Lynne Courtin salaisuus

by J. S. Fletcher

XXXII

SISEMPI HUONE

Kun auto omituisesti kokoonpantuine seurueineen oli pyyhältänyt Stylerin ohitse ja kääntynyt Margaret-kadulta eteläänpäin, asteli Styler verkalleen katukäytävää myöten Smithiä vastaan. Tämä oli jo nähnyt auton ja miltei tanssi maltittomuudesta. Hän viittoi tarmokkaasti Stylerille toisella kädellään, osoittaen toisella ajuria, joka seisoi odottamassa käytävän reunalla Regent-kadulla.

"Joutukaa! Joutukaa!" hoputti hän Stylerin lähestyessä. "He ovat livahtamaisillaan käsistämme!"

"Ei tarvitse kiirehtiä, sir", vastasi Styler järkkymättömän tyynesti.
"Minä tiedän, minne he lähtivät."

"Minne?" tiedusti Smith. "Minne?"

"New Scotland Yardiin. Kuulin keikarinnäköisen miehen antavan määräyksen ohjaajalle. He menivät kaikki — Esmondhaugh, Pegge, nuori teikari ja se mies, jota seurasimme — Milhirst, kuten otaksun hänen nimensä olevan. Ja sanonpa teille, miten on asia, herra Smith", jatkoi Styler, äkillisen, synkän päättäväisen purkauksen vallassa. "Minun luullakseni me olemme hävinneet!"

"Hävinneet?" kummasteli Smith. "Miten? Mitä tarkoitatte?"

"Hävinneet!" toisti Styler entistä synkempänä. "Tulimmaista! Keittomme on sotkettu. Jalansijamme on rikottu. Olemme käyttäytyneet kuin sylilapset tai sokeat hevoset! Sitä minä ajattelen."

Smith vilkaisi tuskaisesti odottavaan ajuriin ja sitten sihteeriinsä.

"Jos puhuisitte selvästi, niin ymmärtäisin, mitä tarkoitatte", murahti hän äreästi. "Mitä ihmettä oikein tarkoitatte, mies?"

"Sitä, mitä sanon — kielenkäyttöni on vain hiukan — miten sitä nimitetään? — kuvaannollista", vastasi Styler.

"Tarkoitan, että joku — luultavasti tämä Milhirst — korjaa tulokset nenämme editse. Mitä tarkoittaa kaikki tämä — tämä majuri Esmondhaughin, vanhan Pegge-Philcoxin ja kolmannen tuntemattoman miekkosen kohtaus yksityisetsivän toimistossa? Ja he kaikki sitten etsivän poliisin päämajaan! Niin — hän on viekas veitikka, tämä majuri — hän on tehnyt minulle kepposen! Minusta tuntui, että hän loi minuun kummallisen katseen, kun eilenillalla tapasin hänet rouva Rentonin luona — niin kyllä! Asia on niin, herra Smith, että joku on tehnyt myyräntyötä, puuhaillut maan alla. En ole vedonlyöjä", lopetti Styler juhlallisesti, "mutta jos olisin, panisin kaikki säästöni vetoon siitä, että nämä veitikat ovat saaneet murhat selville ja menneet etsivään osastoon tekemään niistä selkoa! Ja me olemme — hävinneet!"

Smith ei vastannut mitään. Hänelle alkoi selvitä, että hänen sihteerinsä sanoissa oli paljon perää — nämä liikkeet olivat todellakin tavattomia. Hän asteli kadunkulmauksessa minuutin tai pari syvissä mietteissä.

"Kas niin!" huudahti hän äkkiä. "Tunnemme siellä erään miehen, joka ilmaisee meille, mitä on tekeillä. Tulkaa, Styler, me menemme heidän jälessään."

Hän työnsi Stylerin vaunuihin, käski ajurin seisauttaa Whitehallissa ja ähkäisi vaipuessaan istumaan soppeen ja pamauttaessaan oven kiinni.

"On kovin ikävä, jos lopuksi petymme saaliistamme, Styler", valitti hän. "Mutta mitä nämä ihmiset saattavat tietää?"

"Mitäpä kukaan tietäisi, mitä me tiedämme?" tokaisi Styler. "Me emme tiedä, mitä poliisit tietävät… Emme tiedä, mitä tämä Milhirst tietää — emmekä myöskään sitä, mitä Esmondhaugh ja Pegge tietävät. He ovat hoitaneet omaa peliään — me olemme hoitaneet omaamme. Mutta yhdestä seikasta olen ollut varma aina siitä saakka, kun menin sinne Café Noriin."

