XIII
KARTTALUONNOKSEN MUISTIINPANOT
Ihmistungoksen täyttämässä huoneessa syntyneen hälinän ja kiihkeiden huudahdusten aikana sähkösanoma siirtyi kädestä käteen pöydän ääressä istuvien kesken, ja pian kumartuivat Smith ja Hextall yhdessä sitä tarkastamaan.
"Lynchfieldin poliisikomisariukselta", jupisi Smith. "Lynchfield? — Ahaa! Se on Hampshiren rajalla, Southamptonin tien varrella. 'Tickellin kuvausta vastaava mies makaa tajuttomana polkupyörätapaturmasta eräässä majassa täällä lähellä. Lähettäkää joku tuntemaan!' Ahaa! Näetkö, Hextall, hän on yrittänyt Southamptoniin pujahtaakseen pois maasta. Mitähän nuo miehet nyt aikovat?"
Lontoolainen lakimies, tutkintotuomari, valamiehistön puheenjohtaja ja poliisipäällikkö kuiskuttelivat keskenään pöydän päässä. Äkkiä tutkintotuomari nosti päänsä pystyyn.
"Asiain näin ollen", lausui hän, "lienee meidän parasta jatkaa kuulustelua viikon kuluttua tästä päivästä. Hyvin otaksuttavasti, hyvät herrat, esitetään teille silloin paljon tärkeämpiä todistuksia."
Kiihtynyt kuulijakunta ahtautui ovesta ulos, paisuttaen koulun pihalle keräytynyttä tungosta, ja saliin jääneet viranomaiset ja todistajat alkoivat ryhmittäin keskustella. Darrell Tress tuli Smithin ja Hextallin luokse entistäkin hermostuneemman ja levottomamman näköisenä.
"Totisesti — kuulkaahan!" huudahti hän. "Luuletteko — että se mies tosiaankin on Tickell — luuletteko?"
Poliisipäällikkö, joka touhuisesti lähestyi heitä, kuuli Darrellin sanat.
"Teidän on lähdettävä mukaamme, herra Tress", sanoi hän. "Otaksuttavasti varsin monet palvelijoistanne tuntisivat hänet, mutta on paljon parempi, jos te itse tulette. Auto odottaa minua ulkona, ja minä ja komisarius aiomme lähteä heti. Kuinka pian voitte te olla valmis?"
Darrell katsahti molempiin kumppaneihinsa. Oli selvää, ettei tämä retki lainkaan miellyttänyt häntä, ja taaskin herätti hänen käyttäytymisensä Hextallissa epämääräistä kummastusta ja levottomuutta. Mutta Smith tarttui Darrellin käsivarteen ja talutti hänet ovelle.
"Myöskin teidän autonne on tuolla ulkona, Tress", virkkoi hän. "Lähdetään — Hextall ja minä tulemme mukaan. Kuinka kauan", lisäsi hän, kääntyen poliisipäällikön puoleen, "kuinka kauan tarvitsemme ehtiäksemme Lynchfieldiin?"
"Lynchfieldiin? Niin — hiukan toista tuntia", vastasi puhuteltu. "Se on noin kolmenkymmenen kilometrin päässä."
Autot, poliisiviranomaiset toisessa, Darrell molempine kumppaneineen toisessa, kiitivät kylän kujalle kokoontuneen kiihtyneen väkijoukon lävitse. Darrell vältti uteliaasti tähyileviä katseita ja nojautui taaksepäin autossaan, pyyhkien otsaansa.
"Toivoisinpa hartaasti, etten olisi ikinä tavannut Kesteveniä enkä Tickelliä enkä ketään koko siitä hornan joukkueesta!" murahti hän, kun kylä oli jäänyt heidän jälkeensä ja he olivat kääntyneet kumpujen ylitse Hampshiren rajalle vievälle tielle. "Ja toivoisinpa, että Tickell olisi päässyt livahtamaan pakoon, niin toivon, jumaliste! Niin teen, jottei minua enää vaivattaisi tällä lemmon jutulla. Ja totisesti, niin pian kun sallitte Paquitan lähteä, Hextall, otan mukaani hänet ja pojan, ja matkustamme jonnekin ulkomaille — Egyptiin tai Intiaan tai mihin hyvänsä — ja pysymme syrjässä, kunnes koko melu on vaimennut."
