KAHDESKOLMATTA LUKU
Pahassa pinteessä
Aavistamatta lainkaan, että Simmons Hackdale oli mukana samassa junassa, vain muutamien metrien päässä saman käytävän varrella, Mellapont palasi Southernstoween ajatuksiinsa vaipuneena. Hän tunsi vaistomaisesti Bartlettin puhuneen totta ja ilmaisseen kaikki tietonsa. Millaisia johtopäätöksiä siitä voitiin tehdä? Mellapontin mielestä vain tällaisia: Jos oli olemassa joitakin henkilöitä, jotka tiesivät enemmän hiekkakuoppamurhasta kuin muut, olivat ne juuri rouva Champernowne ja John Hackdale. John Hackdale toimi nähtävästi työnantajansa kanssa saadakseen Bartlettin vaikenemaan.
Bartlett näytti olevan sitä mieltä, että John Hackdale toimi vain välittäjänä tai apurina hänen ja rouva Champernownen kesken. Mutta Mellapont ei ollut siitä lainkaan varma. Hänestä näytti siltä kuin hän pätevistä syistä voisi epäillä rouva Champernownen ja John Hackdalen jakavan keskenään synkemmän salaisuuden. Hän tiesi erään seikan, joka tunkeutui esille yhä uudestaan. Ashenhurst-huvila, sen läheiset kujat ja hylätty, pensaitten valtaama hiekkakuoppa kuuluivat kaikki siihen piiriin, jota Hackdale oli ylimääräisenä poliisina vartioinut. Voiko mikään olla uskottavampaa kuin että hän tullessaan sinne murhailtana sattui salaa näkemään rikoksen toimeenpanon ja tunsi rouva Champernownen, jolla varmasti oli revolveri ja joka Mellapontin mielestä oli juuri sellainen nainen, että hän voi sitä käyttää tehokkaasti? Niinpä saattoi ja kieltämättä olikin John Hackdalen etujen mukaista suojella sitä naista, josta hänen toimeentulonsa riippui ja joka voi edistää hänen etujaan.
Kuta enemmän Mellapont tätä ajatteli, sitä varmempi hän oli siitä, että hän nyt oli oikeilla jäljillä — että rouva Champernowne murhasi Deanen, itsekkäistä syistä, ja että John Hackdale sen tiesi. Ja hän oli näkevinään kuinka se oli tapahtunut. Rouva oli ehkä tarkastellut aluettaan ja ulkohuoneitaan revolveri taskussaan (hän oli näet saanut selville eräältä apulaiseltaan, että rouva Champernowne pyytäessään revolverin kantolupaa oli ilmoittanut sen johtuvan siitä, että hänen talonsa oli niin yksinäisellä paikalla ja kaikenlaisten kulkurien oli tapana tunkeutua hänen vajoihinsa ja säilytyssuojiinsa) ja tällöin tavannut Deanen. Hän oli hyvinkin helposti viekoitellut Deanen hiekkakuoppaan ja ampunut hänet siellä, luottaen siihen, että epäluulot kohdistuisivat kulkureita vastaan, joita aina jäi jäljelle kaupunkiin markkinapäivinä. Ja John Hackdale oli ehkä ollut läheisyydessä ja kuultuaan laukauksen mennyt paikalle, mistä ääni oli kuulunut, ja tavannut siellä rouva Champernownen. Tämä kaikki oli mahdollista, ja Mellapontin mielestä John Hackdale oli juuri sellainen mies, joka hyvinkin voi liittyä salaliittoon vaietakseen asiasta.
Oli kuinka tahansa, saatuaan nämä uudet tiedot hänen piti mennä tapaamaan ja puhuttelemaan John Hackdalea ja rouva Champernownea. Hackdalea kuitenkin ensin, ehdottomasti kahden kesken, koska oli kysymyksiä — hyvin tärkeitä kysymyksiä — joihin hänen oli heti saatava vastaukset. Sitten vasta nainen. Rouva Champernownen täytyi alistua kuulusteltavaksi, vaikka olikin pormestari, hieno ja rikas.
