III
LOISTAVA KURJUUS
Hextall syöksähti lepotuolistaan harmistuneena murahtaen. Hän tempaisi huoneensa oven auki ja katsahti eteishalliin. Siellä seisoi hänen hoidokkinsa, jonka olisi tähän aikaan pitänyt olla vuoteessa sikeässä unessa, kovaäänisesti selittämässä palvelijattarelle että hänen oli välttämättömästi heti tavattava tohtori Hextall; hänen takanaan liehui nuorempi sairaanhoitajatar hätääntyneenä ja silminnähtävästi avuttomana itkien. Heti kun hän huomasi Hextallin, rupesi hän tälle selittämään:
"Minä en ole tähän syyllinen, tohtori", hän valitti väännellen käsiään.
"Minä en voinut pidättää häntä — hän tahtoi tulla!"
Paquita käänsi tähtiparin kaltaiset silmänsä ja hehkuvat kasvonsa Hextallin ankaroihin ja tyytymättömiin kasvoihin. Hän hymyili tavalla, joka olisi hellyttänyt askeetinkin ja astahti avonaista ovea kohti, jonka luona Hextall seisoi.
"Saanko tulla sisälle?" hän kysyi hartaasti. "Kaikki on hyvin — koko tämä hälinä on tarpeeton. Minä tahdon puhua teille — minun täytyy puhua teille! Eikö hoitajatar saisi istua jossakin odottamassa? Ja älkää olko hänelle vihainen — ei hän ole syyllinen. Ei kukaan voi minua vastustaa, jos minä jotakin tahdon."
Äänettömästi viitaten kehoitti Hextall hoitajatarta siirtymään viereiseen odotushuoneeseen; sitten hän otti Paquitan käsivarren ja talutti hänet tuolille, jonka hän vastikään oli jättänyt, sulki oven ja kohdisti tyttöön ankaran paheksuvan katseen, jonka säilyttämiseksi hän ankarasti ponnisteli.
"Sanonpa teille mitä seuraa!" sanoi hän äärettömästi pahastuneen rauhallisuudella; "jos te käyttäydytte näin, niin on teidän hyväntahtoisesti käännyttävä toisen lääkärin puoleen. Tarpeetonta on vihoitella hoitajattarelle, sillä te nähtävästi olette hillitön. Mutta te kohtelette häntä kovin huonosti, ja —"
"Minä hyvitän sen hänelle", virkkoi Paquita innokkaasti. "Minä annan hänelle — mitä hän vain tahtoo."
"Mikään antinne ei voi korvata menettelyänne", vastasi Hextall. "Ja minuakin te kohtelette huonosti. Mitä hyödyttää minun — mutta onhan hyödytöntä puhua teille. Oletteko te vielä vain lapsi? — koskapa menettelette näin tyhmällä ja itsepäisellä tavalla!"
Paquita kohotti häneen ihmettelevän katseensa. Hänen poskensa hehkuivat punaisina ja hänen silmänsä olivat tummat, kosteat ja täynnä valoa. Hän oli varmastikin ihanin nainen minkä Hextall oli koskaan nähnyt, joten hän, seisoessaan ja katsellessaan häntä, miltei unhotti kaiken muun paitsi sen.
Ylläpitääkseen asianmukaista tieteellistä arvokkuuttaan täytyi hänen ponnistella ja kääntää pois silmänsä tytöstä.
"Lapsellinen — lapsellinen käytös!" hän väitti. "Moista käyttäytymistä olisi saattanut odottaa kaksitoistavuotiaalta hemmoitetulta lapselta."
"Minä en ole kaksitoistavuotias hemmoiteltu lapsi!" huudahti Paquita. "Minä olen aikuinen nainen, jolla on maailman täysi suruja. Sentähden tulin luoksennekin. Koko tässä suuressa kaupungissa minä en tunne yhtään ristinsielua, jonka puoleen voisin kääntyä. Mutta jos te olette noin vihainen minulle, niin minä poistun."
Puhuessaan hän nousi, ja Hextall, joka kaikkien vanhanpojan kokelaiden tavoin oli merkillisen helläsydäminen, näki hänen suloisten huultensa värähtelevän ja muutamien suurten kyynelhelmien kihoavan silmiin. Hellästi hän painoi tytön takaisin tuoliin, siirsi toisen tuolin hänen viereensä ja tiedottomasti sovitti runsaan määrän myötätuntoa ja huolenpitoa ääneensä.
"Jaha!" hän kehoitti. "Mitä se on? Antakaa kuulua! Se helpottaa teitä."
Paquita kosketti silmiään hienolla pitsinenäliinallaan ja pudisti päätään.
"Darrel on mennyt!" hän sanoi.
"Veljenne!" huudahti Hextall rypistäen otsaansa. "Miksi — minä luulin hänen jäävän ja huolehtivan teistä?"
