KUUDES LUKU
Valamiesoikeus istuu
Kaksi päivää myöhemmin Fransemmery, joka oli kutsuttu täyttämään valamiehen velvollisuutta tuossa vanhanaikaisessa laitoksessa, ruumintarkastus-oikeudessa, toimi "kahdentoista rehellisen kunnon miehen" esimiehenä Markenmoren kartanon vanhassa ruokasalissa. Tämä kunnioitusta herättävä huone oli varta vasten järjestetty ja kalustettu tätä tilaisuutta varten; Braxfield teki murheellisena havainnon, että sitä käytettiin nyt ensi kertaa sen upean juhlapäivällisen jälkeen, jonka sir Anthony oli antanut ystävilleen ja naapureilleen Guyn tullessa täysi-ikäiseksi.
Se oli suunnattoman suuri huone: aatelinen jo ulkoasultaan, ja aikanaan siellä oli sattunut monta iloista ja merkillistä kohtausta. Mutta koskaan, kartanon rakennuttajan, erään Markenmoren kuolleen esi-isän aikojen jälkeen, ei se ollut ollut niin täynnänsä eriarvoista väkeä kuin tänä kirkkaana kevätaamuna. Siellä olivat valamiehet, poliisi ja todistajat; siellä oli Chilford perhettä edustamassa ja toinen asianajaja, joka edusti Harboroughia; siellä oli lontoolainen lakimies poliisiviranomaisten puolesta oikeudenkäyntiä seuraamassa; siellä oli kaikenlaisia virkailijoita; siellä oli paikallisen sanomalehden reporttereita ja pari kolme Lontoon lehtien erikoisedustajaa. Mutta kaikki nämä hukkuivat kokonaan kuuntelijain sankkaan parveen — kyläläisiin, kreivikunnan aatelisiin, läheltä ja kaukaa kertyneeseen kansaan. Markenmoren jutusta, tuumiskeli Fransemmery korjaillessaan kultakehyksisiä silmälasejaan ja katsellessaan ympärilleen, uhkasi tulla oikein kuuluisa.
Fransemmery saattoi todellakin tällä hetkellä sanoa, että hän ja hänen valamiestoverinsa olivat saapuneet tähän tärkeään tutkintotilaisuuteen rehellisinä, ennakkoluulottomina, asiaan lähemmin perehtymättöminä. Niiden kahden vuorokauden aikana, jotka olivat kuluneet Guy Markenmoren ruumiin löytämisestä, ei rahvaan keskuuteen ollut levinnyt mitään enempiä tietoja. Paljon oli tapahtunut. Tähän tavallisesti hiljaiseen kylään oli tuotu melkoisia poliisivoimia; ne olivat tutkineet maat ja mannut ja rikospaikan koko lähimmän ympäristön. Blick oli toimittanut parin, kolmen alemman apulaisensa kanssa tarkastuksia kaikkialla lähistössä; Markenmoren ympäristössä oli tuskin ainoatakaan sielua, jolta ei olisi koetettu hankkia tietoja.
Mutta kaikesta siitä, mitä näiden tutkimusten kautta oli saatu selville, eivät niiden toimittajat olleet hiiskuneet halaistua sanaakaan, ja poliisia lukuunottamatta ei isossa ruokasalissa, joka nyt oli muutettu oikeussaliksi, ollut yhtään ihmistä, joka olisi saattanut edes aavistaakaan, mitä paljastuksia oli odotettavissa. Mutta eräs asia tiedettiin. Rouva Tretheroe ei ollut tyytynyt siihen syytökseensä, jonka hän teki John Harboroughia vastaan veljen, sisaren ja muiden vierashuoneeseen kokoontuneiden henkilöiden läsnäollessa. Hän oli syyttänyt Harboroughia uudestaan — pastorille, kyläläisille ja muille; yleisesti tiedettiin jo varsin hyvin, että rouva Tretheroe uskoi lujasti Harboroughin tappaneen Guy Markenmoren. Rouva Tretheroe herätti sentähden luonnollisesti suurta huomiota istuessaan lähellä huoneen keskelle asetettua suurta pöytää, puettuna hieman teatterimaisesti synkkään surupukuun. Hän ei ollut yksin; vaikka hänen vieraansa olivat kadonneet samana päivänä, jona murhenäytelmä tapahtui, jäi pari ystävää hänen luokseen; toinen näistä oli rouva Hamilton, keski-ikäinen hieno nainen; toinen taas parooni von Eckhardstein, muhkea, nuorekas, viisikymmenvuotias mies, jonka sanottiin olevan Euroopan etevimpiä rahamiehiä. He istuivat rouva Tretheroen vieressä; vähän kauempana istui Harborough, vakavana ja tyynenä, asianajajansa Walkinshawin rinnalla.
