TOINEN LUKU
Isännöitsijän kamari
Mies, jonka Braxfield vastaanotti tällä tavoin ja jota hän, huolimatta vanhasta tutusta merkistä huoneen ikkunaan, ei saattanut kuolemakseen aavistaa tapaavansa, loi terävän, tutkivan, epäluuloisen katseen kapeaan solaan, joka avautui rakennuksen pääkäytävään. Se siirtyi aivan yhtä terävänä vanhan isännöitsijän kummastuneille ja hämmentyneille kasvoille — ja kysymys, joka tehtiin senjälkeen, oli yhtä terävä.
"Muut — vuoteessako?"
Braxfield alkoi vavista. Ennen muinoin hän oli usein päästänyt Guy Markenmoren sisälle, myöhään yöllä, tämän saman oven kautta; kolme perättäistä naputusta oli merkki, josta he olivat sopineet keskenään. Ja silloin hän oli tehnyt hänelle tuon saman kysymyksen useammin kuin hän saattoi muistaakaan. Silloin se ei tehnyt häntä levottomaksi, mutta nyt, kuullessaan sen jälleen, kysyjän seitsenvuotisen, selittämättömän poissaolon jälkeen, se pelästytti häntä. Miksi saapui Markenmoren paroonin arvonimen ja tiluksien perijä hiiviskellen isänsä taloon, myöhään yöllä, pyrkien sisälle salateitse, ilmeisesti jostakin hermostuneena? Braxfield katsoi häneen epätietoisena.
"He ovat menneet huoneisiinsa, herra Guy", vastasi hän. "Tai — he voivat olla isänne huoneessa. Sir Anthony tekee — loppuaan, sir."
Guy Markenmore katsahti jälleen käytävään. Tällöin Braxfield silmäsi häntä. Hän oli muuttunut vähän, ajatteli Braxfield. Hänen somat kasvonsa olivat aina, jo lapsuudesta lähtien herättäneet huomiota: vielä kolmekymmentäviisivuotiaanakin hän näytti sievältä; pitkä, solakka, tumma, tuimakatseinen; sitä mieslajia, joka vetää puoleensa ja miellyttää naisia. Mutta hän näytti mieheltä, joka on elänyt hurjasti; mieheltä, joka on nähnyt elämän varjopuolia, ja hänen kauniiden silmiensä seutuvilla ja vaoissa suun ympärillä, jonka huolellisesti hoidetut mustat viikset tuskin peittivät, oli pahaa ennustava ilme, joka olisi varoittanut tarkkaavaa havaintojentekijää luottamasta häneen liiaksi. Sekä silmissä että huulissa ilmeni varovaisuutta ja terävyyttä, kun ne kääntyivät jälleen isännöitsijään.
"Menkäämme sinun huoneeseesi, Braxfield", sanoi hän tyynesti. "Sulje tuo ovi."
Hän käveli nopeasti sivukäytävän päähän ja kääntyi pääkäytävään annettuaan määräyksensä; kun isännöitsijä sen täytettyään seurasi häntä, seisoi hän jo huoneessa pidellen kädellään ovesta. Ja kun Braxfield, yhä hämmästyneenä ja ihmeissään, oli astunut sisälle, veti Guy oven kiinni ja kiersi avainta.
"Kuulehan!" sanoi hän matalalla äänellä viitaten Braxfieldin iloisesti roihuavan takan luo. "Haluaisin tiedustella erästä asiaa — luulin nähneeni jonkun, kun tulin tänne. Sinä kai tiedät. Onko John Harborough jälleen kotona?"
Braxfield tunsi sen äänensävyn, jolla hän teki kysymyksensä, elähdyttävän itseään. Hän nyökkäsi, hakien Guyn kasvoja.
"Kyllä, sir!" hän vastasi. "Saapui kotiin tänään — juuri tänään iltapäivällä."
"Onko hän käynyt täällä?" kysyi Guy.
"Kyllä, sir — tänä iltana."
"Miksi? Minkätähden hän tuli tänne?"
"Hän oli kuullut isänne olevan sairaana, herra Guy — hän tuli tiedustelemaan hänen vointiaan."
"Puhuiko hän minusta?"
"Ei — ei minun tietääkseni, sir. Hän tapasi herra Harryn ja neiti
Valencian."
"Onko hän palannut jäädäkseen tänne — jäädäkseen olemaan?