"Niin hän teki — muutaman tunnin", vastasi hän surullisesti. "Minä kyllä aavistin, ettei sitä kestäisi pitkälle. Enkö teille jo sanonut, että Kesteven on piru ihmishahmossa? Se hän on — ja minä tiesin, ettei Darrell saisi rauhaa ennenkuin — ennenkuin pääsi lähtemään hänen luokseen. Minä kyllä huomasin miten hän hyöri ja pyöri päästäkseen matkalle. Ja — ja vihdoin hän meni! Mitä te tekisitte, jos teillä olisi veli, jota te rakastatte hyvin suuresti ja jonka te näkisitte luisumassa suoraa päätä helvettiin?"
Kysymys sisälsi jotakin niin ehdottoman viatonta ja naivia, että Hextall töintuskin kykeni pidättämään hymyilyn. Mutta tytön yksinkertaisuus pakotti hänet vastaamaan hyvin vakavasti.
"Minä panisin taivaan ja maan liikkeelle pysäyttääkseni hänet."
"Minä olen pannut taivaan ja maan liikkeelle — mutta tähän asti siitä ei ole ollut apua", vastasi Paquita. "Minä olen rukoillut hänen tähtensä enemmän kuin minkään muun — minä olen tehnyt kaikki mitä vain olen voinut, joka mahdollisesti ei olekaan paljon. Ei mitään tulosta! — tähän mennessä. Tuo piru — Kesteven — on liikaa taivaalle ja maalle ja minulle, kaikki käärittynä yhteen myttyyn."
"Kuka on miehiään herra Kesteven?" kysyi Hextall. "Ja miten hän voipi vaikuttaa noin turmiollisesti veljeenne?"
"Antaisin mitä tahansa, jos saisin tietää kuka on Kesteven!" hän huudahti. "Mitä toiseen kysymykseenne tulee — niin hän aivan yksinkertaisesti on saanut Darrellin valtoihinsa, siinä kaikki. Ainoastaan saanut hänet valtoihinsa — ja menettelee nyt hänen kanssaan niin kuin haluaa. Ja hänen vaikutuksensa on paha — paha — paha!"
"Ehkäpä teette parhaiten, jos kerrotte minulle, kuinka hän on saanut veljenne valtoihinsa", esitti Hextall. Hän näki, että tyttö halusi puhua ja että hänen täytyi puhua, joten hän huomasi parhaaksi sallia sen tapahtua hänen mielensä kevennykseksi. Tosin tämä ei kuulunut hänelle, mutta hän käsitti, että ellei tyttö saanut keventää mieltään, niin hän rasittuisi kuumeiseksi. "Tunsiko veljenne herra Kestevenin ennen Englantiin saapumistanne?" hän kysyi. "Tahi onko hän äskeinen tuttavuus?"
"Minä kerron teille kaikki", sanoi tyttö odottamattoman kiihkeästi. "Sitähän varten minä tulinkin — minä olisin raivostunut, tahi minulle olisi tapahtunut jotakin muuta, maatessani tuolla innoittavassa huoneustossa, Darrellin ollessa poissa ja ainoastaan tuo hoitajatar nähtävänä. Sitäpaitsi minä tiesin voivani luottaa teihin — saavuttuanne eilisiltana minä tarkastin teidät hyvin. Minä luulen — minä luulen, että te olette ensimmäinen mies — mies! — jonka olen nähnyt Englantiin saavuttuani".
"Sitä minä en totisesti usko!" virkkoi Hextall yrmeästi hymyillen. "Toivokaamme teidän erehtyneen. Mutta nyt kertokaa minulle — mitä hyvänsä se lieneekin. Koska tämä kaikki on kovin tavatonta, enkä minä halua, että puhuisitte liiaksi — teidän pitäisi jo olla vuoteessa ja sikeässä unessa."
"Vuoteessa oleminen on minulle viimeaikoina merkinnyt koko yön makaamista valveilla", hän sanoi. "Ajatellen ja ajatellen, tiedättehän? No niin — mutta, nähkääs, te ette vielä tiedä mitään meistä. Meitä on kolme — Darrel ja minä sekä meidän pieni veljemme, Ronald — hän on vain seitsemän vuoden ikäinen. Englannissa emme ole olleet ennenkuin saavuimme tänne kahdeksan kuukautta sitten — se oli viime syyskuussa. Nähkääs, meidän isämme oli karjakartanon omistaja Etelä-Amerikassa — Argentinassa. Hän meni naimisiin espanjattaren kanssa — se selittää, mistä johtuu nimeni Paquita; se oli äitinikin nimi. Hän kuoli Ronaldin ollessa noin kahden vuoden ikäinen. Kolme vuotta myöhemmin kuoli sitten isäni, jonka jälkeen Darrell, vaikka hän olikin vasta poikanen, ryhtyi hoitamaan tilaa. Nähtävästi eivät asiat oikein luonnistuneet, koskapa me rupesimme tulemaan melkoisen köyhiksi — siellä vain ei ole köyhänä oleminen niin hirmuista kuin täällä Englannissa. Ja sitte — viime vuonna — me tulimme, oh, hirmuisen rikkaiksi! James-setä, jota emme olleet koskaan nähneet, kuoli ja jätti meille kaikki rahansa ja paikan, missä me nyt asumme — Lynne Courtin, Surreyssä. Niinpä me tulimme kotiin — ja nyt minä toivon, että olisimme pysyneet estanciallamme kuinka köyhinä hyvänsä, koskapa silloin Darrel ei olisi kohdannut Kesteveniä!"
