XXIX
CAFÉ NOIR
Neljä miestä, jotka seisoivat huoneessa, erilaisissa, hämmästystä kuvaavissa asennoissa, tuijottivat Victor Demetriadiin, ikäänkuin hän olisi ollut suoraan siniseltä taivaalta laipion läpi singahtanut ukonnuoli. Hetkisen vallitsi kuoleman hiljaisuus; sitten Smith astui askeleen tulokkaaseen päin, joka edelleenkin hymyili ryhmälle ikäänkuin perin mielissään tekemästään vaikutuksesta.
"Te — mitä?" virkkoi Smith. "Mitä?" Demetriadi heilautti kättään, tehden kuvaavan liikkeen.
"Niin kyllä!" huudahti hän. "Te olette — vai mitä? — ällistyneet?
Ette lainkaan — kun selitän sen teille, eikö niin?"
"Selittäkää sitten Jumalan tähden!" pyysi Smith. Hän loi Hextalliin kysyvän silmäyksen. "Tietystikin toinen kreikkalaisista herrasmiehistänne?" mutisi hän. "Armias taivas — millainen tilanne!"
"Herra Demetriadi", vastasi Hextall. "Istukaa, herra Demetriadi! Onko teillä jotakin meille ilmoitettavaa?"
Demetriadi istuutui ja otti esille savukekotelonsa.
"Sallitteko?" kysyi hän. "Niin, kyllä minulla on. Tulin luoksenne, tohtori, suoraa päätä — no? Nämä herrat — ovat kai ystäviänne?"
"Olette tavannut minut aikaisemmin", pisti Smith äkkiä väliin, "vaikka ette muista. Kohtasin teidät ja Chimbouloglosin Manchesterissa viime talvena — herra Porrin luona."
"Niinkö?" huudahti Demetriadi. "Ahaa, nyt muistan — te olette Smith — ettekö olekin? Muistan silmälasinne — luonnollisesti. Voitte kai hyvin?"
"Voin koko paljon paremmin saatuani tietää, mitä olette tullut kertomaan meille", vastasi Smith. "Väititte Chimbouloglosin kanssa tavanneenne Kestevenin ja neiti Brockin murhaajan —"
"Niin kyllä, niin, luulemme olevamme oikeassa", sanoi Demetriadi hilpeästi. "Se ei ole varmaa, käsitättehän, mutta hyvin todennäköistä. Kerron teille, mitä tiedämme — ja olemme nähneet, vai mitä? Nähkääs, tohtori", jatkoi hän kääntyen Hextallin puoleen, "silloin kun puhelimme kanssanne tuolla kadunkulman takana olevassa huoneistossa sattuneen pikku jutun jälkeen, emme me, Chimbouloglos ja minä, kertoneet teille kaikkea. Emme hiiskuneet mitään siitä, missä ensi kerran kohtasimme Kestevenin ja miten tutustuimme häneen — emmehän?"
"Kyllä, kyllä siitä mainitsitte", vastasi Hextall. "Kerroitte tavanneenne hänet Café Imperialissa ja joutuneenne puheisiin hänen kanssaan."
"Vai — niin! — mutta siinä ei ollut kaikki!" huudahti Demetriadi. "Nähkääs, Chimbouloglos ja minä söimme sinä iltana hyvin myöhään päivällistä Café Imperialissa — tämä Kesteven oli myöskin päivällisellä, viereisessä pöydässä. No niin, hänen syödessään tulee hänen puheilleen toinen mies — myöskin hyvännäköinen, hieno mies — ja he puhelevat paljon. Toinen mies — hän ei syönyt — nautti ryypyn tai pari, poltti sikaarin, ja koko ajan hän ja Kesteven puhelivat paljon hiljaa, ymmärrättehän. Vihdoin hän poistui, tämä toinen mies, poistui koko kahvilasta. Ja jollakin tavoin — en muista miten — Chimbouloglos ja minä jouduimme keskustelemaan Kestevenin kanssa, ymmärrättehän — jollakin tavoin aloimme seurustella ystävysten tapaan. Ja loppujen lopuksi hän pyysi meitä siihen pieneen korttipeliin."
Smith vilkaisi New Scotland Yardin mieheen.
"Herra Demetriadi", huomautti hän, "tarkoittaa herra Tressin asunnossa sattunutta kohtausta, josta Fowler, kamaripalvelija, on hyväntahtoisuudessaan käynyt kielimässä. Herra Demetriadi on toinen siellä olleista herrasmiehistä."
