YHDESKOLMATTA LUKU
Bartlettin takkamatto
Sillä aikaa kun Mellapont, Shelmore ja pohjoisenglantilainen asianajaja keskustelivat poliisimestarin yksityiskonttorissa Southernstowen poliisiasemalla, söi Bartlett tyytyväisenä päivällistä Portsmouthissa, tietämättä lainkaan, että hänkin oli muuan heidän keskustelunsa aiheista. Hän oli palannut sinne saamansa tuhat puntaa taskussaan ja se suuresti tyydyttävä tieto mielessään, että tästä alkaen John Hackdale lähettäisi hänelle viisi puntaa joka viikon perjantai-iltana. Hän talletti tuhat puntaansa pankkiin ja jutteli samalla hieman pankinjohtajan kanssa siitä, kuinka sijoittaisi pääomansa, joka nyt oli kahdentuhannen punnan suuruinen. Mutta tämä keskustelu oli vain valmistavaa laatua, koska Bartlettin sanojen mukaan siihen ei ollut mitään kiirettä. "Mietin ensin asioita ja tutkin osakkeiden markkinahintoja ja osinkojen suuruutta", sanoi hän. Hän palasi sitten asuntoonsa tilaten päivällisen, tavattoman ylellisen, ja kun sitä tarjoiltiin hänelle, söi hän niin halukkaasti kuin ainakin mies, joka tuntee täydellisesti ansainneensa elämän hyvät puolet.
Lopetettuaan aterioimisensa hän sekoitti itselleen keskipäivän annoksen rommia ja vettä, sytytti piippunsa, otti lehden käteensä ja istuutui nojatuoliin takan ääreen. Elämä, tuumi Bartlett itsekseen, kävisi tästä alkaen hyvin huvittavaksi ja siunatun mukavaksi. Hänellä oli nyt mainio asunto — emäntä oli taitava ja hyvin palvelevainen — ja hänen elämänsä oli tyyntä ja kunnioitusta herättävää. Hän oli näkevinään olemassaolonsa muuttuvan säännölliseksi ja rauhalliseksi — sellainen kuin tämä päivä oli ollut, sellainen olisi huominenkin. Hän söisi aamiaista hätäilemättä, maistelisi käristettyjä kananmunia ja liikkiötä ja lukisi aamulehteä. Myöhemmin hän menisi tavalliselle kävelylleen, joka päättyisi mieliravintolaan. Siellä hän nauttisi lasillisen tai parikin ja keskustelisi politiikasta muiden hänenlaistensa tyhjäntoimittajien kanssa tarjoiluhuoneessa. Sitten hän palaisi kotiinsa kello yhden aikaan syömään päivällistä tukevasti. Sen jälkeen hän nukahtaisi hetkisen takan edessä ja heräisi, kun tee tuotiin sisään. Illalla hän olisi jälleen mieliravintolassaan, koska siellä oli hyvää seuraa iltaisin ja niin hauskaa keskustelua, ettei parempaa sopinut toivoakaan. Puoli kymmenen aikaan hän palaisi jälleen kotiinsa kuuman illallisen ääreen — niin, sellainen sen pitäisi olla joka ilta — ja sitten, otettuaan yönaukun tavallista juomaansa — parasta vanhaa Jamaika-rommia — menisi vuoteeseen. Se oli ihanteellinen olotila Bartlettille.
Hän torkahti näin haaveillessaan, sanomalehti sylissään, ja pian sitten nukkui sikeästi mukavassa tuolissaan. Mutta hän heräsi äkkiä kuullessaan erään äänen — emäntänsä äänen — joka kuulosti ensin olevan hyvin kaukana ja sitten vastenmielisen lähellä.
"Herra Barton, herra Barton, täällä on eräs herra, joka haluaa tavata teitä!"
