Lynne Courtin salaisuus

by J. S. Fletcher

XXXIII

SELVITYS

Ennenkuin Smith ennätti tointua ällistyksestään, olivat etsivät kiidättäneet hoitajatar Palliserin huoneesta ja koko talosta, ja vasta kuultuaan ulko-oven sulkeutuvan hän sai puhelahjansa takaisin.

"Hoitajatar Palliser!" huudahti hän. "Luotetuimpia apulaisiani!
Syytettynä murhasta! Mahdotonta! Siinä täytyy olla suuri erehdys!"

Hän kääntyi Hextallin puoleen kiukkuisena ja harmissaan. Mutta Hextall, joka oli vieläkin hyvin kalpea ja pyyhki hermostuneesti otsaansa, pudisti päätään ja osoitti kookasta miestä, joka oli pysytellyt takalistolla ja silmäili nyt Smithiä miettivästi.

"Kysy — häneltä!" kehoitti Hextall. "Minä — minä olen yhtä hämmästynyt kuin sinäkin. Ja minä olen — järkytetty. Emmekö — emmekö ota ryyppyä?"

Hän astui epävakaisesti tarjoilupöydän luokse, mutta sinne päästyään hän nojasi sitä vastaan ja kääntyi Stylerin puoleen, hymyillen heikosti.

"Kuulkaahan. Styler! Tulkaa te — ottamaan meille — konjakkia!" kutsui hän. "Hyvä Jumala! Kylläpä sain iskun!"

"Iskun!" huudahti Smith. "Niinpä kai." Hän pyörähti kookkaaseen mieheen päin. "Te siis tunnette koko jutun, niinkö? No niin, eikö teidän sopisi kertoa meillekin? Väitättekö tosissanne, että hoitajatar Palliser surmasi Kestevenin — ja neiti Brockin? Mahdotonta!"

Mies istuutui lähimpään tuoliin ja katseli Smithiä silmissään hyvin merkitsevä ilme.

"Neiti Brock" puhkesi hän puhumaan, "oli sisareni. Se nainen tappoi hänet — samoin kuin myöskin sen miehen, jota nimitätte Kesteveniksi. Todistukset ovat varsin selvät — sitäpaitsi kuulittehan, mitä hän itse sanoi."

"Jumala sieluani armahtakoon!" jupisi Smith. "Kuuletteko sitä, Styler?
Ettekö te ole hämmästynyt?"

"En milloinkaan hämmästy mistään, sir", vastasi Styler, rauhallisesti käsitellen pulloja ja karahvia. "Huomautinhan teille jonkun työskentelevän maan alla. Yhtä kaikki, ollakseni rehellinen en voi väittää koskaan epäilleeni juuri sitä henkilöä. Mutta", lisäsi hän työntäessään pikarin Hextallin käteen, "nähtyäni hänen katseensa, silloin kun hän tunnusti, uskoisin hänen pystyvän surmaamaan vielä joitakuita ihmisiä lisää. Ja luullakseni arvaan hänen vaikuttimensa näissä kahdessa tapauksessa. Kostoa, vai mitä, herra Milhirst, eikö ollutkin?" lopetti hän, katsahtaen kookkaaseen mieheen. "No, ei teidän tarvitse säpsähtää sitä, että tiedän nimenne — me osaamme katsella ympärillemme yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä."

"Tahtoisin tietää kaikki", sanoi Hextall, joka virkistyi Stylerin hoitamana. "En tiedä mitään; minä — minä luulin teidän ja niiden toisten tulleen herra Tressin asuntoon — kokonaan toisessa tarkoituksessa. Toivoisin teidän kertovan meille kaikki totuudenmukaisesti. Ottakaa ryyppy ja kertokaa!"

"Se on pitkä ja sekava tarina, tohtori Hextall", vastasi Milhirst. "Enkä tällä hetkellä voi muuta kuin esittää teille sen pelkät hahmopiirteet — kuulette lisää, kun sitä naista tutkitaan ja tuomitaan. Sanoitte muuten muistaakseni, herra Smith, että hän oli apulaisenne?"