"Niin kyllä, minä olin siellä!" vahvisti Demetriadi hihittäen. "Juuri minuthan piti ampua petollisen pelaamisen tähden — hohhoo! Mutta sen kaiken unohdamme nyt — ei se mitään ole! Mutta Kesteveniä me emme unohda, Chimbouloglos ja minä. Ja nähtyämme sanomalehdistä selostuksen ajattelimme paljon — aika paljon. Juuri silloin kuitenkin poistuimme Lontoosta — lähdimme muutamiksi päiviksi Brightoniin — huvittelemaan. Eikä meillä Brightonissa ollessamme ollut lainkaan aikaa ajatella murhia — siellä pidetään hauskaa, vai mitä? Mutta tuonnottain palasimme tänne ja saman päivän iltana menimme syömään päivällistä Chimbouloglosin sedän herra Antonio Chimbouloglosin luokse Park-Lanen varrella — hän on hyvin rikas mies, tämä vanha Antonio — tunnetteko hänet? Niin — innokas taulujen kokoilija ja niin edelleen. No niin, vanha Antonio tarjosi meille erittäin hyvän päivällisen ja näytti tauluja, mutta me — ymmärrättehän — ikävystyimme hiukan siihen ja halusimme nähdä jotakin eloisampaa. Niinpä toivotimme herra Antoniolle hyvää yötä vähää vaille kymmenen ja selitimme lähtevämme hotelliimme. Ja sitten astelimme Park Lanea pitkin käsikoukkua, aikoen jonnekin, missä on hupaisempaa. Ja juuri silloin näimme miehen, josta puhuin teille — sen miehen, joka keskusteli Kestevenin kanssa Café Imperialissa. Käsitättekö?"
"Missä nimenomaan näitte tämän miehen?" tiedusti Smith.
"Sanon sen teille. Upper Grosvenor-kadun kulmassa — hän tuli sitä katua pitkin. Ja", lisäsi Demetriadi huulillaan merkitsevä hymy, joka paljasti hänen mustien viiksien takaa välkkyvät valkeat hampaansa, "hän ei ollut yksin".
"Eikö yksin? Kuka sitten oli hänen seurassaan?" kysyi Smith.
Demetriadi viskasi pois savukkeensa ja näpsäytti sormiaan. "Sanon sen!" kehaisi hän painokkaasti. "Neiti Brock."
Smith vilkaisi muiden kolmen kasvoihin, joista kaikista kuvastui kiihkeä jännitys. Sitten hän kääntyi kreikkalaisen puoleen tekeytyen epäilevän näköiseksi.
"No, olkaahan toki!" virkkoi hän. "Mistä tiedätte, että se oli neiti
Brock?"
"Emme tietäneet sitä — silloin", tunnusti Demetriadi. "Silloin tiesimme vain sen, että mies oli sama kuin se, jonka näimme Kestevenin seurassa Café Imperialissa — hänestä emme voineet erehtyä! Ja nainen oli nuori,— hento, pieni, sievä, vaaleatukkainen. Kun seuraavana päivänä luimme sanomalehtiä, silloin tiesimme, että hän oli pieni kotiopettajatar — neiti Brock. Niin juuri!"
Kaikki neljä kuuntelijaa istuivat äänettöminä minuutin tai pari. Sitten etsivä tiedusti rauhallisesti:
"Mitä he tekivät, herra Demetriadi?"
"He vain kävelivät ja puhelivat — kävelivät aika ripeästi", vastasi kreikkalainen. "He sivuuttivat meidät kadunkulmassa olevan lampun kohdalla ja menivät edelleen."
"Panitteko merkille, mihin suuntaan?" kysyi etsivä.
"Kyllä — kerron sen teille. He menivät kadun poikki Stanhope-portille — niinhän sitä nimitätte — ja sitten puistoon", vastasi Demetriadi.
"Oletteko siitä varma?"
"Kyllä, ihan varma. Me tarkkailimme heitä. Huomautin Chimbouloglosille: 'Tuo on sama miekkonen, joka oli murhatun Kestevenin seurassa.' Ja Chimbouloglos vastasi: 'Kyllä näin hänet.' Niin, siitä ei ole epäilyksen hiventäkään! Minulla on nopea — miten sanottekaan — huomiokyky."
"No?" äänsi Smith vähän aikaa kestäneen äänettömyyden jälkeen. "Entä sitten?"
