XVIII
MERIKAPTEENI
Auringon alkaessa seuraavana päivänä painua mailleen seisoi lyhyt, tanakahko herrasmies, jolla oli kultasankaiset silmälasit nenällään, päässään hirvenmetsästäjän hattu, yllään hyvin räikeäjuovainen tweedpuku, jalassa heleän väriset sukat ja silmäänpistävät, paksuanturaiset kengät, toisessa kädessään luonnoskirja, ja toisessa haalistunut, vihreä sateenvarjo, kunnaan reunalla, joka kohosi Portland-niemen läntisten kallioiden välissä hiljaisena ja autiona lepäävän vähäisen poukaman rannalla. Hänen jalkojensa juurella levisi harmaa ulappa, joka leveänä, pieniä aluksia keinuttavana lahdelmana ulottuu Portlandista Exen suulle; hänen oikealla puolellaan yhä epäselvimpänä, päivänvalon häipyessä hämyksi ja hämärän sitten muuttuessa yön ensimmäisiksi varjoiksi, kohosivat Dorsetin töyryt ja niemekkeet kallioiden ja vierinkivien peittämältä laajalta tasangolta, jota kansa nimittää Chesil-rantamaksi. Ja hänen takanaan oli asumuksineen ja vallituksineen niemi, jossa, kuten koko maailma tietää, sijaitsee yksi Englannin suurimpia vankilaitoksia ja myöskin, mitä eivät yhtä hyvin tiedä muut kuin matkailijat, varsin uuttera ja tiheästi asuttu pikku kauppaloiden ja kylien muodostama yhdyskunta. Smith tunsi tämän seudun jo ennestään. Loma-aikojaan viettäessään hän oli useimmin kuin kerran samonnut ikävystyttävän pitkän ja uuvuttavan taipaleen mannermaalta muinaiselle Isle of Vindilisille, joka, saatuaan itse myöhemmin uuden Portland-nimensä, on antanut arvonimen herttualle ja tarjoaa asunnon lukuisille epatoille, kunnes heidän moninaiset rikkomuksensa on sovitettu. Hän tunsi sen historian tarkoin aina niiltä ajoilta saakka, jolloin siellä asuivat entisaikojen balearit, kivenlinkoajat. Hän oli käynyt sen kaikissa kuuluisissa paikoissa: Fortune's Wellissä, Deadman's Bayssa, Bow-and-Arrow Castlessa ja Pennsylvaniassa. Ja hän oli usein pysähtynyt lukemaan näille karuille, jylhille lakeuksille sinne tänne pystytetyissä, lukuisissa ilmoitustauluissa kaikille niille ihmisille uhattuja rangaistuksia, jotka millään tavoin auttavat tai edistävät kummuilla oleviin isoihin, kolkkoihin rakennuksiin teljettyjen vankien karkausyrityksiä. Yksi tällainen ilmoitustaulu oli ihan hänen seisomapaikkansa takana, ja hän kääntyi lukemaan sen varoittavan sisällön, ennenkuin aurinko vaipui kaukaisen Devonshiren etäisten kunnaiden taakse.
Se oli ankara ja perin selväsanainen, tämä ilmoitus. Se oli osoitettu olennoille, jotka tunnetaan "vapaina henkilöinä" — mikä tuntui viittaavan siihen, että viranomaisten mielestä maailmassa on vain kahteen luokkaan kuuluvia yksilöitä: ne, jotka olivat varmasti teljettyinä Portlandin vankilaan, ja ne, jotka eivät olleet. Tällaisille vapaille ihmisille tiedotettiin mutkattomasti, että vankien karkaamisen avustamisyrityksiä pidettäisiin roistontöinä ja ettei rikollinen saisi nauttia minkäänlaisia takuuvapautuksen etuja — toisin sanoen, että jos laki saisi hänet kynsiinsä, pitäisi se hänet lujasti otteessaan, kunnes hänet olisi tutkittu ja tuomittu. Samalla oli näille vapaille henkilöille kuitenkin lausuttu arvokkaita ja rauhoittavia lupauksia. Jos vapaa henkilö sattuisi pelkästään suopean onnenpotkaisun tai sulan sattuman avulla löytämään vaatteita, kirjeitä tai rahaa, jotka ilmeisesti tai todennäköisesti tahi luultavasti oli jätetty edistämään vankien karkaamista, ja veisi sellaiset rahat tai kirjeet tai vaatteet asianomaisille virkamiehille, palkitsisivat nämä häntä, jolleivät he epäilisi ja todistaisi hänen toimineen yhdessä juonessa jonkun sellaisen henkilön kanssa, joka aikoi rohkaista tällaisia karkausyrityksiä. Senvuoksi oli Smithistä aina tuntunut, että Portlandia tutkittaessa oli oltava varovainen, sillä muutoin saatettaisiin epäillä tutkijan innokkaasti pyrkivän vapauttamaan jonkun tuomitun murtovarkaan, petollisen liikemiehen tai jonkun muun lurjuksen, joka oli lähetetty louhimaan kiviä viideksi, seitsemäksi tai viideksitoista vuodeksi.
