I

KUTSU KELLO KAHDELTA

Kerrankin oli sattunut jokin vika Hextallin avaimeen — tahi lukkoon, johon hän koetti sitä sovittaa. Harjaantuneena perin kärsivälliseksi nuori mies kulutti viisi minuuttia päästäkseen tästä pulasta. Olihan kello jo kaksi aamulla, eikä hän halunnut soittaa ovikelloa ja herättää kotiväkeään. Ja hänen seisoessaan siinä talonsa portailla, joskus luoden silmäyksen oikealle ja vasemmalle Wimpole-kadun valoihin ja varjoihin, tuntui hänestä kummalliselta, että tämän piti tapahtua ensimmäisenä yönä, jolloin hän kuuden viime kuukauden aikana oli jäänyt kaupungille.

Joku voisi ehkä sanoa, ettei kyvyttömyys pistää avainta lukkoon ollut mikään tavaton seuraus ulkona vietetystä yöstä. Mutta kukaan, joka tunsi Hextallin, ei olisi yhdistänyt sattunutta vaikeutta hänen huvitteluunsa. Hän olikin vain tahtonut virkistää itseään ottamalla osaa vuosipäivällisiin eräässä tieteellisessä yhdistyksessä, johon hän kuului. Kun päivälliset olivat päättyneet, oli hän lähtenyt erään entisen opintotoverinsa mukana tämän kotiin polttamaan piipullisen ja tarinoimaan ja jotakin uutta teoriaa pohtiessa viivähtänyt pikkutunneille asti. Nyt hän oli hyvin väsynyt ja uninen, ja tunsi taipumusta kiroomaan juuri tämän erikoislukon keksijää — amerikkalaisen kojeen, joka vasta äskettäin oli oveen kiinnitetty. Kun läheisen kirkon kello löi kaksi, luopui hän ponnistuksistaan ja soitti ovikelloa. Samalla hetkellä ilmestyi nurkan takaa eräs mies juosten ja huohottaen.

Hextallin talo oli kadun kulmassa, ja juuri siinä paloi kaasulyhty. Sen keltaisessa valossa loi Hextall uteliaan silmäyksen juoksevaan ja huohottavaan mieheen. Tämä oli kookas seurustelupukuinen mies; hänellä oli hyvin leveät ja lihavat kasvot, jotka tällä hetkellä loistivat ikäänkuin pelosta tahi mielenliikutuksesta kalpeina. Miehellä ei ollut hattua päässä. Hänen korkealla, paljaalla otsallaan Hextall huomasi suurten hikipisarain kihoavan ja vierivän. Vaistomaisesti kohotti juoksija pullean kätensä ja pyyhkäisi ne pois, samalla mutisten itsekseen. Sitten hän äkkiä huomasi oven varjon puolittain katkeaman Hextallin ja hyökkäsi eteenpäin tempoen ja nytkäytellen ruumistaan kovassa kiireessä. Hän loi terävän silmäyksen Hextallin pitkään vartaloon, katsahti pikaisesti taloon ja lähestyi. Sillä välin Hextall, jolla oli terävä huomiokyky, luokitti tulijan kellarimestariksi tahi uskotuksi palvelijaksi, jollaisen merkit esiintyivät selvästi hänen suurissa, veltoissa kasvoissaan.

"Anteeksi, sir", huohotti mies. "Oletteko lääkäri?"

"Olen", vastasi Hextall.

"Voitteko lähteä kanssani, sir — tähän lähelle? Minä — minä olen hakemassa lääkäriä. Nyt heti, olkaa hyvä, sir!"

"Olitteko menossa kutsumaan jotakin määrättyä lääkäriä? Onko teillä joku perhelääkäri?" kysyi Hextall.

"Ei, sir, koskaan ennen ei ole ollut tarvetta", vastasi mies. "Olisin iloinen, jos te, sir, tulisitte nyt heti kanssani. Se on ihan nurkan takana — yksi noista Queen-Annekadun uusista asuinrakennuksista — herra Tressin luo, sir."

"Minä tulen — heti kun palvelijani avaa oven", sanoi Hextall levollisesti. "Sillä aikaa voitte kertoa, mikä on hätänä."

Mies vilkaisi hermostuneesti autiolle kadulle, ikäänkuin olisi pelännyt kuiskatakin sen valoille ja varjoille. Taas hän pyyhki otsaansa siirtyessään lähemmäksi nuorta lääkäriä.

"Tapaturma, sir, — vahingonlaukaus — revolveri laukesi", vastasi hän matalalla äänellä. "Ja se on nainen."