"Nyt on huono vuodenaika, Tress, lähtisittepä sitten Egyptiin tai Intiaan", huomautti Smith kylmäkiskoisesti. "Ja pelkäänpä teitä tarvittavan Tickelliä tuomittaessa. Tehän olette tärkein todistaja, kuten käsitätte."
Darrell näytti uudelleen ärtyvän ja käyvän kärsimättömäksi. Hextall, joka oivalsi, että hänen hermonsa olivat vakavasti järkkyneet, ehätti tyynnyttämään häntä.
"Eihän ole sanottu, tuleeko lainkaan oikeudenkäyntiä, Smith", virkkoi hän, vilkaisten lakimieheen merkitsevästi. "Puhutte miehen tuomitsemisesta, vaikka Tickelliä ei vielä ole edes kuulusteltu. Ja sitä paitsi, jos Tickelliä on kohdannut paha tapaturma, hän ei ehkä toinnukaan. Saatamme tavata hänet kuolleena."
Darrell hytkähti istuimellaan, ja häneltä luiskahti huudahdus, jonka
Hextall tiesi vilpittömäksi.
"Totisesti. Toivoisin, että hän olisi kuollut! Se olisi paras uutinen, mitä olen kuullut — eilispäivän jälkeen. Silloin tämä kaikki päättyisi. Pidättekö sitä todennäköisenä?" jatkoi hän, kääntyen innokkaasti Hextalliin päin. "Pidättekö, tosissanne?"
"En osaa sanoa, onko se todennäköistä vai eikö", vastasi Hextall, jota Barreliin kummallinen käytös taaskin epämääräisesti vaivasi. "Mutta otaksuttavasti sattui sähkösanomassa mainittu tapaturma johonkin aikaan eilisaamuna, ja jos hän on ollut tajuttomana kokonaisen vuorokauden, niin hän on vaarallisesti loukkaantunut."
Autot kiitivät edelleen, rinnettä alas, toista ylös, kumpujen poikki, kunnes ne kellon juuri lyödessä kahtatoista, pysähtyivät poliisikamarin edustalle hauskassa, pienessä kauppalassa, joka oli viehättävän metsäisen maiseman keskellä. Pari viranomaista tuli kadulle tervehtimään Lynnen poliisimiehiä, ja Darrell ja hänen kumppaninsa laskeutuivat autostaan, mennen sitten heidän luokseen. Lynchfieldin poliisipäällikkö oli jo aloittanut kertomuksensa, mutta hänen lynneläinen virkaveljensä keskeytti sen.
"Odottakaahan vähän!" pyysi hän. "Tämä on herra Tress Lynne Courtista, ja nämä herrat ovat hänen ystäviään. Kertokaa heille kaikki alusta alkaen; he kaikki ovat mukana jutussa."
"Minulla ei ole varsin paljoa kerrottavaa", sanoi paikkakunnan poliisipäällikkö. "Ensimmäisen vihjauksenhan saimme teikäläisiltä eilisaamuna, kun saapui kuvaus miehestä, ja pidimme valppaasti silmällä piiriämme koko eilisen päivän, koska näet olemme teidän paikkakuntanne ja Portsmouthin ja Southamptonin välillä ja arvelimme hänen mahdollisesti pyrkivän rannikolle. Emme kuitenkaan kuulleet emmekä nähneet mitään ennenkuin puolikahdeksan tänä aamuna. Silloin saapui tänne muuan työläinen tuomaan tietoja. Hän asuu tämän ja erään toisen, kolmen tai neljän kilometrin päässä kauppalasta länteenpäin vievän maantien välisellä sivuraitilla, ja hänen majansa on ainoa niillä tienoin. Hän kertoi, että eilen aamulla kello seitsemän vaiheilla, hänen lähdettyään työhönsä, oli hänen vaimonsa lähtenyt heidän kujaansa myöten noutamaan vettä lähteestä. Tunnen sen paikan, josta hän puhui; kujassa on jyrkkä mäki ja äkkikäänne, ja lähteen lähellä on hylätty kivilouhimo. Vaimo kuuli louhimosta valitusta ja löysi sinne mentyään miehen, josta sähkötin teille. Hän on Tickell, se on ehdottoman varma! Hän oli ilmeisesti viskautunut pyörältään suoraan louhimon kaiteiden ylitse ja loukkaantunut pahoin — jonkunlaisessa puolittaisessa tajuttomuuden tilassa, kun nainen hänet tapasi. Vaimo haki vettä ja virvoitteli häntä, ja jonkun ajan kuluttua hän sai viedyksi miehen majaansa. Sitten hän meni tiedottomaksi ja pyörtyi uudelleen, ja sellaisena hän oli koko päivän, välillä viroten ja sitten pyörtyen jälleen. Majan asukkaat ovat vanhanpuoleista väkeä; läheisyydessä ei ollut ketään, eikä vaimo tiennyt, mitä tehdä. Hän olisi päivän aikana tahtonut lähteä noutamaan lääkäriä, mutta mies ei sitä sallinut, vaan vakuutti kyllä tointuvansa ja pian olevansa hyvässä kunnossa. Mökin isännän tullessa illalla kotiin, hän näytti voivan paremmin ja sanoi jälleen paranevänsä täydelleen, jos hänen vain sallittaisiin levätä aamuun saakka. Mutta aamulla hän oli tajuttomana ja entistä ankarammin sairaana, minkä vuoksi mies tuli tänne hakemaan lääkäriä, joka neuvoi häntä tulemaan tänne ja kertomaan meille tapahtumasta. Luonnollisesti johtui Tickell heti mieleemme ja lähdimme siis mökille. Ja epäilemättä mies on Tickell. Hänellä on koko joukko niitä rahoja taskussaan."
