XII
SALAPERÄISIÄ MIEHIÄ
Smith ja Hextall viettivät sen illan Darrell Tressin vieraina. Ja siitä hetkestä, jolloin Smith palasi käväistyään kylässä, seuraavaan aamuun saakka hän ei maininnut mitään Kestevenin kuolemasta. Sensijaan hän ryhtyi kasvattamaan nuorta isäntäänsä. Hän ehdotti, että lähdettäisiin kävelemään tilan maille, ja piti Darrellin kielen liikkeessä, haastattaen häntä tilan asioista. Päivällispöydässä hän puheli Darrellille urheilusta ja hämmästytti Hextallia kilparatsastuksia koskevilla tiedoillaan. Aterian jälkeen he pelasivat biljardia. Darrell Tress meni sinä iltana makuulle paremmassa kunnossa kuin kuukausiin, ja Fowler, joka pistäytyi Hextallin huoneeseen kysymään, voisiko hän millään tavoin palvella vierasta, huomautti siitä.
"Se teidän ystävänne on tehnyt nuorelle isännällemme sanomattoman paljon hyvää, sir", sanoi hän. "Juuri sitä hän kaipaa — parempaa seuraa entisen pelaavan ja juopottelevan joukkion asemesta. Tänä iltana hän on kuin toinen mies, ja se on mainio asia, sillä hän taitaa huomisessa kuulustelussa tarvita koko järkensä."
Hextall odotti kuulustelua levottomuuden ja uteliaisuuden sekaisin tuntein. Uteliaisuus oli luonnollinen; levottomuutta hän ei osannut selittää. Myöskin Darrell oli huolestunut; hänestä oli silminnähtävän vastenmielistä kertoa julkisesti hänen ja Kestevenin välisistä suhteista. Hänen oma asianajajansa, joka saapui Lontoosta varhain aamulla, antoi hänelle saman neuvon, jota Smith oli jo teroittanut hänen mieleensä — kertoa kaikki, mitä tiesi, mitään salaamatta. Ja asianajajalleen hän vastasi samoin kuin Smithille — hän ei tiennyt juuri mitään.
Kylän koulusali, johon tutkintotuomarin ja hänen kaksitoista nuhteetonta ja vakaata valamiestään olivat saapuneet kuulustelemaan Kestevenin kuoleman yhteydessä olevia seikkoja, oli Lynne Courtin seurueen saapuessa ääriään myöten tupaten täysi. Eikä siinä kylliksi; myöskin pihalla tungeksi, innokkaasti pohtivaa väkeä. Tieto tästä tavattomissa olosuhteissa sattuneesta tapahtumasta oli levinnyt laajalle, ja ihmisiä oli tullut läheltä ja kaukaa ammentaakseen alkulähteistä mahdollisia tuoreita uutisia Kestevenistä, Tickelliä koskevasta kuulutuksesta ja kotiopettajattaren omituisesta katoamisesta. Darrell Tressia kiusasi pihalla seisovien ihmisten karkea uteliaisuus, ja hän oli ilmeisesti hermostunut nähdessään koulusalin kuulijoita täynnä olevat penkkirivit. Hyvillä mielin hän pujahti istumaan niille paikoille, jotka eräs poliisikonstaapeli oli varannut hänelle ja hänen ystävilleen, ja hänen kumppaninsa käsittivät, että hän oli hyvin tuskastunut ajatellessaan joutuvansa todistamaan. Hän katseli hermostuneena tutkintotuomaria, viranomaisia edustavia lakimiehiä ja valamiesten jäykkiä kasvoja. Kaikesta päättäen hän olisi saattanut olla syytettyjen aitiossa oleva vanki eikä todistaja, jonka joka tapauksessa oli ainoastaan kerrottava, mitä tiesi. Ja silloin alkoi Hextall aprikoida, tiesiköhän Darrell Tress sellaista, mitä hän ei halunnut ilmaista.