"Mistä niin?" kysyi Smith.

"Siitä, että tuo Milhirst-miekkonen ei ole mikään rikollinen", vastasi Styler varmasti. "En välitä vähääkään hänen ja Kestevenin suhteista enkä siitä, kuinka usein hänet nähtiin pienen kotiopettajattaren seurassa. Niin, sir — sitä miestä ei vainuta — hän vainuaa. Ei yksikään rikollinen olisi poistunut sieltä kahvilasta sillä tavoin kuin hän poistui eikä astellut hänen toimistoonsa hänen tavallaan. Minussa on hieman psykoloogin vikaa, vaikka niin ei ehkä luulla, ja minä saan varsin pian selon muutamista ihmisistä!"

Smithin pohtiessa tätä huomautusta ajuri pysähtyi Whitehallissa, ja laskeuduttuaan vaunuista kävelivät hän ja Styler reippaasti New Scotland Yardiin päin. Mutta heidän lähestyessään sen rakennusrykelmän sisäänkäytävää ajoi sieltä ulos toinen ajuri, ja vaunujen vieriessä ohitse Stylerin tarkat silmät osuivat valppaina kyydittäviin.

"Siinä oli se Milhirst ja pari etsivää!" huudahti hän. "Tunnen molemmat viimemainitut ulkonäöltä, mutta en tiedä heidän nimeään. No niin, jonnekin he ovat joka tapauksessa menossa!"

"Mikäli me tiedämme", huomautti Smith "on se veitikka saatettu juuri vangita".

"Ei, sir!" väitti Styler varmana. "Ei sinnepäinkään — he ovat kolmisin menossa vangitsemaan jotakuta. Ja tuossa ovat majuri ja muut."

Stylerin puhuessa he olivat kääntyneet nurkkauksesta, ja vähän matkan päässä seisoivat eräällä ovella majuri Esmondhaugh, Samuel Pegge ja se nuorehko mies, joka oli ollut molempien edellämainittujen mukana Margaret-kadun toimistossa, ja heidän seurassaan oli kaksi tai kolme miestä, jotka näyttivät viranomaisilta. Yksityinen auto, joka oli sinä iltana ollut niin paljon näkyvissä, oli seisautettu kiveyksen reunalle; sen takana oli kahdet tai kolmet ajurinvaunut. Ja kadunkulmauksessa kävelevien Smithin ja Stylerin katsoessa sinnepäin, astui se mies, jota Styler oli nimittänyt teikariksi, yksinään autoon ja ajoi suunnalleen, kun taas Pegge samoin yksin astui ajurin vaunuihin ja katosi toiseen suuntaan. Hetkistä myöhemmin majuri Esmondhaugh nyökkäsi ja lausui sanan jäähyväisiksi ovella seisovalle ryhmälle, kääntyi ja lähti keppiään heilutellen astelemaan Whitehallia ja valppaasti tarkkailevia kumppanuksia kohti.

"Puhutelkaa häntä, Styler!" supatti Smith. "Hän muistaa teidät.
Koettakaa saada jotakin selville!"

Styler astui esille varjosta, jossa hän ja Smith olivat tähyilleet, ja sijoittui lähestyvän Esmondhaughin tielle.

"Suokaa anteeksi, majuri", alkoi hän anteeksipyytäen. "Tuntenette minut, sir — eilenillalla, siellä Warrenissa, muistattehan?"

Majuri Esmondhaugh, joka ilmeisesti oli vaipunut joihinkin syviin mietteisiin, pysähtyi, jäi tuijottamaan puhujaan, kiinnitti monokkelin oikeaan silmäänsä ja taivutti rotevaa vartaloaan tarkastaakseen kysyjää. Sitten hän vilkaisi Smithiin — ja hymyili omituisesti ja arvoituksellisesti.

"Niin — hm — ahaa!" äänsi hän. "Juuri niin. Herra — hm — Styler, muistaakseni? Niin, kyllä muistan teidät varsin hyvin. Ja tämä herra epäilemättä on tohtori Hextallin ystävä, herra Smith?"

Smith siirtyi likemmäksi; hän oli päättänyt hankkia jonkunlaista hyvitystä ilkeästä tilanteesta.