"Nainen?" virkkoi Hextall.

"Herra Tressin sisar, sir, nuori neiti."

Tällöin aukeni ovi, ja Hextall kehoitti miestä seuraamaan sisälle. Hän meni suoraan eteishallin lävitse vastaanottohuoneeseensa, väänsi sähkövalon palamaan ja, siepattuaan käteensä salkun, joka oli valmiina kaiken varalta, avasi sen ja silmäsi sen sisältöä. Sanantuoja seisoi tarkastellen hänen puuhiaan ja hengähti.

"Mihin kohtaan tuo nuori neiti on haavoittunut?" kysyi Hextall koneellisesti.

"Minä — minä luulen olkapäähän, sir — en ole oikein varma. Siihen tahi käsivarteen jollakin tavalla, sir", vastasi mies. "Minä en tietystikään ollut läsnä."

"Kuka on hänen luonaan?" tiedusti Hextall.

"Siellä on hänen veljensä, herra Tress, sir", vastasi toinen hieman hämillään. "Ja — ja muutamia toisia herroja."

"Eikö ketään naista?"

"Ei naista, sir."

Hextall otti salkun, johon oli pannut muutamia lisätarvikkeita.

"No niin — sairaanhoitajattaren saamme viidessä minuutissa", virkkoi hän. "Lähtekäämme siis."

Mies seurasi häntä ulos huoaten ilmeisesti huojentuneena ja päästyään hiljaiselle kadulle pyyhkäisi uudelleen otsaansa.

"Saattoipa tuo minut suunniltani, sir", sanoi hän kuin anteeksi pyytäen. "Järkyttävä tapaus, sir!"

"Teidän olisi parempi selittää minulle, kuinka se tapahtui", huomautti Hextall. "Rohkenen olettaa teidän varsin hyvin tietävän, että voitte lääkärille kertoa kaikki."

"Minä en tiedä kuinka se oikein tapahtui, sir", vastasi mies. "Minä tiedän ainoastaan — että se tapahtui. En ole ollut herra Tressillä kauvan — vasta muutaman kuukauden — enkä tiedä paljoakaan heistä. Nähkääs, hän on hyvin rikas nuori herra ja omistaa kauniin kartanon — Lynne Courtin — Surreyssä, ja pari kuukautta sitten hän vuokrasi ja kalusti tämän asuinhuoneiston. Hän — no, se on totta, on pitänyt hauskaa melkolailla, sir. Ja tänä iltana hänen sisarensa, neiti Paquita —"

"Paquita?" toisti Hextall tahtomattaankin.

"He ovat puolittain ulkomaalaisia, sir", selitti mies. "Puolittain espanjalaisia, luullakseni. Hän saapui eilisiltana Lynne Courtista ja ilmoitti asettuvansa tänne. En luule herra Tressin siitä oikein pitäneen, mutta siitä huolimatta hän vei sisarensa ulos päivälliselle ja teatteriin. Heidän palattuaan saapui myöhään yöllä, kuten monasti ennenkin, pari kolme herra Tressin ystävää. Neiti Paquita meni levolle — silloin oli puoli yksi. Minun oli kuitenkin valvottava. Vähää ennen kello kahta, torkkuessani tarjoiluhuoneessa, kuulin laukauksen. Sitten ilmestyi luokseni herra Kesteven — hän on herra Tressin läheinen ystävä — ja ilmoitti, että oli sattunut tapaturma ja neiti Tress oli ampunut itseään, ja lähetti minut hakemaan lääkäriä."

"Ampunut itseään, niinkö?" virkkoi Hextall.

"Niin hän sanoi, sir — mutta ei vaarallisesti. Nyt olemme perillä, sir".

Hän oli opastanut Hextallin kadunkulman toiselle puolelle muutamien äsken rakennettujen talojen likelle ja joudutti nyt lääkäriä yövartijan ohitse, iskien tälle merkitsevästi silmää, porrasjakson päässä olevalle ovelle, jonka eteen hän hetkeksi pysähtyi. Hän loi seuralaiseensa puhuvan silmäyksen.

"He kaikki ovat jonkun verran — ymmärrättehän, sir", virkkoi hän. "Minä tarkoitan, kaikki herrat ovat ryypiskelleet melkoisesti, paitsi herra Kesteven. Hän ei koskaan pidä siitä. Mutta ehkäpä tämä tapaus on heidät selvittänyt."