"Otaksuttavasti Styler ja minä olemme tietämättämme sekaantuneet johonkin sellaiseen hommaan!" mietti Smith kääntyessään astelemaan sisämaahan. "Jollei koko tämä puuha ole juuri sellaista, niin sanottakoon minua hottentotiksi!"
Hän ja Styler olivat jo yhdessä päätelleet, mitä salaperäinen karttaluonnos oikeastaan merkitsi. Se oli epäilemättä jonkun salajuonen yhteydessä, jonka päätarkoituksena oli jonkun noiden uhkaavien muurien sisällä viruvan vangin vapauttaminen auttamalla hänet karkuun. Heidän teoriansa mukaan se vanki oli Kestevenin tai Tickellin ystävä, otaksuttavasti rikostoveri, ja Kesteven oli luovuttanut Tickellille rahaa asian edistämistä varten. Tickellin taskussa olleet rahat oli todennäköisesti aiottu vartijoiden tai viranomaisten tai joidenkuiden muiden henkilöiden lahjomiseksi. Jos Stylerin selittämä luonnos merkitsi mitään, niin sen merkitys oli, että Tickellin oli välittäjänä kohdattava joku henkilö tai joitakuita henkilöitä jonakin iltana kahdennentoista ja kahdeksannentoista päivän välisenä aikana Tanskan Kuninkaassa sopimuksen tekoa varten. No niin, nyt oli viidestoista päivä — toukokuun viidestoista — joka oli näiden rajojen keskivälissä. Ja vaikka Tickell ei ollutkaan täällä, olivat Smith ja Styler, ja tuolla kummulla, ylängön juurella, oli Tanskan Kuningas. Kaikki oli valmista; kaikki oli hyvässä järjestyksessä, paitsi yhtä seikkaa, joka tuntui Smithistä äärettömän tärkeältä, kun hän johtui sitä ajattelemaan. Olivathan hänen ja Stylerin mietteet sittenkin ainoastaan pelkkää arvailua, eivätkä he lainkaan tunteneet yksityiskohtia.
"Se on sulaan onneen luottamista", puheli Smith yksikseen. "Ja miten minun laitani lieneekin, Styler on niitä ihmisiä, joilla on yletön onni — jätän jutun suurimmaksi osaksi Stylerin varaan."
Esiintyen loma-aikaansa viettävänä taiteilijana hän oli saanut vuokratuksi huoneen majatalosta ja lähti nyt astelemaan takaisin sinne syödäkseen illallista. Majatalo oli varsin kodikas paikka, vanhanaikainen, ja sijaitsi maantien varrella yhtä pitkän matkan päässä sisämaan kylästä, jossa asui kivenhakkaajia, ja rannikkokylästä, jonka asukkaat olivat kalastajia. Sen mukavuudet olivat alkeelliset, ja liike näytti vähäiseltä. Ja kun Smith syötyään kananmunista ja silavasta valmistetun ruokalajin, ainoan, mitä talossa sinä iltana pystyttiin hänelle tarjoamaan, meni matalaan tarjoiluhuoneeseen polttamaan piipullisen tupakkaa ja odottamaan, mitä mahdollisesti sattuisi, ei siellä ollut ketään muita kuin emäntä, joka kiilloitti laseja tarjoilupöydän takana.
Mutta pian astui sisälle mies. Hän oli pienikokoinen, puettu siistiin, siniseen, merimieskuosiseen sarssipukuun, keski-ikäinen, kultaiset renkaat korvissa, ja silmänurkkien ympärillä runsaasti ryppyjä. Hänen harmahtava partansa oli leikattu suipoksi kuin torpeedo, ja puhuessaan hänen oli tapana nytkäytellä sitä ylöspäin; kaikki hänen liikkeensä olivat nopeat ja nykäysmäiset. Edetessään tarjoilupöydän luokse hän loi varjoisessa nurkassa istuvaan Smithiin terävän, tutkivan silmäyksen, siirtäen sitten katseensa taaskin heti toisaalle.
"Iltaa, muori Bassett!" tervehti vastatullut rattoisasti. "Tavallinen ryyppy, tehkää hyvin, madam."