Fransemmery ja hänen yksitoista kumppaniaan suorittivat automaattisesti tavanmukaiset, ikävät alkuvalmistelut ja täyttivät kaamean velvollisuutensa; tarkastivat kuolleen ruumiin ja kuuntelivat kunnioittavasti tutkintotuomarin alkuhuomautuksia, käsittäen koko ajan, että tämä kuului vanhoihin tapoihin — päähuomio oli kiinnitettävä todistajain lausuntoihin. Mutta tutkintotuomari lopetti huomautuksensa aivan odottamatta, ja valamiehet ja kuulijakunta istuutui paikoilleen seuratakseen itse asian käsittelyä — kuunnellakseen, mitä selityksiä annettaisiin, tavalla tai toisella, päivän polttavan kysymyksen valaisemiseksi: Kuka surmasi Guy Markenmoren?
Tutkinnon ensi asteilla ei ilmennyt paljoakaan uutta tai mielenkiintoista. Harry Markenmore totesi, että ruumis oli hänen vanhempi veljensä Guy, joka, sanoi hän, oli kolmenkymmenenviiden vuoden vanha. Hän ei tietänyt, oliko Guy naimisissa vai ei. Guy oli lähtenyt Markenmoren kartanosta seitsemän vuotta sitten, eikä kotiväki ollut nähnyt tai kuullut hänestä mitään senjälkeen, ennenkuin vasta murhan edellisenä iltana, jolloin hän oli saapunut kotiin odottamatta. Harry kuvaili yksityiskohtaisesti lyhyttä vierailua ja lausui, että hänen veljensä oli poistunut kartanosta noin puoli yhdentoista aikaan. Hän oli puhunut sovitusta kohtauksesta lähistöllä ja maininnut, että illallinen odotti häntä siellä, niihin hän aikoi mennä. Harry ei sanonut tietävänsä vähääkään, minne Guy oli sitten mennyt. Hän ei palannut Markenmoren kartanoon — kukaan ei ollut nähnyt häntä siellä ennenkuin vasta seuraavana aamuna, jolloin hänen ruumiinsa tuotiin sinne.
Hobbs, maatyöläinen, selitti, miten hän oli löytänyt kuolleen miehen, jonka hän tunsi heti, ja kuvaili yksityiskohtaisesti, mitä oli tehnyt avun hankkimiseksi. Hän ei ollut tavannut ketään tässä osassa ylänköä eikä huomannut mitään epäilyttävää murhapaikan lähettyvillä.