Mellapontin saapuessa Southernstoween oli jo pimeä. Katsomatta oikealla tai vasemmalle hän käveli nopeasti poliisiasemalle, hakien sieltä käsiinsä Nicholsonin, erään siviilipukuisen poliisinsa. Vaihdettuaan hänen kanssaan muutamia sanoja hän otti Nicholsonin mukaansa ja meni suoraan siihen taloon, jossa Hackdale asui. Jättäen Nicholsonin ulkopuolelle pikku torin kulmaan, josta voi katsella tulematta itse huomatuksi, Mellapont koputti ovelle, kysyi John Hackdalea ja kuultuaan hänen olevan kotosalla meni suoraa päätä veljesten yksityiseen arkihuoneeseen. John istui siellä yksinään teepöydässä. Hänellä oli kupillinen teetä toisessa ja sanomalehti toisessa kädessään, mutta hän laski molemmat pöydälle poliisimestarin tullessa sisälle. Mellapont oli tarpeeksi tarkkaavainen huomatakseen, että hänen kätensä vapisivat ja kasvot kalpenivat.
Mellapont sulki oven ja kääntyi, istuutuen tuolille Hackdalen viereen, sanomatta sanaakaan. Hän katsoi tiukasti mieheen, jota oli tullut tapaamaan.
"Hackdale", sanoi hän vihdoin hiljaisella äänellä, "minä olen tullut tapaamaan teitä erään vakavan ja tärkeän asian vuoksi enkä tahdo kiertää sitä kuin kissa kuumaa puuroa, vaan lyön korttini rehellisesti pöytään. Tulen juuri Portsmouthista James Bartlettin asunnosta, puhuteltuani häntä siellä. Ja nyt voin kertoa teille heti, että James Bartlett tunnusti minulle kaikki — peittelemättä. Kuulkaahan nyt, Hackdale, miksi te ja rouva Champernowne olette maksaneet Bartlettille vaikenemisrahoja saadaksenne hänet olemaan puhumatta siitä, että Deane pysäytti hänet murhailtana kysyäkseen häneltä tietä Ashenhurst-huvilaan? Miksi?"
Hackdale oli tavattoman kalpea, eikä hänen värinsä näyttänyt merkkiäkään palaamisesta. Hän oli kuin kasaan lyöty, ja Mellapont huomasi sen.
"Älkää hätäilkö, Hackdale", sanoi hän suopeasti. "Tämä sattui teihin, mutta ettehän voi olla hämmästynyt, koska Bartlettin laisiin miehiin ei milloinkaan ole luottamista. Muuten uskon hänen puhuneen minulle totta, ja teidän on nyt parasta tehdä samoin. Miksi te jo alussa lahjoitte hänet? Ajatelkaa, ensiksikin annoitte hänelle kaikki mukananne olevat rahat, sitten sataviisikymmentä puntaa ja lupauksen samanlaisesta määrästä, jos hän matkustaa Amerikkaan, maksettavaksi sitten kun kuulette hänen nousseen maihin ja myöhemmin tuhannen puntaa, vaikka hän ei ollutkaan matkustanut. Se näyttää ilkeältä, Hackdale, perin pahalta! Mitä teillä on sanomista siihen?"
Nyt Hackdale tiesi Bartlettin juorunneen. Hän oli hämmästynyt, hämmentynyt ja mykistynyt eikä voinut olla änkyttämättä.
"Minä — minä —" aloitti hän. "Kuulkaahan — niin, Mellapont — rouva
Champernowne…"
"Entä sitten?" kysyi Mellapont tiukasti. "Rouva Champernowne…"
"Hän tahtoi — luonnollisesti — pitää nimensä syrjässä siitä", änkytti
Hackdale.
"Miksi?" kysyi Mellapont. "Tiedättekö syytä?"
"Kunniani kautta, en!" väitti Hackdale. "Minä en tiedä sen enempää kuin Bartlettkaan. En enempää kuin että — että Deane oli tavannut Bartlettin ja kysynyt tietä, ja että — että…" Hän keskeytti muistaen lukkoneulan. Mutta ei kukaan, ei Mellapontkaan, päätteli hän, voisi saada sitä selville. "Minä en tiedä mitään muuta!" lopetti hän laimeasti.
"Te ette siis tiedä, kuka ampui Deanen?" kysyi Mellapont.
"Jumalan nimessä, en!" huudahti Hackdale. "Minä en tiedä sitä!"
"Ja aiotte väittää minulle, että rouva Champernowne oli halukas maksamaan kaikki nuo rahat — tuhat puntaa käteistä rahaa ja elinkautisen eläkkeen — Bartlettille saadakseen hänet olemaan vaiti vain siitä, että hän oli kohdannut erään miehen North Barin läheisyydessä?" kysyi Mellapont. "Miksi hän niin teki?"