Darrell Tress hätkähti ja kävi hyvin kalpeaksi. Smith sekaantui puheeseen, esittäen kysymyksen, joka siirsi huomion häneen.
"Mistä tiesitte, että Tickellillä oli, kuten sanoitte, niitä rahoja taskussaan?" tiedusti hän.
Lynnen komisarius vastasi:
"Lähetin ympäristölle tiedon, että Tickellillä saattoi olla suuri summa ranskalaisia ja englantilaisia seteleitä."
"Ja hänellä on!" jatkoi sikäläinen poliisipäällikkö. "Ainakin hänellä on osa rahoista: muistaakseni kolmen- ja neljäntuhannen punnan välillä Englannin pankin seteleitä — mutta ranskalaista rahaa ei ollenkaan. Tarkastimme hänen taskunsa. Ja muuta ei hänellä juuri olekaan, ei minkäänlaisia papereita, lukuunottamatta kummallista karttaa tai luonnosta, josta emme päässeet selville. Mutta meidän olisi paras lähteä sinne — jätin kaksi miestäni mökkiin, ja myöskin lääkäri on siellä."
"Mitä sanoi lääkäri?" kysyi Hextall.
"Hän sanoi, että mies on hyvin pahasti vahingoittunut, sir — sisäisiä vammoja ja vioittunut kallo", vastasi poliisipäällikkö. "On epäiltävää, voidaanko hänet siirtää sairaalaan."
He kaikki nousivat taaskin autoihinsa, Lynchfieldin poliisit lynneläisten virkaveljiensä seuraan; ajettuaan pikku kauppalan lävitse ja kolmisen kilometriä maantietä myöten he saapuivat kapealle raitille, joka kääntyi jyrkästi valtatieltä, mutkittelevana pian kadoten sitä varjostavien puiden sekaan. Siellä poliisit laskeutuivat autostaan, ja koko seurue lähti jalkaisin eteenpäin raittia pitkin.
"Meistä on suorastaan ihme, että mies edes koettikaan ajaa tällä kujalla", huomautti Lynchfieldin poliisipäällikkö. "Saatte omin silmin nähdä, miltä se näyttää — siinä ajaminen on hulluutta. Emme voi kuvitella muun houkutelleen häntä siihen kuin sen seikan, että siltä tieltä, jolta juuri lähdimme, näkyy toinen tuolla laaksossa kulkeva tie ja tämä raitti on oikotie sinne. Mutta ei tietenkään arvaa sitä niin jyrkäksi ennenkuin on saapunut tähän käänteeseen. Joka tapauksessa, juuri tuossa hän suistui louhokseen — kuten näette, hän on syöksynyt noiden kaiteiden lävitse — ja nyt hän viruu tuossa mökissä. Voimme tietenkin tavata hänet kuolleena — se on mahdollista."
Hextall, joka etupäässä vain tarkkaili Darrell Tressiä, havaitsi toivon välähdyksen hänen silmissään — oli liiankin selvää, ettei mikään olisi hänestä niin tervetullut kuin se tieto, että Tickell olisi iäksi vaiennut. Tohtorin aprikoidessa Tressin outoa käytöstä he saapuivat mökin ovelle ja kohtasivat lääkärin ja konstaapelin, jotka tulivat ulos heitä vastaan. Nähdessään Lynchfieldin poliisipäällikön kysyvän katseen lääkäri pudisti päätään.