"Niin, entä sitten? — juuri niin", vastasi Demetriadi taaskin hymyillen. "Nyt alkaa sukkela kohta — vai mitä? Seuraavana päivänä kuulimme Hyde-puistossa tapahtuneesta murhasta — luimme siitä sanomalehdistä. Luimme kuvauksen nuoresta naisesta. Katsoimme toisiimme. Sanoimme: 'Se on sama nuori nainen, jonka eilenillalla näimme sen miehen seurassa!' Minä sanoin niin — Chimbouloglos sanoi niin myöskin. Molemmat sanoimme: 'Se on epäilemätöntä. Emme ole, kuten te sanotte, pölkkypäitä — emme vainkaan!' Sitten sanoimme — jos vielä kerran näemme sen miehen, jonkun toisen kerran, vai mitä?"
"Juuri niin!" huudahti Smith. "Jos!"
Kreikkalainen purskahti nauramaan ja heilutti uutta, juuri kotelostaan ottamaansa savuketta.
"Niin!" äänsi hän. "Me näimme hänet. Näemme hänet nytkin — ainakin
Chimbouloglos näkee! Niin — kyllä!"
"Näkee? Chimbouloglos? Missä?" tiedusti Smith. "Taivaan tähden, mies, älkää kujeilko tällaisessa asiassa!"
Demetriadi viritti tyynesti savukkeensa ja viskasi tulitikun pois, heilauttaen taaskin kättään.
"Kaikki on hyvin", vakuutti hän varmasti. "Älkää hätäilkö. Chimbouloglosilla on kaksi silmää kasvoissaan ja kaksi takaraivossaan. Asia on näin: tänään me menimme päivälliselle Café Noiriin — tunnettehan Café Noirin? Äskettäin avattu ravintola. Hauska paikka — muistuttaa enemmän Pariisia kuin Lontoota, kuten tiedätte — niin. Ja meidän lopettaessamme tuli se mies syömään päivällistään: Käsitättehän —"
Smith, joka oli laskenut hattunsa ja päällystakkinsa syrjään tullessaan Hextallin huoneeseen, liikahti sitä tuolia kohti, jolle hän oli ne heittänyt.
"Hyvä Jumala!" jupisi hän hiljaa. "Lähdetään!" huudahti hän sitten. "Mennään kaikki sinne niin nopeasti kuin päästään — tuhlaamme — olemme tuhlanneet — aikaa. Tulkaa kaikki!"
"Ei ole hätää, ei hätää!" tyynnytti Demetriadi yhäti järkkymättömän kylmäverisenä. "Älkää olko levoton, hyvä herra Smith. Kuuntelimme, kun hän tilasi ateriansa — kuluu runsas tunti, ennenkuin se on lopussa. Nyt ei ole vielä puolta tuntia siitä, kun lähdin sieltä ja kiiruhdin tänne, ja Chimbouloglos väijyy sitä miestä niinkuin kissa hiirtä. Jos se mies lähtee, seuraa Chimbouloglos — jos hän menee minne ikinä tahansa, menee George Chimbouloglos sinne myöskin. Kaikki hyvin!"
"Parasta on myöskin olla hiukan varovainen, sir", huomautti Styler. "Meidän kaikkien neljän ei sopisi marssia yhdessä sinne sisälle. Ja vielä yksi asia." Hän loi etsivään viekkaan katseen. "Hän saattaisi tuntea teidät", lisäsi hän. "Se ei kelpaisi, käsitättehän?"
"En usko hänen tuntevan minua", väitti etsivä. "Yhtä kaikki on sanoissanne paljon perää. Enkä minäkään neuvoisi meitä kaikkia menemään sinne. Se ei ole hyväksi. Ja", jatkoi hän, silmäillen Styleriä arvostelevasti, "jos kukaan kykenee seuraamaan jälkiä, niin luulisin teidän kykenevän. Sallikaa minun tehdä ehdotus, sir", lisäsi hän, kääntyen Smithin puoleen. "Voimme kaikki keskittyä tämän Café Noirin luokse — minä tiedän, missä se on — mutta menemme erikseen emmekä mene sisälle — paitsi tätä teidän apulaistanne, jollaiseksi hänet otaksun. Menköön herra Demetriadi takaisin — seuratkoon herra Styler ihan hänen kintereillään. Herra Styler voi tilata jotakin, ja hän saa pian selville, kuka mies on — herra Demetriadi antaa hänelle vihjauksen. Miehen lähtiessä seuratkoon herra Styler häntä. Me muut voimme olla tähyilemässä kadulla — joka tapauksessa näemme miehen vilahdukselta ja voimme pitää herra Stylerin näkyvissämme."
