KOLMAS LUKU
Aamuhämärässä
Braxfield, joka kauempaa syrjäisestä nurkastaan silmäili tarkkaavaisesti Guy Markenmorea uteliain katsein, näki hänen säpsähtävän hiukan Valencian suorasukaisen viittauksen johdosta. Säpsähdystä seurasi naurahdus, joka ei ollut aivan luonnollinen.
"Mitä?" sanoi Guy. "Mitä sormuksesta? Se on — vain sormus."
"Juuri niin — sormus", huomautti Valencia. "Mutta — merkillinen sormus. Tunnen erään henkilön, jolla on aivan samanlainen sormus."
"Kenellä?" kysyi Guy.
"Rouva Tretheroella", vastasi Valencia. "Se on aina hänen sormessaan. Arvelin hänen hankkineen sen itselleen Intiasta. Mutta — sinun sormuksesi on aivan samanlainen. Omituista — että teillä molemmilla sattui olemaan sormukset, jotka ovat ihan toistensa näköiset."
"Rouva Tretheroe käy siis täällä?" huomautti Guy.
"Tietysti! Tunsimmehan hänet kaikki ennenkuin hän meni naimisiin", vastasi Valencia. "Muistaakseni sinulla oli ennen tapana seurustella hyvin paljon hänen kanssaan."
Guy katseli ihmetellen, mutta tuo ihmettely näytti hänen sisarestaan teeskennellyltä.
"Senaikuiset muistot ovat häipyneet melkein kokonaan mielestäni!" sanoi hän yrittäen esiintyä välinpitämättömänä. "Jo kauan sitten — ja minun aikani ovat vaatineet muut asiat, sen jälkeen kun lähdin täältä."
Valencia kääntyi ja loi katseen Braxfieldiin.
"Menkää katsomaan, tarvitaanko ylhäällä mitään, Braxfield", sanoi hän silmäten merkitsevästi. "Te voisitte istahtaa hetkiseksi sir Anthonyn luo — keksiä jonkun tekosyyn, jos hän kysyisi jompaakumpaa meistä."
Braxfield käsitti viittauksen ja poistui, minkä jälkeen Valencia kääntyi veljensä puoleen.
"Guy", sanoi tyttö puhutellen häntä nimeltä ensi kerran, "olen pahoillani siitä, että olin mielestäsi epäystävällinen äsken. Mutta — mutta sinä et ole kohdellut meitä hyvin etkä ystävällisesti. Minä haluaisin tietää, miksi sinä et ole käynyt täällä kertaakaan koko tänä aikana — ja miksi sinä lähdit täältä lainkaan. Voitko sanoa minulle sitä?"
Tytön äänessä oli eräänlainen vakava sävy, joka saattoi Guyn, joka ei ensin näyttänyt ottavan kuuleviin korviinsa hänen kyselyjään, muuttamaan mieltään ja vaipumaan mietteisiin. Hän heitti pois sikaarinsa, nousi ylös tuoliltaan ja työntäen kädet taskuihinsa alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, ilmeisesti syviin ajatuksiin vaipuneena.
"Voisinhan kertoa sinulle joskus", sanoi hän viimein. "Ehkä — myöhemmin — pohdittuani asiaa kerron sinulle."
"Jo toisen kerran tänä iltana olen saanut tuon vastauksen samaan kysymykseeni?" huudahti Valencia. "Ja sanat ovat olleet aivan samat!"
Guy lakkasi äkkiä kävelemästä ja katsoi Valenciaan.
"Kuka antoi ensiksi sellaisen vastauksen?" kysyi hän tiukasti.
"Harborough", vastasi Valencia. "Hänkin on tullut takaisin. Hän oli täällä tänä iltana. Minä tiesin, että te olitte ystäviä ennenmuinoin. Kysyin häneltä, tiesikö hän, minkätähden sinä lähdit kotoa. Hän vastasi — aivan samoin kuin sinäkin."
"Entä sitten?" kysyi Guy melkein mörähdystä muistuttavalla äänellä.
"Entä sitten?"
"Luullakseni hän tietää sen", sanoi Valencia.
Guy alkoi kävellä jälleen ympäri huonetta ja teki muutamia kierroksia ennenkuin rupesi puhumaan.
