ENSIMMÄINEN LUKU
Kahden matkamiehen kotiinpaluu
Braxfield, joka oli palvellut kolmekymmentä vuotta isännöitsijänä sir Anthony Markenmorella, Markenmoren kartanon omistajalla, oli määrättyjä tapoja noudattava mies. Koko elämänsä ajan hän oli totutellut suorittamaan määrättyjä tehtäviä määrättyihin aikoihin; mitä vanhemmaksi hän kävi (nyt hän oli jo vähän yli kuusikymmentä), sitä enemmän tämä tottumus muuttui hänen toiseksi luonnokseen. Itse asiassa hän oli talon herra; sir Anthony oli raihnas mies, joka pysytteli huoneessaan; Guy Markenmore, vanhempi poika, ei ollut muutamiin vuosiin astunut kertaakaan isänsä kynnyksen yli; Harry Markenmore, nuorempi poika, salli mieluummin kenen hyvänsä käyttää rajattomasti kotivaltikkaa kuin olisi ottanut sen omiin käsiinsä; neiti Valencia Markenmore, ainoa tytär, oli vasta hiljan lopettanut koulunkäyntinsä; näin ollen Braxfield harjoitti lempeätä, vaatimatonta itsevaltaa tavalla tai toisella, mutta näyttämättä harjoittavan sitä. Hänellä oli monia hyviä tapoja, joista eräitä voitiin pitää melkeinpä hullutteluina — näihin jälkimmäisiin kuului hänen tottumuksensa lukita talon ovet täsmälleen kello kahdeksan joka ilta.
Jos joku olisi tiedustellut lähemmin Braxfieldilta tästä merkillisestä menettelystä, niin vanha isännöitsijä olisi kyllä selittänyt niitä syitä, jotka hänen mielestään puhuivat tämän itsepintaisen tavan puolesta. Markenmore oli hyvin vanha ja hyvin suuri kartano, joka alkujaan oli rakennettu kuningatar Elisabethin hallituskauden viimeisinä vuosina, laajennettu Kaarlo toisen aikana sekä lopullisesti korjattu ja uudenaikaistettu Yrjö neljännen hallituskaudella. Se sijaitsi loivasti viettävän kukkulan rinteellä, noin virstan päässä kylästä, joka oli saanut nimensä Markenmore-suvusta. Tämä oli asettunut asumaan näille seuduille jo ammoin, Vilhelm Valloittajan päivinä; porttimajaa lukuunottamatta ei sen likeisimmässä ympäristössä ollut ainoatakaan asumusta. Siinä oli tavattoman paljon ovia; niitä avautui kaikkialle, pengermälle, pihamaalle, puutarhaan, puistonurmikolle, tallirakennuksille ja hiljaisille teille, jotka mutkittelivat puiston tiheiden pensasistutusten lomitse; siinä oli myös käytäviä, parvekkeita ja huoneita, joita perhe ja palvelijat käyttivät harvoin.
Perhe oli pieni; palvelijoita oli vähän; sillä Markenmoret olivat verrattain köyhiä ja heidän entisestä loistostaan oli jäänyt jäljelle tuskin rippeitäkään. Mutta vaikka he olivat köyhiä, oli heillä kuitenkin melkoinen määrä kulta- ja hopea-astioita sekä arvokasta porsliinikalustoa ja kallisarvoista lasitavaraa; kartanossa oli vielä maalauksia, jotka olivat omaisuuden arvoisia, ja siellä oli tuskin ainoatakaan huonetta, johon ei olisi asetettu avoimesti jotakin kevyttä pikku esinettä, josta myytäessä olisi saatu sievoinen summa.
