XIX
PYY PIVOSSA
Taaskin Styler nykäisi esimiestään; uudelleen hän kävi puhetorveksi.
"Kultaako?" kertasi hän. "No hyvä, kapteeni — Englannin punnankolikoita tietysti?"
"Englannin punnankolikoita, niin on käsketty, sir", vahvisti Polbeck. "Eivät mitkään siitä metallista tehdyt kappaleet ole niiden veroisia, hyvät herrat!"
"No niin, mutta emme luonnollisesti kanna kolmeatuhatta kultapuntaa liivintaskuissamme", huomautti Styler. "Mutta meillä on sellaista, minkä pian voimme niiksi vaihtaa. Teidän, kapteeni, on huomenna tultava tapaamaan meitä Weymouthissa."
"Se sopii, sir", lupautui Polbeck. "Milloin tahansa ja missä vain haluatte, hyvät herrat. Näin kotimaissa ollessani asun tosin tuolla taempana olevassa kylässä, mutta käyn Weymouthissa joka päivä. Huomenna siis, niinkö? Mihinkähän aikaan ja missä?"
Siihen kysymykseen vastasi Smith.
"Kahdentoista aikana — postikonttorin edustalla. Sopiiko se teille, kapteeni?"
"Mainiosti, sir", vakuutti Polbeck. "Pistäydyn joka aamu katsomassa, miten alukseni lastaaminen sujuu — vien sekalaista tavaraa noihin Länsi-Intian satamiin. Entä niiden kultarahojen kuljetus, hyvät herrat? Kolmetuhatta puntaa painaa aika paljon. Jos voisitte panettaa ne lujiin pusseihin pankissa, niin minä voisin tuoda muassani pari vankkaa poikaa niitä kantamaan."
"Tulkaa ensin kohtaamaan meitä! Sen asian saamme pian järjestetyksi", lupasi Smith. "Voisittehan viedä ne laivallenne vaikka ajurilla. Siis huomenna kello kaksitoista päivällä postitoimiston edustalla."
Pian Polbeck toivotti hyvää yötä ja poistui maantietä pitkin ilmeisesti epäilemättä mitään ja perin tyytyväisenä. Sen sijaan että Smith ja Styler olisivat palanneet majataloon, he lähtivätkin kävelemään kallioille päin. Iltaruskon viimeinen hehku oli himmennyt lännen taivaalla, ja yö verhosi maan ja meren tummaan, paksuun vaippaansa. Harvat maisemat olisivat saattaneet näyttää autiommilta ja yksinäisemmiltä, mutta sittenkin kumpaakin miestä peloitti puhella peittelemättä.
"Varovasti, Styler!" kuiskasi Smith. "On mahdoton aavistaa, keitä täällä on liikkeellä. Mutta puheltava meidän on. Kun nyt olen tavannut tuon miehen, toivoisin olevani Weymouthissa."
"Se käy helposti", virkkoi Styler. "Ajatte sinne moottoripyörälläni. Voitte istua takanani, sir, ja minä ohjaan vakavasti. Kuten huomautitte, on mahdoton arvata, minkälaisia kuuntelijoita täällä saattaa hiipiä — eikä tuo majatalokaan näytä kovin mukavalta, ja me olemme tehneet kaikki, mitä tarvitaan."
Weymouthiin palaaminen tuntui järkevimmältä menettelyltä, ja Smith kävi majatalossa selittämässä emännälle lähtöään ja maksamassa laskunsa, otti vähäiset tavaransa ja poistui jälleen maantielle, jossa Styler järjesteli pyöräänsä. Tunnin kuluttua he olivat mukavan hotellin hiljaisessa makuuhuoneessa, välissään uniryyppyyn tarvittavat ainekset, ja kohdistivat kaksin miehin koko älynsä hetken pulman pohdintaan.
"Styler", lausui Smith, "tämä juttu ei ole lainkaan sellainen, jollaiseksi kuvittelimme sen muodostuvan. Ei ole lainkaan kysymyksessä auttaa jotakin vankia karkaamaan Portlandista. Eittämättä on homma samanluontoinen, mutta sen menettelytapa, vivahdus ja merkitys ovat kokonaan toisenlaiset, ja saamme kiittää onnentähteämme siitä, että kapteeni Polbeck mukautui kaikkeen niin yksinkertaisesti ja helposti. No niin, miltä kaikki tämä teistä tuntuu?"
