NELJÄS LUKU
Markenmoren notko
Noin kilometrin päässä koillista kohti Markenmoren kartanosta sijaitsi pieni, kodikas, soma, vanha talo, jolla oli nimenä Puistikko. Sen sivuitse kulki kapea notkopolku, joka erkani kylän valtamaantiestä nousten kauempana kohoaville ylängöille; talon takana taas oli metsiä ja pensaikkoja, jotka ulottuivat noiden ylänköjen juurelta alempana aukeaville tasankomaille asti. Talon oli rakennuttanut 18. vuosisadan keskivaiheilla viides parooni, sir Geoffrey Markenmore, asunnoksi pehtoorilleen, ja kaikki pehtoorit olivat asustaneet siinä viime vuosiin saakka, jolloin heidät siirrettiin mukavampaan taloon keskelle kylää. Siitä lähtien Puistikko oli luovutettu vuokralle talon aseman, hurmaavan näköalan takia puiston niityille ja merelle jokainen tyyntä ja rauhaa rakastava ihminen olisi mielellään halunnut saada sen. Nykyään sen isäntänä oli Samuel Fransemmery, keski-ikäinen mies, ammatiltaan asianajaja, joka viettäessään kerran lomapäiviänsä näillä seuduin sai tietää Puistikon olevan vuokrattavana ja löi heti kaupat kiinni tehden kahdenkymmenenyhden vuoden vuokrasopimuksen. Fransemmery oli tietysti vaaniskellut jo jonkun aikaa tätä paikkaa; vaikka hän oli asianajaja (Middle Templen osaston), oli hän tuskin kertaakaan elämässään laatinut syytekirjelmää eikä tuntenut erikoisempaa mielenkiintoa lakia kohtaan. Hän ei myöskään ollut millään tavoin riippuvainen siitä: hänen yksityisomaisuutensa oli hyvin suuri, niin että hän saattoi siten tyydyttää täydelleen kaikki vaatimuksensa. Nuo vaatimukset olivat vähäiset. Fransemmery kulutti päivänsä kirjojen ja muinaisesineiden kokoamiseen, harjoitti vähäistä kukkaviljelyä ihastuttavassa puutarhassaan ja teki pitkiä retkiä ympäristöön. Hän harrasti hieman kasvitiedettä ja hieman geologiaa: aherrellessa milloin mitäkin hänen aikansa kului hupaisasti — ja rauhallisesti.
Ulkonaiselta olemukseltaan Fransemmery oli reipas pieni mies. Ollen hiukan keskimittaa lyhyempi hänellä oli taipumusta prameiluun; monien lyhytkasvuisten miesten tavoin hän piti vartalonsa hyvin ryhdikkäänä ja ylpeili siitä, että viisikymmenvuotiaana hänen selkänsä oli yhtä suora ja hartiansa yhtä tasasuhtaiset kuin ne olivat olleet kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Hänen sileäksi ajellut kasvonsa olivat pyöreät ja kukoistavat; hänen silmänsä säteilivät kirkkaasti suurten, kultareunaisten silmälasien takaa; hänen hampaansa olivat häikäisevän valkoiset ja tukkansa tuuhea, vaaleanruskea; karttaen tunnontarkasti pienimpiäkin virheitä ulkoasussaan hän näytti aina sellaiselta, kuten kyläläiset sanoivat, kuin hänet olisi juuri otettu ulos hatturasiasta, millä he tarkoittivat sitä, että hän oli kaikin puolin siistitty. Fransemmery henki tietysti ikuista nuoruutta ja raikkautta: hän näytti nuortuvan kevät keväältä. Ihmiset puhuivat ivallisesti tästä hänen nuorukaismaisesta käytöksestään, ja jos hän väliin vaivautui selittämään sitä, niin hän toisti vain juhlallisesti tuon vanhan sananlaskun: "Aamun virkku, illan torkku, se tapa talon pitävi." Fransemmery oli mennyt levolle aina siitä lähtien, kun hän saapui Puistikkoon ja alkoi viettää oikeata maalaiselämää, joka päivä puoli kymmeneltä ja noussut samoihin aikoihin leivosten kanssa.