Kuulustelun alkuvaiheet eivät olleet mielenkiintoisia eivätkä kiihoittavia. Tutkintatuomari, läheisestä naapurikaupungista saapunut lakimies, ilmeisesti varovasanainen ja valpas mies, ei viitannut lainkaan kuulustelun poikkeukselliseen luonteeseen esittäessään huomautuksensa ja ohjeensa valamiehille. Itse asiassa hän lausui nämä huomautukset mahdollisimman suppeasti, kosketellen valamiesten tehtävän määrättyä tarkoitusta. Hyvin lyhyessä ajassa valamiehistö oli käynyt katsomassa ruumista (joka silloin virui kylän ruumishuoneessa), kuulustelu oli alkanut ja ensimmäiset kolme todistajaa antaneet lausuntonsa ja saaneet poistua. He olivat se mies, joka oli löytänyt Kestevenin virumasta kuolleena kuusikossa, häntä tutkimaan noudettu lääkäri ja hovimestari Mountain. Kellään heistä ei ollut paljoa kerrottavaa. Puutarhuri kertoi, miten ja mistä hän oli löytänyt ruumiin kymmenen minuuttia vaille kuusi aamulla. Tohtori todisti, että vainaja oli kuollut aivoihin osuneesta kuulasta, joka varmasti oli ammuttu läheltä, ja että hän oli kuollut silmänräpäyksessä, otaksuttavasti viisi ja puoli tuntia aikaisemmin kuin hän tutki ruumista. Ja hovimestari ilmoitti tuntevansa vainajan samaksi mieheksi, jonka hän oli tuntenut herra John Kesteveninä; tämän, joka usein oli käynyt Lynne Courtissa, hän oli viimeksi vähää ennen kello kahtatoista murhan edellisenä iltana nähnyt elossa ja hyvässä voinnissa herra Maurice Tickellin, talon toisen vieraan, seurassa.
Mutta siinä ei ollut paljoakaan sellaista, mikä olisi kiinnittänyt kuuntelijoiden, sekä virallisten että epävirallisten, mieltä — paitsi sitä, että he nyt kuulivat kuvaukset silminnäkijöiltä. Huhujen ja julkisten selostusten nojalla he olivat jo tutustuneet näihin seikkoihin. Fowlerin ja poliisikomisariuksen lausunnot olivat jännittävämpiä. Kamaripalvelija kertoi nähneensä Kestevenin ja Tickellin istuvan yhdessä, polttelevan tupakkaa ja keskustelevan ilmeisesti perin ystävällisesti keskenään myöhään yöllä; hänet ja Mountain oli varhain seuraavana aamuna kutsuttu kuusikossa olevalle aukeamalle; hän oli huomannut, ettei Tickellin huoneessa ollut ketään, ja vähän myöhemmin havainnut, että yksi hänen isäntänsä polkupyöristä oli kadonnut. Komisarius ilmoitti tarkastaneensa vainajan vaatteet; niiden taskuista ei ollut löytynyt mitään muuta kuin nenäliina ja kynsisakset. Kaksi tahi kolme kunnollista, rehellistä, jäyhäkasvoista valamiestä hengähti syvään ja pudisti päätään kuullessaan sen, ja Smith kuiskasi Hextallille, että heidän mielipiteensä oli nyt valmis eikä enää ikinä muuttuisi — ryöstömurha, se oli heidän uskonsa, ehdottoman vankka ja horjumaton.
Darrell Tress nousi todistamaan. Hän oli silmäänpistävän hermostunut ja epävarma, ja älykäspiirteinen, teräväsilmäinen lakimies, joka oli saapunut Lontoosta ohjaamaan jutun menoa oikeusviranomaisten puolesta, silmäili häntä hieman uteliaasti, ikäänkuin ihmetellen, minkä tähden ihminen pelkäsi niin yksinkertaista asiaa. Hän esitti tahallaan todistajalle pari, kolme muodollista kysymystä herättääkseen hänessä itseluottamusta. Sitten hän kävi käsiksi ydinkohtaan, lausuen nopeasti ja varmasti suoranaisen kysymyksen.
"Olette luultavasti nähnyt sen miehen ruumiin, jonka kuoleman yhteydessä olevien seikkojen selvillesaamiseksi tämä kuulustelu pidetään?" tiedusti hän.
"Näin sen eilen", myönsi Darrell.
"Kenen ruumis se on?" kysyi lakimies terävästi.
Darrell tuijotti kyselijään, sitten tutkintatuomariin, sitten jälleen kysyjään.
"Kestevenin", vastasi hän vihdoin. "John Kestevenin tietysti."
"John Kestevenin ruumis. Kuka oli John Kesteven? Sanoitte 'tietysti'; siis tietysti tiedätte sen."
