XXXI
KOPUTUS OVELLE
Kun Hextall lähti ajamaan etsivän seurassa, tuntui hänestä, ikäänkuin kaikki olisi ollut hukassa. Hän oli jo oppinut käsittämään, kuinka painavia todistuksia Paquitaa vastaan voitiin esittää; hän tiesi kuinka voittamattoman tylsiä valamiehet — ja parasaikeisetkin tuomarit — saattavat olla; hän aavisti, että joka tapauksessa olisi heillä kaikilla odotettavissa ikävyyksiä, herjauksia, katkeria kärsimyksiä. Paquita vangittuna — Paquita raahattuna viranomaisten kuulusteltavaksi — Paquita heitettynä johonkin kammottavaan pidätyskoppiin — Paquita tutkittavana ja tuomittavana muodikkaiden naispuolisten pilkkaajien ja vampyyrien nähden — uh! se oli liian kamalaa ajateltavaksi. Vastoin tahtoaankin hän ähkyi ääneen. Seuraavalla hetkellä hän pyörähti jyrkästi ja harmistuneesti seuralaisensa puoleen, sillä etsivä oli nauranut — nauranut hiljaa, mutta eittämättä nauranut.
"Ei mitään pahaa, tohtori Hextall!" ehätti toinen tyynnyttämään. "Suonette minulle anteeksi — omat ajatukseni. Ja nyt, sir, kun olemme päässeet eroon ylen hoppuisesta ystävästänne, seisauttanette ajurin, jotta voimme laskeutua maahan ja haastella hiukan rauhallisesti. Herra Smith on hiukan — hätäinen."
Kovin ällistyneenä tästä uudesta käänteestä, pysäytti Hextall ajurin Harley-kadun kulmassa, painoi kuskin käteen rahakolikon laskeutuessaan maahan ja kääntyi maltittomana etsivän puoleen. "Mitä tarkoitatte?" huudahti hän. "Millä tavoin — hätäinen?"
"Tarkoitan", vastasi etsivä tyynesti, "että tällainen hoppu on ihan tarpeeton. Herra Smith ei ymmärrä näitä asioita yhtä hyvin kuin minä, ja hän joudutti meidät ajurinvaunuihin ja matkaan sallimatta minun puhua. Jos meikäläiset päättävät pidättää neiti Tressin tänä iltana, ei se missään nimessä tapahdu tuntiin tai pariin — nähkääs. Asianlaita on niin, että — määräys on minun taskussani."
"Teidän taskussanne?" jupisi Hextall. "Teillä on — ase?"
"Se on ollut minulla aamusta saakka", vastasi etsivä. "Ja — siinäpä se! Ja ennenkuin teen sillä mitään, menen käymään päämajassa kertomassa tänä iltana saamani tiedot. Jotakin siitä sukeutuu, tohtori — varmasti! Näittehän minun puhuttelevan muuatta miestä, kun olimme Café Noirin edustalla? No niin, hän oli yksi miehiäni ja pitää nyt silmällä sitä miekkosta, josta kreikkalainen nuori herra meille kertoi — herra Smith sihteereineen saattavat hoitaa asian oikein hyvin, mutta minä tahtoisin olla varma. Se tuntematon on siis kaksinkertaisen tarkkailun alainen, ja mihin hän tänä iltana menneekin, seurataan häntä varmasti. Ja kuten sanoin, ennenkuin teen mitään, käyn osastolla. Ja niin ollen —"
Hän pysähtyi ja katsoi Hextalliin kasvoillaan hymy, joka oli hyvin läheisesti silmäniskun luontoinen. Ja Hextall tuijotti häneen ihmeissään.
"Nähkääs", jatkoi etsivä pian, "minä en mieskohtaisesti usko neiti Tressiä syylliseksi — en uskokaan! Se on kaikki pötyä — siitä huolimatta, mitä renki ja kamaripalvelija ovat kertoneet. Mutta minähän olen vain välikappale. Sittenkin, kuten jo mainitsin, on vangitsemismääräys uskottu minulle käytettäväksi harkintani mukaan — se mies, joka äsken minua puhutteli, ei tietänyt sitä eikä kaikkia muita puuhiani — enkä aio panna sitä toimeen, ennenkuin olen päämajassa kertonut tästä uudesta käänteestä. Ja niin ollen —"
Taaskin hän katsoi Hextalliin ovelannäköisesti, ja äkkiä Hextall punehtui viriävästä toivosta.
