IV
KUKA ON KESTEVEN?
Kun Paquita, hymyillen ja tottelevaisena oli poistunut hoitajattarensa seurassa, jolle nyt oli ystävällinen niinkuin sisarelleen, vetäytyi Hextall ruokasaliinsa ja katsoi kätensä selkään. Hän oletti yhä vieläkin tuntevansa siinä Paquitan lämpöisten huulten kosketuksen. Hän pelkäsi kohdata omia silmiänsä tulisijan yläpuolella sijaitsevassa peilissä. Ja hänen kätensä vapisivat, kun hän tarttui mielipiippuunsa ja koetti sitä sytyttää.
"Hyvä Jumala!" hän mutisi. "Saanko minä aivopehmennyksen? Ja — minä olen luvannut auttaa häntä! Häntä!"
Hän oli sytyttänyt useita tulitikkuja ja heittänyt ne pois ennenkuin sai piippuunsa tulen, ja kun vihdoin tupakka paloi, kävi hän niin hajamieliseksi, että se pian uudelleen sammui. Silloin hän hiljaa kiroten viskasi piipun pois ja meni vuoteeseen.
"Paquita", hän muisteli kallistaessaan päänsä tyynylle. "Paquita on hyvin ihana — ja hyvin vaarallinen. Olenpa hyvilläni, milloin Paquita palaa Lynne Courtiin."
Mutta samaan aikaan Paquita oli lähellä, ja tohtorin oli kohdattava hänet ainakin kahdesti vuorokaudessa. Seuraavalla käynnillä hän tapasi tytön paljon taipuvaisempana noudattamaan määräyksiä ja iloisemmalla mielellä; ilmeisesti oli sydänyön keskustelu hänen kanssaan aiheuttanut Paquitan elämänkatsomuksessa muutoksen. Luonteeltaan teeskentelemättömänä ja tulisena hän ei viivytellyt osoittamasta, että hän piti tohtoria ystävänä, ja Hextall käsitti, että hänen odotettiin täyttävän lupauksensa vilpittömällä ja ritarillisella tavalla.
"Mutta meidän on toimittava varovasti", sanoi hän ehkäistäkseen tyttöä odottamasta liikoja. "Tiedättekö missä nuo kaksi ovat?"
"Oh, kyllä minä tiedän!" vastasi tyttö. "Fowler — se on Darrellin palvelija — ilmoitti minulle aamulla. On saatu selville, että Kesteven soitti eilisiltana Darrellille Brightonista, jolloin Darrell keksi selityksen Fowlerille ja läksi heti sinne, jättäen Fowlerin huoneiston hoitajaksi. Tietysti hän ilmoitti matkustavansa liikeasioille ja palaavansa mahdollisimman pian, mutta minä tiedän mitä se merkitsee. He viipyvät siellä niin kauan kuin heillä on lystiä, jonka jälkeen menevät Lynne Courtiin, ja kun minä palaan sinne, löydän minä talon täynnä tuota tavallista ihmislajia. Vaan mitäpä tuosta! Olenhan varma teidän avustanne."
Hextall jätti hänet, tuntien luvanneensa enemmän kuin helposti voi täyttää. Darrellin laisen nuoren miehen parantaminen ja hyveentielle saattaminen oli vaikea tehtävä, eikä hän nykyhetkellä tietänyt miten siihen olisi ryhdyttävä. Ollen verrattain hyväuskoinen, hän taipui omaksumaan saman kannan kuin lakimiehetkin, joihin Paquita oli vedonnut ja joilta hän oli saanut niin niukasti myötätuntoa. Juttuhan ei ollut mitenkään harvinainen tahi erikoinen — se oli vain tavallinen tarina rikkaasta nuorukaisesta, joka oli joutunut rosvojen pariin, joiden tarkoitusperiä hän ei kyennyt tajuamaan eikä omannut riittävää halua suojelemaan itseään. Kaikissa näissä tapauksissa oli kaksi mahdollisuutta — Darrell Tress ehkä äkkiä kyllästyy epäilyttävien huvitusten liiallisuuteen, tempautuu niistä irti ja parantuu, tahi hän vajoaa pohjaan ennenkuin kukaan ehtii häntä parantamaan. Mutta Hextall tunsi riittävästi elämää ollakseen vakuutettu, että kaikissa tapauksissa tulisi Kesteven, jos hän nimittäin oli haukka kuten asianhaarat näyttivät viittaavan, tekemään voitavansa kyyhkysensä kynimisessä ennenkuin tämä pääsisi hänen kynsistään.