"Hän oli palveluksessani", murahti Smith. "Ja luotin häneen."

"Yhtä kaikki en otaksu teidän tietävän hänestä paljoakaan", huomautti Milhirst. "Enkä voi väittää itsekään tietäväni varsin paljoa — mutta äskeisten tapahtumien yhteydessä tiedän hänestä kyllin paljon vakuuttaakseni, että hänet varmasti hirtetään. No niin — jos aion lyhyesti esittää teille tietoni, on minun alettava siitä, mikä tuntuu alulta. Ja minun on mainittava muutamien arvoasemassa olevien henkilöjen nimet — niitä ei muuten voidakaan pitää salassa. Ja ensimmäinen on Oronsayn kreivitär."

Smith nykäisi Styleriä, joka juuri silloin sivuutti hänet viedessään
Milhirstille lasia.

"Lady Oronsay", jatkoi Milhirst, "on sir Godfrey Esmondhaughin nuorempi tytär ja majuri Esmondhaughin ja rouva Rentonin sisar. Hänellä on — noh niin, omaperäinen ja päättävä luonne — hän on sellainen, jollaisia nimitetään nykyaikaisiksi naisiksi. Hyvin monta vuotta sitten — suhteellisesti puhuen — hän saapui Lontooseen elääkseen omaa elämäänsä — hän piti taiteesta, hän hankki oman atelierin ja joutui sitten niin sanottuun boheemipiiriin — se lienee ollut perin soma joukkue. Teidän on muistettava, että hän oli nuori — hän käytti otettua nimeä — eikä kenties ollut kovin tarkka. Joka tapauksessa hän teki hyvin ajattelemattoman teon — hän mieltyi rajusti erääseen mieheen, jonka hän kohtasi niihin aikoihin, ja meni hänen kanssaan avioliittoon; heidät vihittiin eräässä Cityn kirkossa, ja hän käytti otettua nimeään eikä ilmaissut miehelle, kuka hän oikeastaan oli. Mies käytti vihittäessä nimeä Edward Charleston Legette ja muutamia viikkoja senjälkeen hylkäsi hänet.

"Teidän on pidettävä tämä mies mielessänne — hän on tässä yhteydessä tärkeä tekijä; hänellä oli muitakin nimiä, mutta me pidämme kiinni Legettestä. Legette ilmestyi näkyviin Ranskassa, jossa hän liittyi yhtiöön Kestevenin, Tickellin ja minun kanssani. Se oli luvallinen yhtiö — sen tarkoituksena oli sovelluttaa erästä viimeistellyn tarkoin kehitettyä pelaamisjärjestelmää Monte Carlossa, Homburgissa ja Boulognessa. Parina vuotena ansaitsimme hyvin — sitten minä otin osuuteni, palasin Englantiin ja ryhdyin muihin puuhiin — myöhemmin antauduin sille alalle, jolla nyt olen. Muita en vähään aikaan juuri nähnyt paitsi Kesteveniä. Minun kauttani hän oppi tuntemaan sisareni, jonka te tunnette neiti Brockina, ja minun tietämättäni he solmivat avioliiton. Ikäväkseni on minun tunnustettava, että Kestevenillä oli sisareeni hyvin paha vaikutus ja hän käytti sisartani useammin kuin kerran alttiina välineenä toteuttaessaan suunnitelmiaan.