Braxfield, perin tunnollinen mies, piti itseään näiden perhekalleuksien vartijana ja eli yhtämittaisen hermostuneen pelon vallassa, että ne varastettaisiin. Jos hän olisi saanut noudattaa omaa mieltään, olisi hän jo aikoja sitten rakennuttanut kassaholvin, tulenkestävän ja varkailta suojelevan, ja sullonut sinne kaikki, mitä vanhassa kartanossa vain oli arvokasta. Mutta Markenmoret, vaikka sallivatkin isännöitsijänsä hallita itseään muutamissa asioissa, olivat ihmisiä, jotka eivät olisi suvainneet sekaannuttavan talon ikivanhoihin tapoihin ja järjestykseen ja niin välkkyivät kultamaljat ja hopealautaset, hohtaviksi kiilloitettuina ja huolellisesti puhdistettuina, sikin sokin jykevillä, tammisilla sivupöydillä, ja harvinaiset norsunluusta valmistetut esineet ja suunnattoman kalliit porsliinit komeilivat avoimilla hyllyillä ja vanhanaikaisissa kaapeissa — aivan kuin, sanoi Braxfield valitellen, niillä ei olisi enempää arvoa kuin sillä rojulla, joka oli asetettu näytteille naapurikauppalan museoon. Ja sentähden hän lukitsi talon ovet kello kahdeksalta joka ilta ja vei nelisentoista oven avaimet visusti kamariinsa; kuka hyvänsä, herra tai palvelija, kamarineiti tai rouva, halusi poistua Markenmoren kartanosta tämän kellonlyömän jälkeen, hänen oli käännyttävä Braxfieldin puoleen päästäkseen ulos.
Eräänä iltana huhtikuun kolmannella viikolla vuonna 1912 Braxfield lähti lukitsemaan ovia tapansa mukaan, kun yksinkertainen päivällinen, jolle Harry Markenmore ja hänen sisarensa Valencia istuutuivat joka ilta kello seitsemältä, oli päättynyt jo hyvän aikaa sitten. Aina hän aloitti kiertokulkunsa pienemmistä ovista ja lopetti sen suureen kolmiosaiseen oveen, joka avautui pengermälle. Ja tällöin voitiin todeta hänen toinen omituinen tapansa — ennenkuin Braxfield lukitsi ja telkesi lopullisesti tämän oven, astui hän joka kerta ulos pengermälle, käveli sen poikki suoja-aidalle, joka eroitti sen avarasta, vastapäätä leviävästä puistosta, ja tarkasteli kaikkea, mikä avautui hänen silmäänsä eteen; näin hän teki vuodenaikoihin katsomatta; sentähden hän näkikin toisinaan pelkkää pimeyttä, kuten synkkinä talvi-iltoina; kesällä hän näki koko joukon kaunista. Tällä kertaa hän näki hämärän verhoavan vaippaansa vanhat jalavat ja pyökit ja laskeutuvan aaltoileville niityille, jotka sijaitsivat Markenmoren ja etelään leviävien tasankojen välillä. Hämärä oli nopeasti laskeutumassa: niinä muutamina minuutteina, jotka Braxfield seisoi siellä katsellen ympärilleen, hän huomasi sen luonnon synkkenemisestä. Puut ja pensaat kävivät sekaviksi ja epäselviksi ääriviivoiksi, ja niiden takana, puolentoista kilometrin päässä, alkoivat kylän valot vilkkuilla pimeässä. Tällöin hän kääntyi ovelle päin — mutta pysähtyi äkkiä. Jostakin hänen takaansa läheni mies, kävellen pitkin ja nopein askelin pengermän alapuolella olevan nurmikon poikki.
Juuri suuressa oviaukossa riippui voimakas lamppu; sen säteet levisivät viuhkan tavoin pengermän ja astuinten yli, jotka veivät nurmelle. Kun Braxfield vitkasteli ihmetellen mielessään, kuki sieltä mahtoi tulla (sillä näinä aikoina olivat kaikki vieraat harvinaisia Markenmoren kartanossa), astui pitkä hahmo tähän valokaareen ja riensi kiireesti rappuja ylös suunnaten kulkunsa ovelle — ison, atleettimaisen miehen hahmo, jonka iltapukua peitti vain osaksi kevyt, napittamaton päällystakki. Hän ei ollut tullut kaukaa, mitä ilmeisesti osoitti se tosiasia, että hän oli paljaspäin; hän näytti itse asiassa mieheltä, joka on kaikessa kiireessä noussut ruokapöytänsä äärestä rientääkseen nopeasti naapuritaloon. Mutta isännöitsijä päästi kiihkeän, hämmästyneen huudahduksen nähdessään hänet.