"Minä en tiedä sitä", toisti Hackdale. "Hänellä on kai siihen pätevät syynsä. Hänen asiansahan se on."
Mellapont istui ääneti ja katseli Hackdalea minuutin tai pari.
"Kaupungissa tiedetään vallan hyvin, Hackdale, että teidät ylennettiin murhan ilmitulon jälkeisenä päivänä Champernownen liikkeen johtajaksi", sanoi hän vihdoin. "Kuulkaahan, johtuiko se millään tavalla tästä? Lahjottiinko teidätkin Bartlettin tapaan?"
Hackdale alkoi jo hieman tyyntyä. Hän pudisti päätään.
"Minä olin ansainnut jokaisen ylennyksen, jonka työnantajani voi minulle antaa, poliisimestari", vastasi hän melko arvokkaasti. "Olin jo odottanut sitä. Ylennykseni johtui pitkästä ja uskollisesta palveluksestani."
Mellapont nousi tuoliltaan.
"Teillä on poliisin antama lupakirja revolverin hallussapitoon, Hackdale", sanoi hän viralliseen tapaan. "Näyttäkää minulle sitä revolveria!"
Hackdale säpsähti, punastui ja näytti loukkaantuvan, mutta nousi heti kääntyen ovelle.
"Kyllä", vastasi hän. "Se on eräässä laatikossa makuuhuoneessani tuolla, ja minä tuon sen heti teille."
"Ei, minä tulen sinne kanssanne", sanoi Mellapont.
Hackdale tuijotti häneen, mutta avasi kuitenkin oven. Hän väänsi sähkön palamaan, meni Mellapontin seuratessa hänen kintereillään huoneen poikki lipastolleen ja veti erään laatikon auki. Hän työnsi kätensä sievästi taitettujen liinavaatteiden alle, mutta kiskaisi sen kohta takaisin, päästäen huudahduksen.
"Se ei olekaan siellä!" sanoi hän. "Mutta minä olen ihan varma siitä, että pistin sen sinne, minä kun säilytän sitä aina täällä. Kuka…"
Hän alkoi etsiä ja penkoa, vetäen auki laatikon toisensa jälkeen ja siroitellen niiden sisällön sinne tänne kiireissään ja kiihkossaan, Mellapontin seisoessa hänen vieressään ja katsellessa kylmästi ja ääneti. Mutta revolveria ei tullut näkyviin, ja sen omistaja käänsi kalpeat ja hämmästyneet kasvonsa katselijaan päin.
"Se on hävinnyt olemattomiin", sanoi hän. "Se oli kyllä täällä joku aika sitten — lieneekö siitä vielä kuukauttakaan. Simmons on kaiketi…" Mellapont kääntyi ovelle.
"Teidän olisi parasta ajatella asiaa sen valossa, mitä teille kerroin", sanoi hän vakavasti. "Ehkä huomaatte olevan muutakin minulle ilmaistavaa, ja jos niin käy, tiedätte kyllä, mistä minut löydätte."
Sen sanottuaan hän poistui huoneesta ja talosta ja meni siihen varjoisaan piilopaikkaan, minne oli jättänyt miehensä väijymään.
"Hän oli kotonaan, Nicholson", sanoi hän. "Jos hän lähtee kaupungille, seuratkaa häntä. Pitäkää häntä silmällä yhtä mittaa, kunnes saatte minulta sanan. Tehän tiedätte tehtävänne, jos ilmaantuu jotakin ilmoittamisen arvoista."
Siviilipukuinen mies nyökäytti päätään, ja Mellapont, poistuen hänen luotaan, käveli nopeasti lyhyen matkan päässä sijaitsevaan Shelmoren yksityisasuntoon. Kuultuaan siellä, että Shelmore söi päivällistä herra Palsfordin kanssa Chaneellor-hotellissa, hän meni sinne ja astuen ilmoittamatta kahvilahuoneistoon näki molempien asianajajien juuri lopettavan ateriaansa. Muutamissa minuuteissa hän oli kuiskaten kertonut heille lyhyesti kaiken sen, mitä oli saanut tietää erottuaan heistä keskipäivällä.
"Entä nyt?" kysyi Shelmore.
