VIIDES LUKU
Syytettynä
Kuunnellen vastoin tahtoaankin kuolinkellojen yksitoikkoista soittoa nuo kaksi miestä menivät notkotien poikki, jolla Fransemmery oli käydä sipsutellut vasta tunti sitten hyvällä tuulella, saattamatta aavistaakaan murhenäytelmää ja mielipahaa, ja suuntasivat kulkunsa aurinkoisen puiston poikki Markenmoren kartanoon päin. Kotvan aikaa kumpikin oli vaiti: molemmat askartelivat omissa ajatuksissaan. Mutta äkkiä poliisikomisario kääntyi kumppaniinsa.
"Merkillistä, herra Fransemmery", sanoi hän, "että jos sir Anthony on kuollut — enkä minä epäile sitä lainkaan, sillä kylässä ei ole ketään muuta, jolle tarvitsisi soittaa kuolinkelloja — häntä ja hänen vanhinta poikaansa on kohdannut kuolema samana aamuna! Ja nyt siirtyy arvonimi kai herra Harry Markenmorelle — tietysti."
Mutta Fransemmery oli ollut omissa aatoksissaan ja pudisti päätänsä.
"Kenties", vastasi hän ikäänkuin epäillen.
"Mitä?" sanoi poliisikomisario. "Mutta miksi kenties? Hän on sen lähin perijä, eikö totta?"
"Kyllä", vastasi Fransemmery. "Guy Markenmore kuului jättäneen kotinsa seitsemän vuotta sitten, eikä hän ole käväissyt siellä kertaakaan sen jälkeen — sen verran tiedän. On kuitenkin mahdollista, että Guy Markenmore on näiden vuosien aikana mennyt naimisiin — se on varsin todennäköistä. Ja siinä tapauksessa, jos hänellä sattuisi olemaan poika, arvonimi — ja tilukset, sillä sivumennen sanoen olen kuullut, että Markenmoren kartano on ehdoton perintötila — joutuisivat hänen pojalleen. Siitä on tietysti otettava selvä."
"Tässä on paljonkin selvitettävää", mutisi poliisikomisario. "En olisi saattanut uneksiakaan, että Guy Markenmore murhattaisiin! Mutta minkätähden? Nähtävästi hän on palannut vanhaan kotiinsa — kutsuttu kai katsomaan isäänsä — ja sitten hänet löydettiin täältä kuoliaaksi ammuttuna, aivan ensiksi tänä aamuna! Tämä antaa aimo lailla puuhailua. Onneksi oli tuo Blick-miekkonen luonani Selcasterissa, kun sain kuulla uutisen, ja minä hoputin hänet heti liikkeelle hotellistaan ja toin tänne muassani."
"Kuka on Blick?" kysyi Fransemmery.
"Rikosasiain etsivä", vastasi komisario. "Nokkelimpia miehiä, mitä New Scotland Yardin osastolla nykyisin on — jo etsiväkomisario, ja todennäköisesti hän kohoaa vieläkin korkeammalle. Hän on oleskellut parisen päivää Selcasterissa tutkimassa erästä ryöstöjuttua, joka on tuottanut meille aika paljon vaivaa — nytpä minä jätänkin hänen käsiinsä tämän asian. Siitä päättäen, mitä olen jo nähnyt omin silmin — ja mitä olen kuullut hänestä aikaisemmin — hänellä on kaikki vainukoiran ominaisuudet ollakseen ihminen."
"Luulenpa, että hän tulee tarvitsemaan niitä", huomautti Fransemmery. "On varsin todennäköistä, että tämänaamuisen tihutyön taakse kätkeytyy aivan poikkeuksellinen salaisuus, eikä tapahtumapaikalla ole nähtävästi minkäänlaisia jälkiä. Mutta pian saanemme kuulla asiasta enemmän."
He kävelivät nyt ylös ajotietä, lähestyen kartanoa sen julkipuolelta; tullessaan noin sadan metrin päähän pengermältä he näkivät pitkän miehen ilmaantuvan pensaikkojen keskeltä, astuvan pääovelle ja menevän sisään.
"En ihmettelisi, vaikka tuo mies olisi John Harborough Greycloisterista, isosta kartanosta kylän toisella laidalla", sanoi Fransemmery. "Kuulin emännöitsijältäni eilisiltana, että hän on vihdoinkin tullut kotiin. Kuten Guy Markenmore, on hänkin ollut poissa pitkän aikaa — yhtä kauan kaiketi. Seitsemän vuotta — metsästämässä, ampumassa petoeläimiä, kaikilla maailmankolkilla. Minä en ole koskaan tavannut häntä, ettekä kai tekään."