Viisihenkinen seurue jakautui kahteen osaan. Styler ja kreikkalainen lähtivät samalla ajurilla; Hextall, Smith ja etsivä seurasivat toisella. Oxford-sirkuksen luona Styler ja hänen kumppaninsa laskeutuivat maahan ja lähtivät kävelemään pitkin sivukatua, jonka varrella Café Noirin nimellä tunnettu uusi laitos oli äskettäin avannut ovensa. Ennenkuin he saapuivat sinne, nykäisi Demetriadi, joka ilmeisesti nautti seikkailuistaan suuresti, Styleriä hihasta.
"Ja nyt", kuiskasi hän, "teemme sotasuunnitelmamme, vai mitä? Minä menen sisälle ja liityn ystäväni seuraan — niinkö? Istumme pikku pöydässä jokseenkin lähellä ovea — mies on vastaisella puolella. Te tulette sisään myöhemmin — sijoitutte meidän kanssamme samalle seinämälle — katsotte huoneen poikki ja näette hänet — hän on iso mies, näyttää siltä kuin olisi ollut sotilaana — viikset kierretyt ylöspäin, ymmärrättehän?"
"Selvä on", vakuutti Styler. "Kyllä minä hänet näen, hyvä herra. Ja kun hän lähtee, katsahdan teihin, ja jos olen oikeassa, katsahdatte te minuun, ja sitten seuraan häntä. Ja jos te lähdette seuraamaan, niin muistakaa olla varovaisia! Älkää seuratko häntä, vaan minua! Minä olen tottunut heidän temppuihinsa — ollut mukana aina viisitoistavuotiaasta saakka."
Kreikkalainen nyökkäsi ja astui pian ravintolan ovesta sisälle. Styler meni jälessä vasta muutamien minuuttien kuluttua. Sitten hänkin tekeytyi huolettomaksi, asteli verkalleen uuteen liikkeeseen, vilkaisi ylimalkaisesti ympärilleen ja istuutui sellaisen pöydän ääreen, joka oli lähellä Demetriadin ja Chimbouloglosin istumapaikkaa. Hetkisen hän käytti tilatakseen jotakin sellaista, mitä voitiin tarjota viipymättä. Tarjoilijan poistuttua hänen luotaan hän katsahti naapureihinsa näennäisen välinpitämättömästi. Ja suoraan hänen kohdallaan oli Demetriadin kuvaama mies, huolettomasti lukien iltalehteä polttaessaan sikaariaan ja ryyppiessään kahviaan.
Styler ei tuntenut tätä miestä. Hän tunsi suuren joukon West Endin hämäriä olentoja, mutta tämä mies oli hänelle uppo-outo. Hän oivalsi heti, että hänen olisi voinut sanoa vastaavan sitä kuvausta, jonka poliisit olivat saaneet Laburnum-pengermän palvelijattarelta ja neiti Brockia ja hänen kumppaniaan Upper Grosvenor-kadun kulmaan kyydinneeltä ajurilta. Mutta samalla hän näki, että mies oli jotensakin tavallisen mallinen — kookas, vanhuuden puolelle kallistuva, sotilaallisen näköinen, hyvin puettu, ihmiskunnan täysikarvainen kaupunkilaisedustaja. Saattoiko hän olla se mies, jota poliisit jo väijyivät? Olisiko hän siinä tapauksessa uskaltanut näyttäytyä ravintolassa, johon sen uutuus ja omalaatuisuus juuri silloin houkuttelivat ihmisiä suurissa joukoin? Hän olisi saattanut ajatella, mietti Styler, olisi saattanut sen tehdä, että pelkkä rohkeus takaisi hänen turvallisuutensa. Runsaan puolituntisen kuluttua saapumisestaan Styler seurasi pitkää tuntematonta Café Norista ja asteli hänen jälessään Oxford-kadulle. Minuutin kuluttua siitä, kun hän oli lähtenyt ravintolasta, hän sivuutti Hextallin, sitten etsivät ja vihdoin Smithin. Stylerin kasvot olivat ilmeettömät kuin kiviseinän hänen mennessään heidän ohitseen, mutta hänen onnistui nykäistä heistä kutakin verkkaisesti edetessään vainuttavansa jälessä.