"Herra hyvästi siunatkoon!" sanoi hän syöksähtäessään varjosta, missä oli seisonut. "Herra John Harborough? Tervetuloa takaisin, sir — en osannut ajatellakaan, että olisitte jälleen kotona."
Mies, jota oli puhuteltu näin ja joka seisoi nyt lampun huikaisevassa valossa, käänsi pronssinväriset kasvonsa ja silmänsä, jotka olivat terävät, tummat ja syvällä kuopissa, vanhan isännöitsijän pyöreisiin kasvoihin ja pyylevään olemukseen päin. Hän ojensi nauraen oikean kätensä.
"Hei, Braxfield!" sanoi hän reippaasti sellaisella äänenpainolla, jolla tervehditään vanhaa tuttavaa. "Tekö se olette, ja yhtä hyvissä voimissa kuin koskaan, vai mitä? Ette näytä vanhentuneen hitustakaan."
"Minun iässäni ei muututa paljon, sir", vastasi Braxfield puristaen kunnioittavasti tarjottua kättä. "Se tapahtuu vasta myöhemmin, herra Harborough. Mutta — te olette todellakin tullut takaisin, sir? Minä en ollut kuullut siitä — vielä, me emme kuule paljoakaan viettäessämme omaa elämäämme, joka nyt on — hiljaisempaa kuin koskaan ennen Markenmoren kartanossa, sir."
"Saavuin kotiin vasta tänään iltapäivällä, Braxfield", virkkoi
Harborough. "Ja juuri kun olin lopettamassa päivällistäni, kuulin sir
Anthonyn olevan sairaana, ja niin tulin suoraa päätä tiedustelemaan
hänen vointiaan. Onko sairaus vakavaa laatua?"
"Nähkääs, sir, hän on ollut hiukan huonompi viimeisten parin päivän aikana", sanoi Braxfield. "Hänen tilansa on vaihteleva — tietysti, siitä on nyt runsaasti kaksi vuotta, kun hän on ollut yhtä mittaa huoneessaan. Näin meidän kesken puhuen, herra Harborough, hänen päivänsä voivat päättyä millä hetkellä hyvänsä — millä hetkellä hyvänsä. Niin sanovat lääkärit, sir."
"Keitä täällä on?" kysyi Harborough vilkaisten rakennuksen julkisuvun valaistuihin ikkunoihin.
"Ei ketään muita kuin herra Harry ja neiti Valencia", vastasi isännöitsijä. "Herra Guy — voi, me emme ole nähneet häntä Markenmoressa — niin, muistaakseni kokonaiseen seitsemään vuoteen. Hän lähti pois — nähkääs, juuri samoihin aikoihin kuin tekin, herra Harborough, eikä ole senjälkeen käynyt kotonaan — ei kertaakaan! Minä en tiedä, missä hän on — enkä usko, että hänen sisaruksensakaan tietävät."
"Hm!" sanoi Harborough. "Vai Harry — hän oli poikanen, kun minä lähdin maailmalle, ja Valencia — hän oli tytön typykkä."
"Niinpä kyllä, sir", sanoi Braxfield, "mutta herra Harry on nyt kaksikymmentäkolmevuotias nuori mies, ja neiti Valencia — hän on nuori neiti, joka on jo hyvän joukon yli yhdeksäntoista. Te olette ollut poissa kauan, sir! Mutta astukaa sisälle, herra Harborough, astukaa sisälle! Hauskaa nähdä teidät jälleen Markenmoressa, sir."
Harborough asteli vanhan isännöitsijän perässä taloon, vanhanaikaisen, kivisen eteishallin poikki, jossa koristuksena oli hirvensarvia, ketunpäitä, vanhoja musketteja ja muita metsästyksen ja maalaiselämän voittomerkkejä, erääseen huoneeseen, jonka hän muisti varsin hyvin ja jota perhe nyt käytti tavallisena seurusteluhuoneena. Takassa paloi isoja halkoja iloisesti roihuen; Braxfield työnsi tuolin sen ääreen.