Bartlett kääntyi hämmentyneenä, voimatta muistaa, että hän emännälleen ja vastalöytämälleen maailmalle oli sanonut olevansa Barton eikä Bartlett. Mutta ennenkuin hän ehti tajuta sen, huomasi hän jotakin muuta, kouraantuntuvampaa — hänen vieraansa, joka oli jo astunut sisään, oli Mellapont. Ja jostakin syystä näytti siviilipukuinen Mellapont, joka oli hyvin arvokkaan herrasmiehen, ikään kuin eläkettä nauttivan upseerin tai jonkin sellaisen näköinen, paljon hirvittävämmältä kuin tummansiniseen, mustanauhaiseen virkapukuun pukeutunut Mellapont. Mutta Bartlett ei silti menettänyt malttiaan.
"Ah, hyvää päivää, sir!" huudahti hän nousten äkkiä seisomaan. "Perin odottamaton huvi, todellakin. Pieni virkistävä ryyppy matkanne jälkeen, herra Mellapont! Minulla on sivupöydällä pullollinen melko hyvää viskyä, sir. Kuulkaapa, rouva Capper, puhdas lasi tai parikin, olkaa niin hyvä."
"No niin, minulla ei ole mitään sitä vastaan, kiitoksia vain", vastasi Mellapont. Hän tuli lähemmäksi emännän poistuttua huoneesta ja katsahti Bartlettiin merkitsevästi. "Hyvä on, poikaseni!" mutisi hän. "Haluan hieman jutella kanssanne, siinä kaikki. Teillä on mukavat olot täällä ja niin kodikkaat huoneetkin, vai mitä?" jatkoi hän emännän palattua pari lasia ja karahvi soodavettä mukanaan. "Te olette täällä epäilemättä kuin kotonanne?"
"Ah, me viihdymme mainiosti täällä, sir — emmekö viihdykin, rouva Capper?" vastasi Bartlett hilpeästi. "Niinpä niin, sallikaa minun tarjota teille, sir", jatkoi hän häärätessään pöydän luona. "Tämä on mainiota viskyä, kuten minulle on sanottu, herra Mellapont, mutta itse en koske siihen. Minä juon vain pienen lasillisen rommia kanssanne." Hän ojensi vieraalleen lasin ja kaatoi sitten itselleen suuremman annoksen mielijuomaansa kuin tavallisesti. "Terveydeksenne, herra Mellapont." Sitten emännän poistuttua ja suljettua oven hän kääntyi tiukasti vieraansa puoleen. "Toivoakseni ei mikään ole vinossa, sir?"
Mellapont tarttui lasiinsa, nyökkäsi sen laidan takaa, huomauttaen sisällön olevan hyvää, vanhaa ja voimakasta ja istuutui tuolille, viittauksella pyytäen isäntäänsäkin palaamaan samaan nojatuoliin, josta hän juuri oli noussut.
"Paljonkin on vinossa, Bartlett", sanoi hän. "Ja nyt olen tullut tapaamaan teitä, koska varmasti uskon teidän tietävän yhtä ja toista. Te voitte auttaa meitä tutkimuksissamme. Niinpä puhun teille suoraan. Minä tiedän hyvin paljon — teistä. Te olette ollut mukana eräissä kohtauksissa, jotka liittyvät Southernstowessa tapahtuneeseen murhaan. Sitä ei teidän kannata kieltää, Bartlett."
Bartlettin hermot, joita Mellapontin äkillinen ilmestyminen hänen turvapaikkaansa olivat järkyttäneet, alkoivat nyt rommin vaikutuksesta jälleen tyyntyä. Hän kävi varovaiseksi.
"Minä olen ehkä nähnyt ja tiennyt jotakin, herra Mellapont", sanoi hän.