"Missä hän tämän kohtasi — ja milloin?" kysyi Hextall pakotettuna johtamaan keskustelua.
"Minä en tiedä missä — mutta se tapahtui pian saavuttuamme. Nähkääs, James-setä, joka oli eläessään mahtava kauppias Lontoossa, jätti puolet rahoistaan ja Lynne Courtin Darrellille ja toisen puolen minulle ja Ronaldille. Asetuttuamme Lynne Courtiin käväisi Darrell usein Lontoossa, ja luullakseni hän silloin kohtasi Kestevenin jossakin. Kaikissa tapauksissa rupesi Kesteven käymään Lynne Courtissa jo aikoja ennen joulua, ja sitten hän ja Darrell olivat aina yhdessä, matkustellen kilpa-ajotilaisuuksissa ja kaupungissa, ja kuljettivat kartanoon inhoittavia ihmisiä — samanlaisia kuin nekin, jotka näitte viime yönä — ihmisiä jotka joivat ja pelasivat, ja oh — minä en kehtaa kertoakaan kaikkea! Ja sitten Kesteven houkutteli Darrellin vuokraamaan tuon huoneuston, että hänellä olisi asunto myöskin kaupungissa — ja siitä, mitä siellä harjoitetaan, on teillä oman huomionne perusteella riittävä käsitys. Ja vaikka Kesteven ei itse juo — luullakseni se osoittaa minkälainen harkitseva piru hän on! — niin olen vakuutettu, että hän on rohkaissut Darrellia sillä tiellä, ja minä tiedän hänen saavan rahoja veljeltäni ja hän seisoo sivussa kun toiset, luullakseni hänen liittolaisensa, ottavat. Te ymmärrätte, niinhän? Ah, minun sydämeni on murtunut! Eilisiltana minä saavuin kaupunkiin, koska tahdoin tietää mitä tapahtui tuossa inhoittavassa huoneustossa, ja kun he luulivat minun menneen vuoteeseen, pidinkin silmällä, heitä, joten olen varma, että Darrellia petkutettiin. Petkutettiin! — tietysti, häntä on petkutettu joka päivä — häneltä tullaan petkuttamaan joka ainoa penni — minkä hän omistaa!"
"Katsokaahan nyt", sanoi Hextall. "Luullakseni ette pahastu, jos minä teen teille muutaman kysymyksen. Kuinka paljon rahaa teidän setänne jätti veljellenne?"
"Hän jätti Darrellille noin puoli miljoonaa ja saman verran jaettavaksi minun ja Ronaldin välillä", vastasi Paquita tyynesti ja välinpitämättömästi. "Mutta Darrell omistaa myös Lynne Courtin, joka on kaunis paikka — rakennus, maa, puisto ja suuri viljelystila."
"Onko teidän veljenne kaiken tuon ehdoton omistaja?" kysyi Hextall. "Minä tarkoitan — ettei sitä ole jätetty ainoastaan hänen hoidettavakseen?"
"On, kaikki on Darrellin, joka penni ja joka hehtaari", hän vastasi.
"Lakimiehet ilmoittivat sen minulle — he sanoivat, että hän saisi
sillä tehdä mitä vain halusi. Näettekö, minä kävin heille valittamassa
Kestevenistä."
"Ah! Ja mitä he sanoivat?" kysyi Hextall.
"Luulenpa heidän olleen epähienoja. He nauroivat; he olivat tylynnäköisiä miehiä. He sanoivat, että kun Darrell on täysi-ikäinen ja omaisuus on hänen omansa, niin ei kukaan voinut sekaantua hänen asioihinsa. Eräs heistä sanoi myös, ettei ollut syytä pelkoon — Darrell kyllä vakiintuisi. Mutta — hän ei vakiinnu."
Hextall huomasi vastassaan saman vaikeuden, minkä lakimiehet olivat nähneet. Kun Darrell Tress oli täysi-ikäinen ja rahojensa ja maansa ehdoton omistaja, niin ei kukaan voinut sekaantua.