"Tiedän ainoastaan sen", virkkoi Darrell hitaasti, "että tunsin hänet
John Kestevenin nimellä. Niin hän itse nimitti itseään."
"Kuka hän oli?"
"Minä — en tiedä sitä."
"Missä hän asui?"
Darrellin kasvot kirkastuivat hänen kuullessaan sen kysymyksen.
"Siitä saakka, kun opin hänet tuntemaan, hän asui minun luonani", vastasi hän empimättä.
"Missä hän asui sitä ennen? Missä hän asui silloin, kun ensi kerran kohtasitte hänet?"
Darrell pudisti päätään.
"Siitä ei minulla ole aavistustakaan", vastasi hän. "En kuullut hänen koskaan puhuvan siitä."
"Onko minun siis uskottava teidän ottaneen tämän miehen, joka nimitti itseään John Kesteveniksi, suoraan taloonne tai taloihinne tietämättä mitään hänen entisyydestään?"
"Oh, no, tiesinhän luonnollisesti jotakin!"
"Mitä tiesitte?"
"No niin, tiesin, että hän oli kelpo — hyvä kumppani — ja niin edelleen", sanoi Darrell epävarmasti. "Minä — nähkääs, en kysellyt häneltä mitään. Hän ja minä pidimme toisistamme, ymmärrättehän."
"Kyllä käsitän. Ja niinpä te otitte hänet — ventovieraan — perheenne jäseneksi?"
"Ei; en ottanut!" murahti Darrell, näyttäen äkkiä pirteyden merkkejä.
"Kehoitin häntä jäämään vähäksi aikaa — ja hän viipyi yhä."
"Ymmärrän! — Ja nyt, herra Tress, missä ja milloin tapasitte John
Kestevenin ensi kerran?"
"Eräässä hotellissa Readingissä — viime talvena."
"Miten kohtasitte hänet? Esittelikö teidät joku toisillenne?"
"Ei. Se tapahtui ollessani yksin matkalla Newburyn esteratsastuskilpailuihin. Pysähdyin Readingiin, ja hän oli samassa hotellissa. Hän puhutteli minua sinä iltana biljardisalissa, ja seuraavana päivänä menimme kilparatsastukseen yhdessä. Tulimme näette oikein hyvin toimeen, ja minä pyysin häntä vieraakseni Lontoossa."
"Mainitsiko hän teille mitään itsestään, kuka ja mikä mies hän oli, mistä hän tuli? Ajatelkaahan!"
"Niin, kyllä, jotakin hän puhui", vastasi Darrell äkkiä oltuaan hetkisen vaiti. "Hän sanoi juuri äsken tulleensa Afrikan länsirannikolta, jossa hän oli ollut useita vuosia."
"Ilmoittiko hän teille, mitä hän oli siellä hommannut?"
"Muistaakseni hän oli harjoittanut jonkinlaista kauppaa. En muista millaista. Se ei kiinnittänyt mieltäni."
"Millaisissa varoissa hän oli? Hyvissä? Huonoissa? No, herra Tress, antakaa tulla! Oliko hän hyvin puettu? Oliko hänellä rahaa taskussaan? Oliko hänellä muassaan runsaasti tavaroita, vaatteita ja muuta sellaista? Sen varmasti muistatte."
"Hänellä ei ollut paljon vaatteita", vastasi Darrell mutkattomasti, "koska hän oli vasta äsken palannut Englantiin".
"Epäilemättä veitte hänet oman vaatturinne liikkeeseen?"
"Kyllä, niin tein."
"Sallikaa minun esittää teille hyvin suora kysymys — velvollisuuteni on tehdä se. Suorititteko te hänen maksettavakseen sillä tavoin kertyneet laskut?"
"En. Hän suoritti ne itse. Ne lähetettiin minun asuntooni — mutta
Kesteven ne maksoi."
"Hänellä oli siis rahaa?"
"Hänellä oli aina rahaa runsaasti siitä asti, kun tutustuin häneen."
"Saiko hän rahaa teiltä? Niin, muistelkaahan! Lainasiko hän tai voittiko hän teiltä silloin, kun ensi kerran kohtasitte toisenne — sinä iltana Readingissa?"
"Ei lainannut. Hän voitti jonkun verran — ei paljoa — korttipelissä. Ja hieman biljardissa — mitättömän vähän. Pelasimme biljardia koko illan ja sitten myöhemmin minun huoneessani korttia tunnin tai pari."
