XV
VALPAS PALVELIJA
Tukehtumista muistuttava ääni, joka lähti Darrell Tressin huulilta hänen vaipuessaan tajuttomana parvekkeelle, vaimeni äkkiä, ja haudan hiljaisuus verhosi Hextallin ja näiden kummallisten tapahtumien näyttämön. Hän itse kuunteli henkeään pidättäen jokainen hermo jännittyneenä pelosta ja pahoista aavistuksista. Tuskaisesti hän odotti, mitä saattaisi kuulua Paquitan huoneen avoimesta ikkunasta. Mutta pian hän erotti vuoteen hiljaista, tuskin kuuluvaa natinaa ja arvasi Paquitan jälleen vaipuneen normaaliseen uneen ja olevan sillä hetkellä turvassa. Huokaisten syvään helpotuksesta, hän kumartui, nosti Darrellin lattialta ja puolittain kantoi, puolittain raahasi hänet sisälle, laskien hänet siellä hellävaroen ikkunan lähellä olevalle sohvalle. Sitten hän juoksi omaan huoneeseensa, otti laukustaan virvoittavia lääkkeitä ja kiiruhti hiljaa hiipien takaisin; hän ei halunnut herättää ketään, ei edes Fowleria eikä kumpaakaan hoitajatarta, peläten Darrellin tointuessaan puhelevan liikaa.
Tultuaan jälleen tajuihinsa Darrell ponnahti äkkiä istumaan, huudahti
hillitysti ja tuijotti Hextalliin sekavannäköisenä. Ja huomattuaan
Darrellin vironneen ehätti Hextall sulkemaan ikkunaa. Mitä hyvänsä
Darrellilia olikin sanottavaa, se ei saanut kuulua huoneen ulkopuolelle.
"Te?" kummasteli Darrell. "Minä — minä luulin teitä Waltersiksi. Minä — mitä on tapahtunut?"
Mitään vastaamatta Hextall antoi hänelle ryypyn konjakkia. Darrellin muisti palasi, ja hän alkoi voihkia surkeasti.
"Nyt muistan — muistan!" hän melkein uikutti. "Minä — oi, hyvä
Jumala, tekö se siis olittekin! Ja näittekö hänet?"
"Reipastautukaahan toki!" rohkaisi Hextall. "No — älkää olko noin säikähtynyt! Kas niin — nyt teidän on parempi olla. Rauhoittukaahan, mies! Ja tyynnyttyänne kertokaa, mitä haluatte!"
Darrellia, joka huojutti päätään edestakaisin ja jupisi itsekseen, värisytti, ja Hextall veti peitteen hänen verhokseen. Mutta Darrell työnsi sen syrjään, naurahtaen heikosti.
"Ei se johdu — siitä", sopersi hän. "Vapisen pelosta. Oi, hyvä Jumala, Hextall, ette aavista, mitä olen kestänyt siitä — siitä — eilisestäkö alkaen? En tiedä. Ja — sitten — minun piti nähdä se omin silmin!"
"Mitä niin?" kysyi Hextall. "Harkitkaa itse, mitä puhutte!"
"Walters sen minulle kertoi", virkkoi Darrell. "Walters — tiedättehän, kuka hän on. Muuan palvelijoistani. Taisin olla puolinukuksissa äsken, kun syöksyin ulos ja näin — hänet — ja kaappasin teistä kiinni. Luulin teitä Waltersiksi ja tahdoin saada teidät — tarkoitan Waltersin — uskomaan, että te — että hän — ei nähnytkään — Paquitaa. Mutta — voi, hyvä Jumala! — minä näin hänet!"
Hextall istuutui hänen viereensä ja juotti hänelle lopun konjakista.
"No, mitä Walters teille kertoi?" tiedusti hän. Hän tiesi, että Darrellin mieli oli suistunut radaltaan ja hämmentynyt ja ettei se selviäisi, ennenkuin hän olisi uskonut huolensa jollekulle. Ja lisäksi oli ajateltava Paquitan turvallisuutta. "Kertokaa pian, mitä Walters puhui!" toisti hän. "Älkää pelätkö — ei ole mitään hätää, Tress."