"Me emme käytä nykyisin enää milloinkaan vierashuonetta, herra Harborough", kuiskasi hän tuttavallisesti. "Tämä huone on kaikkea — ruokailuhuone, arkihuone ja muuta sellaista. Emme elä enää niin ylellisesti, kuin ennen oli tapana, sir — vai mitä? Mutta — vielä voimme sentään tarjota lasillisen verratonta portviiniä vanhoille ystävillemme! Saanko tuoda teille tilkkasen, herra Harborough? — sanokaahan, sir!"
"Ei pisaraakaan, Braxfield, kiitos vain", vastasi Harborough. Hän katseli ympärilleen ja nyökäytteli päätään tarkastaessaan eri esineitä. "Muistan ne kaikki", mumisi hän. "Kaikki on ennallaan! Kas niin, ilmoittakaapa nuorille, että minä olen täällä, Braxfield."
Hän nojasi tulisijan koristeelliseen reunukseen — raskastekoiseen, hienosti leikkaeltuun, vanhaan tammiseen teokseen — kun isännöitsijä oli mennyt, ja silmäili vielä kerran ympäri huonetta. Tähän huoneeseen hän oli tutustunut jo poikasena, lähes kolmekymmentä vuotta sitten: silloin se suoritti arki- ja olohuoneen tehtäviä ja oli ison, sokkeloisen kartanon hauskin sopukka. Se oli nytkin hauska vanhoine huonekaluineen, vanhoine tauluineen, vanhoine kirjoineen — siellä viittasi kaikki sen perheen entisyyteen, jolle se kuului. Mutta huolimatta huoneen hauskasta sisustuksesta, kodikkaasta ja ylellisestä, Harborough pani merkille terävän katseensa ja nopean havaintokykynsä avulla eräänlaisen ilmapiirin, jonka hän sisällytti kokonaisuudessaan yhteen ainoaan sanaan: rappeutuminen! — Siitä oli todistuksia kaikkialla hänen ympärillään. Kaikki esineet olivat loppuun kulumaisillaan, epäilemättä hitaasti mutta varmasti.
Hän kohotti äkkiä katseensa nukkavierusta lattiamatosta, jolla hän seisoi, näki oven avautuvan, tytön astuvan huoneeseen ja tulevan häntä kohti ojennetuin käsin — hoikan, notkeavartaloisen tytön, joka oli tumma kuten kaikki Markenmoret ja sorea, jollakin tavoin, jota Harborough ei saattanut määritellä heti, ilmaisten eloisuutta ja henkevyyttä. Tyttö oli nuori kaunotar; hänen raikas olemuksensa oli erikoisen vaikuttava tuossa vanhan aikuisessa ympäristössä: se teki Harboroughiin niin syvällisen vaikutuksen, ettei hän saanut sanaa suustaan, vaan piti hänen kättään omassaan ja tuijotti häneen, uskomatta oikein omia silmiään, kokonaisen minuutin ajan ennenkuin sai kiinni puheen päästä.
"Laupias taivas!" huudahti hän viimein katsoen alas tyttöön, vaikka tämä olikin pitkä, kuuden jalan ja kahden tuuman korkeudesta. "Oletteko — oletteko te Valencia?"
"Minä itse — aivan varmasti!" vastasi tyttö naurahtaen. "Ettekö tuntenut minua? Minä tunsin teidät."
"Ah!" sanoi Harborough. "Minä olin jo vanhahko ukkeli, kun lähdin matkalle — kolmenkymmenen korvissa! Mutta te, te olitte —"
"Kolmentoista", keskeytti tyttö nauraen jälleen. "Aika rasavilli kai.
Ja te olette siis todellakin palannut jälleen kotiin?"
Hän viittasi erääseen tuoliin istuutuen itse toiselle; myös Harborough istuutui ja katseli tyttöä edelleen, ihmetellen yhä sitä, että se rumanpuoleinen ja tavallinen lapsi, joka oli säilynyt hänen muistissaan, oli saattanut muuttua täksi viehättäväksi, pirteäksi olennoksi.