"Annan sinulle erään neuvon John Harboroughiin nähden", sanoi hän viimein. "Hän on — tietyssä tilanteessa — kauhea ja hurjaluontoinen mies. Olkaa varuillanne. Muuten —"
"Mitä?" kysyi Valencia.
"Muuten minulla ei ole mitään häntä vastaan", lopetti Guy. "No niin — se siitä! Minä en tullut tänne tutkittavaksi. Minä olen sanonut sinulle ja Harrylle, minkätähden tulin, ja tarkoitukseni on tehdä oikein ja kauniisti teille molemmille siten kuin olen esittänyt. Älkää te siitä huolehtiko, miksi lähdin Markenmoresta tai miksi olen pysytellyt poissa!"
"Toivon, että selittäisit minulle kuitenkin erään asian", jatkoi
Valencia itsepintaisesti. "Oliko se jossakin yhteydessä Veronica
Leightoniin, mikä oli silloin hänen nimensä — rouva Tretheroeen?"
"Minä en aio selittää sinulle mitään", vastasi Guy jyrkästi. "Sinulla ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa eikä kellään muullakaan. Minä aloitin oman urani lähtiessäni täältä, ja tämä jää minulta nyt silleen. En koskaan enää tule lähellekään tätä paikkaa, kun lähden täältä tänä yönä; tästä lähtien se on sinun ja Harryn. Kun olen palannut Amerikasta, voitte te molemmat tulla minua katsomaan Lontooseen milloin hyvänsä ja niin usein kuin vain haluatte. Mutta Markenmore ei saa nähdä minua enää — minä vihaan sitä!"
"Mutta isäsi?" huomautti Valencia.
Guy, astellen yhä edestakaisin, pudisti päätänsä.
"Te olitte liian nuoria käsittääksenne mitään", vastasi hän. "Mutta minun ja isän välillä ei koskaan ole vallinnut sopua — alusta alkaen välimme ovat aina olleet kireät. Hän ei kohdellut koskaan minua hyvin, ja välimme huononivat yhä, kun hän meni naimisiin teidän äitinne kanssa. Jollei häntä olisi ollut, niin olisin karannut täältä tieheni jo poikasena. Mutta äitinne oli hyvä ihminen — hän kohteli minua ystävällisesti aina kuolemaansa saakka, jolloin sinä ja Harry olitte lapsukaisia. Juuri siksi, että muistelen häntä ja hänen hellyyttään, aion luovuttaa Markenmoren nyt teille."
"Kiitos!" sanoi Valencia. "Me muistamme tämän aina. Mutta, Guy — isäsi päivät ovat päättymässä. Etkö halua nähdä häntä?"
"En!" vastasi Guy terävästi. "En! Minä olen kuollut häneltä — ja mitä hyötyä olisi kuolevan miehen hämmästyttämisestä? Älä puutu näihin asioihin, Valencia — kuten juuri sanoin sinulle, ehkä myöhemmin saat tietää enemmän ja myös käsität enemmän. Nyt —"
Ovi aukeni juuri tällöin ja Harry palasi huoneeseen. Oikeassa kädessä hänellä oli palava kynttilä; vasemmassa lompakko, vanhanaikuinen esine virttyneine, vihreine nahkakansineen, jota Guy oli lähettänyt hänet noutamaan. Mutisten jotakin kiitoksen tapaista Guy otti häneltä sekä lompakon että kynttilän, ja astuen huoneen poikki sen perimmäiseen nurkkaan laski kynttilän tammikaapille ja alkoi tutkia sen valossa lompakkoa, Harryn ja Valencian seuratessa tarkasti hänen puuhiaan. Tutkiminen ei kestänyt kauan: luotuaan nopean silmäyksen eräisiin papereihin, jotka Guy veti esille vanhan nahkasuojuksen sisältä, hän työnsi muutamia niistä pikku salkkuun, jonka hän oli ottanut esille takataskustaan; tämän tehtyään hän kääri yhteen salkun ja lompakon ja pisti ne sinne, mistä salkku oli ilmautunut. Hän sammutti kynttilän ja kääntyi veljensä ja sisarensa puoleen.