Emäntä otti hyllyltä rommipullon ja kaasi siitä aimo annoksen pikariin, jonka hän sitten asetti pöydälle sokeriastian ja kuuman vesilasin viereen.
"Iltaa, kapteeni Polbeck!" vastasi hän. "Ettehän olekaan vielä lähtenyt? Luulin teidän aikovan merelle tällä viikolla."
Pieni mies sekoitti rommin ja veden niin huolellisesti, että se osoitti hänellä olevan monivuotisen kokemuksen, ja maistoi lasista arvostelevasti.
"En lähde ennenkuin viikon lopulla, madam", selitti hän. "Kahdeskymmenes on lähtöpäivä — vielä neljä päivää saan nauttia Englannin ja kodin suloudesta! Hilpeäksi terveydeksi teille, muori Bassett — ja teille, sir, pyytäen anteeksi vapaata käytöstäni", lisäsi hän, kohottaen lasiaan Smithille, joka ehätti kumartamaan ja nostamaan omaansa. "Pitkää ikää meille kaikille!"
"Samoin teille, kapteeni!" toivotti emäntä vastaan. "Taidatte lähteä samoille seuduille, samoille väylille, joita aina olette purjehtinut?"
"Juuri niin, madam", myönsi kapteeni Polbeck. "Samoille väylille, joita olen kyntänyt kokorajan ja joka matkallani viimeisten viidenkolmatta vuoden aikana. Barbados—Tobago—Trinidad—Georgetown — ne ovat minun määräpaikkojani, muori Bassett, kuten hyvin tiedätte, koska olen tuonut teille monta sievää tavarakääröä milloin mistäkin niistä", jatkoi hän, iskien silmää ja vilkaisten Smithiinkin. "Niiltä rannoilta löytää hauskoja esineitä, madam."
Smithin mielenkiinto kapteeni Polbeckia kohtaan häipyi. Tämä ei selvästikään ollut se mies tai niitä miehiä, joita hän ja Styler halusivat tavata. Hän avasi matkaoppaan ja alkoi lukea sitä, jättäen merenkulkijan ja majatalon emännän keskustelemaan omalla tavallaan. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kääntää lehteäkään, avautui ulko-ovi ja sisälle astui autovaippaan puettu mies autolasit silmiensä verhona, paksun pölykerroksen peittämä moottoripyöräilijä. Vilkaistuaan häneen Smith syventyi jälleen kirjaansa.
Styler riisui käsineensä, kopautti niistä pois tomun, meni tarjoilupöydän ääreen ja pyysi jotakin viatonta virvoketta. Hän vaihtoi tervehdyksiä emännän ja kapteeni Polbeckin kanssa, ja viiden minuutin kuluttua oli hänen ja merimiehen kesken ystävällinen keskustelu käynnissä. Silloin alkoi Smith herkistää korviaan, sillä Styler johti keskustelua monia syrjäpolkuja myöten ja käytti runsaasti kauniita sanoja. Tällä välin hän oli saanut kapteeni Polbeckin nurkkaukseen ja tarjonnut hänelle sikaarin, ja he pohtivat kapteeni Scottin etelänaparetkeä, joka juuri niihin aikoihin aloitettiin.
"Niinpä niin, hyvä herra", virkkoi Styler vihdoin ikäänkuin satunnaisesti. "Se on vaikea yritys, se — hyvin vaikea yritys!"
Smith oli vähällä hytkähtää istuimellaan. Mitä tuo maltiton Styler tavoitteli? Yritys? Sehän oli tunnussana! Smith ei mitenkään malttanut olla vaivihkaa katsahtamatta pieneen merenkulkijaan. Ja hän näki Polbeckin luovan Styleriin erikoisen merkitsevän katseen.
"Yritys?" kertasi hän. "Niin — kyllä. Mutta sen suoritus ei ole niin vaikea kuin luulette."
Suoritus! Tunnussanan vastaus! Tämä siis oli oikea mies — tämä pienikokoinen kapteeni, joka teki matkoja Länsi-Intian satamiin, brittiläiseen Guianaan ja sen pääkaupunkiin Georgetowniin! Mitä sitten olivat kaikki hänen ja Stylerin ennakkolaskelmat —
Vilkaistessaan kirjastaan hän näki Stylerin ja kapteeni Polbeckin poistuvan tarjoiluhuoneesta pimeään yöhön. Niin, se oli oikea mies, se oli varmaa! No hyvä, Styler oli teräväpäinen veitikka, ja saattoi luottaa, että hän tiesi tehtävänsä. Styler kyllä —
Hänen parhaillaan miettiessään, mitä oli tekeillä, palasi Styler tarjoiluhuoneeseen, otti hyvin näkyvästi matkakartan, jonka hän oli jättänyt pöydälle, ja poistui sitten, iskien merkitsevästi silmää esimiehelleen. Ja pian nousi Smith seisomaan, ojensi käsivarsiaan, lausui emännälle jotakin illasta ja lähti ulos.