Tänä erikoisena aamuna hän oli liikkeellä yksiin aikoihin lintujen kanssa; hän puuhaili todellakin nousua makuulta juuri samaan aikaan kuin vajaan kilometrin päässä Markenmoren kartanossa Harry Markenmore kertoi levollisesti sisarelleen Valencialle, että heidän isänsä oli kuollut nukkuessaan. Fransemmery ei luonnollisesti tietänyt tästä mitään; hänen ajatuksensa eivät askarrelleet kuolemassa, vaan elämässä. Hänkin veti syrjään ikkunaverhonsa, näki punertavan aamuruskon ja kuuli rastaiden raksuttelevan läheisissä puutarhoissa; hän tunsi kevään tuoksua ja kaipasi ulos luonnonhelmaan. Hänellä oli tapana tehdä pitkä kävelymatka joka aamu ennen aamiaista, jonka hän söi kello yhdeksältä; hän aikoi tehdä sen tänäkin aamuna. Mutta ensin oli toimitettava yhtä ja toista. Hänen palvelijansa eivät nousseet koskaan ennen kello kuutta; Fransemmery suoriutui aina omin neuvoin. Hän oli tehnyt nerokkaita keksintöjä, jotka säästivät työtä; hänen talossaan oli joka hetki, päivät ja yöt läpeensä, kuumaa vettä saatavissa kaikissa makuuhuoneissa. Fransemmery saattoi näin ollen ottaa kylpynsä ja saada parranajovettä vain hanaa kiertämällä; lisäksi hänellä oli omassa makuuhuoneessaan patenttikeitin, jolla hän valmisti teetä tai kahvia muutamissa minuuteissa. Jo paljon ennen kuin hänen emännöitsijänsä, sisäkkönsä ja eteispalvelijansa olivat avanneet silmänsä, hän kylpi, ajoi partansa, pukeutui, hörppi määrättyyn aikaan hyvätuoksuisen mokkakahvinsa ja pureskeli mureita korppuja. Täsmälleen kello kuusi, yllään keikarimainen, harmaa puku ja jalassa komeat metsästyssaappaat, vankasti varustautuneena kirpeää aamukastetta vastaan, hän laskeutui alas portaita, sieppasi kouraansa saarnipuisen kepin eteishallista, painoi takaa leveämmän hatun päähänsä ja lähti taivaltamaan ylängölle Puistikon alueen poikki.
Fransemmery ohjasi askeleensa aluksi omalta korealta konnultaan, pienen rehevän hedelmätarhan poikki — sen hän oli itse istuttanut — tielle, joka johti Markenmoresta kukkuloiden huipulle. Tämä oli niitä Etelä-Englannille ominaisia polkuja, joita ani harvoin tapaa missään muualla. Se kulki syvässä notkelmassa kahden korkean pengermän välitse; kummankin pengermän harjalla oli yhtä korkea rivi orapihlajapensaita, rautatammia ja seljapuita, joukossa runsaasti orjantappuroita, kanervia ja kuusamia. Tie, epätasainen ja pyörien uurtama, sijaitsi syvällä tämän rehevän kasvullisuuden alapuolella; talvisin se oli tavallisesti pelkkää lokaa; kesäisin sillä oli pölyä nilkkoja myöten. Mutta Fransemmery ei aikonut seurata notkotietä: hän laskeutui sille pengermän vieruun pölkyistä laitettuja maalaisportaita myöten, käveli syväuurteisen pohjan poikki ja alkoi nousta vastakkaiselle pengermälle samanlaista askelikkoa myöten. Kavuttuaan porraspuiden päähän hän lähti astelemaan kaitaa polkua pitkin, jonka molemmin puolin kasvoi tiheitä laakeripensaita. Tämä polku johti hänet soman pikku puutarhan aitaukselle, ja taempana puutarhassa näkyi hauska asuinrakennus, Woodlandin huvila, rouva Braxfieldin olinpaikka. Ja siellä, pienehköllä aukeamalla kasvitarhan laidassa, Fransemmery näki itse rouva Braxfieldin ripottelemassa jyviä kanoilleen.