Kyläpoliisi kertoi Markenmoren notkelman seutuvilla tehdyistä tutkimuksista: siellä ei ollut merkkiäkään, joka olisi viitannut kamppailuun, eikä siellä ollut jalanjälkiäkään — ruohikko oli niillä tienoin, sanoi hän, hyvin pitkää, rehevää ja hyvin joustavaa; vaikka hiljan ei ollut satanutkaan, ei perinpohjaisimmankaan tarkastuksen avulla voitu löytää mitään jälkiä. Minkäänlaista asettakaan ei ollut tavattu tapahtumapaikan läheltä eikä viereisestä viidakosta. Tämä todistaja selosti myös niitä tuloksia, joita kuolleen vaatteiden tutkiminen oli antanut, mikä toimitettiin sen jälkeen, kun ruumis oli kuljetettu kartanoon. Hänen taskuissaan oli melkoinen summa paperi-, kulta- ja hopearahaa. Niissä oli kultakello, kellonperät ja medaljonki. Vielä oli kolme sormusta — kaksi jalokivillä varustettua, lisäksi useita pikku esineitä — hopeinen sikaarikotelo, hopeinen tulitikkurasia ja muuta sellaista ja lopuksi kaksi muistikirjaa. Kaikki nämä esineet olivat nyt poliisin hallussa. Hän vakuutti varmasti, että kun edellinen todistaja oli hakenut hänet notkelmaan, ei ruumiiseen ollut kajottu millään tavoin ja ettei vaatteisiin eikä muihin hänen juuri mainitsemiinsa esineisiin ollut koskettu. Näiden tosiasioiden ja sen lisäseikan nojalla, että kuolleella oli taskussaan suuri summa rahaa, hän oli heti saanut sen vaikutelman, ettei murhaa ollut tehty ryöstötarkoituksessa.
Poliisilääkärin todistus oli mielenkiintoisempi. Noin kahtakymmentä minuuttia vailla seitsemän, kertoi hän, oli hän saapunut yhdessä poliisikomisarion ja etsiväkomisario Blickin kanssa Markenmoren notkelmaan. Hän havaitsi heti, että Guy Markenmore oli ammuttu kuoliaaksi, ja hänestä näytti siltä, että hänet oli ammuttu kaksi tai kolme tuntia aikaisemmin — paremmin kolme kuin kaksi tuntia. Hän ei ollut muuttanut mielipidettään — hän määrittelisi kuoleman todellisen ajan noin kello neljäksi. Kuolema oli tapahtunut silmänräpäyksessä. Kuoleman jälkeen toimitetussa tarkastuksessa hän oli todennut, että kuula — joka oli nyt esillä — oli ammuttu aivan läheltä revolverista; se oli tunkeutunut päähän oikeasta ohimosta, lävistänyt aivot viistoon alaspäin ja pysähtynyt lopulta lihaksiin vähän vasemman korvan alapuolelle.
"Tämä vamma", lausui tutkintotuomari, "on saattanut syntyä oman käden kautta?"
"Tietysti", vastasi todistaja.
"Mutta siinä tapauksessa ase olisi pitänyt löytää aivan läheltä?"
"Siinä tapauksessa minä olisin odottanut näkeväni kuolleen puristavan vielä asetta kädessään. Sellaisissa tapauksissa on todennäköistä, että henkilö, joka ampuu itsensä, pitää laukaistessaan lujasti revolverista, ja hänen sormiensa ote kiristyy kuolinkamppailussa."
"Kun paikalta ei löydetty revolveria, niin teittekö sen johtopäätöksen, että tässä on esillä murha?"
"Kyllä — murha!"
"Oletteko tehnyt mitään johtopäätöksiä siitä, miten se on suoritettu?"
"Kyllä, olen tehnyt. Ensiksikin voimme olettaa, että murhaaja ja hänen uhrinsa kävelivät rinnakkain, luultavasti syventyneinä innokkaaseen keskusteluun, uhri vasemmalla puolella. Minä arvelen, että murhaaja kohotti äkkiä rintansa yli oikean kätensä, jossa oli revolveri, ja ampui uhrinsa ihan vierestä, ilman että tämä saattoi aavistaa vähääkään joutuvansa hyökkäyksen alaiseksi. Revolveri on varmaan painettu ihan lähelle ohimoa — iho ja hipiäkarvat sen seutuvilla olivat kärventyneet."
Tutkintotuomari kääntyi valamiehistön puoleen.
"Aurinko nousee nykyään noin kymmentä vaille viisi", huomautti hän. "Kello neljältä on niin muodoin jo aivan valoisaa. Tämä on tärkeä kohta, arvoisat herrat. Painakaa se mieleenne siihen katsoen, mitä juuri olette kuulleet."