"Kuusi tai seitsemän vuotta sitten joutui Ranskaan jäänyt Legette sikäläisten poliisien kynsiin, ja häneen kohdistettiin hyvin raskas syytös petoksesta ja väärennyksestä — niin raskas, että hänet tuomittiin pakkotyöhön elinkaudeksi ja lähetettiin aikanaan ranskalaiseen Guianaan, Cayennen rangaistussiirtolaan. Hän oli pysytellyt jollakin tavoin kosketuksissa Kestevenin kanssa, ja sitten kun hänet oli tuomittu, joutui erinäisiä hänen papereitaan ja asiakirjojaan Kestevenin haltuun. Niiden joukossa oli äsken mainitsemani avioliiton vihkimätodistus ja sitä koskevia muistiinpanoja. Kesteven, joka aina ajatteli tulevaisuutta, pisti nämä paperit varmaan säilöön tulevan tarpeen varalle.

"Varsin kohta senjälkeen joutui Kesteven itse ikävyyksiin täällä — samoin Tickell. He katosivat vähäksi aikaa — Dartmoorin vankilaan. Ja siellä ollessaan he kumpikin sattumalta tutustuivat vanhaan herrasmieheen, jonka te tunnette nimellä Samuel Pegge ja joka oikeastaan on Septimus Philcox.

"Kesteven oli jättänyt koko joukon asiakirjoja vaimonsa talletettavaksi — ja viimemainitulla oli luontainen lahja nuuskia asioita selville. Hän antautui ottamaan mahdollisimman tarkan selon Legetten ja tuntemattoman naisen avioliitosta. Ja hän sai selville — hän piti kaikki omina tietoinaan, muistakaa! — eräitä omituisia seikkoja. Hän sai selville, että todistuksessa mainittu neiti Maud Eleanor Rivers oikeastaan oli neiti Maud Esmondhaugh, joka aikoja sitten oli katunut boheemielämään tekemäänsä hyppäystä ja palannut omaan piiriinsä. Vieläpä hän odotettuaan seitsemän vuotta kuulematta Legettestä mitään oli mennyt uudelleen avioliittoon — loordi Oronsayn kanssa, jolle — voin ilmoittaa teille — hän tunnusti koko jutun. He olivat jonkun verran tiedustelleet, ja heillä oli hyvä syy olettaa Legetten todella kuolleen — missään nimessä he eivät saaneet tietää, että hän oli Spencer Ellis, joka oli elinkautisena vankina Cayennessa. Mutta Kestevenin vaimo sai kaiken tämän selville — ja lisäksi hän pääsi kosketuksiin eräiden brittiläisessä Guianassa asuvien henkilöiden kanssa, jotka olivat runsasta palkkiota vastaan valmiit järjestämään niin, että Ellis pääsisi vapaaksi.

"Kaikki tämä oli valmista, ennenkuin Kesteven ja Tickell uudelleen pääsivät Dartmoorista ihmisten ilmoille. Melkein heti Kesteven tutustui nuoreen herra Darrell Tressiin ja alkoi imeä hänen omaisuuttaan kuiviin, mutta varovasti. Hän vei vaimonsa Tressien perheeseen neiti Brockin, kotiopettajattaren, nimellä. Kesteven, hänen vaimonsa ja Tickell sommittelivat sillä välin jättiläismäistä suunnitelmaa loordi Oronsayn kiristämiseksi. Ja juuri silloin Kesteven teki suuren erehdyksen. He tarvitsivat määrätyn summan käteistä rahaa — erinäisistä syistä Kesteven ei tahtonut ottaa sitä Tressiltä. Mutta kuten mainitsin, Kesteven oli tutustunut Septimus Philcoxiin Dartmoorissa ja tiesi Philcoxin helposti voivan hankkia pääomaa. Kohdattuaan Philcoxin Lynnessä hän, arvellen Philcoxia yhtä suureksi roistoksi kuin hän itse oli ja valmiiksi yhtymään hänen rumiin puuhiinsa, oli kyllin typerä kertoakseen Philcoxille salajuonesta ja pyytääkseen häntä hankkimaan tarvittavat rahat, luvaten palkkioksi melkoisen osan tuloista. Se oli hänen erehdyksensä — Philcox esiintyi hänelle viekkaasti, urkki häneltä kaikki tiedot — ja kertoi ne rouva Rentonille, naapurilleen, jonka hän tiesi lady Oronsayn sisareksi.