"Olen kuullut hänestä", vastasi poliisikomisario. "Hän on osakkaana suuressa pankkiyhtiössä — Harborough, Chettle ja Fairweather, eikö niin?"
"Kyllä, mutta hän on passiivisena osakkaana", sanoi Fransemmery. "Hän ei ole koskaan ottanut aktiivisesti osaa yhtiön liiketoimintaan. Hyvin rikas mies, mikäli olen kuullut. No niin, täällä me nyt olemme — mutta toivon, että olisimme tulleet millä muulla asialla hyvänsä kuin tällä."
Markenmoren kartanon pääovi oli auki, ja sisällä eteishallissa kaksi uutta tulokasta havaitsi pikku ryhmän — pitkän miehen, jonka he olivat juuri nähneet, sekä virkamieheltä näyttävän, vanhemmanpuoleisen miehen ja Braxfieldin.
"Täällä on Chilford, sir Anthonyn asianajaja, jo täällä", kuiskasi poliisikomisario astuessaan sisälle yhdessä Fransemmeryn kanssa kursailematta. "Meidän olisi parasta ilmoittaa asiamme hänelle ennenkuin annamme pojan ja tytön tietää siitä mitään. Onneksi en näe heitä kumpaakaan täällä."
Eteishallissa olevat kolme miestä katselivat tarkasti poliisikomisarion puolisotilaallista virkapukua, selvästi hämmästyneinä; vanhin miehistä astui kiireesti lähemmäksi. Poliisikomisario loi häneen varoittavan katseen ja alkoi puhua ensiksi.
"Ovatko nuoret jossakin lähettyvillä, Chilford?" kysyi hän. "Eivät? Pyytäkää Braxfieldia ohjaamaan meidät johonkin huoneeseen pariksi minuutiksi — missä saamme olla yksin." Hän kumartui ja kuiskasi asianajajan korvaan. "Muuan ikävä uutinen."
Chilford tuijotti ikäänkuin hän ei olisi käsittänyt toisen sanoja; hän kuiskasi vuorostaan Braxfieldille; vanha isännöitsijä aukaisi erään oven ja ohjasi seuran hämärään huoneeseen, erääseen niistä Markenmoren kartanon monissa huoneista, joita harvoin käytettiin. Hän aikoi juuri sulkea oven heidän jälkeensä, kun poliisikomisario kutsui hänet takaisin.
"Älkää menkö, Braxfield", sanoi hän. "Tulkaa sisään, sulkekaa ovi. Olenko oikeassa olettaessani, että teidän vanha herranne on kuollut?" jatkoi hän viitaten isännöitsijää yhtymään seuraan. "Herra Fransemmery ja minä kuulimme kuolinkellojen soittoa, minkä takia ajattelimme —"
"Sir Anthony kuoli nukkuessaan varhain tänä aamuna", vastasi Braxfield murheellisena. "En voi sanoa tarkalleen mihin aikaan."
"No niin, minä haluaisin tehdä teille pari kysymystä, Braxfield", jatkoi poliisikomisario. "Oliko herra Guy Markenmore täällä?"
"Täällä, sir? Isänsä kuollessako? Ei — ei, hän ei ollut."
"Onko hän ollut täällä? Oliko hän täällä eilen?"
"Herra Guy Markenmore, sir — sir Guy, kuten häntä nyt on nimitettävä, puhuakseni vilpittömästi — oli täällä eilisiltana. Hän viipyi täällä vain hetkisen — lähti pois puoli yhdentoista ajoissa, sir."
"Lähti, minne?"
"Sitä en voi tarkalleen sanoa, sir. Hänen oli määrä tavata joku näillä tienoin, mutta en tiedä, kuka tuo henkilö oli. Hän aikoi, sir — sir Guy — nousta varhaiseen aamujunaan Mitbournessa matkustaakseen Lontooseen."
Poliisikomisario katsahti Fransemmeryyn.
"Markenmoren notkelma on Mitbourneen vievän vuoripolun varrella", kuiskasi hän sivuun. "Ettekö sitten ole nähnyt häntä tai kuullut hänestä mitään sen jälkeen, kun hän lähti täältä kello puoli yksitoista, Braxfield?" jatkoi hän kääntyen jälleen vanhaan isännöitsijään päin. "Ette kuullut — mitään?"
