XIV
HYYTÄVÄ PELKO
Pian astuivat Hextall ja lynchfieldiläinen lääkäri siihen huoneeseen, jossa Smith valmisti karkeatekoista jäljennöstä salaperäisestä kartasta.
"Aiomme siirtää hänet kauppalan sairaalaan", ilmoitti Lynchfieldin tohtori. "Hänessä on suoritettava leikkaus. Teidän", jatkoi hän poliisiviranomaisille, "On siis heti ryhdyttävä valmistaviin toimenpiteisiin. Minä jään siksi aikaa hänen luokseen. Tuo on kummallinen kapine", huomautti hän Smithille, osoittaen karttaa. "Katselin sitä tänä aamuna. Saatteko siitä selvän?"
"En vielä", vastasi Smith. Hän pisti piirtämänsä jäljennöksen taskuunsa, vei Hextallin pihalle ja osoitti Darrellia, joka synkkänä käveli kujalla. "Katsohan, Hextall!" kehoitti hän. "Mikä Tressiä vaivaa? Minusta on ihan ilmeistä, että hän olisi mielellään antanut puolet omaisuudestaan jos olisimme tavanneet tämän miekkosen kuolleena tai jos te lääkärit voisitte taata hänen kuolevan. Minkä tähden? Kun eilenaamulla saavuimme Lontoosta, uskoi hän varmasti, että Tickell oli tappanut Kestevenin, kuten muistatte, ja olisi kovin kärkkäästi tahtonut nähdä hänet hirressä sen tähden. Nyt hänen mielensä näkyy tyyten muuttuneen. Vielä kerran kysyn — minkä tähden?"
"Hermot", vastasi Hextall. "Hänen hermostonsa ei ole milloinkaan ollut vankka, eikä hänen viimeaikainen elämänsä ole sitä vahvistanut. Hän ei jaksa kestää tällaista julkisuutta, kuulusteluja ja kaikkea muuta. Siinä kaikki."
Smith pudisti päätään.
"Ei!" väitti hän. "Ei se siitä johdu. Tuo mies on kuullut jotakin — eilisen jälkeen. Jokin painaa hänen mieltään. Katsohan häntä!"
Ilmeisesti välittämättä siitä, että häntä tarkkailtiin, tai huomaamatta sitä Darrell oli jäänyt seisomaan kujalle. Hän jupisi itsekseen; hänen kalpeat kasvonsa nytkähtelivät miltei suonenvedontapaisesti, ja äkkiä hän heilautti molempia käsiään ylöspäin, tehden epätoivoisen näköisen liikkeen.
"Totisesti — katsohan häntä!" toisti Smith. "Äläkä uskottele, että se johtuu pelkästä hermostumisesta! Sanon sinulle, että tuo miekkonen on eilisen jälkeen kuullut jotakin, mitä me emme tiedä. Ja hän hautoo sitä, kunnes joutuu hyytävän, tappavan pelon valtaan. Mies-poloinen!"
"Siinä tapauksessa ei täällä vetelehtiminen ole hänelle lainkaan hyväksi", virkkoi Hextall. "Olemme tehneet kaikki, mitä meiltä vaadittiin, ja voimme aivan hyvin lähteä paluumatkalle heti."
Darrellin mieli näytti silminnähtävästi keventyvän, kun hänelle ehdotettiin, että lähdettäisiin takaisin Lynne Courtiin. Hän antoi ohjaajalleen lyhyen määräyksen ajaa nopeasti. Koko paluumatkan hän oli alakuloinen ja vaitelias, ja perille saavuttua hän valitti päätänsä särkevän ankarasti ja jätti Hextallin ja Smithin syömään puolista kahdenkesken. Palvelijoiden kuullen nämä kaksi eivät hiiskuneet mitään senaamuisista tapahtumista, mutta aterian jälkeen he menivät pihamaan rauhaiseen nurkkaukseen, ja kummankin mielessä oli ajatus, että heidän oli keskusteltava asioista. Ja Smith veti taskustaan omituisen kartan jäljennöksen, levitti sen polvilleen ja kiinnitti siihen kumppaninsa huomiota.
"Mitä arvelet tuosta, Hextall?" tiedusti hän. "Jos olisit löytänyt tuon paperiliuskan — jostakin — niin minkä vaikutuksen se olisi sinuun tehnyt? Mikä se on? Onko tämä lampaankäpälänmuotoinen piirros jonkun piirin kartta? Ovatko nämä kirjaimet paikannimien alkukirjaimia? Ovatko nämä salaperäiset numerot määräyksiä ja ohjeita? Otaksuttavasti ne ovat — mutta niiden merkityksen selville saaminen on visainen tehtävä. Mutta kuitenkin — olisin valmis panemaan koko omaisuuteni tätä puolittain poltettua sikaaria vastaan vetoon siitä, että karkeatekoinen piirros, josta tämä on jäljennetty, sisältää Kestevenin murhan koko salaisuuden!"