"Nyt rouva Champernownen luo", sanoi Mellapont päättäväisesti. "Minä haluan, että te molemmat tulisitte sinne kanssani. Sinne ei ole kuin kymmenen minuutin kävely. Sitten kun olette valmiit…"
Ja hetkisen kuluttua kävelivät nämä kolme miestä ääneti katuja pitkin Ashenhurst-huvilaa kohti. Heistä ei kukaan puhunut sanaakaan, ennenkuin he ehtivät rouva Champernownen ovelle. Silloin Palsford kuiskasi:
"Hän näki minut viime kerran noin parikymmentä vuotta sitten. Onko luultavaa, että hän nyt…"
"Olen ajatellut sitäkin", sanoi Mellapont. "Jättäkää se minun huolekseni."
Jane Pratt avasi oven ja nähtyään Shelmoren näytti säpsähtävän. Mutta Mellapont oli heti hänen vieressään kuiskailemassa, ja hetkisen kuluttua tyttö oli opastanut heidät kaikki läheiseen huoneeseen ja poistunut heidän luotaan. Mellapont nyökkäsi tovereilleen.
"Minä sanoin hänelle, että hän ilmoittaisi vain minut", selitti hän. "Herra Palsford, seisokaa tässä juuri ovea vastapäätä. Minä haluan, että rouva Champernowne näkisi teidät ensin…"
Ovi aukeni, ennenkuin hän ehti sanoa enempää, ja rouva Champernowne astui huoneeseen. Ja hän näki Palsfordin ensin, osoittamatta mitään erityistä mielenkiintoa, paitsi että hän hiukan punastui. Hänen katseensa kohdistui Mellapontiin ja Shelmoreen, pysähtyen vihdoin edelliseen ja ilmaisten kaikkea muuta kuin hyväntahtoisuutta.
"No, mitä nyt?" kysyi hän tuimasti. "Mitä tämä tarkoittaa, Mellapont?
Miksi te…"
"Meidän tulomme johtuu mitä tärkeimmistä syistä, rouva Champernowne", keskeytti Mellapont. "Vakavista asioista, joihin minun täytyy pyytää teitä kiinnittämään huomionne. Mutta ensiksikin — te tunsitte luullakseni tämän herran silloin kun asuitte Normansholtissa parikymmentä vuotta sitten rouva Arradeanena?"
Rouva Champernowne katsoi Palsfordiin toistamiseen. Mutta hän ei vastannut vieraan kumarrukseen, istuutui vain huoneen keskellä sijaitsevan pöydän ääreen, mentyään kaikkien kolmen ohi, ja viittasi tuoleihin.
"No nyt, Mellapont", sanoi hän. "Mitä te oikeastaan haluatte? Luopukaa salaperäisyydestänne ja ruvetkaa puhumaan asioista."
"Hyvin mielelläni", vastasi Mellapont istuutuen tuolille pöytää vastapäätä. "Mikään ei voisi sopia minulle paremmin, rouva Champernowne. Ja se säästää sitä paitsi aikaakin, jos menen suoraan asiaan. Minä voin peittelemättä ilmoittaa teille James Bartlettin myöntäneen minulle tänään iltapäivällä, että te olette maksanut hänelle vaikenemisrahoja taivuttaaksenne hänet pitämään suunsa kiinni eräästä kummallisesta seikasta. Miksi, rouva Champernowne?"
Rouva Champernowne katsoi häneen kylmästi.
"Se on minun asiani!" vastasi hän.
"Eipähän, vaan poliisin, rouva Champernowne", vastasi Mellapont. "Älkäämme käsittäkö väärin toisiamme. Minä tiedän enemmän kuin luulettekaan. John Hackdalekin on tehnyt muutamia myönnytyksiä. Ja herra Palsford on kertonut minulle elämästänne Normansholtissa, miehenne katoamisesta, ja niin edespäin. Sallikaa minun puhua suoraan, rouva Champernowne. Me nimitämme sitä miestä, joka tuli Chancellor-hotelliin ja joka murhattiin hiekkakuopassa huvilanne takana, James Deaneksi, kuten hän itsekin, vaikka luulemme häntä James Arradeaneksi, miehenne serkuksi. James Deane poistui Chancellorista myöhään illalla kaupungille. Hän kysyi tietä taloonne, mainiten nimennekin. Myöhemmin nähtiin hänet alueellanne teidän seurassanne — te näytätte hämmästyvän sen kuullessanne, mutta minä voin sen todistaa. Hän ei palannut enää Chancelloriin, ja hänet löydettiin kuolleena, murhattuna, kaksi vuorokautta myöhemmin. Silloin te aloitte hyvittää ihmisiä saadaksenne heidät vaikenemaan — hyvititte varmasti Bartlettin, ja epäilen vakavasti, että hyvititte myös John Hackdalen. Asiat näyttävät perin vakavilta, rouva Champernowne, ja luullakseni teidän olisi parasta puhua, ja sitä vaadinkin! Miksi ette voisi puhua ja ilmoittaa meille totuutta? Suostukaa, rouva Champernowne, sillä tehän olette viranomainen ja tiedätte…"
"Entä sitten, jollen tahdo?" kysyi rouva Champernowne.