Kellään asianajajista ei ollut esitettävänä mitään kysymyksiä poliisilääkärille. Tämä istuutui, ja puheenjohtaja alkoi keskustella kuiskaillen erään kirjurinsa kanssa. Sitten tuli hetki, jota oikeussalin täyteinen ihmisjoukko oli odottanut kiihkoaan hilliten.
"Rouva Veronica Tretheroe!"
Rouva Tretheroe nousi seisoalleen ystäviensä keskeltä ja käveli verkkaisesti todistajain aitaukseen. Ilmeisesti hyvin valmistettuna, mitä hänen oli tehtävä, hän veti hansikkaan oikeasta kädestään ja sysäsi kasvoiltaan tiheän huntunsa. Ottaen raamatun paljaaseen käteensä hän vannoi todistajanvalan hiljaisella äänellä ja käänsi hyvin kalpeat, mutta täysin hillityt kasvonsa puheenjohtajaan, joka kumartui häneen päin myötätuntoinen ja miettivä ilme silmissään. Kuolemanhiljaisuuden vallitessa puheenjohtaja teki alustavat kysymyksensä.
"Rouva Tretheroe, te kai tunsitte Guy Markenmore-vainajan?"
"Kyllä."
"Tunsitteko hänet hyvin, niin sanoaksemme?"
"Kyllä — varsin hyvin — kerran!"
"Kuinka kauan olette tuntenut hänet?"
"Minä tunsin hänet siitä ajasta asti, kun isäni tuli Markenmoreen, tämän kunnan pastoriksi, jolloin minä olin seitsemäntoista-, kahdeksantoistavuotias tyttö, aina siihen saakka, kun Guy lähti tästä kartanosta, noin seitsemän vuotta sitten."
"Kuinka vanha olitte silloin, rouva Tretheroe?"
"Kaksikymmentäkaksi."
"Teidän tuttavuutenne siihen aikaan kesti niinmuodoin noin neljä tai viisi vuotta?"
"Suunnilleen niin kauan."
"Te olitte silloin neiti Veronica Leighton?"
"Kyllä."
"Te kai menitte naimisiin eversti Tretheroe-vainajan kanssa heti sen jälkeen, kun Guy Markenmore oli lähtenyt kotoaan — seitsemän vuotta sitten?"
"Kyllä."
"Ja seurasitte miestänne Intiaan?"
"Seurasin."
"Oletteko vasta äskettäin palannut Intiasta — missä eversti Tretheroe, tietääkseni, kuoli viime vuonna?"
"Aivan äskettäin."
Tutkintotuomari kumartui hieman pöytänsä yli — varma merkki siitä, ajatteli Fransemmery, että hänen seuraavat kysymyksensä siirtyisivät aivan erityisten seikkojen alalle.
"No niin, rouva Tretheroe, ettekö nähnyt Guy Markenmorea kertaakaan noiden seitsemän vuoden aikana?"
"En kertaakaan!"
"Ettekö koskaan saanut häneltä mitään tietoja?"
"En koskaan — enkä hänestä!"
"Seitsemään vuoteen ette siis ole nähnyt, ette kuullut ettekä saanut häneltä mitään tietoja. Milloin näitte hänet jälleen viimeksi?"
"Myöhään maanantai-iltana — kaksi — tai kolme — päivää sitten."
"Kohtasitteko hänet — ensi kerran seitsemään vuoteen?"
"Kyllä, ensi kerran seitsemään vuoteen."
"Mutta sanokaahan minulle, rouva Tretheroe, miten tämä kohtaus tapahtui?"
Rouva Tretheroe laski ristiinpannut kätensä todistajain aition kaiteelle ja silmäili vuoroin tutkintotuomariin, vuoroin kahteentoista valamieheen. Nyt oli väri palannut hänen kasvoilleen; hänen silmänsä säkenöivät; hän näytti alkavan tuntea aivan erikoista mielenkiintoa oikeudenkäyntiä kohtaan.