"Vasta tänään", vastasi Harborough; "ja niin pian kuin kuulin isänne sairaudesta, riensin suoraa päätä tiedustelemaan hänen tilaansa".
"Kiitos", sanoi tyttö vilpittömästi. "Mutta minusta hän ei ole yhtään huonompi kuin pitkiin aikoihin. Väliin hän on sairaampi, tietysti — eilen hän ei voinut kovinkaan hyvin — siitä kai johtui, että tulitte kuulleeksi mitään. Hän on jo hyvin vanha, tiedättehän — ja hyvin heikko."
"Voinko minä tehdä mitään tässä asiassa?" ehdotti Harborough. —
"Nähkääs — minä olen palannut kotiin jäädäkseni tänne iäksi päiviksi.
Olen vaellellut lähes seitsemän vuotta."
"Varmaan olette nähnyt paljon maailmaa", sanoi Valencia.
"Aivan loppumattomiin", myönsi Harborough. "Olen kolunnut maapallon kaikki nurkat! Mutta — minusta tuntui, etten koskaan ollut nähnyt mitään puoleksikaan niin viehättävää kuin vanha kotitaloni tullessani sinne tänään! Enkä minä aio jättää sitä enää. Asetun alalleni, ymmärrättehän."
"Greycloister on ihastuttava paikka", sanoi Valencia. "Olen usein kävellyt teidän puistossanne kun olitte poissa — ja ihmetellyt, kuinka te saatoitte luopua siitä niin pitkäksi aikaa."
"Minulla oli omat syyni", sanoi Harborough. "Mutta täällä minä olen jälleen ja iloitsen sydämestäni nähdessäni vielä kerran teidät kaikki. Olen tuonut kotiin valtavan suuren kokoelman kaikenlaisia esineitä — toivon, että poikkeaisitte katselemaan niitä pian."
"Varsin mielelläni!" vastasi Valencia. "Te järjestätte kai jonkinlaisen museon?"
"Luullakseni lahjoitan pois osan niistä", sanoi Harborough. "Esineitä on aivan rajattomasti, paikasta jos toisestakin. Mutta — hyväinen aika, onko tuo Harry?"
Ovi oli jälleen auennut ja nuori mies oli astunut hiljaa huoneeseen Hän oli pitkä, hoikka ja tummaverinen; hän käytti silmälaseja ja katseli ympärilleen arasti ja ujosti, mikä herätti ajatuksia ylioppilaasta. Hän hymyili laimeasti puristaessaan vieraan kättä, muttei virkkanut mitään.
"Harry, tietysti", myönsi Valencia. "Muuttunut kai yhtä paljon kuin — kuin minäkin. Vieläkö te muistatte hänet?"
"Muistan, että teimme yhdessä metsästysretken minun metsiini pari kolme päivää ennenkuin lähdin matkoille", sanoi Harborough. Hän katseli veljeä ja sisarta miettivän tutkivasti. Nämä kaksi olivat nuorempaa polvea, ajatteli hän itsekseen: Guy Markenmore, heidän vanhempi veljensä, sir Anthonyn ensimmäisestä avioliitosta syntynyt poika, oli muutamia vuosia heitä vanhempi; hän oli nyt suunnilleen yhtä vanha kuin Harborough. "Olette kai tehnyt koko joukon metsästysretkiä sitten viime näkemän?" jatkoi Harborough silmäten veljeä. "Ennenhän ne olivat, teidän maanne, kuuluisia riistarikkaudestaan."
Harry Markenmore hymyili jälleen, mutta ei nytkään virkkanut mitään; sisar vastasi hänen puolestaan.
"Harry ei harrasta erikoisemmin urheilua", sanoi tyttö. "Häneltä ei riitä aikaa muuhun kuin kirjoihin ja työhön. Hän ponnistelee kovasti — kohentaakseen asioita kuntoon. Syystä tai toisesta on tila alkanut rappeutua. Jäniksiä ja kaniineja ja fasaaneja ja peltokanoja lienee yllin kyllin — kenties — mutta rahaa mitättömän vähän!"