"Minäkö, sir? En, sir. En nähnyt enkä kuullut."
"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyi asianajaja äkkiä. "Onko jotakin tapahtunut?"
"Parasta lienee, että kerron teille kaikki avoimesti", vastasi poliisikomisario. Hän katsahti ovelle ja alensi ääntään. "En tahdo pelästyttää nuoria", sanoi hän. "Teidän on ilmoitettava heille varovaisesti, Chilford, koska te olette perheen asianajaja. Asian laita on sellainen, että Guy Markenmoren ruumis on löydetty, tuolta ylängöltä, paikasta, jota nimitetään Markenmoren notkelmaksi —" Braxfield päästi tuskanhuudahduksen. Hänen tavallisesti punakat kasvonsa kalpenivat.
"Ruumis!" huudahti hän. "Niin ollen —"
"Rohkeutta, ystäväni!" sanoi komisario. "Pysykää tyynenä! Niin — hän on kuollut ja minä pelkään — todellakin — ei ole epäilystäkään — hänet on murhattu!"
Braxfield puhkesi kyyneliin. Mutta Fransemmery, tarttuen ystävällisesti vanhaa miestä käsivarteen, talutti hänet syrjään erääseen ikkunasyvennykseen rauhoitellen häntä. Tällä välin poliisikomisario kertoi nopeasti aamuiset tapaukset Chilfordille ja Harboroughille. Asianajajan vakavat kasvot kävivät entistäänkin vakavammiksi.
"Voitteko sanoa varmasti — näkemänne perusteella — että kysymyksessä on murha?" kysäisi hän viimein.
"En epäile vähääkään", vakuutti poliisikomisario. "Murha! Meidän on otettava tarkka selvä siitä, mitä hän toimi ja puuhaili puoli yhdestätoista eilen illalla varhain tähän aamuun. Poliisilääkärin lausunnon mukaan hänet on ammuttu kello neljän ajoissa. Mitä hän teki — missä hän oli — tuona väliaikana? Te asutte Markenmoressa, Chilford. Eikö niin?"
"Lähellä sitä", vastasi Chilford, "mutta hän ei käynyt luonani, jos sitä ajattelette. En tietänyt, että hän oli käynyt täällä, ennenkuin sain kuulla siitä vasta äsken."
"Minä oletan, ettei hän käynyt tapaamassa teitäkään, herra Harborough?" kysyi poliisikomisario.
"Ei", sanoi Harborough. "Ei todellakaan."
"Minä luulin, että te kaiketi tunsitte toisenne ennenkuin hän lähti matkoille", sanoi poliisikomisario. "No niin, tässä on paljon tehtävää, Chilford; teidän pitäisi mennä kertomaan asiasta hänen veljelleen ja sisarelleen ja valmistaa heitä. Hänen ruumiinsa tuodaan tänne — tuossa tuokiossa — ja tutkinto pidetään täällä. Ilmoittakaa heille asia — saakoot he tietää."
Chilford nyökkäsi ja poistui ääneti huoneesta. Braxfield tuli takaisin kuivaten silmiänsä.
"Suonette anteeksi liikutukseni, herra", sanoi hän. "Olen palvellut neljäkymmentä vuotta tässä perheessä, ymmärrättehän — kuin omassani, niin sanoakseni. Tulkaa vierashuoneeseen, herrat, tehkää hyvin - siellä roihuaa iloinen valkea takassa; tätä huonetta ei käytetä milloinkaan, ja täällä onkin liian kylmä."
Nuo kolme miestä seurasivat vanhaa isännöitsijää eteishallin poikki samaan huoneeseen, jossa Harborough oli keskustellut Harryn ja Valencian kanssa edellisenä iltana. Ja sinne saapuivat pian senjälkeen veli ja sisarkin Chilfordin seurassa. Luotuaan vain yhden ainoan silmäyksen heidän kasvoihinsa poliisikomisario kääntyi Fransemmeryn puoleen, päästäen helpotuksen huokauksen.
"Hyvä!" kuiskasi hän. "Kylmiä kuin kurkut! He osaavat hallita tunteitaan — vanhan veren ja hyvän kasvatuksen varma tunnusmerkki, se! Samaa lajia kuin tekin, Fransemmery, oikeata ainesta!"
Sitten hän huomasi selittävänsä tyynesti tapahtumia Harrylle ja Valencialle, jotka kuuntelivat tarkkaavasti, käsittäen pienimmätkin hänen mainitsemansa sivuseikat.