Kotiutuakseenko?"
"Käsittääkseni, sir."
Braxfield ihmetteli, mitä nämä kysymykset oikein tarkoittivat, ja hänen kasvoillaan ilmeni tämä ihmettely. Mutta Guyn kasvoille oli levinnyt sfinksimäinen ilme. Hän kääntyi isännöitsijästä, tempasi keikarimaisen hattunsa, päällystakkinsa ja hansikkaansa, heitti ne nurkassa olevaan nojatuoliin ja vedettyään rintataskustaan esille kotelon valitsi sikaarin ja sytytti sen rauhallisesti. Braxfield oli siksi hyvä sikaarien tuntija, että saattoi todeta tämän sikaarin olevan kallista lajia; lisäksi hän havaitsi, ettei kadonnut poika muistuttanut kotiin palatessaan seitsemän vuoden poissaolon jälkeen ulkoasultaan suinkaan tuhlaajapoikaa. Guy oli puettu viimeisen muodin mukaan; hänen harmaa tviidipukunsa, joka ilmeisesti oli Savile Row-liikkeen työtä, muodosti räikeän vastakohdan niille kuluneille ja vanhanaikaisille vaatteille, joissa Harry Markenmore kuljeskeli vanhassa kartanossa. Ja kädessä, joka kohosi sytyttämään sikaaria, kimalteli hieno jalokivisormus, joka aivan kuin vartioi toista, keskisormessa komeilevaa, tekotavaltaan ja näöltään harvinaista sormusta.
"Kuulehan!" sanoi Guy uudelleen. "Toinen kysymys. Olen kuullut, että rouva Tretheroe — joka ennen oli neiti Veronica Leighton — on jälleen näillä seuduilla. Onko se totta?"
"Kyllä, sir", vastasi Braxfield. "Hänkin on palannut — aivan äskettäin. Hän on vuokrannut Dower-talon, herra Guy — tiedättehän, sir, sen, joka on puiston perällä. Hän vuokrasi sen noin kuukausi sitten, herra Harryltä — hän huolehtii nyt kaikesta, sir — ja rouva Tretheroe on muuttanut sinne."
"Hän vuokrasi sen!" huudahti Guy korostaen erikoisesti persoonapronominia. "Hän! Mitä?… onko eversti Tretheroe sitten kuollut?"
"Hän kuoli Intiassa, sir — niin olen kuullut — vuosi sitten", vastasi Braxfield. "Ja sitten — rouva Tretheroe palasi kotiin ja tuli tiedustelemaan asuntoa näiltä tienoin, ja kuten sanoin, hänelle luovutettiin meidän Dower-talomme. Eikä hän näytä yhtään vanhemmalta, herra Guy — ei hitustakaan! Kauniimpi kuin koskaan, sir."
Braxfield alkoi saada takaisin varmuutensa ja puhelahjansa. Hän tahtoi puhua nyt.
"Hän kuuluu olevan hyvin varakas nuori leski, herra Guy", jatkoi Braxfield. "Eversti Tretheroe jätti rouvalleen koko omaisuutensa — ja hän oli rikas mies, kuulemma. Ja rikkaus näyttääkin olevan rouva Tretheroelle mieleen — hän on hankkinut aika liudan palvelijoita ja tuhlannut jo koko joukon rahaa taloon ja tuhlaa yhä enemmän. Ja vastikään sinne tuli vieraita — lontoolaisia kai. Hän näyttää pitävän huvittelusta, siltä tuntuu, sir."
"Onko hänellä lapsia?" kysyi Guy.
"Ei ainoatakaan, sir", vastasi Braxfield. "Eikä koskaan ollutkaan, tietääkseni."
Guy tarkasteli vanhan isännöitsijän yksinäisen kamarin tuttuja piirteitä. Mikään ei näyttänyt muuttuneen. Hänen katseensa pysähtyi kulhoon, jonka Braxfield oli pannut pöydälle juuri vähän ennen kuin hän kuuli naputusta ikkunaan.
"Annapas minulle naukku, Braxfield", sanoi hän äkkiä. "Sinulla on kai vielä jäljellä vanhaa whiskyäsi, seitsemän vuodenkin päästä. Ja hieman soodavettä. Otahan itsekin — siitä onkin jo pitkä aika, kun maistelimme yhdessä — ennen muinoin teimme monta kupposta tässä huoneessa!"