Fransemmery oli tuntenut rouva Braxfieldin muutamia vuosia. Hän oli asustanut pariin kertaan Valtikka-majatalossa, ennenkuin asettui elämään Puistikkoon. Siihen aikaan rouva Braxfield oli rouva Wrenne, Peter Wrenne-vainajan leski. Hän oli näppärä, rivakka ja toimekas nainen, jonka peukalo ei ollut keskellä kämmentä. Peter oli jättänyt hänelle rahaa ja yhden lapsen — Poppy-nimisen tytön, jonka jo niihin aikoihin, jolloin hän kävi lyhyissä hameissa, voitiin odottaa kehittyvän kaunottareksi, ja hyvin hän oli täyttänytkin tämän odotuksen. Rouva Wrenne piti edelleen Valtikkaa ja kasasi rahaa kokoon; ihmiset sanoivat, että hän aikoi koota Poppylle omaisuuden — ja Poppya kasvatettiin todellakin kuin ladyä, hänet lähetettiin sisäoppilaitokseen ja niin edespäin. Mutta sitten rouva Wrenne vetäytyi aivan odottamatta syrjään ammatistaan, vuokrasi Woodlandin huvilan ja meni naimisiin Braxfieldin kanssa. Kukaan ei saanut koskaan tietää, miksi hän näin teki; Braxfield eleli edelleen totuttuun tapaansa Markenmoren kartanossa, ja, kun hän väliin kävi katsomassa puolisoaan, tapahtui se iltapäivällä tai illalla tahi aivan sattumoisin viikon lopulla, eikä hän viipynyt näillä käynneillään kuin tunnin tai pari. Mutta, kuten naapurit sanoivat, Braxfieldkin vetäytyisi kerran syrjään, luultavasti sir Anthonyn kuoltua — ja sitten hän palaisi epäilemättä kotiin Woodlandin huvilaan vaimonsa luo ainaiseksi.
Fransemmery silmäsi hyväksyvästi rouva Braxfieldia lähestyessään tätä ja tämän tipuja. Hän ihaili rouva Braxfieldia. Ollen itse pieni mies hän tunsi erikoista vetovoimaa vankkarakenteisia naisia kohtaan. Rouva Braxfield oli iso, tukeva, muhkea nainen, noin neljänkymmenenseitsemän ikäinen, mutta näytti vähintään viisi vuotta nuoremmalta — hänen ulkomuotonsa oli miellyttävä, hiuksensa ja hampaansa kauniit, poskensa verevät ja silmänsä, joista pilkisti vielä hieman veitikkamaisuutta, eloisat, älykkäät, vaaleanruskeat. Rouva Braxfield hymyili Fransemmerylle, kun tämä kohotti leveälieristä, ruudullista hattuaan, ja myös Fransemmery hymyili.
"Hyvää huomenta, rouva!" huudahti Fransemmery. "Ja vielä monia hyviä huomenia! Niin, rouva Braxfield, me olemme kai ainoita järkeviä ihmisiä näillä seuduin. Tässä me olemme, raikkaina ja punakkoina — te yhtä kauniina kuin päiväkin — nauttien raikkaasta ilmasta ja näistä maaseudun ihanista näköaloista ja sävelistä, samalla kun useimmat naapurimme — unohtaen tohtori Wattsin ja hänen pienen hyvän neuvonsa — kuorsaavat vielä vuoteillaan. Te olette viisas nainen, rouva!"
Rouva Braxfield naurahti, paljastaen valkoiset hampaansa ja saattaen kuoppaisen leukansa nytkähtelemään.
"Noh, sen asian laita lienee niin ja näin, herra Fransemmery", vastasi rouva Braxfield keimaillen. "Ehkäpä minäkin nukkuisin kuorsaten — aina en silti kuorsaa, enpä vainkaan — vuoteessani, jos voisin. Te nousette aikaisin, koska pidätte siitä — minä taas siksi, että minulla on yhtä ja toista puuhattavaa. Jos minulla olisi kolme voimakasta naispalvelijaa kuten teillä, en minä nousisi ylös aamuisin kello viideltä, enkä vielä kuudeltakaan, sen vakuutan — en vainkaan! Nukkuisin mielelläni paljon myöhempään kuin saan."
"Siinä tapauksessa, rouva", sanoi Fransemmery, "minä tekisin niin taikka näin. Joko hankkisin taloon rotevan palvelustytön tai vaatisin neiti Poppya nousemaan ylös aikaisemmin kanoja ruokkimaan."
Rouva Braxfield heitti jyväntähteet vasustaan kananpojille ja siirtyi lähemmäksi aitausta.
"Niinpä kyllä", sanoi hän. "Poppy ei ole ensinkään aamu-uninen eikä haluton askarteluun. Mutta hän on poissa juuri nyt, vierailemassa erään vanhan koulutoverinsa luona, niin että minä olen yksin. Muuten minä toivoisin, herra Fransemmery, etten lainkaan olisi saanut tyttöä vaivakseni — niistä on enemmän huolta kuin hyötyä. Muuan naishenkilö käy tietysti joka päivä täällä tekemässä karkeat työt — kaikesta muusta me selviydymme vallan hyvin Poppyn kanssa. Mutta en tiedä, miten käy, kun Braxfield tulee tänne asustamaan — miehen laita on toisin, ja meidän täytyy kai ottaa palvelija tai pari, kun hän siirtyy tänne."