Hextall nyökkäsi ääneti ja seurasi opastaan himmeästi valaistuun ja rikkaasti kalustettuun eteishalliin, jonka tammilaudoituksessa oli useita ovia. Mies veti niistä erään hieman raollaan olevan auki, ja lääkäri astui häikäisevään valoon näyttämölle, joka millä muulla hetkellä hyvänsä olisi vaikuttanut häneen puolittain teatterimaisella asullaan. Todellakin, jos äkkiä olisi esirippu vedetty ylös paljastamaan hänelle, mitä hän nyt näki, niin hän olisi väittänyt sen olevan näyteltäväksi järjestetyn kohtauksen. Paitsi yhtä eroavaisuutta — hänen terävä lääkärinsilmänsä huomasi heti lämpöistä ja valkoista ihoa pitkin virtaavat veripisarat.

Hän seisoi hetkisen tuijottaen siihen, mitä oli hänen edessään; hänen takanaan mutisi opas hämillään. Heidän ja erittäin sopusuhtaisen, aistikkaasti koristetun ja kalustetun huoneen muun osan keskivaiheilla, värillisten lamppujen hehkun puolittain valaisemana, seisoi tyttö, joka toisella kädellään nojasi korkean kaapin sivuun ja toisella ojensi ilkeän uhkaavasti revolveria.

Tyttö näytti olevan kahdeksantoista tahi kahdenkymmenen ikäinen, ja hänen epäenglantilaisen häikäisevän kauneutensa teki tällä hetkellä erittäin huomattavaksi kalpeus, jota korostivat viehättävän pään ympäri raskaiksi sykkyröiksi kootut tummat hiukset. Hän oli hieman keskikokoa pitempi solakka ja notkea vartaloltaan, yllään iltapuku, jonka paljaaksi jättämästä, kaappiin nojaavasta käsivarresta tihkui punaista verta. Hextallin astuttua huoneeseen, loi tyttö häneen nopean silmäyksen tummista silmistään, jotka silloin leimusivat suuttumuksesta, mutta tuokion verran tarkastettuaan vierasta kääntyi jälleen tuijottamaan neljään mieheen, jotka joko seisoivat tahi istuivat huoneen toisella puolella sijaitsevan, viheriällä veralla katetun pöydän takana. Pöydällä oli muutamia kortteja ja kapineita, jotka osoittivat, että joku oli äkkiä keskeyttänyt hyvin tunnetun uhkapelin.

Hextallin nopeat silmät seurasivat tytön katsetta. Suoraan tytön edessä pelipöydän vieressä, tarkaten valppaana ja valmiina jokaista hänen liikettään, seisoi kookas, sileäksi ajeltu, teräväkasvoinen mies, jonka jännitys nähtävästi laukesi Hextallin tultua. Hän oli hyvännäköinen ja ilmeisesti älykäs ja neuvokas. Ja kun hän oli yhtä ilmeisesti selvä ja täysin tolkullaan, oletti Hextall hänet heti herra Kesteveniksi, josta palvelija oli puhunut. Sitten hänen katseensa siirtyi Kestevenin ohitse takan luokse, missä eräs nuorempi mies istua retkotti nojatuolissa. Yhdennäköisyyden perusteella Hextall päätteli hänet tytön veljeksi. Hän oli ojentanut jalkansa suoriksi ja työntänyt kädet syvälle housuntaskuihin. Leuka oli painunut rintaa vasten; suu oli hieman raollaan; sameat ja tylsät silmät suuntautuivat tyttöön, ikäänkuin huumaantuneet aivot niiden takana olisivat yrittäneet käsittää mitä oikeastaan oli tekeillä. Puoleksi palanut sikari virui matolla nuoren miehen jaloissa; hänen leveällä, hohtavan valkoisella paidanrintamuksellaan oli viinipilkkuja. Ja keskellä hiljaisuutta, joka nyt vallitsi huoneessa, hän äkkiä ummisti silmänsä ja alkoi kuorsata.

Siellä oli vielä kaksi muutakin henkilöä — vieraspukuisia nuorehkoja miehiä, jotka seisoivat takalistolla lähekkäin kuiskutellen. Hextall oletti heidät heti ulkomaalaisiksi, vaikkei ollutkaan varma heidän kansallisuudestaan. Toinen nähtävästi tyynnytteli ja suostutteli; toinen kuunteli ilmeisen vastahakoisena. Jälkimäinen oli tummaihoinen, yrmeännäköinen mies ja silmäili olkansa yli vihaisesti tyttöön, ikäänkuin hänelle tapahtuisi jotakin vääryyttä. Hextall huomasi, että juuri tätä miestä tyttö pääasiallisesti piti silmällä.