"Se kello, esimerkiksi…"
"Saatte sivuuttaa nuo seikat kokonaan", keskeytti Mellapont. "Ne on jo selvitetty. Me saimme epäilemättä tietää totuuden kuullessamme Shelmoren selostuksen oikeudessa. Kight ja sisäkkö olivat ottaneet haltuunsa Deanen kalleudet siten kuin he tunnustivatkin, ja aikanaan heidät tutkitaan, todistetaan syyllisiksi ja tuomitaan. Mutta he ovat syyttömiä itse murhaan. Kuulkaahan nyt, Bartlett, minä kysyn teiltä suoraan, onko teillä minkäänlaista luuloa tai epäluuloa, kuka on syyllinen?"
"Minä en epäile sitä enkä tätä, herra Mellapont", vastasi Bartlett. "Siihen voidaan epäillä syyllisiksi vaikka kuinka monta ihmistä — syyttä. Minä en tiedä sen miehen murhaajaa, eikä minulla ole minkäänlaisia luulojakaan."
"Hyvä on!" sanoi Mellapont. "Siinä tapauksessa aion kysyä teiltä jotakin — kerrottuani teille muutamia asioita. Ja viimeinen ensin. Toissailtana menitte te, Bartlett, ja John Hackdale yhdessä rouva Champernownen taloon, Ashenhurstiin. Teidät otettiin vastaan. Te odotitte pienessä huoneessa hallin vieressä sen aikaa, jonka Hackdale viipyi rouva Champernownen luona salongissa. Hän haki sitten teidätkin hetkisen kuluttua sinne. Rouva Champernowne puheli teille molemmille ja sitten kirjoitti maksumääräyksen, antaen sen John Hackdalelle. Te poistuitte hänen kanssaan, mutta…"
Mellapont keskeytti tahallaan. Hän katseli tutkittavaansa terävin silmin ja huomasi, että hänen ensimmäiset sanansa olivat hämmästyttäneet Bartlettia. Mutta hän näki myös, että sitten kun ensi järkytys oli mennyt ohi, sitä seurasi mielihyvää ja luottavaista varmuutta osoittava ilme. Näytti siltä kuin Bartlett olisi sanonut itselleen: "No niin, hän ehkä tietää niin paljon, mutta siinä onkin kaikki eikä se ole vielä mitään!" Ja hän jatkoi katsellen kuuntelijaansa vielä tarkemmin.
"Mutta minä tiedän enemmänkin", sanoi hän. "Seuraavana aamuna Hackdale vaihtoi maksumääräyksen rahaksi rouva Champernownen käyttämässä pankissa Southernstowessa. Se oli kirjoitettu tuhannelle punnalle, ja hän otti rahat seteleissä. Ja te, Bartlett, olette juuri sijoittanut tuhat puntaa pankkiin tilillenne, jonka olette avannut täällä Portsmouthissa Bartonin nimellä. Silloin maksoitte summan juuri samoilla seteleillä, jotka Hackdale nosti Southernstowen pankista — minä olen kirjoittanut niiden numerot muistiin lompakkooni. Nyt teen kysymykseni, Bartlett, ja pyydän teitä miettimään tarkasti vastaustanne. Miksi rouva Champernowne maksoi teille tuhat puntaa?"
Bartlett oli hyvin hämmästynyt, vieläpä pelästynyt tällä kertaa. Hänen kätensä vapisi laskiessaan lasin pöydälle.
"Meillä — meillä kaikilla on asioita, omia yksityisiä asioita, herra
Mellapont", änkytti hän. "Minä en ymmärrä…"
"Älkää kierrelkö, Bartlett!" keskeytti Mellapont. "Teillä ei ole minkäänlaisia asioita rouva Champernownen kanssa. Jos teillä olisi ollut liikeasioita hänen kanssaan, ei niitä olisi selvitetty niin salaisesti. Kuulkaahan nyt, minä olen lähestynyt teitä ystävälliseen tapaan — olkaa sen vuoksi järkevä ja kertokaa minulle totuus, koska se ajan oloon hyödyttää teitä. Teidän on paljon parempi olla lain ja meidän, poliisin, puolella kuin poiketa rikollisille poluille, Bartlett. Sanokaa rehellisesti, että saitte nuo tuhat puntaa vaikenemisestanne?"