Hänen poistuessaan sinä aamuna huoneustosta kohtasi Fowler hänet eteisessä ja katsoi häneen merkitsevästi.
"Haluatteko puhua minulle?" kysyi Hextall, tulkiten katseen keskustelun pyynnöksi.
"Parisen sanaa, jos sallitte, sir", virkkoi Fowler. Hän meni edellä nähtävästi häntä varten varattuun pieneen huoneeseen ja sulki oven. "Se on tuon toissayönä näkemänne johdosta, sir", hän jatkoi. "Ajattelin, että oli parasta mainita siitä teille, koskapa te neiti Tressin hoitajana ette halua häntä häirittävän."
"No, mitä se on?"
"Näittekö te, sir, tuon miehen, joka pani rahat pöydälle?" kysyi
Fowler. "Sen tummakasvoisen veitikan pienine suippoine viiksineen?"
"Minä näin."
"Hän oli täällä eilisiltana. Minulla oli kova urakka, ennenkuin sain hänet poistumaan. Hän tahtoi tavata herra Kesteveniä. Se oli heti sen jälkeen kun herra Tress oli matkustanut. Minä — minä pelkään, sir, että me saamme tuosta miehestä harmia."
"Miten?" kysyi Hextall.
"Hän sanoi, että Kesteven pakotti hänet antamaan rahat takaisin — jotka hän vannoi voittaneensa rehellisesti — jotta neiti Paquita rauhoittuisi, ja että herra Kesteven lupasi kohdata hänet eilen puolenpäivän aikaan ja palauttaa rahat. Se on totta, että Kesteven pisti ne taskuunsa senjälkeen kun te ja hoitajattaret olitte vieneet neiti Paquitan huoneeseensa — minä näin hänen ne ottavan ryhtyessäni järjestelemään huonetta kuntoon. Mutta tuo mies väitti, ettei Kesteven saapunutkaan kohtauspaikalle. Ja niin hän tuli tänne häntä tapaamaan — ja kylläpä hän olikin raivoissaan! Kuten jo sanoin, minulla oli kova työ ennenkuin sain hänet poistumaan. Ja — hän poistui uhkaillen, sir."
"Kuinka uhkaillen?"
"No, hän uhkasi, että ellei herra Kesteven palauta heti rahoja, ilmoittaa hän poliisille tuon revolverijutun ja syyttää Paquitaa henkensä uhkaamisesta. Ja minä en tiedä, sir, missä Kesteven tai herra Tress ovat."
"Luulin heidän olevan Brightonissa", sanoi Hextall.
"Ei, sir! Minä sanoin Paquitalle niin — minun oli hänen rauhoittamisekseen jotakin sanottava. Herra Kesteven matkusti eilen puolen päivän aikaan ja soitti herra Tressille illalla kello seitsemän tienoissa, ja herra Tressillä oli pari matkalaukkua valmiina ja hän matkusti autolla jonnekin, luullakseni, kohtaamaan häntä. Mutta minä en tiedä missä he ovat. Mitä minun on tehtävä, jos tuo mies tulee uudelleen, sir?"
"Tunnetteko hänet?" kysyi Hextall.
"En, sir, minä en tunne. Täällä kyllä käypi pelaamassa eräs ryhmä, mutta hän ei ole kukaan siitä — hän ei ole ollut milloinkaan täällä ennen tuota yötä. Minä en tuntenut häntä enemmän kuin tuota toistakaan miestä — hänkään ei ole koskaan ennemmin ollut täällä. Herra Kesteven toi heidät molemmat — he tulivat kolmisin heti herra ja neiti Tressin palattua teatterista."
"Ettekö edes tiedä heidän nimiään?"
"En edes sitä, sir. Minä tunnen joukon — suuren joukon! — kaupungin herroja, mutta milloinkaan en ole nähnyt kumpaakaan noista kahdesta — en milloinkaan."
"Oliko suurempikin rahasumma kysymyksessä?" kysyi Hextall.
Fowler hymyili.
"Ennenkuin Kesteven ne korjasi pois, huomasin useita sadan punnan pankkiseteleitä joukossa, sir", hän vastasi. "He pelasivat suurilla panoksilla, sir, hyvin suurilla todellakin — en koskaan ole nähnyt sellaista. Tietenkään ei minun sopisi tehdä huomautuksia, mutta minä vedän omat johtopäätökseni, ja olipa jo aika että herra Tress sai puolustajan."