"Eräitä vanhoja papereita siinä, joita kaipasin", sanoi hän välinpitämättömästi. "Ei mitään tärkeitä, mutta halusin vain saada ne." Hän istuutui jälleen ja sytytti uuden sikaarin. "Nyt", jatkoi hän, "kun minun aikani on rajoitettu, keskustelkaamme vain liikeasioista. Kerrohan minulle, Harry, tarkoin, millaisella kannalla ovat tilan asiat: mitä sinä puuhailet täällä ja muusta sellaisesta."
Seuraavan puolen tunnin aikana Valencia tuli huomaamaan, kuunnellessaan noiden kahden miehen keskustelevan vuokra-asioista, korjauskustannuksista, tuloista ja menoista, että olipa Guy mitä hyvänsä, niin hän oli ainakin etevä liikemies; lisäksi hän havaitsi, että Guy koetti rehellisesti ja huolellisesti antaa Harrylle järkeviä neuvoja Markenmoren tilojen hoidosta, kun tämä joutuisi sen isännäksi. Lopuksi hän veti esille käyntikortin ja ojensi sen nuoremmalle veljelleen.
"Siinä on minun liikeosoitteeni Lontoossa", sanoi hän, "ja toisella puolella on osoitteeni New Yorkissa, jolla osoitteella voitte kirjoittaa milloin hyvänsä vuoden kuluessa. Ilmoita minulle, miten asiat luistavat — kaikesta. Ja nyt minun on lähdettävä."
Hän hypähti pystyyn, sieppasi hattunsa ja päällystakkinsa. Valencia katsahti kelloon.
"Mutta miksi sinä lähdet nyt jo?" kysyi hän. "Sinä sanoit aikovasi nousta varhaiseen aamujunaan Mitbournessa? Se lähtee vasta kello neljän jälkeen. Ja nyt on kello vasta puoli yksitoista."
Guy oli jo vetänyt ylleen päällystakkinsa. Hän hymyili vastaukseksi
Valencian kysyvään katseeseen.
"Aivan niin!" vastasi Guy. "Mutta täällä lähellä on vielä eräs henkilö, jota minun on määrä tavata — liikeasioissa. Sopimus, ymmärrättehän — jo aikaisemmin tehty. Minun on lähdettävä tai muuten tulen liian myöhään."
"Mutta — olisihan sinun pitänyt saada jotakin suuhusi — mitä hyvänsä", vastusteli Valencia.
"Illallinen odottaa minua siellä, mihin olen menossa", vastasi Guy. "Älkää vaivatko itseänne! Kutsu Braxfield alas, — se vanha kelpo veikko, minun on sanottava hänelle hyvästi."
Viisi minuuttia myöhemmin hän oli hyvästellyt heidät kaikki, ja Braxfield oli saattanut hänet ulos saman oven kautta, josta hän oli tullut sisälle. Vanha isännöitsijä palasi kamariinsa ja tapasi nuoren emäntänsä seisomassa takkavalkean ääressä, ilmeisesti syviin ajatuksiin vaipuneena. Hän kohotti katseensa Braxfieldin astuessa sisälle.
"Braxfield", sanoi Valencia, "mitä tietä herra Guy meni?"
"Kylään päin, neiti", vastasi Braxfield. "Hän kääntyi pensaikkojen halki kulkevalle tielle."
Braxfield oli niitä miehiä, joita kohtaan jokainen tuntee luottamusta. Valencia ei katsonut tarvitsevansa salata millään tavoin, mitä hänen mielessänsä liikkui.
"Hän sanoi olevansa liikeasioissa jonkun lähiseutulaisen kanssa", jatkoi Valencia. "Kukahan se mahtaa olla, Braxfield?"
"Sitä en tiedä, neiti", vastasi vanha isännöitsijä. "Mutta herra Guy — hänellä oli aika paljon tuttavia näillä tienoin — ennen vanhaan."
"Mutta tähän aikaan yöstä?" sanoi Valencia. "Muuten, onko täällä lähettyvillä sitten ketään? Tarkoitan ketään sellaista henkilöä, jota hän mahdollisesti tahtoisi tavata. Ei muita kuin pari kolme vuokraajaa — ja pastori."