"Nähtävästi aiotaan tuoda joku Englantilainen kotimaahan jostakin; jotkut henkilöt vaativat kolmetuhatta puntaa ollakseen siinä mukana; Polbeck vaatii viisisataa puntaa omalle osalleen", vastasi Styler. "Sen pitemmälle, sir, en ole päässyt — en pääse."
"Minä olen mennyt pitemmälle", sanoi Smith. "Ajattelen seuraavasti. Tämä miekkonen, Polbeck, on ilmeisesti jonkun kauppa-aluksen — luultavasti pienen kuunarin — laivuri — ja käy säännöllisillä matkoilla Länsi-Intiassa, Barbadosissa, Tobagossa. Trinidadissa ja niin edelleen, sekä Georgetownissa brittiläisessä Guianassa. Brittiläisessä Guianassa, huomatkaa, Styler! No, tiedättekö mitään Guianasta?"
"En paljoakaan, sir, paitsi sen, että se on Etelä-Amerikassa", tunnusti Styler. "Mutta tiedän enemmän, ennenkuin kello on kymmenen huomenaamulla, jos tässä kaupungissa on lainakirjasto."
"No niin, minä tiedän siksi paljon, että tulemme toimeen tänä iltana", virkkoi Smith. "Guiana on laajahko maa-alue Etelä-Amerikan koilliskulmassa. Se on jaettu — mikäli vain Euroopan vallat otetaan huomioon — Englannin, Hollannin ja Ranskan kesken, joten on olemassa brittiläinen, hollantilainen ja ranskalainen Guiana. Georgetown on brittiläisen Guianan pääkaupunki — se on suurehko paikka, tärkeänlainen satama. Mutta meitä ei liikuta Georgetown, Styler, muuta kuin sikäli, että se on se satama, josta Polbeck aikoo ottaa laivaansa tämän — jonkun. Meistä on tärkeä ranskalainen Guiana — josta se joku on noudettava. Arvaatteko, minkä tähden ranskalainen Guiana on meistä tärkeä?"
"Tällä hetkellä — en", vastasi Styler. "Siispä ilmoitan sen teille. Meitä liikuttavat se ja sieltä noudettava salaperäinen joku, koska ranskalainen Guiana on juuri se siirtomaa, Styler, johon Kanaalin tuolla puolen asuvat naapurimme lähettävät rangaistusvankinsa — ainakin pitkiksi ajoiksi tuomitut. Se siis — oivallatteko?"
"Tämä joku on otaksuttavasti ranskalainen rikosvanki!" huudahti Styler.
"Juuri niin, poikani! Ranskalainen rangaistusvanki — ja luultavasti semmoinen, joka on tuomittu hyvin raskaasta rikoksesta. Muistan tämän asian kyllin hyvin kertoakseni, että Ranskan hallitus aikoinaan kokeili rangaistussiirtolain perustamista Guianan alueelle; tulokset eivät vastanneet odotuksia, mutta edelleenkin lähetetään rikosvankeja sinne, Cayenneen ja joihinkuihin sen läheisiin saariin — kuuluisa kapteeni Dreyfushan oli sikäläisellä tunnetulla Pirunsaarella. Pitäen kaiken tämän mielessäni, Styler, kuvittelen asianlaidan seuraavaksi. Tämä joku on ranskalainen rikosvanki —"
"Saattaa olla Ranskassa tuomittu englantilainen", huomautti Styler.
"Erinomainen ajatus, Styler, — niin hän saattaa olla ja lieneekin. Joka tapauksessa hän on ranskalaiseen Guianaan lähetetty rikosvanki, ja hänellä on täällä Englannissa vanhoja tuttavia, jotka kykenevät tekemään jotakin hänen vapauttamisekseen. Luullakseni Kesteven on niistä yksi ja Tickell mahdollisesti toinen. Otaksuttavasti siellä, todennäköisesti Georgetownissa on joku henkilö, joka voi auttaa tämän miehen karkuun; hän tai he ovat olleet kirjeenvaihdossa täkäläisten kanssa, ja Polbeck on pelkkä välittäjä. Ja mielessäni pyörii kolme tärkeää kysymystä. Ensiksi: missä määrin, jos lainkaan, Kestevenin murha on tämän salajuonen yhteydessä? Toiseksi: onko Samuel Pegge, toisella nimellä Septimus Philcox, jollakin tavoin sekaantunut siihen? Kolmanneksi: kuinka paljon enemmän kapteeni Polbeck tietää siitä kuin hän on teille ja minulle kertonut? Kaksi ensimmäistä kohtaa saamme jättää silleen tällä hetkellä; niistä saadaan ehdottomasti selko aikanaan. Kolmas meidän on koetettava jollakin tavoin selvittää heti."