Styler odotti häntä hämyisessä kivieteisessä. Hän vei Smithin maantielle ja osoitti vähän matkan päässä tiellä astelevaa hahmoa, joka kuvastui läntisen taivaan rusotusta vastaan.
"Tuo on miekkosemme!" supatti Styler. "Hän uskoo täydelleen, että me olemme ne henkilöt, jotka hänen piti kohdata. Mutta minä en ymmärrä koko juttua — puuhamme — ymmärrättehän tarkoitukseni, sir — ei koske lainkaan Portlandia. Ja meidän on oltava tietävinämme kaikki ja annettava hänen puhua — sitten kyllä kaikki selviää. Jättäkää asia minun hoitooni, sir! Ilmoitin hänelle, että te olette se herrasmies, jonka on järjestettävä rahallinen puoli."
Kapteeni Polbeck kääntyi ja tuli heitä vastaan, kun he lähtivät kävelemään yksinäistä maantietä. Hän pudisti Smithin kättä ylenpalttisen ystävällisesti.
"Palvelukseksenne, sir!" kuiskasi hän. "Surma minut periköön, jollen edeltäpäin arvellut teitä siksi herrasmieheksi, joka minun piti kohdata, tai yhdeksi niistä. Vilkaisin teihin tullessani sisään ja näin teidänkin katsovan minuun. Mutta ehkä te odotitte tilaisuutta lausuaksenne tunnussanan?"
"Olette oikeassa, kapteeni. Odotin sitä", vakuutti Smith.
"Juuri niin, ja se onkin ihan paikallaan — tällaisissa asioissa ei voi olla liian varovainen. Mutta tämä toinen herra pujautti tunnussanan puheeseensa taitavasti, sen hän teki", kehui kapteeni. "'Yritys', sanoi hän! — kas niin! Ja 'suoritus', sanoin minä — täsmälleen! Hyvä! Ja nyt voimme keskustella asiasta, hyvät herrat."
"Esittäkäähän te suunnitelmanne, kapteeni!" kehoitti Styler. "Sitten saatamme puhella rahoista. Lienee kai turvallista puhua täällä?"
"On varmasti, sir — tähän aikaan illasta ei täällä ole ketään liikkeellä", vastasi Polbeck. "No niin, suunnitelmat siis ensin. Ne ovat yksinkertaiset ja selvät. Kaikki käy tähän tapaan: lähden Weymouthista kahdentenakymmenentenä päivänä — ensin käyn Länsi-Intian satamissa ja sitten purjehdin Georgetowniin. Siellä viivyn pari viikkoa, ottaen alukseeni lastin demeraralaista sokeria. Niiden kahden viikon ajalla tuodaan mies maitse laivaani — niiltä ranskalaisilta alueilta. Siihen tarvitaan neljä päivää. Siten ne, joiden on se suoritettava, saavat neljä päivää menomatkaansa varten, sitten kun olen saapunut Georgetowniin, päivän tai pari hommatakseen hänet vapaaksi, ja neljä päivää tuodakseen hänet perille. Sitten he saattavat hänet alukseeni, ja minä tuon hänet suoraapäätä kotiin Englantiin. Kaikki se luonnollisestikin sillä ehdolla, että vien heille rahat ja saan oman osuuteni. Teillä kai on rahaerä valmiina, hyvät herrat?"
Stylerin onnistui nykäistä Smithiä, ja hän otti itse vastatakseen tähän kysymykseen.
"Raha-asiat kyllä järjestyvät, kapteeni", vakuutti hän. "Mutta menetelläksemme liike-elämän tapaan, mikä olikaan sovittu summa täsmälleen? Meillä tietysti on siitä muistiinpano, mutta haluaisimme teidän muodollisesti toteavan sen oikeaksi."
"Juuri niin — juuri niin!" myönteli Polbeck. "Liikeasia kuin liikeasia. Summa on se, jonka sikäläiset otaksuttavasti ilmoittivat kirjeessä niille, joita te edustatte. Kolmetuhatta puntaa sikäläisille, viisisataa minulle. Puolet minun osuudestani on maksettava nyt, toiset puolet laskettuani hänet maihin Englannissa. Heidän rahansa, kolmetuhatta, on minun vietävä sinne. Ja erikoisesti saamani määräys, hyvät herrat, on — kultaa!"