"Nyt", lopetti hän katsoen vuoroon kumpaankin, "on ensimmäisenä tehtävänä ottaa selvä siitä, missä teidän veljenne oli kello puoli yhdestätoista, jolloin hän lähti täältä, kuten isännöitsijänne kertoi minulle, varhaiseen aamuun. Tiedättekö te jotakin?"
"En mitään", sanoi Harry. "Hän ei ilmoittanut meille mitään."
Mutta Valencia pudisti päätänsä.
"Ei aivan niinkään", sanoi hän. "Hän kertoi meille jotakin. Etkö muista, Harry-juuri vähän ennen lähtöään?"
"Ei mitään varmaa", vastasi Harry. "Minä en saanut minkäänlaista varmaa käsitystä."
"Mitä hän kertoi teille, neiti Markenmore?" tiedusteli poliisikomisario.
"Muistan kaikki", vastasi Valencia. "Hän sanoi, että hänen täytyi mennä, koska hänen oli suoritettava jokin liikeasia lähistöllä. Hän sanoi illallisen odottavan itseään siellä, mihin hän menisi. Mutta — siinä oli kaikki."
"Ei viittaustakaan siitä, mihin hän aikoi mennä — tai kenet hänen piti tavata?"
"Ei vähintäkään!"
Seurue hajaantui senjälkeen pikku ryhmiin. Harborough ja Fransemmery vetäytyivät erääseen huoneen nurkkaan, Chilford ja Harry toiseen; poliisikomisario ja Valencia jäivät takan ääreen keskustellen matalalla äänellä. Äkkiä ovi lennähti auki ja Braxfield, kyyneleet vielä silmissä, ilmoitti puolittain kuiskaavalla äänellä:
"Rouva Tretheroe!"
Kaikki käännähtivät katsomaan, kun rouva Tretheroe — joka ei ollut unohtanut sopivaisuussääntöjä, vaan esiintyi muodinmukaisessa, pikimustassa puvussa — astui kiireesti huoneeseen ja riensi Valencian luo. Vain eräs mies seurueessa kiinnitti huomiotaan paitsi rouva Tretheroeen myös lähimpään kumppaniinsa: Fransemmery, samalla kun hän loi hurmaavan kauniiseen rouva Tretheroeen nopean, ihailevan katseen, teki tarkkanäköisenä sen havainnon, että John Harborough ei ainoastaan säpsähtänyt nähdessään rouva Tretheroen, vaan myös kalpeni, punastui sitten ja kalpeni uudestaan, puristaen yhteen lujat huulensa. Toinenkin huoneessa olijoista näki kaiken tämän — Valencia.
Mutta rouva Tretheroe ei nähnyt mitään — tai ei ollut näkevinään. Hän oli ilmeisesti kiihdyksissä; hänen poskensa hehkuivat tavallista enemmän; hänen huulensa olivat hieman raollaan; hän näytti, ajatteli ainakin kolme huoneessa olevista miehistä, tulleen pikemminkin vastaanottamaan onnitteluja kuin esittämään surunvalitteluja. Mutta lähestyessään Valenciaa hänen herkille kasvoilleen levisi sopiva säälin ilme.
"Valencia-parkani!" sanoi hän hiljaisella, mielittelevällä äänellä. "Isä-kultasi! — tulin heti kohta, kun olin kuullut, ilmaisemaan sinulle ja Harrylle, kuinka suruissani olen, ja katsomaan voisinko tehdä mitään. Mutta — odotittehan sitä, ettekö odottaneetkin? — ja hän oli kovin vanha, todellakin. Ja toinen asia — tietysti te ilmoitatte heti sir Guylle — mitä — ihan totta, Valencia, näin Guyn viime yönä senjälkeen — sen jälkeen kun lähdin täältä, muistattehan — ja — no niin, hän on muuttanut suunnitelmiaan, ja jos lähetätte kirjeitä Lontooseen hänen antamallaan osoitteella, niin muutamiin päiviin ne eivät saavu hänen käsiinsä. Mutta minä tiedän, mistä hänet voidaan löytää — mutta eikö olisi parasta, että sähköttäisitte hänelle heti? Te tapaatte —"
Hän oli puhunut niin nopeasti, ettei Valencia eikä kukaan muukaan voinut saada suunvuoroa. Mutta kun hän nyt veti käsilaukustaan esille paperilappusen, huudahti Harry Markenmore kiihkeästi ja hieman kiukkuisesti:
"Vaientakaa hänet, kuka hyvänsä! Kertokaa hänelle!"