"Soisin, että määrittelisitte tarkemmin tuon puhetapanne, herra
Mellapont", sanoi Bartlett. "Koettakaa!"
"Rahat maksettiin paljastamisen estämiseksi", vastasi Mellapont jyrkästi. "Te tiedätte jotakin!"
"Minä en tiedä, voisinko paljastaa ketään", vastasi Bartlett. "Enkä voisikaan!"
"Silloin teidän pitää kertoa minulle, miksi nuo rahat maksettiin", sanoi Mellapont. "Jos saitte ne rehellisestä liikeyrityksestä, jota teidän ei tarvitse hävetä, kertokaa minulle hyvässä luottamuksessa, eikä asia mene sen edemmäksi."
"Minulla ei ole siihen lupaa, herra Mellapont", vastasi Bartlett. "Sopimuksessa on aina pari osakasta. Jos otaksutaan, että olen toinen niistä, on vielä toinenkin olemassa. Vaikka olisinkin halukas kertomaan teille, niin voihan sattua, ettei toinen olekaan."
Mellapont kumartui eteenpäin takkamaton yli.
"Kuulkaahan nyt, Bartlett!" sanoi hän vakavasti. "Sallikaa minun lausua teille jotakin. Te olette joutunut perin vaaralliseen asemaan. En pelkää olla avomielinen teitä kohtaan — siksi selitänkin teille asioiden oikean laidan. Tehän tiedätte, että Deane löydettiin murhattuna, revolverilla ammuttuna, hiekkakuopasta juuri rouva Champernownen huvilan takaa, ja nyt kerron teille erinäisiä tosiseikkoja, jotka olemme saaneet selville. Deane tapasi rouva Champernownen silloin yöllä huvilan likellä — hänen oli nähty puhelevan rouvan kanssa. Revolveri, jolla hänet luultavasti ammuttiin, on löydetty rouva Champernownen hedelmätarhasta. Rouva Champernownella on poliisin antama lupakirja revolverin hallussapitoon, joten näin löydetty revolveri voi olla hänen. Muuten on olemassa päteviä syitä vakavaan epäluuloon rouva Champernownea vastaan, sillä niistä todistuksista päättäen, jotka sain käsiini tänä aamuna, hänellä on ollut hyvä syy toivoonsa päästä vapaaksi tuosta murhatusta miehestä tai vaientaa hänet. Kuunnelkaa siis, Bartlett, paljon tarkkaavaisemmin kuin milloinkaan ennen. Jos rouva Champernowne vangitaan tämän syytöksen perusteella ja jos hänet voidaan todistaa syylliseksi ja jos saadaan selville hänen antaneen teille rahaa, jotta pitäisitte suunne kiinni jostakin, mitä olette saanut tietää, teette itsenne osalliseksi — tiedättekö mihin, Bartlett?"
Bartlett kuunteli tarkkaavaisemmin kuin koskaan ja huomasi Mellapontin vähitellen pääsevän voitolle tässä suullisessa yhteenotossa. Mutta hän koetti vieläkin olla kohteliaan välinpitämätön.
"Minä en voi väittää tietäväni sitä, sir", vastasi hän. "Minähän en ole lakimies, herra Mellapont."
"Ette olekaan", myönsi Mellapont. "Mutta se väite ei auttaisi teitä missään paikassa. Jokaisen englantilaisen otaksutaan tuntevan lain, eikä hän voi teeskennellä tietämättömyyttä puolustuksekseen. Bartlett, tiedättekö te, mikä on rikostoveri?"