"Nyt muistan", sanoi Darrell, jännittäen äkkiä tahtoaan. "Se oli varhain eilisaamuna — ennenkuin lähdimme sinne kirottuun kuulusteluun. Walters tuli huoneeseeni ja sanoi, että hän tiesi jotakin, mikä hänen mielestään piti ilmaista minulle. Hän oli muka viime aikoina nukkunut hyvin huonosti, eivätkä hänen nauttimansa lääkkeet olleet vähääkään auttaneet; hänen oli ollut tapana viime töikseen iltaisin kävellä tunnin aika pihamaalla ja puutarhassa. Tuonnottain — sinä iltana, jona Kesteven ammuttiin — hän oli samalla tavoin ollut ulkosalla, ja tullessaan hollantilaisen puutarhan halki, joka on rakennuksen tuossa päässä — tämän siiven päässä, ymmärrättehän — hän oli nähnyt — oli nähnyt Paquitan! Hyvä Jumala, mies! Hän oli nähnyt Paquitan, pienen sisar-raukkani! Voi!"
"Tyyntykää!" komensi Hextall, laskien kätensä Darrellin ranteelle. "Tyyntykää toki! Hillitkää itseänne! Entä sitten? Minäkin näin sisarenne kävelevän unissaan tänä iltana — samoin näitte te. Se ei ole lainkaan tavatonta — muutamiin ihmisiin nähden. Hänellä on paljon huolia ja koettelemuksia, ja hänen hermostonsa —"
Darrell pudisti päätään lohduttomasti.
"Niin, niin; mutta Kesteven ammuttiin juuri niihin aikoihin, lääkärin lausunnon mukaan", vastasi hän. "Lääkäri väitti sen tapahtuneen kahdentoista ja yhden välillä, ja Walters kertoi nähneensä Paquitan kahtakymmentä vaille yksi."
"Mutta sittenkin", intti Hextall. "Sehän oli pelkkä sattuma. Laupias taivas, mies, ettehän luule —"
Darrell nosti kättään, tehden toivottoman avuttoman eleen.
"Voi!" voihkaisi hän, "Walters sanoi — Walters sanoi, että hänen — että hänen kädessään oli revolveri. Walters näki sen!"
Äkkiä hän antoi käsiensä painua; seuraavana sekuntina hän taivutti kasvonsa niitä vasten ja alkoi nyyhkyttää. Hextall nousi hitaasti pystyyn ja jäi äänettömänä seisomaan, tuijottaen tyhjyyteen.
Oliko se mahdollista? Se kysymys pyöri hänen tyrmistyneissä aivoissaan, kunnes hän ei osannut ajatella mitään muuta — ei edes vierellään istuvaa perinpohjaisesti murtunutta miestä. Hänen mieleensä muistui, mitä Paquita oli lausunut käydessään sydänyöllä hänen asunnossaan Wimpole-kadun varrella — että hän oli usein tuntenut kiusausta tappaa Kestevenin; hän muisti myöskin Paquitan miltei epätoivoisesti puhuneen siitä, mitä hän olisi saattanut tehdä. "Olisin saattanut ampua hänet useammin kuin kerran, eikä kukaan olisi sitä ikinä aavistanut." Ja vähitellen hän alkoi pohtia sellaista mahdollisuutta. Hän tiesi unissakävijäin nukkuessaan usein tekevän sellaista, mitä ovat valveilla ollessaan miettineet; olisihan Paquita, joka oli hautonut häntä kiusaavaa asiaa, saattanut…
Mutta äkkiä Hextall katkaisi ajatuksensa, äännähtäen kärsimättömästi. Pyh! Miten olisi sellaista voinut tapahtua? Nuoren, unissaan kävelevän naisen olisi pitänyt ampua vilkas, valpas mies, jonka tiedettiin melkein aina olevan hyvin varuillaan! Mahdotonta — mahdotonta —; mahdotonta! Sellaista ei ollut saattanut tapahtua! Mutta vaikka hän kuinka hoki sanaa "mahdotonta", kuiskasi joku sisäinen ääni hänelle: "Niin — mahdotonta — mutta kuitenkin… mahdollista!"
Hän kääntyi Darrellin puoleen ja pudisti häntä olkapäästä melkein rajusti.
"Mies, hoi!" sanoi hän. "Se on luonnollista, Tress, mutta meidän on mietittävä. Luuletteko sen miehen pitävän suunsa kiinni?"
"Maksoin hänelle, että hän sen tekisi", vastasi Darrell.