"Sanoitte — 'ei paljoa'. No, kuinka paljon?"
"Niin — en tiedä! Ehkä parisataa. Ja seuraavana päivänä hän voitti koko joukon rahaa kilparatsastuksessa."
"Hän oli siis kortinpeluri ja löi vetoja ratsastuskilpailuissa. Te pelasitte kaiketi aika paljon korttia yhdessä myöhemmin?"
"Kyllä."
"Menetittekö hänelle paljon?"
"En juuri hänelle. Joskus voitin häneltä."
"Esitän teille kysymyksen: menetittekö tälle miehelle paljon rahaa siitä alkaen, kun opitte hänet tuntemaan, tähän saakka?"
"En; en menettänyt! Pelasimme korttia aika paljon — muiden kanssa — mutta koskaan en hävinnyt paljoa. Minulla on tavattoman hyvä onni korttipelissä. Luonnollisesti menetin joskus."
Kuulustelija piti pienen pysähdyksen, silmäillen muistiinpanojaan, ja jatkoi sitten toista latua myöten.
"Tämä mies, joka oli teille tuttu Kestevenin nimellä, asui luonanne tutustumisestanne lähtien kuolemaansa saakka — joko huoneistossanne Lontoossa tahi talossanne täällä Lynne Courtissa?"
"Niin."
"Eikö hän koskaan puhunut teille tarkemmin entisyydestään, omasta elämästään, perheestään?"
"Ei; en koskaan kysellyt häneltä mitään. Ne eivät olleet minun asioitani — ne eivät kimittäneet mieltäni."
"Te ja hän sovitte oikein hyvin yhteen?"
"Tulimme toimeen hyvin", vastasi Darrell. Hän ei enää ollut hermostunut, mutta alkoi muuttua vastahakoiseksi ja jöröksi tutkinnon jatkuessa ja luoda kuulustelijaan silmäyksiä, jotka eivät ennustaneet hyvää.
"No niin. Sitten tulemme äskeisiin tapauksiin. Joitakuita päiviä sitten te ja tämä mies matkustitte yhdessä Boulogneen; siellä pelasitte, ja teillä oli hyvä onni?"
"Harvinaisen hyvä onni."
"Palasitte Folkstoneen Kestevenin kuoleman edellisenä iltapäivänä ja ajoitte luullakseni autolla kotiin, pysähtyen Brightoniin päivälliselle, ja kaikki voittonne olivat kai Kestevenin taskussa?"
"Niin. Viisi- tai kuusituhatta puntaa — Ranskan ja Englannin seteleinä", vastasi Darrell kärsimättömästi. "Ne olivat hänellä myöskin silloin, kun erosin hänestä ja Tickellistä samana iltana. Voisin kertoa teille kaikki tietoni kahdessa minuutissa, jos sallisitte minun kertoa omalla tavallani!" puhkesi hän äkkiä puhumaan. "En ymmärrä tällaista kyselyä."
"Hieman malttia, herra Tress", sanoi kuulustelija tyynnyttävästi. "Mikäli olen kuullut, kohtasitte herra Tickellin Brightonissa ja otitte hänet mukaanne. Asia on siis niin? No, mikä mies herra Tickell on?"
"En tiedä."
"Mitä tiedätte herra Tickellistä? Kertokaa se omalla tavallanne!"
"En tiedä muuta kuin sen, että hän silloin tällöin kävi Kestevenin seurassa asunnossani pelaamassa korttia ja että kerran tai pari olen nähnyt hänet ratsastuskilpailuissa", selitti Darrell. "En tiedä hänestä sen enempää, en niin mitään."
"Ette tiedä, kuka ja mikä mies hän on, missä hän asuu —"
Koulusalin ovella äkkiä alkanut hälinä sai lakimiehen keskeyttämään lauseensa. Väkijoukon lävitse tunkeutui konstaapeli, pitäen vaaleankeltaista kirjekuorta ihmisten päiden yläpuolella. Hän ojensi sen pöydän yli lakimiehelle, joka repi sen auki, luki sen sisällön ja kääntyi tutkintotuomarin puoleen.
"Minun lienee paras ilmoittaa tämä uutinen teille heti, sir", virkkoi hän kohteliaasti. "Se mies, josta puhumme, on löydetty."