"En laillisessa merkityksessä, sir", sanoi Bartlett. "Silloin selitän sen teille", jatkoi Mellapont. "Rikostoveri on sellainen henkilö, joka, vaikka ei olekaan päärikollinen ja vaikka hän ei olisikaan ollut läsnä rikoksen tapahtuessa, kuitenkin on ollut jollakin tavoin osallinen siihen joko ennen tai jälkeen. Jälkeen — muistakaa se Bartlett — jälkeen yhtä hyvin kuin ennenkin. Mitä siis on olla rikostoveri teon tapahduttua? Teon tapahduttua tulee rikostoveriksi jokainen, joka auttaa tai koettaa suojella rikollista tai yrittää vapauttaa hänet, vaikka tietääkin rikoksen tapahtuneen. Painakaa se tarkasti mieleenne!"
"Minä en tiedä mitään rikosta tapahtuneen", sanoi Bartlett. "Enkä ole auttanut, vapauttanut tai suojellut ketään."
"Ettekö vaikenemisellannekaan?" kysyi Mellapont tiukasti. "Sanokaa nyt, miksi rouva Champernowne antoi teille tuhat puntaa. Bartlett, parasta olisi, että olisitte varovainen. Ajatelkaa jälleen."
Ja Bartlett ajatteli ainakin viisi minuuttia.
"Tarkoitatteko todella", sanoi hän vihdoin, "tarkoitatteko siis — ei mitään peloittelua, herra Mellapont, vaan että jos rouva Champernowne huomataan syylliseksi ja jos saadaan selville minun tietävän jotakin — jonkin mitättömän seikan — minua voidaan mahdollisesti syyttää siitä, mistä äsken puhuitte?"
"Kyllä", vastasi Mellapont. "Ihan varmasti! Jos tiedätte jotakin — vaikka perin vähäpätöistä — häntä vastaan ja salaatte sen meiltä, autatte ja suojelette häntä. Niin se juuri on."
"Te luulette siis häntä vastaan ilmenevän jotakin?" kysyi Bartlett levottomana.
"Kyllä, niistä erityisistä seikoista päättäen, jotka minulle kerrottiin tänä aamuna!" vastasi Mellapont.
Bartlett vaipui vielä kerran ajatuksiinsa. Jos rouva Champernowne todistettaisiin syylliseksi, mikä nyt näytti mahdolliselta, loppuisi hänen viikoittain maksettava eläkkeensä, ja toiselta puolen, jos hän kertoisi Mellapontille tietonsa, oikeuttaisi hänen ilmoituksensa vaatimaan neiti Prettyn lupaamaa palkintoa — ja yksi lintu pivossa on parempi…
"Herra Mellapont", sanoi hän äkkiä, "jos kerron teille kaikki tietoni, saanko luottaa vaikenemiseenne?"
"Saatte niin paljon kuin oikeus myöntää", vastasi Mellapont. "Varmasti!"
"En usko, että teidän tarvitsee mainita minun nimeäni ollenkaan", huomautti Bartlett. "Mutta eräs toinen seikka — jos nyt kerron teille kaikki, tahdotteko tukea vaatimustani, että saisin neiti Prettyn lupaaman toisenkin palkinnon? Hän tarjoaa tuhat puntaa jokaiselle, joka on nähnyt Deanen tai puhutellut häntä murhailtana."
"Sen kyllä voisin tehdä", sanoi Mellapont. "Minä suon neiti Prettyn rahat teille yhtä mielelläni kuin jollekin toiselle. Hän on jossakin määrin hölmö, minun mielestäni. No, Bartlett, näittekö hänet ja puhuttelitteko häntä?"