"Tarkoitatteko — tuota —" hän sopersi hätäisesti. "Tarkoitatteko —"
"Tarkoitan", vastasi etsivä, "että jos olisin teidän kengissänne ja tietäisin, mitä te nyt tiedätte, toimittaisin neiti Tressin johonkin sivulle kuudeksineljättä tai vaikkapa vain neljäksikolmatta tunniksi — senjälkeen ja ehkä paljoa ennenkin on määräykseni pelkkää tuhlattua paperia. Ja kuulkaahan, tohtori — olen kohdellut teitä herrasmiehen tavoin — kohdelkaa te minua samoin. Onko teillä jossakin joku ystävä, jonka luokse voisitte viedä neiti Tressin, niin että jos tulisimme tapaamaan häntä tänä iltana tai huomenna, emme löytäisi häntä eivätkä palvelijatkaan luonnollisesti tietäisi, mihin hän on mennyt?"
"Kyllä!" vakuutti Hextall. "Kyllä minulla on."
"Entä annatteko minulle kunniasananne siitä, että tuotte hänet esille, jos minun pitäisi pyytää sitä?" kysyi etsivä. "Antaudun teidän valtaanne, nähkääs."
"Kyllä annan!" vastasi Hextall. Hän ojensi kiihkeästi kätensä, ja hänen kumppaninsa nauroi hiljaa puristaessaan sitä.
"Sepä hyvä, tohtori", virkkoi hän. "Ja nyt sitten — noudattakaa neuvoani! Älkää hiiskuko mitään todellisesta asianlaidasta neiti Tressille älkääkä hänen veljelleen, mutta menetelkää niinkuin parhaaksi katsotte saadaksenne hänet pois heidän asunnostaan — heti. Sen te kyllä osaatte järjestää. Esittäkää mitä syitä hyvänsä — mutta viekää hänet pois. Ja sitten — niin, toivomme, että hän voi palata vaaratta. Nyt lähden asioilleni — te menkää hoitamaan omat tehtävänne."
Hän poistui nyökättyään rauhoittavasti. Huojentuneena välittömän vaaran aiheuttamasta huolesta ja suuresti ihmetellen tätä ammatillisen valtiotaidon näytettä riensi Hextall Queen-Anne-kadulle. Hän oli jo etsivän puheita kuunnellessaan osittain päättänyt mitä tekisi. Hänellä oli sisar, joka asui Hampsteadissa ja johon hän saattoi luottaa; hänen huostaansa hän uskoisi Paquitan ainakin kuudeksineljättä tai neljäksikolmatta tunniksi, joiden kuluessa voitiin toivoa suuria tuloksia. Hänen tarvitsi vain toimittaa Paquita pois — jos kävisi välttämättömäksi, olisi hänen kerrottava Darrellille asia peittelemättä; Paquitan itsensä hän taas varmasti uskoi tekevän kaikki, mitä hän pyytäisi.
Mutta lähdön pitäisi käydä varmasti ja salaisesti; astellessaan Tressien asunnolle hän alkoi pohtia ja suunnitella. Onneksi oli Tressien palveluskunta Waltersin ja Fowlerin luopumisen jälkeen vajanainen — huoneistossa ei nyt ollut ainoatakaan miespalvelijaa. Mutta palvelijattaria siellä oli kaksi tai kolme, ja saattaisi olla vaikea viedä Paquita pois heidän tietämättään. Lisäsi siellä oli hoitajatar Palliser, joka edelleen oli huolehtimassa Paquitasta, vaikka tämä olikin jo toipuva. Toinen hoitajatar oli vapautettu toimestaan Tressien palattua Lynne Courtista; myöskin hoitajatar Palliser olisi voitu vapauttaa, mutta Hextall oli pitänyt häntä edelleen Smithin nimenomaisesta pyynnöstä. Nyt hän olisi vastuksena. Mutta Hextall oli neuvokas, ja keksimiskykyinen ja koputtaessaan huoneiston pääovelle hän tiesi, miten pääsisi eroon hoitajatar Palliserista.