"Mutta juuri sitten tapahtumat kehittyivät hyvin nopeasti, ja minun on puhuttava niistä myöhempien havaintojen valossa. Neiti Tressille sattui tapaturma, ja hän saapui Lynne Courtiin seurassaan kaksi hoitajatarta. Toinen näistä hoitajattarista oli Ann Palliser, jolla oli syytä hautoa kostonhimoisia tunteita Kesteveniä vastaan ja joka olikin etsinyt häntä vuosikausia. Samana iltana, jona hän saapui Lynneen, ilmestyi sinne Kestevenkin, ja hän ilmeisesti näki Kestevenin ja tämän vaimon välisen kohtauksen talossa. Kun Kesteven myöhemmällä meni ulkosalle näyttämään Tickellille oikopolkua tielle, jota myöten Tickellin piti lähteä Weymouthiin kohtaamaan erästä asiamiestä Ellis-Legetten jutun tähden, väijyi Ann Palliser häntä, seurasi häntä ja ampui hänet. Kukaan ei näyttänyt epäilevänkään häntä — paitsi Kestevenin vaimo. Tämä epäili häntä — ja seuraavana päivänä hän karkasi Lynnestä Lontooseen tapaamaan minua, veljeään, ja pyytämään apua minulta. Ja nyt minä —"

"Hetkinen, suvaitkaa!" keskeytti Smith. "Miten johtui neiti Brock eli rouva Kesteven epäilemään Palliseria?"

"Kerron sen teille", vastasi Milhirst. "On muistettava, että sisareni terävänäköisyys oli suuresti herkistynyt Kestevenin koulussa ja että hän oli hyvin neuvokas. Hän kuuli Kestevenin murhasta kello puolikahdeksan, noustessaan makuulta. Kymmentä minuuttia myöhemmin hän näki Palliserin lähtevän talosta kylään päin. Hän oli jo pohtinut kaikenlaisia mahdollisuuksia ja hautonut monenlaisia mietteitä ja tiesi, että Palliser oli ainoa todella outo henkilö talossa. Palliserin huone oli hänen huoneensa vieressä — hän pujahti sinne. Ja pienessä käsilaukussa, jonka hän muiden muassa tarkasti, hän löysi muutamia vuosia aikaisemmin otetun Kestevenin valokuvan ja joitakuita kirjeitä. Hän löysi myöskin joitakuita Palliserin osoitekortteja ja otti niistä yhden — onnellinen ajatus!

"Te ette kenties pidä sitä kovinkaan paljona toimintapohjaksi, mutta sisaressani oli paljon — nimitettäköön sitä viekkaudeksi, jos niin haluatte — ja se riitti hänelle. Hän lähti — hiljaa. Kesteven oli edellisenä iltana antanut hänelle rahaa; hän otti rahat mukaansa. Hänellä oli myöskin herra Tressin Queen-Anne-kadun varrella sijaitsevan asunnon avain, ja heti kaupunkiin saavuttuaan hän kävi ottamassa sieltä mainitsemani vihkimätodistuksen — se oli kätketty hänen miehensä vanhaan pukuun. Sitten hän tuli minun toimistooni. Kovaksi onneksi olin matkoilla Pohjois-Englannissa. Hän oli hyvin hätäytynyt ja sai sihteerini sähköttämään minulle, pyytäen minua palaamaan. Senjälkeen hän kävi vuokraamassa asunnon, jossa hän oli ennenkin majaillut. Ja sitten hän teki teon, jota hän oli miettinyt aamusta saakka. Hän tiesi rouva Rentonin olevan kaupungissa ja kirjoitti viimemainitulle, pyytäen häntä tulemaan käymään luonaan, aikoen kertoa hänelle koko kiristyssuunnitelman jutun; nyt, kun Kesteven oli kuollut, ei hän enää tahtonut tietää siitä mitään. Mutta ennenkuin hän ehti sitä tehdä, hän sai minulta sähkösanoman, jossa ilmoitin palaavani heti.