Hän naurahti kyynillisesti kohottaessaan lasin, jonka Braxfield ojensi heti hänelle — mutta vanha isännöitsijä ei vastannut naurahdukseen. Braxfield kohotti tietysti kunnioittaen lasinsa ja ilmaisi mutisten onnentoivotuksensa näyttäen tulevan liikutetuksi.
"Siitä on hyvin pitkä aika, sir", sanoi hän. "Niin, hyvin pitkä aika, herra Guy! Mutta rohkenen olettaa, että se on ohitse, sir — toivon teidän tulleen kotiin jäädäksenne tänne ainaiseksi."
"Siinä tapauksessa toiveesi on tuomittu raukeamaan, Braxfield", vastasi Guy puhjeten jälleen kyynilliseen nauruun. "Sitä varten en ole tullut! Markenmoren kartanosta ei ole enää minulle. Olen tullut toimeen vallan mainiosti ilman sitäkin enkä aio ruveta tänne kaalinviljelijäksi, kun missä hyvänsä muualla voin viljellä tuottoisampiakin vihanneksia. Ei, Braxfield, minä en ole palannut jäädäkseni."
"Mutta, herra Guy — teidän isänne?" sanoi vanha isännöitsijä. "Hän ei voi elää kauan, sir. Ja — arvonimi ja tilukset, herra Guy!"
"En voi välttää sitä, että perin isäni paroonin-arvon Braxfield, vaikka annan palttua koko arvonimelle", vastasi Guy; "ja tiluksia taas voidaan hoitaa varsin hyvin ilman minun apuani tai läsnäoloanikin. En tosiaankaan välitä niistä! Olen varoissani — olen puuhaillut arvopaperipörssissä, Braxfield, yli kuuden vuoden ajan ja ansainnut sievoisia summia. Mutta kuulehan nyt", jatkoi hän keskeyttäen vanhan isännöitsijän onnittelut, "sanoit, että Harry toimii jonkinlaisena pehtoorina; menestyykö hän hyvin?"
"Epäilemättä erittäin hyvin, sir, sikäli kuin minä voin päättää", vastasi Braxfield. "Charlesworth — meidän vanha pehtoorimme — muistattehan hänet kai vielä hyvin — hän antoi asioiden mennä hongikkoon, eikä isänne estänyt häntä. Mutta kun veljenne tuli täysi-ikäiseksi, niin hän ja isänne panivat toimeen eräitä muutoksia, ja herra Harry otti ohjakset käsiinsä ja toimitti Charlesworthin eläkkeelle, ja siitä lähtien hän on pitänyt huolta kaikesta. Apua hän on saanut aimo lailla, tietysti, sir, neiti Valencialta — hyvin näppäräksi nuoreksi neidiksi on sisarenne kehittynyt, herra Guy, — sallinette minun noutaa heidät alas, sir, ennenkuin menette makuulle?"
Guy tyhjensi lasinsa pohjaan, sekoitti itselleen uuden juoman ja istuutuen isoon tuoliin loimuavan roihun ääreen ravisti päätänsä.
"Minä en aio mennä levolle, Braxfield", vastasi hän. "Tulin kaupungista suorittamaan erikoista tehtävää ja aion palata jälleen kaupunkiin jo hyvin aikaisin aamujunalla, johon minun on noustava Mitbournen asemalla. Mutta minun on tavattava molempia nuoria — ehdottomasti, asiani koskee heitä. Ensiksi tahtoisin kuitenkin, että kertoisit minulle yhtä ja toista; sitten voit mennä ilmoittamaan heille, että minä olen täällä — rauhallisesti ja häiritsemättä sir Anthonyä - en toivo hänen saavan tietää, että olen lähimaillakaan. No niin, ensiksi — sanoit rouva Tretheroella olevan vieraita Dower-talossa?"
"Kyllä, sir", vastasi Braxfield. "Suurehko joukko."
"Silloinpa ei ole luultavaa, että he tänään menevät kovin varhain levolle", huomautti Guy.
"Olen kuullut heidän huvittelevan hyvin myöhään, sir", sanoi Braxfield.
"Tanssitaan — ja tehdään muuta sellaista."
"Sepä mainiota", jatkoi Guy. "No niin — pitääkö rouva Wrenne kylässä vielä Valtikka-majataloa?"