"Hän mainitsi minulle Valtikka-majatalosta, neiti", huomautti Braxfield, "siihen tapaan, että minä jo arvelin hänen aikovan pistäytyä sinne. Mutta —"
Heikko kilahdus — kellonnuorasta oli vedetty varovaisesti — keskeytti Braxfieldin puhelun, mitä hyvänsä hän lienee aikonutkin lausua. Tämän äänen kuultuaan hän ja Valencia loivat toisiinsa pitkän katseen.
"Hän on varmaan tullut takaisin!" huudahti Valencia.
"Ei, neiti Valencia", sanoi Braxfield; "herra Guy olisi tullut puiston puoliselle ovelle — se on aina hänen tiensä, se. Tuo soitto kuului pääoveltamme."
Puhuessaan hän sieppasi käteensä vanhanaikuisen lyhdyn, sytytti sen kynttilän ja astui ulos. Valencia seurasi häntä. Käytävä ja iso eteishalli olivat pimeät; avainta kierrettäessä ja irroitettaessa ketjua rikkoi kova, nariseva ääni hiljaisuuden, joka oli vallinnut jo pitkän aikaa vanhassa talossa. Ja kun Braxfield avasi oven, näytti yö ulkona sysimustalta, ja alhaalla portailla he näkivät lyhdyn valossa vaippaan kietoutuneen, hunnutetun naisen. Mutta verhoavista pukimista huolimatta Valencia tunsi vieraan.
"Rouva Tretheroe!" huudahti hän.
Rouva Tretheroe naurahti vastaukseksi hiljaa, puolittain kiihkeästi, puolittain hermostuneesti. Hän astui sisälle, meni Braxfieldin ohitse, laski kätensä Valencian käsivarrelle ja työnsi häntä hellävaroin eteishallin toiseen päähän, johon tunkeutui heikko valonsäde Braxfieldin kamarin avoimesta ovesta.
"Vaiti!" kuiskasi rouva Tretheroe. "Haluan vaihtaa sanasen kanssasi, Valencia. Pyydä isännöitsijää odottamaan ovella — minä lähden jälleen pois hetken kuluttua."
"Jääkää tänne, Braxfield", sanoi Valencia. "Rouva Tretheroe on päästettävä ulos aivan pian. Tule tänne", jatkoi hän astuen valaistuun huoneeseen päin. "Mistä on kysymys?"
Rouva Tretheroe seurasi tyttöä kamariin, veti oven puoleksi kiinni ja sysäsi syrjään huntunsa ja raskaan vaippansa. Kummastuksestaan huolimatta Valencia ei saattanut olla katselematta häntä ihastunein silmäyksin. Rouva Tretheroe oli puettu mitä loisteliaimmin, hänen yllään oli hienon hieno päivällispuku, jonka vertaista Valencia ei ollut koskaan ennen nähnyt; jalokivet kimaltelivat hänen kastanjanruskeissa hiuksissaan ja valkealla kaulallaan; hänen violetinvivahteiset silmänsä hehkuivat eloisina kiihtymyksestä; hänen tulipunaiset huulensa olivat hiukan raollaan. Valencia teki sen havainnon, että rouva Tretheroe oli paljon hurmaavampi kuin hän oli luullutkaan, ja ensi kerran hän alkoi käsittää, että rouva Tretheroe oli lisäksi vaarallinen nainen.
Violetinväriset silmät katselivat terävästi ympäri huonetta ennenkuin ne pysähtyivät tytön kasvoille. Niissä oli kysyvä ilme — hänen huulensa pukivat sen sanoiksi.
"Veljesi — Guy? Onko hän täällä?"
"Ei!" vastasi Valencia. "Ei ole!"
Rouva Tretheroe rypisti hämmästyneenä hienoja kulmakarvojaan.
"Mutta — ajurini Burton kertoi nähneensä hänen tulevan tänne tänä iltana", sanoi hän puolittain uhmaavasti. "Hänen täytyy olla täällä!"
"Hän ei ole", vastasi Valencia jyrkästi. "Hän oli täällä — mutta on mennyt pois."
"Mennyt? Minne?"
"En tiedä", sanoi Valencia. "Mitä tahdot?"
Rouva Tretheroe naurahti, ja naurahtaessaan hän kietoi vaipan ja hunnun ympärilleen.
"Minä halusin nähdä hänet jälleen, tietysti", vastasi hän pilkallisesti. "Miksi en olisi? Mutta kai hän tulee huomenna käymään luonani."