"Aikooko hän sitten siirtyä piankin?" kysyi Fransemmery, joka kuunteli halukkaasti kyläjuoruja. "Saanut tarpeeksi palveluksesta, vai mitä?"
"Hän ei eroa niin kauan kuin sir Anthony elää", vastasi rouva Braxfield.
"Sikäli kuin olen kuullut ei hän eläne enää kauan", huomautti Fransemmery. "Kun eilen aamulla käväisin kartanossa tiedustelemassa hänen vointiaan, kuten teen joka päivä, kertoi Markenmoren neiti minulle, että tohtorien lausuntojen mukaan hänen isänsä päivät voivat päättyä millä hetkellä hyvänsä."
"Sir Anthony on hyvin vanha mies, herra Fransemmery", sanoi rouva
Braxfield. "Hän oli miltei kuudenkymmenen ikäinen mennessään toisiin
naimisiin. Mutta olkoonpa hänen elämänsä vielä pitkä tai lyhyt,
Braxfield pysyy hänen rinnallaan loppuun asti."
"Vanha uskollinen kunnon palvelija, se Braxfield", huomautti Fransemmery. "Niin — kun hän muuttaa tänne, niin aika hauskan pesänpä olette hänelle valmistanutkin! Onnen poika — hauska koti, hurmaava ympäristö ja — Etelä-Englannin kaunein nainen! Vai mitä, rouva?"
"Herra siunatkoon, herra Fransemmery, millainen imartelija te olette!" sanoi rouva Braxfield naurahtaen itsetietoisesti. "Menkää tiehenne — muuten puhutte minun pääni ympäri."
Fransemmery naurahti ja lähti pois. Hänellä oli tapana kiusoitella ihmisiä ja hän nautti siitä suuresti; se piti häntä hyvällä tuulella. Nyt hän oli aivan loistavassa vireessä ja alkoi vihellellä mennessään Woodlandin huvilan ohi ja astellessaan sen takana kohoaville lakeille kukkuloille. Mutta hän ei päässyt vielä pitkällekään keväisellä nurmikolla, kun hänen vihellyksensä taukosi äkkiä. Noin sadan yardin päässä hänen edessään, hieman vasemmalla leveästä ruohottuneesta polusta, joka johti Markenmoren kartanosta Mitbourneen, kukkuloiden toisella puolen sijaitsevaan kylään, oli syvänne, jota paikkakunnalla nimitettiin Markenmoren notkelmaksi. Itse asiassa se oli jo aikoja sitten hylätty liitukaivos, tavattoman lavea, mutta sen jälkeen kun siellä oli lakattu työskentelemästä satakunta vuotta sitten, sen pohjan olivat peittäneet kokonaan kanervat ja sinivattupensaat, joiden yllä kasvoi tiheälti Skotlannin mäntyjä, ja paikka oli nyt yhtä yksinäistä kuin villiäkin erämaata. Mutta tällä kertaa se ei ollut yksinäinen. Muutaman Skotlannin männyn luona, aivan lähellä suurta kanervamätästä, seisoskeli miehiä — joista Fransemmery tunsi erään virkapuvustaan heti Markenmoren kylän poliisiksi, toisen taas samettitakistaan sir Anthony Markenmoren metsänvartijaksi; kolmas oli maatyöläinen, jonka Fransemmery kohtasi usein aamulla, kun mies harppoi kukkuloiden poikki työmaalleen kylään.
Mutta yksistään se, että Fransemmery näki nämä kolme miestä, ei saattanut häntä keskeyttämään iloista vihellystään ja pidättämään hengitystään. Hän tunsi nuo kolme miestä — hän oli nähnyt heidät monesti ennenkin. Mutta heidän liikahdellessaan hän äkkäsi, että heidän jaloissaan lepäsi joku tuntematon. Tuo joku näytti olevan mies, se makasi selällään, liikkumattomana, verhottuna jollakin vaatteella, takilla tai vaipalla, joka oli huolellisesti vedetty liikkumattoman olennon ylitse. Ja äkillinen tunne, jota Fransemmery tuskin käsitti, saattoi hänet laskeutumaan notkelmaan, nyt varsin vakavana ja vaiteliaana.