Styler mietti äänettömänä hetkisen.
"Meidän on muistettava muuan seikka, sir", sanoi hän vihdoin. "Polbeck myönsi meille, ettei hän hyötyisi puuhasta muuta kuin viisisataa puntaa."
"Juuri niin!" virkkoi Smith. "Ajatukseni juoksevat samaa latua. Ja huomenna toimimme sen pohjalla."
Tämän päätöksen mukaisesti Smith oli sähkösanomatoimistossa, niin pian kuin se aukaistiin seuraavana aamuna, ja viisi minuuttia yli kahdeksan hän oli lähettänyt Darrell Tressille sanoman, jossa hän tiedusti, valtuuttaisiko tämä hänet, Smithin, kuluttamaan parisataa puntaa Kestevenin jutussa. Darrellin vastaus, joka tuotiin Smithille hänen ollessaan aamiaisella Stylerin kanssa, oli kuvaava. Smith sai kuluttaa pari tuhatta, jos halusi; hän, Darrell, oli kovin hyvillään kuullessaan hänen työskentelevän asiassa.
"On mainiota, että ihmisen tukena on äveriäs nuori mies", huomautti Smith kuivakiskoisesti ojentaessaan Darrellin sähkösanoman sihteerilleen. "Nyt voimme puhutella merimiesystäväämme paremmin toivein. Mikäli saatoin eilisiltaisen näkemäni perusteella arvostella kapteeni Polbeckiä, luulisin häntä varmasti sellaiseksi mieheksi; josta pyy pivossa on parempi kuin kaksi oksalla. Joka tapauksessa tunnustelemme häntä."
Käymällä eräässä sikäläisessä pankkiliikkeessä ja sähköttämällä omaan lontoolaiseen pankkiinsa Smith sai paljon ennen keskipäivää näppiinsä pari uudenuutukaista sadan punnan seteliä. Ja kahdentoista aikaan saapui kapteeni Polbeck virkkuna ja valmiina suorittamaan osansa kaupasta. Hän ei näyttänyt vähääkään kummastuvan, kun Smith ja Styler opastivat hänet hotellinsa tupakkasalongin rauhaiseen sopukkaan ja osoittivat hänelle vieraanvaraisuuttaan, tarjoten hänelle rommia ja sikaareja. Mutta hänen ällistyksensä oli syvällinen ja kestävä, kun Smith asianajajan selvään ja perinpohjaiseen tapaan esitti hänelle asian oikean laidan, ja hänen kasvonsa venyivät kovin pitkiksi, kun hän käsitti, että tilaisuus ansaita viisisataa puntaa verrattain helposta työstä oli luisumassa, niin, oli jo luisunut hänen käsistään. Hänen romminsa jäähtyi, hänen sikaarinsa sammui, ja hän silmäili näitä kahta ihan liian ovelaa herrasmiestä milteipä harmistuneen näköisenä.
"Kova onni!" puhkesi hän äkkiä puhumaan epätoivoisesti. "Sillä viisisatasella aioin ostaa sen pienen talon, jossa asun! Niinpä niin! Koko ajan minusta tuntuikin, että siinä jutussa oli jotakin eittämättömän vaarallista. Se on lopussa, niinkö? Sitten minun lienee parasta sanoa teille jäähyväiset."
"Älkäähän vielä, kapteeni!" esteli Smith. "Virittäkää uusi sikaari, täyttäkää lasinne jälleen ja vilkaiskaa näihin lappusiin!"
Hän ojensi kahta seteliään Polbeckin nähtäviksi, ja merikapteeni säpsähti.
"Ne ovat teidän, jos suostutte ilmaisemaan meille kaikki, mitä haluamme tietää", lupasi Smith. "Kuulkaahan, teillä ei ole minkäänlaisia velvollisuuksia niitä ihmisiä kohtaan. Kertokaa meille kaikki, mitä tiedätte — kaikki yksityiskohdat — tästä asiasta! Sen tehtyänne saatte pistää nuo setelit taskuunne. Katsokaahan!"
Hän laski setelit pöydälle ja sijoitti niiden päälle pikarin. Ja Styler, joka valppaasti tähysti kapteeni Polbeckia, näki hänen silmäinsä kiiluvan.