Väri vaihtui Braxfieldin turpeilla kasvoilla — hän punastui kuin nuori tyttö.
"Nähkääs sir", änkytti hän naurahtaen arasti. "Rouva Wrenne ei pidä sitä enää. Kävi näet niin, sir — varmaan te nauratte minulle, herra Guy — että rouva Wrenne ja minä menimme naimisiin, neljä vuotta sitten, sir. Rouva Wrenne on siis nyt rouva Braxfield."
"Siunaa ja varjele!" huudahti Guy. "Tartuitpa viimein koukkuun, vai mitä, Braxfield? Rouva Braxfield on kai siinä tapauksessa — täällä?"
"Ei, sir, eikä koskaan ole ollutkaan", vastasi vanha isännöitsijä. "Minä asustan täällä vanhaan tapaan. Mutta vaimoni, sir, ja hänen tyttärensä — muistattehan Poppyn, herra Guy, sievä tyttö, josta nyt on tullut kaunis nuori nainen — he asuvat Woodlandin huvilassa puistomme toisella puolen. Vaimoni vuokrasi sen, sir, kun hän luopui Valtikasta."
"Vai niin!" sanoi Guy. "Mutta — kenen käsissä on Valtikka nyt?"
"Erään miehen, jonka nimi on Grimsdale, sir — hän palveli sitä ennen sir James Marchantilla. Hän on laajentanut sitä koko lailla, sir; siitä pitäen kun kaikki nuo uudet kulkuvälineet ovat tulleet käytäntöön, on liikenne vilkastunut melkoisesti valtamaantiellämme."
Guy nyökkäsi ja veti esille kellonsa.
"Ei vielä kymmentäkään", mutisi hän. Hän istui hiljaa pari minuuttia, ilmeisesti syviin ajatuksiinsa vaipuneena, Braxfieldin tarkastellessa häntä uteliaasti. "Hyvä, Braxfield", sanoi hän viimein katsahtaen ylös valkeasta. "Mene ilmoittamaan sisaruksille, että minä olen täällä. Mutta hiljaa! — ja muista teroittaa heidän mieliinsä, ettei isälleni ole hiiskuttava sanaakaan."
"Varsin mielelläni, sir", myönsi Braxfield. "He lienevät hänen luonaan — tai mahdollisesti toinen heistä — mutta minä hoidan sen asian. Täällä talossa on tottunut sairaanhoitajatar, herra Guy, ja vaalikoon hän sir Anthonya sillaikaa kun he ovat alhaalla."
Guy ei vastannut mitään, ja Braxfield poistui astuen äänettömän talon halki ja nousten rappuja ylös Harry Markenmoren huoneeseen. Huone oli valaistu, mutta tyhjä. Harry oli tietenkin isänsä luona, puheli Braxfield itsekseen. Hän astui käytävän poikki ja koputti hiljaa Valencian ovelle. Valencia vastasi kutsuun heti ja astui ulos yöpuvussaan; vanhan isännöitsijän kasvoilla oli jonkinlainen outo ilme, mikä saattoi Valencian luomaan häneen huolestuneen katseen. Mutta Braxfield pudisti päätään. "Ei mitään sellaista, neiti Valencia", kiiruhti hän selittämään. "Te — te ette saa pelästyä — sillä herra Guy on alhaalla. Hän saapui juuri kun te ja herra Harry olitte tulleet tänne yläkertaan, ja hän haluaa tavata teitä, molempia. Mutta — mutta sir Anthonylle ei saa puhua mitään."
Valencian kasvoille tuli kova ilme. Hänen mielessään ei ollut säilynyt lapsuuden ajoilta minkäänlaista hellemmän kiintymyksen tunnetta vanhinta veljeään kohtaan, ja niin pitkälle kuin hän saattoi muistaa, ei hän ollut koskaan kuullut tästä mitään hyvää, ja Guy oli tosiaankin suhtautunut seitsemän vuoden ajan kotiväkeensä aivan kuin sitä ei olisi ollut olemassakaan. Valencia katsoi arvelevasti ja epäilevästi Braxfieldiin.
"Mitä hän tahtoo?" kysyi tyttö.
"Minä en tiedä, neiti", vastasi vanha isännöitsijä, "muuta kuin sen, että hän sanoo tulleensa tänne tapaamaan teitä ja herra Harrya jonkun erikoisen asian tähden, mutta ei halua kerrottavan mitään isällenne".