Kyläpoliisi, teräväkatseinen mies, joka kerran oli uskonut Fransemmerylle, että hänellä oli kunnianhimoisia pyrkimyksiä ja että hän aikoi sentähden kohota virkaurallaan, kiiruhti Fransemmeryä vastaan. Hänen kasvoillaan oli paljonpuhuva ilme, ja hän pudisti hiukan päätänsä kohottaessaan kätensä suippokärkisen lakkinsa reunaan.
"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyi Fransemmery hillityllä äänellä.
"Jotakin vialla?"
"Jotakin pahasti vialla, sir", vastasi poliisi. Hän astui lähemmäksi ja kääntyi, viitaten peitettyyn ruumiiseen. "Siellä on kuollut herrasmies, sir. Ammuttu läpi pään — mutta en tiedä, sir, onko kysymyksessä murha vai itsemurha. Luullakseni murha — tavalla tai toisella, sillä revolveria ei ole löydetty läheltä. Mutta murha on tehty revolverilla."
"Hyvä Jumala!" huudahti Fransemmery. "No mutta — kuka hän on?"
Poliisi loi Fransemmeryyn terävän katseen.
"En tiedä, sir", vastasi hän. "Minä olen ollut täällä vasta kolme vuotta, enkä niin ollen tietystikään tunne häntä. Mutta nuo toiset kaksi, he tuntevat: Guy Markenmore, sir."
Fransemmery säpsähti.
"Mitä!" huudahti hän. "Sir Anthonyn vanhin poikako? Ettehän vain tarkoittane häntä."
"Niin he sanovat, sir, ja he tuntevat hänet vallan hyvin", vastasi poliisi. "Tuo kyntömies, Hobbs, löysi hänet. Hän riensi nopeasti metsänvartijan majalle ja minun luokseni, ja me lähdimme tänne heti. Mutta sitä ennen soitin puhelimella Selcasteriin, ja poliisipäällikkö itse on tulossa tänne — hänen ilmoitettiin lähtevän heti liikkeelle lääkärin kanssa. Tulkaa katsomaan häntä, sir."
Fransemmery karkaisi luontonsa tätä ikävää tehtävää varten ja astui lähemmäksi. Metsänvartija ja työläinen kohottivat lakkejaan; poliisi veti syrjään vaipan, jonka työmies oli ottanut hartioiltaan ja levittänyt kuolleen yli. Ja Fransemmery kumartui ihmetellen, mitä tämä kaikki merkitsi.
Todellakin kuollut, ajatteli hän. Ja todella rauhallinen. Tyynet, verettömät kasvot, joilla ei ollut hymyä eikä vihaista ilmettä — vain hienopiirteiset kulmakarvat hieman ryppyyn vetäytyneet, silmissä hieman hämmästynyt katse. Muuten, niin hiljaa…
"Tässä on kai tapahtunut murha, sir", kuiskasi poliisi, "ja luoti on ammuttu aivan läheltä. Katsokaas — iho hänen ohimoillaan on hieman kärventynyt. Ja —"
"Ne tulevat", sanoi metsänvartija äkkiä. "Niitä on pari kolme."
Fransemmery suoristautui ja katsoi kukkuloille. Rattaat, jotka kiitivät eteenpäin hyvää vauhtia, lähenivät ruohottunutta polkua Selcasterista käsin, jonka tuomiokirkon pitkä torni näkyi kukkuloiden ja vanhan kaupungin välillä olevien metsien yli. Nopeasti nousevan auringon paisteessa hän huomasi poliisikomisarion sinisen hopeakoristeisen virkapuvun kimaltelevan, ja rattaat, joita ajoi poliisikersantti, näyttivät olevan täynnä miehiä, kuten metsänvartija oli sanonut. Ja tuossa tuokiossa ne huristivat ylös nurmikolle notkelman reunalle, ja poliisikomisario, sotilaallisen näköinen, keski-ikäinen mies, hypähti alas rattailta ja riensi kiireesti kahden muun miehen seuraamana, joista toinen oli poliisilääkäri, toinen ilmeisesti etsivä, skotlanninmäntyjen alla seisoskelevan pienen ryhmän luo. Hän nyökkäsi herra Fransemmerylle, jonka kaikki tunsivat näillä main, ja kääntyi tuikeana kyläpoliisin puoleen.
"Kuka löysi tämän miehen?" kysyi hän nopeasti.
Maatyöläinen astui esille ilmeisen vastahakoisesti.
"Minä, sir!" vastasi hän. "James Hobbs — työssä herra Marrowilla."
"Milloin — ja miten?" kysyi poliisikomisario.