"Ilmoititteko heille käsityksenne Kestevenistä?" hän kysyi.
"Kyllä minä sen tein. He nauroivat uudelleen ja puhuivat jotakin haukoista ja kyyhkysistä, jota minä en ymmärtänyt — kuinka minä olisin voinutkaan ymmärtää, mitään tietämättä? Eräs heistä, joka oli hieman ystävällisempi, sanoi minulle, että nuoret miehet, päästyään rahoihin käsiksi, olivat aina hieman villejä, ja neuvoi minua koettamaan siveellistä painostusta, kuten hän sitä nimitti. Niinkuin minä tietäisin mikä siveellinen painostus on!"
"Hän tarkoitti — teidän on puhuttava veljellenne, mitä hänen rauhaansa sopii", selitti Hextall.
"Minä olen puhunut hänelle siitä! Minä olen ollut sisar, äiti, isoäiti, täti ja serkku hänelle. Tänäänkin minä puhuin hänelle — minä olen pyytänyt ja rukoillut häntä olemaan hyvä poika ja hylkäämään juopottelun ja pelin sekä potkaisemaan Kestevenin ulos ovesta — mutta siitä ei ole ollut vielä mitään tulosta. Hän kuuntelee ja joskus lupaa ja itkee silloin tällöin, ja sitten Kesteven saapi hänet taas jollakin uudella pirullisuudella valtoihinsa, jolloin hän lankeaa takaisin pahuuteen. Näettehän tänään! — nytkin hän taas on tipotiessään. Minä tiesin, ettei hän jaksaisi olla suljettuna sairaan sisaren ja kahden hoitajattaren seuraan, hän on mennyt, Kestevenin luokse tietysti. Ah! — minä toivon, että olisin ampunut Kestevenin kuusi kuukautta sitten! Kerran minulla oli siihen tilaisuus — eikä kukaan olisi siitä saanut milloinkaan vihiä."
Hextall, joka oli ajatuksissaan tuijottanut tuleen, kääntyi vieraaseensa päin hätkähtäen hämmästyksestä.
"Lörpötystä!" hän sanoi terävästi. "Te ette tarkoita mitä sanotte!"
Mutta Paquitan kasvoilla oli vakaa ja rauhallinen ilme ja hän hymyili hieman.
"Enkö tarkoita?" hän vastasi. "Kyllä vainenkin! Ajatelkaahan mistä tuskasta se olisi säästänyt minut ja meidät kaikki! Tuo mies turmelee Darrellin ruumiin ja sielun; sentähden hän ei ole mikään sen parempi eikä pahempi kuin vaarallinen villipeto, joka pitäisi hävittää. Siellä, missä minut on kasvatettu, ei ihmiselämää pidetä niin tärkeänä kuin täällä. Jos minä olisin ampunut Kestevenin siellä — samoista syistä — niin olisi minua, kiitetty ja onniteltu. Täällä, minä luulen", hän lisäsi miettivästi, "minut olisi hirtetty".
"Te joudutte varmasti vaikeuksiin, jos te olette yhtä nopsa turvautumaan revolveriin kuin viime yönäkin", virkkoi Hextall. "Se ei käy päinsä täällä, Englannissa me olemme sivistyneitä."
Paquita loi häneen pitkien, tummien silmäripsiensä alta katseen.
"En ole tyhmä", hän sanoi. "Kyllä minä tiedän minkä arvoinen teidän kehuttu sivistyksenne on! Miksi suurin osa englantilaisista on moisia tomppeleita?"
Hextall nousi pikaisesti ylös.
"Mitä te pyydätte minua tekemään?" hän kysyi.
"Ettekö voisi auttaa minua? Minä — minä arvelin — te voisitte jotenkin — ja tahtoisitte…"
"Minä tahdon, todellakin — jos vain voin!" vastasi Hextall lämpimästi.
"Mutta — miten?"
"Ettekö voisi tehdä jotakin vieroittaaksenne Darrellia tuosta miehestä?" selitti tyttö. "Tahi — poistaaksemme hänet Darrellin seurasta? Minulla ei ole ystäviä — ja minä arvelin, että suostuisitte ystäväkseni. Auttakaa minua jotenkin, niin — minä teen mitä vain pyydätte."
Hextall tuijotti häneen — tuijotti, kunnes tunsi vajoavansa vaaran aaltoihin. Hän palautti tasapainonsa äkisti.
"Totelkaa sitten minua heti menemällä kotiin ja vuoteeseen ja osoittamalla hoitajattarillenne kuuliaisuutta", sanoi hän hymyillen. "Minä autan teitä — vointini mukaan. Me teemme jotakin."
Huomaamattaan hän ojensi kätensä vahvistaakseen lupauksensa. Hänen äärettömäksi hämmästyksekseen kohotti Paquita sen värähteleville huulilleen.