Hextall otti jäljennöksen omaan käteensä ja tarkasti sitä.
"Se näyttää alkeelliselta matkakartalta", virkkoi hän oltuaan hetken vaiti. "Ja kaikki nämä merkinnät ovat otaksuttavasti neuvoja, miten päästään johonkin määrättyyn paikkaan. Mutta missä on tämän kartan esittämä piiri, ja mitä nämä muut merkit tarkoittavat? Siinä on vain yksi seikka, joka herättää mielessäni ajatuksen."
"Minä tunnustan, etten näe mitään sellaista, mikä toisi mieleeni mitään", mutisi Smith. "Mitä sinä näet?"
"Kas tämän!" vastasi Hextall. "Näetkö tuon rivin: 'Minä iltana tahansa 12:sta—18:teen; 8 l/2—9 1/2?' Etkö päättele siitä mitään?"
"En!" huudahti Smith. "En mitään!"
"No niin", sanoi Hextall, "kenties en oikeastaan minäkään. Mutta minusta tuntuu jotakin merkitsevän se, että tänään on toukokuun kolmastoista päivä ja että eilen luonnollisestikin oli — kahdestoista. Entä sitten?"
Smith tuijotti häneen, vihelsi ja sieppasi paperin.
"Totisesti — hyvä!" intoili hän. "Hyvä! Alan käsittää. Luulet —"
"Pitäisin tätä", jatkoi Hextall, "muistiinpanoina otaksuttavasti Tickellille annetuista ohjeista, joiden mukaan hänen piti mennä jonnekin tapaamaan jotakuta jonakin — minä hyvänsä — iltana kahdennentoista ja kahdeksannentoista päivän välisenä aikana kello puoliyhdeksän ja puolikymmenen välillä. Ja myöskin luulen Tickellin olleen matkalla suorittamaan sitä tehtävää, kun hänelle sattui tapaturma."
"Päätelmäsi tuntuu järkevältä", myönsi Smith ja pani paperin huolellisesti lompakkoonsa. "Siitä kuviosta ja siihen tehdyistä merkinnöistä otetaan selvää, ennenkuin monta tuntia on kulunut. Lähden kaupunkiin viiden junassa. Entä sinä?"
"Olen sopinut, että jään tänne huomiseen saakka", vastasi Hextall. "Tahdon nähdä neiti Tressin kunnollisesti toipuvana — ja myöskin haluan puhella Tressin kanssa. Mielin vakavasti yrittää saada hänet kääntymään paremmalle tolalle."
"Ensin on sinun laitettava hänen hermonsa kuntoon", huomautti Smith. "Tänä aamuna häntä järkyttivät monet seikat aika tavalla. Kunpa tietäisin, mitä hänen mielessään liikkui! Tämä on paljoa pulmallisempi juttu kuin kumpikaan meistä alussa kuvitteli. Olen entistä varmempi siitä, että Tickell on yhtä viaton siihen murhaan kuin minäkin."
"Kuka sitten on syypää?" tokaisi Hextall.
"Joku henkilö, jota hyvin todennäköisesti ei lainkaan ahdisteta", vastasi Smith. "On kuitenkin pari seikkaa, joihin huomio on kohdistettava. Ollessaan eilen täällä vähän aikaa teki Styler pienen, mielenkiintoisen havainnon, jolla saattaa olla merkitystä tähän juttuun nähden, ja hän palasi heti Lontooseen jatkaakseen tutkimuksia sen johdosta. Kerron siitä sinulle myöhemmin — en vielä. Ja vähää ennen kuin saimme tiedon murhasta oli Styler saanut hieman vihiä Kestevenin asioista, hyvin vähän tosin, mutta se on kuitenkin jotakin, ja hän työskentelee sen pohjalla. Haluan niin ollen joutua kuulemaan hänen selostustaan."
"Mitä hän sai selville Kestevenistä — onko senkin kertominen liian aikaista?" tiedusti Hextall. "Olen perin utelias, kuten tiedät."