"Noin tunti sitten, sir — ehkä vähän enemmänkin", vastasi Hobbs. "Menen tätä tietä joka aamu työhön. Katseeni osui häneen kulkiessani tuolla kukkulalla, ja tulin alas vilkaisemaan häneen. Silloin näin, että hän oli kuollut, ja sitten peitin hänet päällystakillani ja juoksin kylään ilmoittamaan asiasta poliisille."
"Oliko hän kuollut, kun löysitte hänet?" kysyi komisario.
"Huomasin, että hän oli ihkasen kuollut, sir! Kosketin hänen kättään ja kasvojaan — ne olivat kylmät kuin kivi, kummatkin."
Komisario kääntyi poliisilääkärin puoleen, joka astui eteenpäin ja veti viitan syrjään. Hän kumartui alas ja tarkasteli pikaisesti ruumista; sitten hän nousi ja puhui päättävällä äänellä.
"Hän on ollut kuolleena, käsittääkseni, kaksi tai kolme tuntia — ehkä vähän kauemminkin", sanoi hän. "Ammuttu kuoliaaksi — revolverilla todennäköisesti."
"Onko löydetty mitään ampuma-asetta?" kysyi komisario kyläpoliisilta.
"Ei mitään, sir. Olen tutkinut tarkasti ympäristön. — Täällä ei ole mitään."
"Siis murha!" mutisi komisario. Hän astui lähemmäksi ja silmäili tarkoin kuollutta. "Minusta näyttää, että hän on herra Guy Markenmore", sanoi hän katsahtaen metsänvartijaan ja poliisiin. "Minä en ole koskaan nähnyt häntä, ymmärrättehän — hän oli poistunut täältä ennenkuin minä tulin Selcasteriin."
"Hän on Guy Markenmore, epäilemättä", sanoi poliisilääkäri. "Minä tunsin hänet vallan hyvin. Hän on muuttunut vain vähän. Tietysti tekin tunsitte hänet", jatkoi hän katsoen metsänvartijaan. "Tunnetteko nyt hänet?"
"Kyllä, tunnen hänet, sir", huudahti metsänvartija. "Hän on herra Guy, ihan varmasti, hän se on! Minä tuntisin hänet vaikka missä — miesparan!"
Poliisikomisario katseli ympärilleen. Hänen silmänsä sattuivat Markenmoren kartanoon, joka kohosi jalaviensa ja pyökkiensä keskeltä noin kilometrin päässä viettävän rinteen alla. Hän ravisti päätänsä.
"Tämä on ikävä juttu", mutisi hän. "Kuka ihmeessä on voinut hautoa mielessään hänen murhaamistaan? Ollut poissa — seitsemän vuotta, eikö niin? No, hänet on korjattava pois, ja meidän täytyy ilmoittaa asiasta heti ruumiintarkastajalle. Blick", jatkoi hän kääntyen etsivän puoleen, "huolehtikaa te siitä. Lähettäkää noutamaan kylästä apua — toimittakaa ruumis kartanoon; tutkinto voidaan pitää siellä. Käskekää tuon Hobbsin kiiruhtaa alas kylään — lähettäkää Walshaw rattailla takaisin Selcasteriin noutamaan lisää poliiseja — ja tutkikaa perinpohjin kaikki jäljet täällä ja niin edespäin. Tohtori, tahtoisitteko te jäädä tänne hetkiseksi ja tulla heidän kanssaan kartanoon, kun he voivat lähteä kuljettamaan häntä pois? — Tietysti te haluatte toimittaa tarkemman tutkimuksen. No niin — meidän tehtäväksemme jää uutisen ilmoittaminen perheelle. Herra Fransemmery, te kai tunnette heidät kaikki tyyni — lähtisittekö te minun mukaani? Surullinen tehtävä, mutta joka tapauksessa täytettävä."
Fransemmery nyökkäsi ja lähti yhdessä poliisikomisarion kera nopein askelin kukkuloiden poikki. Jonkun aikaa he kävelivät vaiteliaina; komisario keskeytti hiljaisuuden.
"Sir Anthony kuuluu olevan kuoleman kielissä", sanoi hän. "Tämä — oh, mitä se on?"
Miehet pysähtyivät katsellen toisiinsa. Sitten, ymmärtäen kumpikin, he kääntyivät äkisti laaksoon päin. Markenmoren kirkon tornista kuului kellon mahtava, kaikuva kumahdus; hetkisen kuluttua kumahdus toistui.
"Kuolinkellot!" mutisi poliisikomisario. "Niin ollen — sir Anthony
Markenmore on mennyt manan majoille!"