"Yhäti tajuttomana", ilmoitti hän. "En tiedä, pitäisikö suorittaa leikkaus — minun on saatava apua ja neuvoja."
"Tämä herra on lääkäri", esitteli Lynnen komisarius. "Tohtori Hextall — lontoolainen lääkäri luullakseni, sir?"
Molemmat lääkärit astuivat syrjään puhelemaan, ja poliisipäällikkö kääntyi Darrellin puoleen.
"Tulkaahan sisälle, herra Tress, katsomaan, onko tämä mies Tickell!" kehoitti hän. "Siihen ei teiltä kulu minuuttiakaan, eikä se vaivaa häntä, jos hän on tajuton."
Darrell meni mökkiin kovin vastahakoisen näköisenä Smithin seuratessa hänen kintereillään. Loukkaantunut mies makasi väliaikaiseksi kyhätyllä vuoteella, jonka ääressä istui konstaapeli. Darrell loi yhden ainoan hätäisen silmäyksen sairaan kalpeihin kasvoihin ja kääntyi sitten toisaalle.
"Se on luonnollisesti Tickell", virkkoi hän. "Riittääkö se?"
Hän pyörähti ympäri ja aikoi poistua mökistä, mutta poliisipäällikkö kutsui hänet toiseen huoneeseen, ahtaan eteisen toisella puolen olevaan, pieneen vierassaliin. Siellä poliisipäällikkö otti esille norfolkilaisen takin ja veti sen taskusta lompakon, jonka ympärillä oli vahva, joustava kisko.
"Tässä kaikki, mitä löysimme hänen taskuistaan", sanoi hän Smithille, jota kai piti tärkeänä henkilönä. "Hänellä ei ollut mitään muuta kuin kello perineen, sormus tai pari ja joitakuita pikku esineitä. Kuulkaahan, herra Tress! Ovatko nuo setelit samoja rahoja, joista olemme kuulleet? Ovat? No hyvä! Niitä on kaikkiaan, kuten mainitsin, lähemmä neljätuhatta puntaa. Koko sitova todistus siitä, kuka Kestevenin murhasi, se! Ja tässä on ainoa hänen taskuistaan löytämämme paperikaistale — enkä minä kuolemaksenikaan saa selville, mikä se on. Näyttää jonkun kartan kappaleelta tai joltakin sentapaiselta. Mitä te siitä arvelette, sir?" lisäsi hän, ojentaen pahasti rypistyneen ja kokoon taitetun kirjoitusarkinpuolikkaan Smithille. "Mikäli olen kuullut, olette te hyvin perehtynyt tällaisiin asioihin."
Smith otti paperin käteensä ja silmäili sitä tarkoin. Siinä oli karkeasti hahmoiteltu, melkein näkymättömäksi tahrautunut lyijykynäpiirros, lampaankäpälän muotoinen; siihen oli vedetty paljon viivoja, ja näiden viivojen viereen oli muutamiin paikkoihin merkitty numeroja. Kuvion alla oli selityksiä, kuten Smithistä näytti. Ne olivat perin arvoituksellisia. Ykkösen numeron kohdalla oli kirjain W; kakkosen kohdalla P V; kolmosen T:n K; nelosen L. Kaiken tämän alapuolelle oli kirjoitettu kaksi riviä: "Minä iltana tahansa 12:sta—18:teen, 8 1/2—9 1/2" ja "T— Yritys; V— Suoritus."
"Jollei teillä ole mitään sitä vastaan", virkkoi Smith, "valmistan itselleni jäljennöksen tästä paperista. Sitten voin ehkä saada selvän sen merkityksestä joutoaikoinani. Tietysti se merkitsee jotakin."
"Olen teille hyvin kiitollinen", sanoi poliisipäällikkö. "Olen hyvilläni kaikesta avusta. En usko, että hän" — hän nyökkäsi toiseen huoneeseen päin — "ilmaisisi sitä meille, vaikka kykenisikin. No niin, herra Tress", jatkoi hän, kääntyen Darrellin puoleen, joka jörönä tarkkaili Smithin puuhia, "siellä se mies on, kuten näette, ja voitte pitää varmana, että hän joutuu hirteen, sir! Kuukauden kuluttua —"
Darrell nielaisi kirouksen ja poistui äkeissään mökistä raittiiseen ilmaan.