"Ei!" selitti Valencia. "Hän on mennyt. Palannut Lontooseen."
"Tähän aikaan yöstä ei mene ainoatakaan junaa Lontooseen, lapsukainen", sanoi rouva Tretheroe. Hän naurahti hieman pahanilkisesti. Sitten hänen mieleensä näytti äkkiä juolahtavan jotakin. "Ah!" huudahti hän. "Nyt ymmärrän — hän on varmaankin mennyt käväisemään minun luonani, juuri nyt! Olen päästänyt hänet käsistäni. Hyvästi, Valencia; olen pahoillani, että häiritsin teitä."
Hän pyörähti ulos huoneesta ja riensi kuin siivillä lentäen pitkin käytävää ja eteishallin poikki, ennenkuin Valencia ennätti edes vastatakaan; hetkistä myöhemmin pääovi sulkeutui hänen perässään. Braxfield tuli takaisin.
"Onko minusta mitään apua yläkerrassa, neiti?" hän kysyi.
"Sairaanhoitajatar — halunneeko hän mitään yön varalle?"
"Luulen, ettei hän tahdo mitään, Braxfield, kiitos", sanoi Valencia. Sitten hän aikoi lähteä huoneesta, mutta pysähtyi äkkiä, epäröi ja kääntyi jälleen vanhan isännöitsijän puoleen. "Braxfield", jatkoi hän luoden tähän luottavan katseen, "te olette palvellut perheessämme pitkät ajat, eikö totta?"
"Suurimman osan elämästäni, neiti", vastasi Braxfield. "Lakeijana kymmenen, isännöitsijänä kolmekymmentä vuotta."
"Ja olette perehtynyt koko lailla meidän asioihimme", sanoi Valencia. "Varmaankin paremmin kuin olen osannut ajatellakaan. No niin — toivoisin, että selittäisitte minulle erään seikan. Oliko Guylla ja rouva Tretheroella mitään rakkaussuhteita siihen aikaan, kun rouva Tretheroe oli neiti Leighton? Tahtoisin tietää sen, Braxfield."
Braxfield epäröi vuorostaan. Hän naurahti, hieman hermostuneesti — naurukin todisti, että hän oli tottunut hellimään vanhoja muistoja.
"No niin, ymmärrättehän, neiti, että minun asemassani oleva mies näkee ja kuulee tietysti yhtä ja toista", sanoi hän viimein. "Neiti Leighton, mikä hänen nimensä oli silloin — rouva Tretheroe, joksi häntä nyt nimitetään — oli kuuluisa kaunotar ja, uskokaa pois, monet tavoittelivat hänen kättään. Puhuttiin hänestä ja herra Guysta — he olivat paljon yhdessä, metsästelivät, ratsastivat kilpaa ja tekivät muuta sellaista. Mutta sitten — muitakin juoksi neiti Leightonin perässä."
"Keitä muita?" kysyi Valencia.
"Nähkääs, neiti, muiden muassa herra Harborough, joka oli täällä tänä iltana", jatkoi Braxfield. "Yhteen aikaan hän näytti olevan suuressa suosiossa — te olitte silloin poissa, kävitte koulua, neiti, muuten muistaisitte. No niin, Harborough oli mukana — ja ihmisillä oli tapana ihmetellä miten tuo leikki päättyisi — herra Guy vaiko herra Harborough? Oli muitakin — useampia — mutta noita kahta voisi nimittää ensimmäiseksi ja toiseksi rakastajaksi, kaikesta päättäen."
"Miksei rouva Tretheroe mennyt naimisiin kummankaan kanssa?" sanoi
Valencia. "Voitteko sanoa, Braxfield?"
"En tiedä, neiti — en, minä en tiedä mitään siitä asiasta. Sen vain tiedän, että aivan yhtäkkiä, ilman tunnettua syytä, molemmat nuoret herrat jättivät nämä tienoot. Herra Guy, hän lähti pois aivan odottamatta, totisesti — emmekä kuulleet hänestä mitään ennenkuin vasta tänään. Ja herra John Harborough, hänkin lähti pois — matkusti ulkomaille. Ja vähän heidän lähtönsä jälkeen — tuskin kahdenkaan viikon kuluttua, muistaakseni — levisi tieto, että neiti Leighton aikoi mennä naimisiin eversti Tretheroen kanssa. Eversti palveli rykmentissään, neiti, Selcaster Barracksissa. Muistan hänet varsin hyvin: punakka herrasmies."