"Niinpä hän lähetti rouva Rentonin pois ja hänen poistuttuaan lähti tapaamaan minua King's Crossin rautatieasemalle, kertoen siellä minulle kaikki. Se oli tietystikin kaikki uutta minulle — salajuoni nimittäin. Mutta ennen kaikkea oli otettava selkoa Palliserin ja Kestevenin ilmeisistä suhteista. Seuraavana päivänä sain apua poliisilaitokselta, ja me tarkastimme Palliserin huoneet. Ja sieltä löysimme runsaasti sellaisia papereita, jotka osoittivat, että Palliserilla oli yllin kyllin syytä olla mustasukkainen ja kostonhimoinen Kesteveniä kohtaan, jonka hän oli tuntenut muutamia vuosia aikaisemmin ja jota hän oli siitä pitäen etsinyt.

"Nyt siis olivat poliisit työssä samoin kuin minäkin. Mutta oli tehtävä enemmänkin — ja tuloksia saatiin enemmän. Samana iltana vein sisareni loordi Oronsayn luokse hänen asuntoonsa kertomaan hänelle kiristyssuunnitelmasta — hän oli luonnollisestikin jo kuullut rouva Rentonilta ja majuri Esmondhaughilta, mitä Philcox oli paljastanut. Juuri minä tietystikin ajoin sisareni kanssa Laburnum-pengermältä Upper-Grosnevor-kadun kulmaan. Ilmoitin sen poliiseille paljoa aikaisemmin kuin ajuri ilmoittautui — poliisit ja minä olemme olleet yhteistyössä koko ajan. Ja lähdettyämme loordi Oronsayn luota sisareni ja minä kävelimme takaisin Stanhope-portille, keskustellen asioista. Hän tahtoi mennä puiston halki käydäkseen erään ystävänsä luona Kensingtonin High-kadun varrella ja vasta sitten palata kotiinsa Laburnum-pengermälle. Minä olisin tahtonut hänen ajavan, mutta hän halusi kävellä. Olin sopinut kohtaavani erään etsivän ja saatettuani sisartani vähän matkaa puistoon erosin hänestä. Hän asteli leveätä tietä — se on hyvin valaistu, se muistettakoon — joka vie puiston halki Kensingtonia kohti. Seuraavana aamuna kuulin, että hänet oli löydetty kuoliaaksi iskettynä."

Milhirst keskeytti esityksensä ja otti vasta nyt ryypyn Stylerin ojentamasta lasista. Häntä uteliaana tarkastavat kolme miestä oivalsivat, että hän ilmeisesti oli jyrkän päättäväinen mies, ja kaksi heistä tunsi kiihkeätä ammatillista mielenkiintoa nähdessään omituisen välkkeen alkavan kiilua hänen silmistään, kun hän ryhtyi jatkamaan kertomustaan.

"Kuoliaaksi iskettynä!" kertasi hän miettivästi. "En ollut koskaan ollut paljoa sisareni seurassa, hyvät herrat, enkä voi rehellisesti väittää, että olisimme olleet kovin kiintyneet toisiimme, mutta kun minut vietiin häntä katsomaan, vannoin, etten lepäisi, ennenkuin musta lippu vetäistäisiin ilmaan murhaajattarelle! Sanon murhaajattarelle, koska luonnollisesti olin varma siitä, että hänet oli tappanut sama naaraspiru, joka jo oli surmannut hänen puolisonsa. Mutta se oli todistettava. Ja nyt minun on esitettävä teille asianhaaroihin perustuvia todistuksia, joista viimeiset me, etsivät ja minä, saimme yhdessä vasta tänään.