"Hänen pyynnöstäänkö?" tiedusti Hextall. "Kiristystäkö?"
"Ei — ei lainkaan. Hän ei pyytänyt mitään. Kenties hän odotti sitä. Joka tapauksessa annoin hänelle sievät rahat, ja hän lupasi olla hiiskumatta mitään."
"Sepä vahinko! Hän odottaa enemmän. Mutta luuletteko joka tapauksessa, ettei hän vielä ole puhunut asiasta kellekään?"
"Olen varma siitä, ettei hän ole puhunut. Hän on kunnon poika — kerrassaan."
"Teidän on sallittava minun tavata häntä huomenaamulla, Tress. Siihen mennessä koettakaa nukkua ja olla ajattelematta koko juttua! Antakaahan, kun koetan selittää teille", jatkoi Hextall, "kuinka tuiki mahdotonta on, että olisi tapahtunut sillä tavoin kuin te tunnutte pelkäävän. Nähkääs —"
Hän istuutui ja puheli vakavasti jonkun aikaa, esittäen syitä yhtä paljon tukeakseen omaa uskoaan kuin rauhoittaakseen Tressiä. Ja vihdoin hän poistui Darrellin luota, joka nyt oli tyyntyneempi, meni suoraa päätä hoitajatar Palliserin ovelle ja koputti hiljaa.
Hoitajatar Palliser tuli melkein heti hänen luokseen käytävään. Hänen tuomansa kynttilän valossa Hextall silmäili häntä tarkemmin kuin koskaan sitä ennen. Hän oli kookas, rakenteeltaan sopusuhtainen nainen, ruumiiltaan ilmeisesti hyvin voimakas. Hän näytti lähentelevän keski-iän alkuvuosia, mutta hänen kasvoissaan oli vielä huomattavan kauneuden merkkejä. Mutta häntä katsellessaan ei Hextall etsinyt sellaisia piirteitä, vaan pohti, oliko hän tosiaankin niin kykenevä ja valpas sairaanhoitajatar kuin John Smith oli väittänyt.
"Kenen vuoro on tänä yönä olla neiti Pressin pukeutumishuoneessa?" tiedusti Hextall. "Jompikumpi teistä hoitajattarista luonnollisesti aina nukkuu siellä?"
Neiti Palliser näytti jonkun verran hämmästyvän.
"Tietysti!" vastasi hän. "Tulostamme saakka on toinen meistä aina ollut siellä. Tänä yönä on siellä neiti Hicks."
"Sitten neiti Hicks nukkuu ihan liian raskaasti", huomautti Hextall.
"Neiti Tress on kävellyt unissaan."
Hoitajatar Palliser näytti hämmästyvän enemmän ja käyvän levottomaksi.
Hän kääntyi heti Paquitan ovelle päin, mutta Hextall pysäytti hänet.
"Malttakaahan!" kehoitti hän. "Neiti Tress on varmastikin paneutunut jälleen makuulle, mutta voitte itse tuossa paikassa pistäytyä varmistumassa siitä. Haluaisin kysyä teiltä, kumman valvontavuoro oli tulo-iltananne — ensimmäisenä yönä."
"Neiti Hicksin, tohtori", kuului vastaus. "Olemme vuorotellen."
"Koko yön yhteen menoon?"
"Niin. Hoitajatar Hicks kertoi neiti Tressin nukkuneen hyvin koko ensimmäisen yön, ja viime yönä, jolloin oli minun vuoroni, hän varmasti nukkui, koska olin valveilla hyvin paljon — minä saan huonosti unta."
"Hyvä on", virkkoi Hextall. "Käykää pukeutumishuoneen kautta katsomassa, vaivaako neiti Tressiä mikään. Jos siellä molemmat ovat unessa, niin älkää häiritkö heitä! Eikä teidän tarvitse virkkaa mitään hoitajatar Hicksille — puhun hänelle itse."