"Oliko hän vanhempi kuin rouva Tretheroe", kysyi Valencia.
"Eversti olisi kelvannut hyvin hänen isäkseen, neiti, mutta hän oli varsin rikas herra. Heidät vihittiin täällä meidän kirkossamme pian senjälkeen, ja vähän myöhemmin rykmentti komennettiin Intiaan, ja rouva Tretheroe seurasi tietysti miestään. Eikö olekin merkillistä, neiti", jatkoi Braxfield luoden aran katseen nuoreen emäntäänsä, "että nämä ihmiset, jotka ennen muinoin olivat hyviä tuttavia, rouva Tretheroe ja nuo kaksi herraa, herra Guy ja herra Harborough, ovat palanneet jälleen — tänne — samaan aikaan? Sepä vasta sattuma — vaikka onhan rouva Tretheroe ollut täällä jo kuukauden verran. Mutta nuo toiset — molemmat saapuvat samana iltana — oikein minä säikähdin."
"Se oli kai pelkkää sattumaa", sanoi Valencia. Hän toivotti vanhukselle hyvää yötä ja poistui yläkertaan. Heidän isänsä huoneen ovella hän kohtasi Harryn. Sir Anthony oli, kertoi hän, vaipunut kevyeen uneen; sairaanhoitajatar valvoi hänen luonaan, eikä heillä ollut siellä mitään tekemistä. He lähtivät huoneisiinsa.
"Kuka tuli pääovesta?" kuiskasi Harry, kun he menivät pitkin käytävää.
"Rouva Tretheroe", vastasi Valencia.
"Rouva Tretheroe! Tähän aikaan? Mitä hän etsi?"
"Guyta!"
"Guyta? Mistä hän sai tietää Guyn olevan täällä?"
"Rouva Tretheroen ajuri oli nähnyt hänen tulevan tänne."
"No?" kysyi Harry hetken vaitiolon jälkeen. "Entäs sitten?"
"Minä sanoin, että Guy oli mennyt. Sitten hän lähti pois ja aika kiireesti menikin, Harry!"
"Mitä?"
"Minusta tuntuu, että näiden odottamattomien käyntien takana on jotakin. En tiedä mitä — mutta varmasti jotakin. Rouva Tretheroe tahtoi aivan vimmatusti tavata Guyta! Mutta — minä en luota rouva Tretheroeen. Hän on — niin, en tiedä, mitä hän on! Oli miten oli — menkäämme levolle."
Valencia meni levolle, mutta kesti kauan, ennenkuin hän vaipui uneen, ja hänen uinahduksensa oli kevyttä ja rauhatonta. Hän heräsi vihdoin äkkiä — aamu alkoi jo hämärtää ja avoimista ikkunoista hänen korviinsa tunkeutui huuhkajain huutoa — pahaa ennustavia ja peloittavia ääniä — puiston takaisista metsistä. Jokin käsittämätön voima pakotti hänet nousemaan ylös, hän veti syrjään ikkunaverhot ja katsoi ulos. Hänen huoneensa oli itään; puiston ja matalan kukkularivin takana ja vieläkin edempänä jylhän korven reunassa taivaanrannalla näkyi leveä punainen vyö, joka laajeni verkalleen. Rastaat raksuttelivat jo pensaikoissa ja leivonen kohosi ilmoille kotiniityltä.
Jostakin lähitienoolta kajahti äkkiä laukaus: kaiku vastasi kumeasti synkistä metsistä. Valencia kummasteli parhaillaan, miksi joku heidän metsänvartijoistaan oli lähtenyt liikkeelle niin varhain aamulla, kun ovelta kuului kolkutusta, ovi aukeni ja Harry kurkisti sisään.
Silmäys hänen kasvoihinsa ilmaisi Valencialle, mitä hän oli tullut kertomaan. Valencia astui kiireesti hänen luokseen silmissään äänetön kysymys. Harry painoi päänsä alas vastaukseksi.
"Nukkuessaan", kuiskasi hän.