Chilford siirtyi takan ääreen viitaten kädellään hillitsevästi.
"Rouva Tretheroe!" sanoi hän levollisesti. "Minä — te ette tiedä vielä, mitä on tapahtunut tänä aamuna. Kuulkaahan. Sir Anthony ei ole ainoa, joka on kuollut — hänen poikansakin on kuollut. Hän —"
"Pitäkää varanne!" huudahti Fransemmery seuraten tarkasti rouva
Tretheroeta. "Hän pyörtyy!"
Poliisikomisario ojensi kätensä, mutta rouva Tretheroe sysäsi sen syrjään. Veri pakeni hänen huuliltaan; hänen silmänsä säihkyivät, kun hän loi ne Chilfordiin.
"Kuollut?" sanoi hän kiivaasti. "Guy Markenmore! Kuollut! Se on valhetta!"
"Ikävä kyllä se on ehdottomasti totta", lausui Chilford melkein suuttuneena ja hieman ynseästi. "Guy Markenmore löydettiin kuolleena tänä aamuna Mitbournen tien varrelta, eikä ole epäilystäkään, että hänet on murhattu."
Rouva Tretheroe hengitti raskaasti ja lysähti isoa pöytää vasten, joka täytti huoneen keskiosan. Nojaten raskaasti siihen hän kohotti käden kaulalleen ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Hänen silmänsä, joiden ilme muuttui hurjaksi ja epätoivoiseksi, siirtyivät kasvoista toisiin; lopulta ne pysähtyivät Harboroughiin, joka katseli häntä tarkasti. Ja päästäen sitten huudon, joka muistutti puoliksi kirkaisua, hän nosti kätensä vielä korkeammalle osoittaen Harboroughiin.
"Murhattu?" sanoi hän. "Guy — murhattu? Siinä tapauksessa — siinä tapauksessa — tuossa on se mies, joka murhasi hänet! — Tiedän sen! Uskallatko sanoa, ettet murhannut, John Harborough! Sinä tiedät sen tehneesi! Sinä uhkasit — seitsemän vuotta sitten tappaa hänet milloin hyvänsä ja missä hyvänsä hänet kohtaisit ensi kerran — ja nyt — nyt sinä olet tehnyt sen! Guy? — Kuollut? — Minä — voi, Jumalani — minä — minä lupasin — viime yönä — vasta joku tunti sitten — mennä — mennä naimisiin hänen kanssaan! Meidän — Valencia! — meidän piti mennä naimisiin heti!"
"Nyt hän pyörtyy todella!" mutisi Fransemmery. "Hyvä Jumala — millaisia paljastuksia!"
Hän hypähti paikaltaan, kun rouva Tretheroe kaatui raskaasti lattialle, voihkaisten vihlovasti; Chilfordin ja Valencian avulla hän sai viedyksi hänet huoneesta ja lähetti Braxfieldin noutamaan emännöitsijää. Jättäen tämän ja Valencian vaalimaan rouva Tretheroeta hän palasi Chilfordin kanssa toisten luo. Poliisikomisario seisoi kädet selän takana nojaten suurta uuninreunusta vasten; Harborough katseli häntä hyvin kalpeana suoraan silmiin pöydän takaa; Harry Markenmore seisoi vähän syrjempänä silmäillen epäilevästi toisesta toiseen.
"Törkeä — mutta ehdottoman varma syytös, herra Harborough", puhui poliisikomisario parhaillaan. "Hän ei näyttänyt epäröivän vähääkään tehdessään sen!"
"Näittehän, että hän teki sen hyvin kiihtyneessä mielentilassa", sanoi
Harborough. "Ja — syvästä — surusta."
"Juuri sellaisina hetkinä — olen tullut sen huomaamaan — totuus ilmaistaan ajattelematta", huomautti komisario kuivasti. "Mutta koska hän puhui asiasta meidän kaikkien läsnäollessa, niin etteköhän antaisi minulle jonkinlaista selitystä omasta puolestanne. Oletteko koskaan lausunut sellaista uhkausta, josta hän puhui? — Oletteko uhannut tappaa Guy Markenmoren, milloin ja missä hyvänsä hänet ensi kerran kohtaisitte?"
Chilford rykäisi kuivasti ja anteeksipyytävästi.
"Minä en ole herra Harboroughin asianajaja", sanoi hän, "mutta jos olisin, niin neuvoisin häntä ehdottomasti jättämään vastaamatta tuohon kysymykseen, herra komisario. Käsitättehän."