Sitten hän poistui omaan huoneeseensa, ei nukkumaan, vaan ajattelemaan. Seisoessaan ikkunan ääressä, katsellen nurmikon kuutamoläikkiä, hän vakuutti itselleen, että jos hänen oli koskaan eläissään pitänyt ajatella varmasti ja selvästi, se oli nyt tarpeen. Ei lainkaan hyödyttänyt antautua epämääräisten haihattelujen johdettavaksi. Se, mitä Walters, palvelija, oli Darrell Tressille kertonut, oli jotakuinkin suoranainen syytös — että Paquita oli ampunut Kestevenin. Yksinkertaisena tositapahtuman mainintana hänen todistuksensa oli sensisältöinen, että hän oli nähnyt neiti Tressin tulevan kuusikosta päin kahtakymmentä minuuttia vaille yksi murhayönä revolveri kädessään.
Se oli selvä totuus — koristelematta lausuttuna. Eikä Walters ollut maininnut — ei ainakaan Darrellin selostuksen mukaan, että hänen nuori emäntänsä oli kävellyt unissaan. Hän oli mutkattomasti kertonut nähneensä neiti Tressin määrätyllä kellonlyömällä, määrätyssä paikassa, revolveri kädessä. Hän ei mahdollisesti ollut huomannut, että Paquita käveli unissaan. Hän ei kenties ollut ihan likellä. Valaistus ehkä oli himmeä. Otaksuttavasti ei palvelijan mieleenkään johtunut, että toinen oli liikkunut unissaan. Ja otaksuttavasti mies pian pitäisi velvollisuutenaan sanoa: "Tämä mies, Tickell, on vaarassa joutua hirteen Kestevenin murhasta, ja kuitenkin voin minä todistaa, että Kestevenin ampuja hyvin todennäköisesti on emäntäni. Jos sellainen tilanne syntyisi…"
Hextall koetti palauttaa mieleensä kaikki, mitä tiesi unissakävelystä. Se ei ollut paljoa. Hän tiesi sitä olevan useita lajeja. Oli sellainen tila, jossa aistit eivät olleet tyyten herpaantuneet — jonkinlainen puolittainen uni. Oli yleisesti tunnettu unissakävelyn laatu, jolloin henkilö nukkuneena lähtee vuoteestaan ja liikkuu näennäisesti ilman päämäärää, mutta jolloin häntä joskus ohjaa unessa jatkuvan sielutoiminnan sanelema suoranainen tarkoitus. Ja sitten oli vielä kolmas — hypnoottisen vaikutuksen aiheuttama uni. Sellaisen aikana, sen hän tiesi, näyttää ihminen olevan täydelleen aistiensa herra, näyttää olevan täysin valveilla, mutta tosiasiallisesti onkin kokonaan hypnotisoijan määräysvallassa. Hän tiesi myöskin, ettei ihmistä voida sellaisesta unesta herättää tavallisilla keinoilla; hänet voi vapauttaa siitä tilasta vain hypnotisoija, joka hänet on siihen vaivuttanut. Se tieto sai Hextallin miettimään tekosyytä mennäkseen Paquitan puheille varhain seuraavana aamuna. Tyttö voi hyvin ja oli kaikin puolin normaalinen, ja Hextall varmistui siitä, ettei hänellä ollut aavistustakaan yöllisestä seikkailustaan. Hypnoositeoria kumoutui niin ollen tässä tapauksessa. Hypnoottista vaikutusta ei siis ollut, vakuutti hän itsekseen; tapaus oli tavallista unissakävelyä.
Myöhemmin samana päivänä Hextallin onnistui toimittaa Paquita ja molemmat hoitajattaret pois talosta, lähettäen heidät kaikki yhdessä ajelulle. Sitten hän etsi käsiinsä Darrellin ja vei hänet Paquitan huoneeseen.
"Yksi seikka", virkkoi hän, "meidän on tehtävä heti, Tress. Meidän on otettava selko siitä revolverijutusta. Walters väittää, että sisarellanne oli revolveri. Siispä täytyy revolverin olla hänen huoneessaan. Teidän on etsittävä se."
"Se ei liene vaikeata", vastasi Darrell. "Paquita ja minä olemme lapsuudesta alkaen tottuneet pitämään käsillä revolverin tai pari — asuimme villissä seudussa ennenkuin tulimme Englantiin. Se on otaksuttavasti hänen pukeutumispöytänsä jossakin laatikossa."
Hän löysi revolverin muutamissa minuuteissa. Se oli pienessä komerossa Paquitan vuoteen lähellä. Revolveri oli kuusipiippuinen, ja yhdestä piipusta Darrell pian otti ammutun panoksen hylsyn.