"Ketä vastaan!" tiedusti Hextall. Hän vihasi ja inhosi koko tätä likaista paljastusta ja hän tunsi eräänlaista pahoinvointia kysellessään — mutta Paquita oli lähellä ja hänen tytölle antamansa lupaus oli velvoittavana hänen tietoisuudessaan.
Palvelija irvisti ja heilautti päätään.
"Kesteveniä!" hän virkkoi. "Kesteveniä! Hän on saanut nuoren isäntäni valtoihinsa ja kynii häntä — niinkuin te kynisitte kananpoikaa!"
Hextall katsoi jonkun hetken ääneti palvelijaan. Hän tiesi, että tämän luokan palvelijat olivat täysin tietoisia isäntäväkensä asioista; Fowler näytti kyllin vanhalta ollakseen monen salaisuuden haltijana. Puhuessaan Kestevenistä oli hänen nuoreen tohtoriin kohdistuneissa silmissään ymmärtävä välke, ja Hextall, niin vastenmielistä kuin se olikin, ei voinut olla varteenottamatta viittausta.
"Kun te kerran olette sanonut noin paljon", hän huomautti, "niin minä voin yhtä hyvin ilmoittaa teille, että neiti Tress on minulle valittanut siitä vaikutuksesta, joka Kestevenillä on hänen veljeensä. Hän näkyy ajattelevan —"
Fowler hieman naurahti.
"Oh, minä tiedän, sir! Minä olen ollut Lynne Courtissa useita kertoja.
Minä säälin neiti Paquitaa sydämeni pohjasta. Oh — niin!"
"Tiedättekö mitään Kestevenistä?" kysyi Hextall. "Te sanoitte tuntevanne koko joukon kaupungin herroja. Tunsitteko hänet, kun hän saapui ensi kerran tänne?"
"Kummallista kyllä, sir — en! Minä olen aikoinani tuntenut paljonkin hänen laisiaan — tiedättehän, sir, sellaisia miehiä, jotka kiintyvät rikkaisiin nuorukaisiin ja imeytyvät heihin niinkuin iilimadot kunnes ovat imeneet heidät kuiviin — haukkoja, kuten heitä nuoruudessani nimitettiin. Mutta häntä minä en tuntenut — ja mikä vielä ihmeellisempi, ei kukaan minun ystävistänikään häntä tuntenut. Me keskustelimme — kuten herrojen palvelijat keskustelevat, sir, tokko kukaan häntä tuntisi — mutta ei kukaan meistä tunne Kesteveniä. Me emme voi muistaa häntä. Minulla on ystäviä, jotka tuntevat jokaisen tuollaisen miehen West Endin hienostokorttelissa, ja minä olen osoittanut Kestevenin heille; kukaan ei tunne häntä."
Hextall tunsi nyt jo joutuneensa pitkälle asioihin, joten hän rupesi arastelematta jatkamaan kyselyjään. "Tiedättekö miten ja milloin herra Tress kohtasi hänet?"
"En varmasti, sir", vastasi Fowler. "Se on — miten he kohtasivat. Minä kyllä tiedän, milloin se tapahtui. Herra Tress oli juuri ottanut minut palvelukseensa: hänellä oli siihen aikaan viime talvena huoneusto Carlton-hotellissa. Hän matkusti Newburyn esteratsastuskilpailuihin pariksi päiväksi ja asui Readingissa — minä en ollut hänen kanssaan, sillä minä olin ankarasti vilustunut. Sieltä tullessaan hän toi Kestevenin — eikä tämä senjälkeen enää hänestä eronnut. Silloin he siis kohtasivat, sir; mutta miten he kohtasivat tahi kuka heidät teki tuttaviksi, sitä minä en tiedä. Minä oletan, että he aivan yksinkertaisesti löysivät toinen toisensa — kilpa-ajoradalla."
"Rohkenen sanoa, että te voitte vastata kysymykseen, joka mahdollisesti on hyvin epäsovelias", huomautti Hextall. "Missä tilassa Kesteven oli tänne saapuessaan? Minä tarkoitan — miltä hän teistä näytti? Oliko hän hyvin puettu — näyttikö hän olevan hyvissä varoissa?"
Palvelija nauroi ivallisesti.