"Teidän täytyy suoda meille anteeksi, että häiritsemme teitä, majuri Esmondhaugh", pyysi hän. "Asia on niin — varmaankin tiedätte, että me herra Tressin puolesta koetamme selvittää näitä murhia. Ja —"

Majuri Esmondhaugh keskeytti hänen sanansa, heilauttaen kättään.

"Kyllä, kyllä, niin olen muistaakseni kuullut, herra Smith", sanoi hän. "Mutta todellakaan minä — minä en voi kertoa teille mitään. Minä — asia on niin, että kaikki on näiden ihmisten huostassa — poliisiviranomaisten, ymmärrättehän — näiden täkäläisten. Luullakseni — niin, jos kenties siunailette huomisaamuisia sanomalehtiä, niin näette — hm."

Häntä näytti haluttavan poistua tiehensä, ja huomattuaan, ettei hän tahtonut ilmaista mitään, Smith kumarsi ja vetäytyi takaisin. Mutta Styleristä ei ollut niin helppo selviytyä.

"Ettekö voi kertoa meille mitään, majuri?" kysyi hän vakavasti. "Olemme nähneet kauheasti vaivaa, seuranneet pitkiä jälkiä tänä iltana ja tiedämme teidän tietävän enemmän kuin me tiedämme, ja —"

"No niin, todellakin, herra Styler", vastasi majuri Esmondhaugh varsin suopeasti. "Tosiaankin — toivoisin voivani, ymmärrättehän, mutta sitten, nähkääs, minun ei pitäisi, tiedättehän. Hm. Minä — ammattisalaisuus, käsitättehän, hm. Mutta sanonpa teille", huudahti hän äkkiä iloisena kuten sellainen mies, jonka äly ei ole juuri säkenöivä ja joka saa harvinaisen mielijohteen, "sanonpa teille erään seikan, nähkääs — ajattelen, että jos — niin — jos käytte ystävänne, tohtori Hextallin luona pian, kuulette jotakin — niin, jotakin varsin, niin kyllä, varsin tärkeätä, käsitättehän! Ikävä, etten voi viipyä, herra Smith — minulla on kauhean kiireellinen kohtaus, ja nyt olen jo myöhästynyt."

Nyökättyään hymyillen hän asteli kiireesti edelleen, ja Smith ja Styler jäivät katselemaan toisiansa. Sitten hekin lähtivät liikkeelle ja palasivat Whitehalliin. "Hänen käytöksestään päättäen en uskoisi, että hänellä olisi ollut kovinkaan paljoa ilmaistavaa", huomautti Smith. "Mitä te arvelette, Styler?"

"Minä arvelen — noustaan tuon ajurin vaunuihin ja ajetaan tohtorin asunnolle, sir", ehdotti Styler. "Majuri Esmondhaughia ei mielestäni juuri voi pitää mielikuvitukseltaan voimakkaana herrasmiehenä ja jos hän sanoo, että Hextallin luona kuulemme jotakin, niin kuulemme myöskin."

Heidän saapuessaan Hextallin asunnolle ei siinä ulkoapäin ollut mitään nähtävää; ei myöskään Queen-Anne-kadulla ollut mitään erikoista heidän ajaessaan siitä ohitse. Styler oli katsahtanut Tressien huoneiston valaistuihin ikkunoihin ja kadulle avautuvaan yhteiseen oveen — kummassakaan ei ollut näkynyt mitään tavatonta. Eikä Hextallin sisäkön käytös ollut lainkaan tavallisuudesta poikkeava, kun hän päästi heidät sisälle.

"Tohtori Hextall ei ole palannut, sitten kun hän lähti teidän seurassanne", ilmoitti hän. "Tahdotteko tulla sisälle odottamaan? En tiedä, mihin aikaan hän tulee kotiin. Ne ulkomaalaiset nuoret herrat olivat täällä äsken, mutta he lähtivät jälleen pois."

"No, me odotamme", vastasi Smith. "Tohtori Hextall ei voi viipyä kauan."

Tuntien talon hyvin Smith meni edellä ruokasaliin. Vain vähän toista tuntia sitten he olivat kaikki lähteneet sieltä Demetriadin saavuttua uutisineen, ja tuolit, joissa he olivat istuneet, olivat yhäti samoissa asennoissa, joihin he olivat ne jättäneet. Pieneen sisähuoneeseen vievän parioven toinen puolisko oli auki, ja siellä sisällä oli hoitajatar Palliser lamppu kädessä koluamassa hyllyjä ja kirjakaappeja. Kuultuaan heidän saapuvan hän katsahti isompaan huoneeseen.