Valencia katsahti Braxfieldistä pimeään käytävään. Sen varrella oli lukemattomia ovia, joista päästiin sokkeloisiin huoneisiin — Markenmoren kartanoon olisi voitu sijoittaa pari-, kolmekymmentä vierasta, mutta hän tiesi, ettei ainoaakaan noista huoneista olisi voitu järjestää kuntoon vuorokautta lyhemmässä ajassa; kaikki ne olivat kosteita, kylmiä, asumattomia.
"Mihin ihmeessä aiotte sijoittaa hänet, Braxfield?" sanoi hän. "Tässä talossa ei ole vuodettakaan, joka sopisi hänelle."
"Hän ei jää tänne, neiti Valencia", vastasi Braxfield. "Minä — minä en käsitä hitustakaan hänen puuhiaan, mutta hän lähtee luullakseni heti tavattuaan teidät ja herra Harryn. Hän puhui Mitbournesta hyvin aikaisin aamulla lähtevästä junasta."
Valencia epäröi hetkisen; sitten hän suuntasi kulkunsa isänsä sairashuonetta kohti. "Sanokaa hänelle, että me molemmat tulemme alas muutaman minuutin kuluttua", kuiskasi hän Braxfieldille. "Missä hän on — arkihuoneessako?"
"Ei, neiti — vaan isännöitsijän kamarissa", vastasi Braxfield.
Valencia nyökkäsi ja kääntyi pois, ja Braxfield palasi vieraan luo.
"He tulevat parin minuutin kuluttua, sir", vastasi hän. "Molemmat!"
"He ovat kai muuttuneet", huomautti Guy välinpitämättömästi.
"Kyllä, koko joukon, sir", vastasi Braxfield. "Seitsemän vuotta, sir, on pitkä aika — heidän iässään."
"Katsotaanpas", jatkoi Guy. "Harry lienee — miten sen asian laita oikein on? — kaksikymmentäkolme-vuotias ja Valencia noin kaksikymmentä — melkein kaksikymmentä. Hm! Onko sisarellani mitään rakkaussuhteita."
"Ei minun tietääkseni, sir", vastasi Braxfield. "Neiti Valencia, sir, on nuori lady, joka ei ole näyttänyt välittävän herrojen seurasta, ei ainakaan vielä, sir. Luonnonhelma, herra Guy, vetää häntä puoleensa, luulen — puutarhanhoito, leikit, retkeilyt, silloin tällöin jänisjahti ja muu sellainen. Hyvin reipas nuori lady, sir. Kuulen heidän tulevan, sir — minun lienee parasta lähteä pois."
"Jää sinä vain tänne, Braxfield", sanoi Guy levollisesti. "Tarvitsen sinua täällä."
Hän nousi tuoliltaan veljen ja sisaren astuessa huoneeseen, ja jääden seisomaan takkamatolle nyökkäsi välinpitämättömästi kummallekin, ikäänkuin hän olisi nähnyt heidät vasta eilen. Mutta kun he tulivat lähemmäksi ja kättelivät häntä, nyökkäsi hän uudelleen, tällä kertaa hyväksymisen merkiksi, ja hymyili sisarelleen.
"Kuinka voit, Harry — kuinka voit, Valencia", sanoi hän. "Kumpikin muuttunut aika lailla! Ja sinä, Val — kehkeytynyt kaunottareksi, luonnollisesti! Kaikki te rumat pikku tytöt muututte! No niin — se on oikein. Vanhimpana veljenä minun kai pitäisi lausua se hurskas toivomus, että sinä olisit yhtä hyvä kuin olet hyvännäköinen!"
"Säästä itsesi siltä vaivalta!" vastasi Valencia pisteliäästi. Hän loi
Guyhin terävän katseen istuutuessaan tuolille, jolta tämä oli noussut.
"Toivon sinun olevan sitä", sanoi hän. "Vaikka — epäilen!"
Guy katsoi veljeään, luoden Valenciaan syrjäkatseen.
"Kas vain, hänelläpä on terävä kieli, tuolla meidän sisarellamme, vai mitä, Harry-herra?" sanoi Guy naurahtaen puolittain huvitettuna, puolittain pilkallisesti. "Eipä sillä väliä! — kaikki meidän sukumme naiset ovat aina olleet sellaisia, luullakseni. No niin - iloitsetteko nähdessänne minut jälleen?"