Mellapont levitti kätensä.
"Ajatelkaa asemaani", sanoi hän. "Minulla on kaikki nämä tiedot hallussani! Miltä asia mielestänne näyttää, rouva Champernowne? Mitä ihmiset sanoisivat? Täällä on läsnä pari lakimiestä, ja jos suostutte noudattamaan heidän neuvoansa, olen varma…"
Mutta rouva Champernowne ei näyttänyt haluavan kääntyä kuminankaan lakimiehen puoleen, ei Shelmoren eikä Palsfordin. Hän katseli sormuksiaan, joita pyöritteli koneellisesti, kysyjää ja sitten taas sormuksiaan. Tuli hetkisen kestävä vaitiolo, joka vihdoin äkkiä keskeytyi.
"No niin", sanoi hän. "Se oli varmasti tuo toinen James Arradeane — tuo serkku! Hän tuli tänne, ja minä puhelin hänen kanssaan ulkona. Hänellä oli syytä tulla tänne. Hän oli nähnyt ja tuntenut minut elävienkuvien teatterissa."
"Mikä oli hänen syynsä, rouva Champernowne?" kysyi Mellapont tyynesti.
"Hän oli kuullut minun aikovan mennä naimisiin sir Reville Childerstonen kanssa ja halusi kertoa minulle, ellen sattuisi sitä tietämään, että toinen James Arradeane, jonka kanssa ensin olin naimisissa ja joka karkasi luotani Normansholtissa, on kuollut."
Mellapont kääntyi Palsfordin puoleen. Palsford tuijotti rouva
Champernowneen.
"Kuollutko?" huudahti hän. "Milloin ja missä?"
"Melbournessa, Austraaliassa, kolme kuukautta sitten", vastasi rouva Champernowne. "Hän luovutti minulle todistuksenkin, sähkösanoman. Minulla on se vieläkin hyvässä tallessa. Kaikki supistuu tähän, ja sen kerrottuaan hän meni pois. En nähnyt häntä sitten enää; en tiedä, minne hän meni, enkä tiedä sitäkään, kuka hänet tappoi. Ja minä olen myös varma siitä, ettei John Hackdalekaan sitä tiedä. Siinä kaikki."
Miehet katsoivat toisiinsa ihmetellen.
"Mutta jos tässä on kaikki, rouva Champernowne", kysyi Mellapont, "niin mistä johtuvat erikoiset varokeinot Bartlettin kaltaisen miehen vaientamiseksi?"
Rouva Champernowne loi häneen omituisen katseen.
"Se on minun asiani!" sanoi hän toistamiseen. "Minulla on pätevät syyni siihen, etten toivo menneisyyttäni julkisuuteen. Omat syyni."
"Ehkä aiottu avioliittonne sir Revillen kanssa on siihen vaikuttanut?" vihjaisi Mellapont.
"Sir Reville Childerstone on tiennyt kaikki jo alusta saakka", sanoi rouva Champernowne tyynesti. "Ja nyt tiedätte, mitä minä voin teille kertoa. En tiedä mitään siitä, mitä tapahtui James Arradeanelle sen jälkeen kun hän poistui portistani tielle."
Mellapont tovereineen lähti hetkisen kuluttua Ashenhurst-huvilasta. He ehtivät sivuuttaa North Barin, ennenkuin kukaan puhui.
"Nyt jouduttiin pinteeseen", sanoi Mellapont vihdoin. "En ymmärrä, mitä minun oikeastaan pitäisi ajatella. Tutkimusten lopettaminen ei kuitenkaan käy päinsä. Minulla on vielä tänä iltana paljon tehtävää. Aion tehdä neiti Prettylle muutamia kysymyksiä. Tulkaa tekin mukaani, hyvät herrat."
Sisäkkö, joka oli Jane Prattin ystävä, opasti heidät kaikki neiti
Prettyn arkihuoneen ovelle ja ilmoittamatta heitä sen paremmin kuin
valmistavalla koputuksella avasi oven. Ja huoneessa istuivat neiti
Pretty ja Simmons vierekkäin takan ääreen siirretyllä sohvalla.