"Kas noin, hyvät herrat", äänsi hän mieli ilmeisesti hyvin keventyneenä. "Se on rehti tarjous, ja minä hyväksyn sen. Mutta älkää pettykö, jollen tunnu osaavan kertoa teille varsin paljoa! Joka tapauksessa puhun teille koko totuuden."
"Se riittää", vakuutti Smith. "Muuta emme halua."
"No niin, siis; se kävi näin", jatkoi Polbeck. "Kun viimeksi, noin neljä kuukautta sitten, olin Georgetownissa, kysyi muuan outo mies, joka hieroutui tuttavakseni eräässä kapakassa, tahtoisinko ansaita viisisataa puntaa. Luonnollisesti, vastasin, tahdoin — jos tehtävä vain oli rehellinen. Sitten hän ilmaisi, että oli autettava karkaamaan erästä englantilaista, joka oli väärin tuomittu Ranskassa ja lähetetty ranskalaisten rangaistussiirtolaan Cayenneen — elinkaudeksi."
"Elinkaudeksi!" huudahti Smith.
"Elinkaudeksi, sir. Liikerikos — jonkunlainen petos — ei suinkaan murha, ei edes pahoinpitely; muutoin en olisi puuttunut asiaan, vaikka tuomio olisikin ollut väärä, kuten se saattoi olla ja saattoi olla olemattakin. Mutta kun asia oli, kuten mies väitti, ja kysymyksessä oli englantilainen ja Cayenne on toisenniminen helvetti, suostuin siihen. Sitten puhelimme yksityiskohdista. Mies vakuutti, että Englannissa oli mahtavia ja vaikutusvaltaisia henkilöitä, jotka hankkisivat tarvittavat rahat, kolmetuhatta puntaa. Minun oli toimittava välittäjänä ja tuotava ne rahat kullassa Georgetowniin. Hän tiedusti minulta jotakin täkäläistä paikkaa, jossa voisin kohdata niiden henkilöiden edustajat saadakseni rahat. Kun asun siinä kylässä, jonka näitte eilen illalla, ehdotin sopivaksi paikaksi Tanskan Kuningasta ja laskettuani päivämäärät mainitsin voivani käydä siellä joka ilta tämän toukokuun kahdennentoista ja kahdeksannentoista päivän välillä. Ja joka ilta olenkin siellä ollut, ja eilenillalla saavuitte te — ja muuta en todellakaan tiedä", lopetti kapteeni Polbeck, silmäillen seteleitä. "En jaksa muistaa sen enempää siitä."
"Kuulitteko sen miehen nimen, jonka karkaamista suunniteltiin?" tiedusti Smith.
"En kertaakaan, sir! En saanut tietää muuta kuin sen että hänet tuotaisiin laivaani Georgetownissa ja että minun piti laskea hänet maihin Englannissa — Falmouthissa, Plymouthissa, täällä — missä hyvänsä."
"Kuka oli se mies, jonka kanssa asiasta sovitte?" kysyi Styler.
"Sitäkään en osaa sanoa. Hän kävi usein siinä kapakassa, josta puhuin — siellä käy paljon merimiehiä, ja luultavasti hän oli etsimässä sopivaa miestä tehtäväänsä varten."
"Mainitsiko hän ehkä sattumalta, kuinka kauan tämä englantilainen oli ollut Cayennessa?" kysyi Smith.
"Kas siinä!" riemuitsi Polbeck. "Sen hän ilmoitti! Kuusi vuotta."
Smith ei kysellyt kapteenilta sen enempää. Polbeckin otettua setelit ja poistuttua hän kääntyi Stylerin puoleen.
"Ja nyt toimeen!" virkkoi hän. "Ensi työksi on tarkastettava ranskalaisia tuomioselostuksia. Se on aikamoinen puuha, Styler — mutta se on mahdollinen ja se on tehtävä. Se on ainoa mahdollisuutemme, jollei —"
Siihen soppeen, jossa he istuivat, tuli tarjoilija, tuoden asettimella sähkösanoman.
"Herra Smith — herra John Smith? Sähkösanoma teille, sir."
Smith repäisi kuoren auki. Ja Styler kumartui likemmäksi, totellen esimiehensä kehoittavaa nyökkäystä, ja luki sanoman yhtä aikaa hänen kanssaan.
"Lynchfieldin poliisipäällikkö sähkötti juuri äsken Tickellin äkkiä kuolleen sairaalassa kello kymmenen tänä aamuna.