"Miksi iloitsisimme?" kysyi Valencia. "Sinä et ole koskaan ollut meille läheinen, et kertaakaan ole edes kirjoittanut kenellekään meistä, seitsemään vuoteen. Vaikka oletkin veljemme — velipuoli sentään — niin kuitenkin sinä olet vieras."
Braxfield, joka seisoi arastellen pöydän ja oven välillä, vetäytyi huoneen kaukaisimpaan nurkkaan, ja Harry Markenmore kääntyi sisareensa päin.
"Älähän nyt, Val", mutisi hän. "Ei aivan vieras, tiedäthän sen."
Hän katseli vanhempaa veljeänsä, joka silmäsi Valenciaa paikaltaan takkamatolla, miettivin, hymyilevin katsein. "Valencia on hieman suorapuheinen", sanoi hän puolustellen. "Tietysti me iloitsemme nähdessämme sinut, Guy."
"Hyvä, Harry veikkoseni!" vastasi Guy. "Ymmärrän kyllä, että olette iloissanne — tietysti."
"En tiedä, miksi meidän tulisi iloita?" lausui Valencia. "Kuten sanoin — olemme me vieraita. Et kai luule, että minä tuntisin sinut?"
"Ehkä opit minut tuntemaan paremmin, tyttöseni, aivan toisella tavalla, ennen pitkää", vastasi Guy. "Noh, tämä hupaisa perheriita on jo kestänyt kyllin kauan. Tulin tänne erikoisesti tavatakseni teitä molempia", jatkoi hän, istuutuen. "Minusta on parasta siirtyä suoraan asiaan. Kuulkaapas, te molemmat — jollei mitään odottamatonta tapahdu, päättyvät isämme päivät pian, ja minä perin arvonimen ja tilukset. Vai mitä?"
"Kyllä", sanoi Harry.
"Arvonimeä en voi välttää", jatkoi Guy. "Tiluksia en halua. Olen hankkinut itselleni kylliksi omaisuutta ja hankin yhä uutta. Minä en tiedä, miten asioita järjestetään lain kirjaimen mukaan, mutta tavalla millä hyvänsä se käy päinsä, ja niin pian kuin maatila joutuu minun käsiini, aion luovuttaa sen, tavalla tai toisella — annamme lakimiehille työtä — teille kahdelle. Se on teidän omaisuuttanne siitä lähtien. Ymmärrättekö?"
Harry säpsähti ja katsoi sisareensa. Mutta Valencia silmäili Guyta.
"Kuinka jalomielinen oletkaan!" sanoi tyttö äkkiä. "Mutta — mutta miksi olet tullut ilmoittamaan tätä meille juuri nyt?"
"Koska olen lähdössä Amerikkaan, liikeasioissa — New Yorkiin ja pariin muuhun paikkaan, jonkun päivän kuluttua, enkä palaa takaisin ennenkuin runsaan vuoden — kenties vielä pitemmän ajan päästä", vastasi Guy. "Ja halusin ilmoittaa teille siitä, jos sattuisi jotakin tapahtumaan. Jos isäni kuolee — no niin, Harryhan huolehtii kyllä välimme laillisesti. Markenmore olkoon teidän — minä en sitä tahdo. Kuuletteko? — ja kuuletko sinäkin, Braxfield?"
"Kuulen, sir", vastasi isännöitsijä.
"Minä en halua Markenmoresta mitään", jatkoi Guy, "paitsi yhtä asiaa — ja sen tahdon nyt heti. Harry", jatkoi hän vetäen esille pienen avaimen, "tiedäthän vanhan huoneeni? Kipaisepa sinne, aukaise nurkassa olevan kirjoituspöydän oikeanpuolinen laatikko ja tuo minulle vihreä nahkalompakko, jonka löydät sieltä — sen minä tahdon, poikaseni!" Hän katsahti Valenciaan, kun Harry oli ottanut avaimen ja mennyt, ja näki tämän tuijottavan tarkasti hänen oikeaan käteensä. "Mitä"? kysyi Guy naurahtaen kevyesti. "Mitä sinä katselet?"
Valencia oli vaiti hetkisen. Sitten hän alkoi puhua — äkkiarvaamatta.
"Minä katselen tuota kummallista sormusta, joka on keskisormessasi!" vastasi hän.