"Meillä oli huono pehtoori", huomautti Harry Markenmore, päästäen kielensä valloilleen ja luoden Harboroughiin merkitsevän katseen. "Hän antoi asioiden mennä menojaan. Viimeiset kaksi vuotta minä itse olen hoitanut pehtoorin virkaa. Mutta — kaikki meidän maamme on annettu vuokralle liian halvasta hinnasta: vuokria olisi lisättävä."
"Rohkea aikomus, se", sanoi Harborough. "Useimmat tahtoisivat mieluummin vuokriaan alennettavan kuin lisättävän. Minä luulen, että minun itsenikin on ruvettava selvittelemään tämänlaatuisia asioita — ehkä voimme lyödä viisaat päämme yhteen."
"Niin, mutta te ette ole riippuvainen vuokratuloistanne!" sanoi Valencia asioihin perehtyneen näköisenä. "Te olette hankkinut kaupunkikiinteimistön. Näettekös, kuinka ymmärtäväinen nuori nainen minä olen! Meidän tulomme supistuvat pelkkiin maakorkoihin — ja me tilanomistajat olemme perikatoon tuomittuja: me emme ole niinkään hyvissä varoissa kuin ne, joille vuokraamme maamme. Jos Harry ja minä voisimme tehdä oman mielemme mukaan, niin myisimme tilamme ja pääsisimme siitä kokonaan irti."
"Hyvä keino — joskus", sanoi Harborough. "Miksette tee niin?"
Veli ja sisar katsahtivat toisiinsa.
"Se on perintötila", sanoi Valencia.
Hän loi Harboroughiin merkitsevän katseen, ja Harborough nyökkäsi.
"Aivan oikein", huomautti Harborough. "Mutta — se vaikeushan saataisiin voitetuksi, jos — jos teidän vanhempi veljenne antaisi suostumuksensa."
Sisarukset silmäsivät jälleen toisiaan.
"Me emme tiedä missä Guy on", sanoi Harry. "Kukaan ei tiedä sitä — ei ainakaan kukaan meidän tuttavistamme. Hänestä ei ole kuultu halaistua sanaa — luullakseni noin seitsemään vuoteen."
"Siitä on seitsemän vuotta", huomautti Valencia. "Minä muistan." Hän katsahti taas Harboroughiin. "Guy lähti pois, yhtäkkiä, juuri vähän ennen kuin te", lisäsi tyttö. "Ja se tapahtui seitsemän vuotta sitten."
Harborough liikahti vähän kiusaantuneena tuolillaan. Hänellä ei ollut pienintäkään halua antautua keskustelemaan Markenmoren perhesalaisuuksista. Mutta hän tunsi eräänlaista uteliaisuutta.
"Tarkoitatteko — kirjaimellisesti, mitä sanotte?" kysyi Harborough.
"Ehdottomasti!" vastasi Valencia, "Kukaan meistä — eikä kukaan tuttavistammekaan — ole kuullut hänestä sanaakaan siitä lähtien."
"Mutta — raha-asiat?" viittasi Harborough. "Hän on kai tarvinnut rahaa. Eikö hän ole koskaan pyytänyt mitään — perintöosuutta esimerkiksi?"
"Hänellä oli rahaa omasta puolestaan", sanoi Harry. "Hän sai kaikki äitinsä rahat tämän kuoltua. Niin — asia on kuten Val sanoo, me emme ole kuulleet hänestä mitään senjälkeen kun hän lähti Markenmoresta emmekä tiedä, missä hän on. Toivoisin, että tietäisimme! — Isäni päivät ovat luetut."
Harborough nousi tuoliltaan.
"No niin, minun on mentävä", sanoi hän. "Jos on jotakin, mitä minä voin tehdä, niin ilmoitattehan siitä minulle? Mutta te sanoitte, ettei sir Anthonyn henkeä uhkaa välitön vaara?"