"Onko herra Tress kotosalla?" tiedusti hän ovea avanneelta sisäköltä.
"Tapaanko hänet työhuoneestaan?"
"Herra Tress on ulkosalla, sir", vastasi tyttö. "Hän lähti noin tunti sitten. Kuulin hänen mainitsevan menevänsä kerhoon, sir."
Hextall kääntyi työhuoneen ovelta seurustelusalin ovelle.
"Neiti Tress on tietysti kotona?" sanoi hän. "Täälläkö?"
Sisäkkö empi.
"Luullakseni neiti Tress on paneutunut makuulle, sir", vastasi hän sitten. "Hän meni jo huoneeseensa, sen tiedän. Hoitajatar on hänen luonaan."
"Niinkö?" virkkoi Hextall. "No, pyytäkää neiti Palliseria tulemaan puheilleni työhuoneeseen, teettehän sen."
Tyttö katosi käytävään, ja Hextall meni työhuoneeseen ja kiersi keskipöydällä olevan lampun palamaan. Hetkisen väikkyi hänen silmissään kuva Paquitasta, joka olisi kutsuttu outojen miesten tutkivien katseiden eteen kuulemaan, että häntä syytettiin —.
"Se on jollakin tavoin estettävä!" jupisi hän vavahtaen. "Niin ei saa käydä!"
Ovelta kuului keveitä askelia, ja sisälle astui hoitajatar Palliser kylmänä ja hillittynä. Hän katsoi Hextalliin ilmeisen ällistyneenä.
"Neiti Tress oli juuri vuoteeseen menossa, tohtori Hextall", ilmoitti hän. "On teidän määräämänne aika — kello kymmenen."
"Kyllä — kyllä", vastasi Hextall, vilkaisten uuninreunustalla naksuttavaan kelloon. "Mutta haluaisin erikoisesti puhutella häntä. Pyytäkää häntä tulemaan luokseni hetkiseksi. Ja oletteko hyvä ja tulette itsekin hänen kanssaan, neiti? Pyytäisin teitä tekemään minulle palveluksen."
Hoitajatar Palliserin poistuttua huoneesta Hextall katsahti peilikuvaansa. Hän oli hermostunut ja huonossa vireessä, ja suureksi harmikseen hän huomasi näyttävänsä kalpealta ja huolestuneelta.
"Reipastaudu, sinä aasi!" mutisi hän. "Nyt on aika —"
Hän kääntyi äkkiä; huoneeseen saapui Paquita, ja hänen takanaan oli kookas neiti Palliser. Ja suureksi mielihyväkseen Hextall näki Paquitan vielä olevan täydessä asussa eikä yöpuvussa, kuten hän oli pelännyt. Se oli hyvä — nyt kävisi kaikki helposti — hän kietoisi tytön vaippaan, kiidättäisi kadulle, lähimmän kulman ympäri ja pois. Mutta ensin — hoitajatar Palliser.
"Hetkinen", sanoi hän, nyökäten herttaisesti Paquitalle tytön astuessa sisään. "Haluaisin puhua teille, neiti Palliser." Ja hän meni Paquitan ohitse ja viittasi hoitajatarta takaisin eteissaliin. "Kuulkaahan, neiti", alkoi hän, puhuen niin huolettomasti kuin kykeni; "pyytäisin teitä tekemään minulle palveluksen. Tiedättehän, missä asun — Wimpole-kadun kulman takana. Menisittekö sinne ja pyytäisitte sisäkköni opastamaan teidät pieneen kamariin, johon päästään pukeutumishuoneestani? Takan viereisessä, vasemmanpuolisessa sopessa näette pienen, seinään upotetun kassakaapin. Tässä on sen avain. Kaapissa, oikeanpuolisessa lippaassa on pieni kotelo, jonka pronssilevyssä on nimeni alkukirjaimet. Tuokaa se minulle. Jollei se olisi siinä, niin etsikää sitä kaapista!"
Hoitajatar Palliser otti avaimen hiiskumatta mitään ja kääntyi heti eteissalin ovelle.