"Herra Smith, toivoisin teidän ja herra Stylerin auttavan minua etsimään erästä esinettä. Tohtori Hextall lähetti herra Tressin asunnosta minut noutamaan pientä koteloa, jonka hän vakuutti olevan tuolla kaapissa. Mutta sitä ei siellä ole, ja nyt etsin sitä; luultavasti hän tarvitsee sitä välttämättä."

"Onko tohtori Hextall siis siellä?" kysyi Smith, astuen huoneeseen.
"Onko hän ollut siellä kauan?"

"Hän on siellä neiti Tressin seurassa", vastasi sairaanhoitajatar. "Hän saapui neidin ollessa paneutumaisillaan makuulle. Varmastikin hän tarvitsee tätä koteloa jotakin erityistä tarvetta varten, ja hän sanoi minun löytävän sen jostakin muualta, jollei se olisi siellä, missä hän arveli. Herra Styler — ettekö katsoisi, onko se tuossa komerossa?"

Smith, joka silmäili ympärilleen välinpitämättömästi eikä ollut erikoisen innostunut etsimään, kuuli äkkiä askelia eteishallista. Sitten hän erotti Hextallin äänen.

Hän vilkaisi Styleriin, meni ruokasaliin ja sulki parioven jälkeensä. Ja hänen työntäessään sitä kiinni avautui eteishallista tuova ovi, ja saliin astui Hextall kalpeana, sekavannäköisenä, mutta ilmeisesti omituisen tarmon puuskan vallassa. Hänen jälessään seurasi tyynesti kolme miestä — Margaret-kadun kookas mies ja ne miehet, joiden seurassa hän oli lähtenyt ajamaan New Scotland Yardista.

Äkkiä Smithistä tuntui kuin hänen jalkansa olisivat tarttuneet mattoon, jolla hän seisoi. Hän töllisteli Hextalliin suu auki. Ja Hextall sai kahdesti kostuttaa huuliaan kielensä kärjellä, ennenkuin pystyi puhumaan. Sittenkin hänen äänensä oli kuiva ja käheä.

"Sairaanhoitajatar", kuiskasi hän. "Onko hän täällä?"

Entistä enemmän ihmeissään Smith kohotti kättään ja osoitti sormellaan perähuoneeseen. Hextall nyökkäsi, katsahti takanaan oleviin miehiin ja ikäänkuin päätettyään tehdä ankaran ponnistuksen kiskaisi oven äkkiä auki.

"Hoitajatar!" lausui hän, pakottaen äänensä rauhalliseksi. "Tulkaa tänne, olkaa hyvä!"

Neiti Palliser tuli huoneesta suoraan mieskolmikon keskelle. Ja sitten
Smith näki ja käsitti kaikki, ja myöskin komeron hyllyjä penkonut
Styler kääntyi katsomaan, näki ja ymmärsi.

Myöskin nainen ymmärsi. Ja nopeasti kuin pelästynyt käärme sujahti hänen oikea kätensä hoitajatarpuvun sivutaskuun. Mutta poliisinsilmät olivat kerkeät näkemään ja poliisinkädet vikkelät toimimaan, ja ennenkuin Smith ennätti hievahtaakaan, kuuli hän kilahduksen, näki jotakin kirkasta välähtävän ja arvasi lain kouran taaskin tarttuneen — mihin?

Hetkisen ajan Smith sitten näki vastauksen tähän kysymykseen, kun naisen julkeat, kostonhimoiset silmät uhkuivat ruumiillistunutta pirullisuutta ja ilkeyttä. Hoitajatar Palliser oikaisihe ja purskahti nauramaan; ja ainakin kaksi miestä, jotka kuulivat sen naurun, tunsivat näkevänsä siitä unta ja hikoilevansa pelosta unissaan — eivät ainoastaan kerran, vaan monesti vastaisuudessa.

"Te kirotut!" sähähti hoitajatar Palliser, kiristellen hampaitaan. "Olkaa kirottuja kaikki tyyni! Mutta vähätpä siitä! Ette kykene riistämään minulta sitä tyydytystä, jonka heidän surmaamisensa minulle tuotti."