"No, olkoon menneeksi!" suostui Smith. "Voin kertoa sinulle sen. Se on hyvin pieni seikka — mutta voi paisua suureksi — saatamme sen avulla saada selville, kuka Kesteven oli. Ollessaan haastattelemassa Fowleria sinun luonasi, Styler taivutti Fowlerin viemään hänet Tressin asuntoon Queen-Anne-kadun varrelle, jotta hän saisi tarkastaa siellä olevia Kestevenin tavaroita. Hän halusi nähdä, olisiko siellä joitakin papereita, joista kävisi ilmi, mistä Kesteven oli tullut, ennenkuin lyöttäytyi Tressin seuraan. Päällisin puolin katsottuna ei lippaissa, matka-arkuissa ja vaatteissa ollut mitään, ei edes ainoatakaan kirjettä! Mutta Styler on sitkeä veitikka eikä vähällä jää neuvottomaksi ja on suorastaan nero löytämään esineitä kummallisista paikoista. Hän sai käsiinsä sen ainoan puvun, joka Kestevenillä oli, ennenkuin hän pääsi Tressin 'talouteen', ja siitä hän löysi salataskun, joka oli ommeltu vuoriin ja jossa oli öljyttyyn silkkiin kiedottuna — vihkimätodistus."
"Vihkimätodistus?" huudahti Hextall.
"Kesteveninkö?"
"Ei siinä ollut hänen nimeään", sanoi Smith. "Mutta mieleni tekisi väittää, että se oli hänen, koskapa hän niin huolellisesti säilytti sitä. Se oli todistus avioliitosta, joka oli joitakuita vuosia sitten solmittu eräässä vähän tunnetussa kirkossa Cityssä. Styler jäljensi sen silloin, kun hän sen löysi — mutta nyt lienee alkuperäinenkin hänen hallussaan — hän sai Fowlerilta huoneiston avaimen ennen kuin lähti Lontooseen. Ehkä siis saamme jotakin selville sen nojalla — olen alkanut kehittää omaa teoriaani siitä asiasta."
"Minkälaista?" kysyi Hextall.
"Kotiopettajatar, neiti Brock, joka on kadonnut niin omituisesti, saattaa olla Kestevenin vaimo", vastasi Smith. "Kestevenhän hänet tänne toimitti, kuten tiedät. No niin, nyt lähden asemalle. Tule saattamaan minua sinne!"
Kun ystävykset saapuivat asemalle — se oli pelkkä pysäkki kylän toisessa laidassa — ajoi rouva Renton sinne siroilla, ponyhevosen vetämillä rattailla seurassaan vanhahko, sotilaallisen näköinen mies, joka lähti samassa junassa kuin Smithkin. Rouva Renton tuli Hextallin puheille.
"Saanko viedä teidät rattaillani kartanoon?" kysyi hän. "Ajan näette ihan sen portin ohitse."
Hextall kiitti ja sijoittui sotilaallisen miehen tyhjäksi jättämälle paikalle. Rouva Renton hoputti ponynsa juoksuun ja alkoi heti pakista.
"Ette saa pitää minua pelkkänä juorukellona, tohtori Hextall", varoitti hän, "mutta kuten kaikki maalaiset olen minäkin utelias tietämään tarkoin kaikki, mitä tapahtuu ihan oman kodin kynnyksellä. Onko totta, että Tickell on löydetty ja että olitte katsomassa häntä?"
Hextall punnitsi asiaa ennenkuin vastasi. Olisihan kaikki, mitä hän tiesi yksinäisen mökin tapahtumista, yleisesti tunnettua seuraavana aamuna; jos hän kertoisi ne tosiseikat rouva Rentonille, ehättäisi hän vain antamaan tietoja ennen sanomalehtien ilmestymistä. Ja niinpä hän lyhyesti selosti, mitä oli tapahtunut.
"Olisi kai parasta, että se mies-parka kuolisi", virkkoi rouva Renton. "Se säästäisi niin paljon ikävyyksiä, eikö totta? Olen hirveän pahoillani Tressien tähden; on kauheata, kun ihminen kiskotaan oikeussaleihin ja kuulusteluihin ja kaikkeen sentapaiseen. Varmastikin Darrell Tress kammoaa sellaista."
Että Darrell Tress pelkäsi jotakin, se kävi Hextallista yhä selvemmäksi, ennenkuin se päivä oli lopussa. Darrell oli äärimmäisen rauhaton; hän ei jaksanut kauan pysyä samalla tuolilla eikä edes samassa huoneessakaan; aterioiminen hänen seurassaan oli suoranainen koettelemus; oli hyödytöntä koettaakaan saada häntä pelaamaan biljardia. Ja vihdoin Hextall vei hänet syrjään ja haastoi hänelle suoraan.