Tämän kaiken näkivät lääkäri ja kamaripalvelija heti huoneeseen tultuaan. Hextall käsitti tilanteen silmänräpäyksessä. Arvelematta hän astui tytön luokse ja ojensi kätensä.

"Antakaa minulle tuo revolveri ja sallikaa minun tutkia vammaanne", sanoi hän päättävästi.

Paquita Tress ojentautui kuullessaan äkillisen, kylmällä äänellä lausutun käskyn. Hän silmäsi Hextallia ylhäältä alas; sitten ilmestyi hänen otsalleen kiusaantumisen ryppy, ja hän muutti hieman asentoaan.

"En ennenkuin nuo miehet luovuttavat takaisin rahat, jotka he ovat saaneet veljeltäni", vastasi hän jyrkästi. "Tuo mies tuolla, erikoisesti — hän on petturi!"

Pöytään nojaava pitkä mies käänsi päätään ja kuiskasi jotakin taempana kiukuttelevalle miehelle. Sitten hän astui esille, heikosti hymyillen.

"Täällä on tapahtunut vähäinen häiriö", virkkoi hän sovittavasti, samalla kumartaen Hextallille. "Neiti Tress sai päähänsä ajatuksen, että hänen veljensä ja vieraiden peli oli epärehellistä, minkä johdosta hän sekaantui asiaan, valitettavasti, uhaten väkivallalla. Hänen omaa parastaan tarkoittaen minä yritin ottaa häneltä revolveria. Kamppailussa se laukesi, ja minä pelkään, että hänellä on haava."

"Ja myöskin revolveri", lisäsi tyttö uhmailevasti naurahtaen. "Ja minä pysyn sanassani! Älkää välittäkö hänestä", jatkoi hän kääntyen hetkiseksi Hextalliin päin ja viitaten kookkaaseen mieheen ylenkatseellinen ilme kasvoillaan. "Hän on yhtä kehno kuin toisetkin — kehnompikin! Tuo mies tuolla takana ei poistu täältä, ennenkuin panee rahat takaisin pöydälle — minä olen pitänyt häntä silmällä. Jos kukaan teistä — kuka tahansa! — rohkenee vielä koskea minuun, niin minä ammun kuoliaaksi!"

Kookas mies katsoi lääkäriin, hymyili ja kohautti olkapäitään. Sitten hän kääntyi ja astahti pari askelta peremmällä olevia miehiä kohti. Tällöin Hextall uudelleen puhutteli tyttöä.

"Teidän olisi parasta noudattaa neuvoani", sanoi hän rauhallisesti. "Te ette saa aikaan mitään hyvää, ja teidän haavanne saattaa olla vakavampi kuin luulettekaan."

"Minä kyllä tiedän, millainen se haava on", tiuskasi hän. "Minä sain kuulan olkapäähäni, jos tahdotte tietää. Mutta mitä sanoin, sen minä sanoin, ja minä teen mitä uhkasinkin, ellei… katsokaahan tuota!" huudahti hän äkkiä, osoittaen nojatuolissa nukkuvaa veljeänsä. "Luuletteko, että hän kykeni pelaamaan? He ovat petkuttaneet häntä — kaikki nuo!"

Kookas mies tuli takaisin toisten seuraamana — synkkäsilmäinen ilmeisesti vimmoissaan.

"Neiti Tress liioittelee", sanoi kookas mies levollisesti. "Petkutusta ei ole tapahtunut. Mutta rauhan ja hiljaisuuden vuoksi tämä herra jättää pöydälle herra Tressiltä voittamansa rahat. Me toiset emme voittaneet, vaan hävisimme. Jättäkää siis rahat ja lopettakaamme tämä juttu", jatkoi hän kääntyen kiukuttelevaan mieheen. "Kiiruhtakaa!"

Puhuteltu murisi ja ärisi, mutta sitten äkkiä työnsi kätensä taskuunsa, veti sen ulos täynnä seteleitä ja kultaa, heitti ne pöydälle ja kääntyi ovelle hiljaa kiroten. Hänen toverinsa seurasi; palvelija riensi ääneti heidän edellään salin läpi, auttoi heitä saamaan hattunsa ja päällystakkinsa ja päästi heidät ulos. Salissa oli nyt hiljaista, eikä kuulunut muuta kuin nuoremman miehen kuorsaus.

"Antakaa minulle nyt tuo revolveri", sanoi Hextall. "Antakaa!"

Vastauksen asemasta Paquita Tress äkkiä pudotti revolverin lattialle ja kaatui sitten itse pyörtyneenä.