksi hän maksoi Jim Bartlettille vaikenemisrahoja? Se maksumääräys, jonka hän antoi Johnille Bartlettin nähden, oli aiottu Bartlettille, luonnollisesti, vaikka luulenkin teidän tietävän siitä enemmän kuin minä, koska olette puhutelleet häntä. Ja miksi — jos tämä kaikki jää meidän keskinäiseksi salaisuudeksemme — hän antoi juuri samana aamuna, kun murha oli paljastettu, Johnille uuden viran, josta hän saa enemmän kuin kaksi, jopa melkein kolme kertaa suuremman palkan kuin entisestä toimestaan, ellei juuri senvuoksi, että hän pitäisi suunsa kiinni? Hän on samasta syystä taivuttanut muutkin vaikenemaan. John tietää varmasti paljon, hyvin paljon!"
"Te kavallatte oman veljenne", sanoi Shelmore, puhuen nyt ensi kerran ja hyvin halveksivasti. "Te olisitte ainakin voinut salata hänen nimensä…"
"Hän sanoi sen jäävän meidän keskinäiseksi asiaksemme", vastasi Simmons, viitaten Mellapontiin. "Ja minullakin on oma suuni lähempänä kuin kontin suu. Minun pitää ajatella itseäni. Ja minä osaan mainiosti sijoittaa kolmentuhannen punnan palkinnon. Se auttaa minua edistymään urallani."
Miehet katsoivat toisiinsa. Nyt tuli hetkiseksi äänettömyys, jonka sitten Simmons keskeytti. "Minä haluan poistua", sanoi hän. "Hetkinen vielä", vastasi Mellapont. "Entä revolveri? Oletteko tallettanut sen hyvin?"
"Mainiosti!" vastasi Simmons yrmeänä. "Niin mainiosti, ettei sitä voi kukaan löytää."
"Te olette siis varma siitä, että se kuuluu veljellenne?"
"Täydellisesti!"
Mellapont näytti miettivän jotakin ehdotusta, joka pyrki esille hänen aivojensa salaisista komeroista. Ja äkkiä nousten seisoalleen hän otti taskustaan lompakon ja kaivoi siitä esille pienen silkkipaperiin käärityn esineen. Hän avasi hitaasti kääreen ja kääntyen Simmonsiin päin näytti hänelle toisten nähden saman murtuneen kalvosinnapin kantaa, jota kerran oli näyttänyt Shelmorellekin.
"Tiedättekö mitään tästä?" kysyi hän tyynesti. "Oletteko joskus ennenkin nähnyt tämän?"
Mutta hän huomasi jo puhuessaan, että Simmons oli tuntenut hänen näyttämänsä esineen. Konttoristin kasvot vuoroin kalpenivat ja punastuivat, hänen huulensa menivät raolleen, silmät leimahtelivat, ja hänen pitkät sormensa alkoivat liikkua kiihkeästi.
"Hyvä Jumala!" mutisi hän. "Mistä — mistä te olette löytänyt sen?"
"Hiekkakuopasta sen paikan läheisyydestä, josta Deanen ruumis löydettiin!" vastasi Mellapont. "Tunnetteko tämän?"
Simmons painoi nopeasti hatun päähänsä ja kääntyi ovelle. Mutta ennenkuin hän ehti ottaa pariakaan askelta, pysähtyi hän.
"Jääkää tänne!" sanoi hän kummallisen kiihkeästi. "Tänne tai oleskelkaa ainakin konttorissanne, Mellapont. Minä soitan teille tunnin tai ehkäpä vasta parin tunnin kuluttua. Minä ymmärrän nyt koko asian ja tiedän murhaajan. Enpä olisi uskonut — mutta odottakaa…"
Ja ennenkuin he ehtivät pidättää häntä, oli hän hyökännyt ulos huoneesta ja eteisen läpi portaita alas. Mellapont, särkynyt napinkanta kourassaan, kääntyi kysyvästi toisten puoleen. Palsford puhui.
"Tuo mies tietää!" sanoi hän tyynesti. "Hän tietää, vihdoinkin!"