"Aikaisin sen päivän iltana, jona sisareni murhattiin, saapuivat herra ja neiti Tress, hoitajattaret ja joitakuita palvelijoita Lynne Courtista Queen-Anne-kadun varrella olevaan huoneistoon. He tulivat perille vähää vaille seitsemän. Kello kahdeksan poistui hoitajatar Palliser sieltä pariksi tunniksi käydäkseen omassa asunnossaan. Se sijaitsee, kuten herra Smith otaksuttavasti tietää, Trevor-aukion varrella Knightsbridgessä. Emäntänsä kertoman mukaan Palliser saapui sinne puoli yhdeksän ja poistui sieltä, saman todistajan mukaan, viittä minuuttia vaille kymmenen. Ja lähtiessään hän mainitsi emännälle aikovansa palata Queen-Anne-kadulle kävellen puiston halki. Jos silmäilette karttaa, näette hänen osuneen kulkemaan pohjoiseen päin samaa tietä, jota sisareni meni etelään päin. He kohtasivat toisensa! Ja ihan epäilemättä Palliser iski sisareni kuoliaaksi ja raahasi hänen ruumiinsa tien lähellä kasvavaan pensaikkoon, josta se löydettiin seuraavana aamuna. Emmekä lainkaan epäile sitäkään, että hänen käyttämänsä ase oli lääkärinveitsi, jonka, kuten tohtori Hextall voi kertoa teille, löysimme puoli tuntia sitten hänen käsilaukustaan herra Tressin huoneistossa."

Milhirst nousi ja alkoi panna päällystakkinsa nappeja kiinni. Hän katsoi Smithiin, ja Smith katsoi häneen. Sitten Smith pisti kätensä taskuunsa ja otti esille Georgetownista saapuneen sähkösanoman.

"Tuo saattaa kiinnittää teidän ja asiakkaittenne mieltä, herra Milhirst", huomautti hän. "Te voitte ottaa sen — minä olen nyt jo erossa tästä jutusta!"

Milhirst otti sanoman ja luki sen tarkkaavasta Sitten hän laski sen jälleen pöydälle.

"Olen teille hyvin kiitollinen, herra Smith", virkkoi hän. "Mutta me tiedämme sen jo — saimme sen tiedon Ranskan viranomaisilta — virallisesti — kaksi päivää sitten. Mutta kiitoksia silti — niiden henkilöiden puolesta, joita asia koskee."

"No, eipä mitään, eipä mitään!" torjui Smith alistuvasti. "On hauska, että yrityksenne ovat onnistuneet." Hän odotti, kunnes Milhirst oli poistunut ja silmäili sitten miettivästi Hextallia ja Styleriä. "Kuinkahan kauan", jupisi hän, "olisi kestänyt, ennenkuin Styler ja minä olisimme päässeet siihen hirveään johtopäätökseen! Minä — mikä hätänä, Hextall?"

"Olen pahoillani, että keskeytän sinut, vanha veikko", vastasi Hextall, joka ilmeisesti oli kuin tulisilla hiilillä. "Mutta minun — minun on lähdettävä. Minä — asia on niin, nähkääs, että neiti Tress odottaa minua."

Silloin Smith ja Styler poistuivat virkkamatta enää sanaakaan, ja erottuaan heistä oman asuntonsa ovella Hextall juoksi minkä jaksoi takaisin Tressien huoneistolle ja Paquitan luokse.

Eikä Paquitan ole vielä tähän mennessä onnistunut saada henkilääkäriltään — joka siinä tilaisuudessa pääsi korkeammalle paikalle hänen arvosteluasteikossaan ja lähemmäksi hänen sydäntään — selitystä siihen, mistä johtui, että Hextall ilman minkäänlaisia huomautuksia, ennakkopuheita tai sanajärkeilyä painoi hänet rintaansa vasten ja piti häntä siinä ikäänkuin olisi äänettömästi kiittänyt jumalia siitä, ettei mikään voisi ikinä siepata häneltä Paquitaa.