"Tämä ei ole lakitupa", tiuskasi poliisikomisario. "Tämä on yksityiskeskustelu kunnon miesten kesken. Koska rouva Tretheroe puhui meidän kuultemme, on herra Harboroughillakin oikeus sanoa sanottavansa meidän kuultemme."
"Minä kerron!" huudahti Harborough äkkiä. "Minä lausuin sellaisen uhkauksen — vuosia sitten. Tein sen hyvin kiihtyneessä mielentilassa — niin kiihtyneessä kuin vain saattaa ajatella, mutta — se on kokonaan hälvennyt, jo kauan sitten — tarkoitan suuttumuksen tunne — kaikki sellainen — on kuollut minussa. Jos olisin kohdannut Guy Markenmoren nyt — tai milloin hyvänsä viimeisten neljän, viiden vuoden aikana — olisin paiskannut hänelle kättä."
"Hyvä!" sanoi poliisikomisario. Hän viittasi Harryyn ja katsoi Harboroughiin. "Hänen — ja hänen sisarensa mieliksi", jatkoi hän, "sanokaapa minulle — milloin näitte viimeksi Guy Markenmoren?"
Harborough katsahti Harryyn. Juuri tällöin Valencia palasi huoneeseen.
Harborough kääntyi häneen.
"Minä sanon teille", virkkoi hän tyynesti. "En ole nähnyt Guy Markenmoren kasvoja kertaakaan seitsemään vuoteen. En tiedä mitään hänen kuolemansa yhteydessä olevista seikoista — en mitään!"
Poliisikomisario nyökkäsi; toiset eivät tehneet minkäänlaisia huomautuksia. Mutta Valencia katseli Harboroughia tarkasti hetkisen; hänkin katseli Valenciaa; Fransemmerystä, jonka silmät seurasivat heitä valppaasti, näytti siltä kuin he olisivat vaihtaneet keskenään yhteisymmärrystä puhuvan katseen. Sitten Valencia meni veljensä luo, tarttui hänen käsivarteensa ja kääntyi komisarion puoleen.
"Eikö ole ryhdyttävä toimeen — valmistuspuuhiin?" kysyi hän.
"Sanokaahan, mitä olisi tehtävä?"
Poliisikomisario poistui veljen ja sisaren kanssa; Harboroughkin lähti pois virkkamatta enää sanaakaan, Chilford ja Fransemmery jäivät kahden kesken. He astuivat senjälkeen pengermälle ja alkoivat kävellä edestakaisin, aluksi vaiteliaina.
"Minusta tuntuu", sanoi Fransemmery vihdoin, "että kaikki se, mitä kuulimme juuri rouva Tretheroelta, on alkujaan yhteydessä jonkun vanhan rakkausjutun kanssa. Harborough ja Guy Markenmore olivat kai ennen kilpakosijoita, vai mitä?"
"Sen tietävät kaikki, rakas ystäväiseni!" vastasi Chilford. "Kun rouva Tretheroe oli Veronica Leighton — hänen isänsä oli Markenmoren pastori, muistattehan — hän oli innokas ja parantumaton keimailija, ja koko liuta nuoria miehiä liehui aina hänen ympärillään. Mutta nämä kaksi veivät voiton kaikista, ja minusta on aina tuntunut siltä, että vain hänen vaikutuksestaan ja hänen tähtensä he molemmat lähtivät aikanaan kotoansa. Hän ei myöskään mennyt naimisiin eversti Tretheroen kanssa ärsytyshalusta tai tämän rahojen takia — rahojen, sanon minä. Noiden tapausten takana on jotakin salaperäistä — jotakin merkillisen salaperäistä, josta ei vielä ole päästy selville."
"Ja nyt on sattunut uusi salaperäinen tapaus!" sanoi Fransemmery. "Ja rouva Tretheroe näyttää sekaantuneen siihenkin."
"Epäilemättä!" huomautti asianajaja naurahtaen kuivasti. "Vasta nyt hän ilmaisee vanhoja asioita. Mutta Guy Markenmore oli hänen kanssaan viime yönä. No niin, missä ja kuinka kauan?"
Fransemmery ei vastannut mitään. Hän oli kiinnittänyt katseensa johonkin ja kohotti kätensä viitaten erääseen näkyyn. Miehet, jotka kuljettivat Guy Markenmoren ruumista, ilmaantuivat juuri näkyviin metsän reunasta.