"Hän oli kyllin hyvin puettu, sir", vastasi hän, "mutta se olikin hänen ainoa pukunsa: ensiluokan villapuku. Se ja soma päällystakki sekä hyvillä liinavaatteilla ja pukeutumisvälineillä täytetty pieni matkalaukku — siinä kaikki mitä tullessaan toi. Mutta", hän lisäsi silmää iskien, "parin viikon kuluttua oli hänellä jo yllin kyllin — ainakin enemmän kuin mitä tusinalliseen hänen matkalaukkuunsa olisi mahtunut!"
"Tarkoitatte — herra Tressin kustannuksella?" esitti Hextall.
"Aivan niin, sir — herra Tressin kustannuksella. Minä tietenkin tiedän, sillä kauppiaat puhuvat. Herra Tress vei hänet kaikkien hankkijoittensa luokse — vaattureille, sukkakauppaan, suutarille, hattuliikkeeseen — kaikki he lähettivät laskunsa herra Tressille. Herra siunatkoon, sir!" huudahti Fowler. "Ei kukaan Piccadillyssa esiintyvä mies ole Kesteveniä paremmin puettu! Oh, hän kerää höyheniä pesäänsä, siitä ei ole epäilemistäkään! Julkea herra, sir, ja ovela. Nauttii lasillisesta hyvää viiniä ja tuntee mikä on hyvää, mutta ei koskaan maista väkijuomia aterioitten väliaikoina, ja aterioidessaankin varsin kohtuullisesti. Hän ei ole niitä miehiä, jotka heti aamulla tahtovat konjakkia ja soodavettä tahi samppanjapuolikkaan — kiinalainen tee tahi hyvä kahvi on hänen merkkinsä. Ovathan miehen ainoana pääomana hänen aivonsa, sir — vai mitä?"
"Tarkoitatteko, että Kesteven osaa huolehtia omastaan?" virkkoi Hextall hymyillen.
"Ei kukaan paremmin, sir. Hänellä on aina järki tallella. Minä olen huomannut, että kun he aikovat pelata illalla täällä tahi Lynne Courtissa, niin ei Kesteven nauti väkijuomia edes ruokapöydässä. Ei missään nimessä! — hörppäys sitruunamehulla höystettyä kivennäisvettä on ainoa mitä hän tahtoo."
"Erästä seikkaa minä en oikein käsitä", huomautti Hextall. "Minä en ymmärrä, minkätähden hän viettelee herra Tressiä juopotteluun."
Fowler pudisti päätänsä.
"Sitä hän ei tee, sir — se minun on sanominen hänen puolustuksekseen", vastasi hän vilpittömästi. "Neiti Paquita syyttää häntä siitä, mutta hän on väärässä. Totuus on se, että herra Tress on joutunut siihen peliin jo ennenkuin Kesteven esiintyi näyttämölle. Tullessani hänen palvelukseensa, hän oli jonkun ajan asunut yksin tuossa huoneustossa, joka hänellä oli Carltonissa, ja minä huomasin, että hän oli ottanut tavakseen juoda kolmanneksen samppanjaa heti vuoteesta noustuaan. Nyt hän on jo pitemmällä, sir — väkevä konjakki ja soodavesisekoitus on nyt hänen aamujuomansa. Ei! — se ei ole Kestevenin syy! Minun mielipiteeni on — mutta mahdollisesti minulla ei ole oikeutta sen esittämiseen."
"Sanokaa vain mitä ajattelette", keskeytti Hextall. "Se ei mene pitemmälle."
"Nähkääs, minä luulen, että Kesteven näkee miten asiat ovat ja paikkaa kukkaroaan mahdollisimman nopeasti", vastasi palvelija. "Ja siksipä minä käsitän minkävuoksi hän toissayönä toi nuo kaksi miestä tänne — ja sitte jätti palauttamatta rahat tummalle miehelle, joka palasi tänne eilisiltana. Minä tunnen kaikki muut, jotka ovat käyneet täällä, mutta en noita kahta — heitä minä en tunne, ja olenpa vakuutettu, että on olemassa jotakin salaperäistä heissä ja tuossa yössä. Kuulkaahan, mitä minun on tehtävä, sir, jos tuo mies palaa? Varoitanko minä…?"
Samalla kuului ulko-ovelta ovikellon kilahdus. Fowler pyysi anteeksi ja meni avaamaan. Hetkistä myöhemmin hän palasi puistellen päätään.
"Tohtori, hän on taas täällä!" kuiskasi hän. "Hän on ovella ja se toinen mies on hänen seurassaan."