"Mikä olikaan numeronne, tohtori Hextall?" kysyi hän.
"Kuusikymmentäkolme A", vastasi Hextall, yhäti tekeytyen huolettomaksi.
"Ovella on nimikilpi. Sallikaa minun avata!"
Hän aukaisi hoitajattarelle huoneiston oven, siirtyi syrjään päästääkseen hänet ulos ja sulki oven jälleen. Sitten hän veti syvälle henkeään ja asteli suoraan takaisin työhuoneeseen. Tähän asti oli kaikki sujunut hyvin — pieni kotelo, jota noutamaan hän oli hoitajatar Palliserin lähettänyt, oli juuri sillä hetkellä hänen päällystakkinsa taskussa. Neiti Palliser viipyisi poissa ainakin neljännestunnin ja sillä aikaa —
Paquita tuijotti häneen kummastuneen kysyvänä, kun hän palasi huoneeseen ja sulki oven jälkeensä.
"Jotakin on viassa!" virkkoi tyttö. "Näen sen — näin sen, heti kun tulin luoksenne. Mitä —"
Hextall meni suoraan hänen luokseen ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.
"Kuulkaahan!" sanoi hän. "Nyt ei ole aika puhella — meidän on toimittava. Jotakin on tapahtunut — joskus toiste kerron, mitä se on. Mutta nyt haluaisin teidän tekevän täsmälleen, kuten pyydän. Teettekö?"
Hän piti yhäti Paquitan käsiä omissaan, ja kiihkeässä innossaan hän huomaamattaan veti tyttöä puoleensa; lähemmäksi tullessaan Paquita alkoi vapista ja vetäytyä takaisin.
"Kyllä!" kuiskasi hän. "Tietysti. Mutta — mitä?"
"Tahtoisin teidän — heti, huomatkaa! — ottavan yllenne vaipan — lämpimän — ja lähtevän ulkosalle kanssani", vastasi Hextall. "Älkää välittäkö, mitä käteenne sattuu — kunhan se vain kelpaa verhoksenne. Pääasia on — nopeus! Juoskaa nyt noutamaan jotakin!"
Hän hellitti tytön kädet ja melkein työnsi hänet ovelle. Mutta ovella
Paquita kääntyi äkillisen, levottoman ajatuksen valtaamana.
"Darrell?" huudahti hän. "Ei kai Darrellille ole sattunut mitään pahaa?"
"Ei mitään!" vakuutti Hextall, maltittomana melkein polkien jalkaa. "Siellä päin ei ole mitään heikkoa. Täyttäkää vain pyyntöni — ja joutukaa!"
Hän kuuli Paquitan juoksevan eteissalin poikki ja käytävää myöten huoneeseensa ja hänen huoneensa oven sulkeutuvan hänen jälkeensä. Sitten alkoivat välttämättömät minuutit tuntua hänestä tunneilta. Hän meni ikkunan ääreen, siirsi kaihtimen syrjään ja katsoi kadulle. Kadunkulmassa oli pieni ryhmä miehiä, jotka seisoivat lähellä lamppua ja ilmeisesti keskustelivat vakavasti. Hetkisen hänen sydämensä sykähteli rajusti pelosta, mutta sitten hän muisti ystävällisen etsivän viimeiset sanat.
"Hän sanoi: 'ei tuntiin tai pariin!'" jupisi Hextall. "Tuntiin tai pariin! Ja hän tarkoitti totta — olen valmis vannomaan, että hän tarkoitti totta!"
Eteissalista kuului hiljaisia askelia, ja hän juoksi hätäisesti lattian poikki. Vaippa yllään seisoi Paquita odottamassa — hymyillen.
"Tulkaa!" kuiskasi Hextall ja astui ovea kohti.
Mutta kun hän laski kätensä rivalle ja painoi sitä, kuului ulkopuolisesta laudoituksesta kolkutus, jyrkkä, vaativa. Hän raotti nopeasti ovea pari sentimetriä, tirkisti raosta ja horjahti taaksepäin, tukahduttaen epätoivon ähkäisyn. Portaissa seisoi miehiä, joiden pelkkä ulkonäkö jo ilmaisi heidän ammattinsa.