"Kyllä!" vastasi Bartlett vihdoin empimättä. "Kyllä, sir, ja siinä onkin kirjaimellisesti kaikki, mitä tiedän. Hän kohtasi minut North Barin läheisyydessä ja pyysi minua neuvomaan, missä oli Ashenhurstin kartano, rouva Champernownen huvila. Minä ilmoitin sen hänelle, ja hän lähti kävelemään sinne päin. Pari iltaa myöhemmin kuulin puhuttavan murhasta ja tiesin vainajan samaksi, joka oli pysäyttänyt minut, koska tuntomerkit sopivat niin hyvin häneen. Mutta heti sen jälkeen tapasin John Hackdalen, joka silloin toimi ylimääräisenä poliisina ja oli kierroksellaan. Minä kerroin hänelle samoin kuin nyt teille. Hän pyysi minua pitämään suuni kiinni ja antoi minulle luullakseni kaikki taskussaan olevat rahat. Seuraavana päivänä — illalla — hän tuli luokseni sataviisikymmentä puntaa mukanaan ja sanoi minulle, että jos tahdon matkustaa Amerikkaan ja jäädä sinne, hän sähköttää minulle yhtä suuren summan heti, kun kuulee minun nousseen maihin New Yorkissa. Minä lupasin, ja hän ehti juuri poistua luotani, kun kuulin neiti Prettyn tarjoamasta palkinnosta. Se kiihoitti minua, ja sen sijaan, että olisin matkustanut Southamptoniin, tulinkin tänne odottamaan ja tutkimaan lehtiä. Minun pitää kiittää vain sattumaa siitä tilaisuudesta, jolloin pääsin kellon ja molempien Chancellorin palvelijoiden, Kightin ja Sandersin, jäljille. Sitten sain neiti Prettyn lupaaman palkinnon — vainajan tavaroista luvatut tuhat puntaa. Kun matkustin Southernstoween sen asian vuoksi, näki John Hackdale minut ja hämmästyi, koska en ollutkaan matkustanut Amerikkaan. Hän vei minut rouva Champernownen kotiin, ja minä sain puhutella rouvaa hänen läsnä ollessaan, kuten jo kerroitte. Mutta rouva ei maininnut minulle sanaakaan, herra Mellapont — miksi tuli pitää suuni kiinni, vaan antoi minulle John Hackdalen välityksellä tuhannen puntaa ja lupauksen viikoittain maksettavasta eläkkeestä. Siinä on kaikki, mitä tiedän."
Mellapont ajatteli kiihkeästi. Hänen ajatuksensa olivat kohdistuneet pääasiallisesti John Hackdaleen. Hän muisti hiekkakuopan ympäristöineen kuuluneen John Hackdalen vartiopiiriin, muisti John Hackdalen löytäneen vainajan ja salanneen sen seikan, että hän tiesi erään miehen, Bartlettin, tavanneen Deanen ja puhuneen hänen kanssaan, mistä ehdottomasti selvisi, että John Hackdale oli pelannut kieroa peliä. Ja sitten hän äkkiä muisti myös, että John Hackdalellakin oli poliisin antama lupakirja revolverin hallussapitoon.
"Hm!" sanoi hän heräten mietteistään. "John Hackdale siis olikin päähenkilö tässä kaikessa viime keskusteluun saakka. Ja tähänkö todellakin sisältyy kaikki, mitä tiedätte, kaikki?"
"Kaikki, herra Mellapont", vakuutti Bartlett. "Tuntuu melko vähältä, vai mitä?"
"Kenties", mutisi Mellapont. "Sen saamme sitten nähdä." Hän veti kellonsa esille. "Minun pitää mennä asemalle ja palata Southernstoween", jatkoi hän. "Tulkaa tekin kävelemään, koska haluan tehdä teille vielä muutamia kysymyksiä."
Ja Bartlett meni hänen kanssaan, jolloin Simmons Hackdale, maleksiessaan kaduilla, sattui heidät huomaamaan. Hän näki heidän eroavan aseman sisäänkäytävän edustalla. Ja heti kun poliisimestari Mellapont oli astunut Southernstoween menevään junaan, valitsi Simmonskin itselleen paikan saman vaunun toisesta osastosta. Hänestä tuntui kuin hänen laisensa viekkaan kenraalin pitäisi olla läsnä taistelutantereella kuumimman ottelun aikana.