"Ei", vastasi Harry. "Mutta — milloin hyvänsä, ja kun hän tulee heti levottomaksi, jos hänet jätetään hetkeksikään yksin, niin suonette minulle anteeksi, jos palaan hänen luokseen? Jos hän näyttää vähänkään paremmalta huomenna, niin kerron hänelle teidän kotiinpaluustanne, ja aivan varmaan te saatte nähdä hänet, kun pistäydytte tänne toistamiseen. Toivottavasti tulette pian katsomaan meitä jälleen?"
"Aivan varmasti", sanoi Harborough. Hän astui halliin Valencian kanssa, kun Harry oli mennyt, ja loi tyttöön vielä kerran kehoittavan katseen. "Ettehän vain unohda lähettää noutamaan minua, jos minusta olisi jotakin apua?" jatkoi hän. "Minua ei ole pidettävä vain tavallisena naapurina, tiedättehän — että nyt olen jälleen kotona!"
"Minä en unohda", vastasi Valencia. Hän tähysteli ympärilleen: pimeään verhoutuneen eteishallin toiseen päähän ilmestyi juuri Braxfield avain kädessään; tyttö viittasi Harboroughin syrjään. "Haluaisin kysyä teiltä jotakin", kuiskasi tyttö. "Voitteko selittää, minkätähden veljeni Guy lähti kotoa ja miksei hän ole koskaan palannut? Ja te — te itse?"
Valencian silmät, suuret ja tummat, olivat kiintyneet Harboroughiin omituisen vakavasti, ja hän näki tämän säpsähtävän hiukan ja puristavan huuliaan yhteen.
"Kertokaa — minulle!" sanoi tyttö. "Minulle!"
Harborough katsahti tällöin Braxfieldiin: vanha isännöitsijä, tietämättä mitään tästä arkaluontoisesta kysymyksestä — ja vastauksesta, vetäytyi lähemmäksi.
"Minä tiedän ehkä — jotakin", mutisi Harborough. "Jos — jos minä oikein ajattelen — pitäisi minun kertoa teille — minä kerron. Myöhemmin."
Valencia nyökkäsi hänelle ymmärtävästi, puhuen mykkää kieltä, ja katosi pimeille portaille, jotka olivat heidän takanaan. Braxfield taas vaihdettuaan pari sanaa Harboroughin kanssa päästi vieraan ulos ja lukitsi ison oven sekä työnsi sille raskaan rautasalvan, joka oli suorittanut tätä tehtävää monien sukupolvien ajan Markenmoressa. Kartano oli turvattu yöksi.
Braxfield meni takaisin kamariinsa — siistiin ja kodikkaaseen arkihuoneeseen, joka sijaitsi ison pääkäytävän päässä. Siellä loimusi kirkas valkea, ja hänen mukava, pehmeäksi topattu nojatuolinsa oli sen ääressä. Nyt oli tullut hänen aikansa nauttia lepoa ja virkistystä. Kun päivän työt olivat päättyneet, kun vallitsi täydellinen hiljaisuus, poltteli hän piippuaan, luki sanomalehteään ja maisteli whiskyä lasistaan. Hänen piippunsa oli valmiina käden ulottuvilla, sanomalehdet sen vieressä; hän meni ruokakaapille ottaakseen sieltä viinikulhonsa ja lasinsa. Mutta juuri laskiessaan kätensä näille esineille Braxfield kuuli kolkutusta. Hänen kätensä hellittivät otteensa, painuivat sivuille ja alkoivat vapista. Sillä Braxfield tunsi tuon kolkutuksen — se oli hänelle varsin tuttu, vaikka hän oli kuullut sen viimeksi seitsemän vuotta sitten. Hän seisoi paikallaan, kuunnellen — se kuului jälleen. Komeron ikkunaan naputettiin kolme kertaa peräkkäin, kevyesti mutta selvästi. Silloin hän lähti huoneesta, kääntyi sivukäytävään kävellen sen päähän ja aukaisi oven, josta päästiin ruusutarhaan. Mies astui sisälle, ja läheisen lampun himmeässä valossa isännöitsijä eroitti hänen kasvonsa.
"Herra armahda!" huudahti hän peräytyen taaksepäin seinää vasten.
"Herra Guy?"