"Kuulkaahan! Puhun avoimesti ja teeskentelemättä. Oletteko juonut mitään tänään?"
"En!" ärähti Darrell. "Enkä eilenkään — puolisen jälkeen. Näitte, mitä silloin nautin. Aion luopua koko siitä tavarasta. En ole maistanut tippaakaan — kunniasanalla!"
"Siinäpä se", sanoi Hextall. "Sentähden ovatkin hermonne ärtyneet ja arat, ja te olette kovin huonolla tuulella, ette saa unta ensi yönä ja olette vieläkin surkeammassa kunnossa huomenaamulla! Teidän on luovuttava vanhoista tavoistanne asteittain — äkkijyrkät toimenpiteet eivät kelpaa. Nyt käytte istumaan tuohon tuoliin, poltatte kaikessa rauhassa sikaarin ja ryyppäätte sopivan annoksen wiskyä. Minä annan teille unilääkettä ja hoidan teidät vuoteeseen niin kuin pitääkin. Antautukaa minun hoivaani, Tress, ja minä parannan teidät monessa suhteessa."
Darrell muuttui lapsimaisen tottelevaiseksi, ja kun Hextall lopuksi erosi hänestä hänen makuukamarinsa ovella, tuntui hän saaneen takaisin hyvän tuulensa. Mutta heidän lyödessään kättä synkistyivät hänen kasvonsa.
"Olenpa taitanut olla kovin omituinen tänään", pahoitteli hän. "Mutta totisesti on minulla ollut syytä olla huolissani, sen vakuutan. Asia on — mutta kenties kerron teille siitä huomenna — minua taitaa nukuttaa nyt."
"Se on oikein — nukkukaa!" kehoitti Hextall.
Hän poistui omaan huoneeseensa, aprikoiden, mitähän Darrellilla oli kerrottavaa. Mutta lopen väsyneenä hän pian vaipui uneen. Ihan yhtä äkkiä kuin oli nukkunut hän myöskin heräsi hätkähtäen. Hänen makuuhuoneensa avoimesta ikkunasta kuului jonkun toisen ikkunan avaamisesta johtuvaa ääntä ja jalkojen hiljaista sipsutusta parvekkeelta, jolle päin ikkunat olivat. Talon sen siiven julkisivu oli nurmikoille ja niiden takana olevaan kuusikkoon päin, ja yläkerran kaikki ikkunat olivat lasiovia; parveke, jolle ne avautuivat, jatkui pitkin siiven julkisivua, ja sen toisessa päässä oli vanhat, puutarhaan vievät kiviportaat. Hextallin kuulemat hiljaiset askeleet etenivät portaille päin ja vaimenivat äkkiä.
Oudon, kauhean pelon vallassa Hextall ponnahti vuoteestaan, kiskoi ylleen vähän vaatteita ja pujahti parvekkeelle. Hän tiesi, että Paquitan makuukamarin ikkuna oli kolmas hänen huoneestaan lukien, ja riensi sinne. Ja pilvien himmentämässä kuutamossa hän sitten erotti sen olevan auki, ja kun hän nopeasti kääntyi parvekkeen kaiteelle, näki hän valkoisen hahmon katoavan kuusikon reunimmaisten puiden sekaan.
Silloin hän käsitti tapahtuman, ja kun hän tarttui kylmiin kiviin, puistatti häntä pelko hänen ajatellessaan, mitä se tieto merkitsi. Paquita käveli unissaan! Ja hän oli mennyt Kestevenin murhan näyttämölle! Tuntui kuluvan pitkä aika, ennenkuin valkea hahmo jälleen ilmestyi puiden välistä. Hän palasi… hän asteli suoraan portaita, parveketta ja huonettaan kohti. Hän liikkui nopeasti, ja Hextall peräytyi pimentoon tarkkailemaan — kunnes tyttö, tuijottaen etäisyyteen, mutta loistavat silmät levällään, lipui hänen ohitseen kuin aave ja meni sisälle. Ja kun Hextall sitten liikahti, tunsi hän tiukan, vimmaisen otteen käsivarressaan ja kuuman henkäyksen poskellaan, ja Darrellin ääni, yhtä vimmaisena kuin hänen puristuksensakin, sähisi hänen korvaansa:
"Te ette nähnyt häntä, sanon minä! Kuuletteko, ette nähnyt! Näitte unta, te pahuksen hupsu! Te olitte —"
Sitten ääni vaimeni, raju ote heltyi, ja Hextall pyörähti kiivaasti ympäri, samalla kun hänen isäntänsä vaipui hänen jalkojensa juureen, päästäen kummallisen, korisevan ähkäisyn.