"Seuraavalla tavalla", sanoi hän tyynellä, selvällä äänellä. "Maanantai-iltana päivällisen jälkeen satuin antamaan joitakin määräyksiä ajurilleni, Burtonille. Valmistautuessaan lähtemään hän mainitsi nähneensä vastikään Guy Markenmoren; hän oli nähnyt tämän, kertoi hän, menevän kartanoon. Minä ajattelin, että Burton oli varmaan erehtynyt, mutta hän ei antanut perään — luonnollisesti tiesin, että hän oli tuntenut Guyn lapsuudesta asti. Sitten —"
Tässä rouva Tretheroe pysähtyi ja alkoi naputella sormillaan edessään olevalle kaiteelle; hän katseli oikeuden puheenjohtajaa ja valamiehiä hieman hämmentynyt ilme kasvoillaan.
"Mitä tapahtui sitten, olkaa hyvä?" kysyi puheenjohtaja virallisella äänellä.
"Nähkääs — minä halusin tavata Guyta!" jatkoi rouva Tretheroe äkkiä. "Niinpä — ei aivan heti, vaan hetken päästä — noin puoli yhdentoista aikaan kai — heitin vaipan päivällispukuni ylle ja riensin puiston poikki kartanoon — siellä on polku, oikotie. Tulin tänne — tapasin Braxfieldin, isännöitsijän, ja Valencia Markenmoren. Kerroin Valencialle kuulleeni, että Guy oli tullut kotiin. Hän sanoi Guyn lähteneen. Silloin ajattelin, että kuultuaan minun asuvan Dower-talossa hän ehkä tulee sinne tapaamaan minua, ja niin poistuin arvellen, että kenties tapaan hänet odottamassa minua."
"Tapasitteko hänet?"
"En — mutta — kohtasin hänet. Hän oli käynyt asunnossani. Kohtasin hänet portilla."
"Mitä tapahtui sitten?"
"Hän palasi kanssani asuntooni."
"Eikö teillä ollut juuri silloin vieraita, rouva Tretheroe?"
"Kyllä."
"Oliko useitakin?"
"Kahdeksan kaikkiaan."
"Esitittekö Guy Markenmoren vieraillenne tultuanne sisälle hänen kanssaan?"
"En, en esittänyt. He pelasivat juuri silloin bridgeä, jotkut heistä — jotkut taas pelasivat biljardia. Hän ei nähnyt ketään heistä."
"Mihin te veitte hänet talossanne?"
"Menimme arkihuoneeseeni."
Oikeuden puheenjohtaja nojautui vieläkin enemmän eteenpäin.
"Olemme kuulleet — sir Harry Markenmorelta — hänen veljensä puhuneen sopimuksesta, jota selvittämään hän kiirehti kartanosta. No niin — olitteko te hänen kanssaan liikeasioissa?"
"En — en todellakaan!"
"Mainitsiko hän mistään sopimuksesta teille?"
"Kyllä — hän sanoi vain, että hänen oli sovittava siitä — lähistöllä."
"Lähistölläkö? Eikö hän sanonut kenen kanssa tai missä?"
"Ei, hän ei sanonut. Hän mainitsi asiasta vain ohimennen. Minä en kysellyt häneltä siitä."
"Entä — kuinka kauan hän oli teidän luonanne Dower-talossa?"
Rouva Tretheroe epäröi, vaikkakaan ei ilmeisesti epävarmuuden takia.
"Tämä kysymys on erittäin tärkeä", sanoi puheenjohtaja.
"No niin, hän oli luonani neljännestä vaille kahteentoista", vastasi rouva Tretheroe.
"Hän oli siis teidän seurassanne tunnin verran?"
"Tunnin verran — niin."
"Yksinkö — koko ajan?"
"Niin juuri."
"Näkikö kukaan vieraistanne - tai palvelijoistanne — hänen tulevan tai menevän?"
"Kukaan ei nähnyt häntä. Tulimme taloon sivuovesta, jonka avain on aina minun huostassani. Menimme suoraa päätä arkihuoneeseeni. Johdatin hänet ulos samaa tietä. Ei — kukaan ei nähnyt häntä."
"Te johdatitte Guy Markenmoren ulos talostanne, te itse, neljännestä vaille kaksitoista. Huomasitteko, mitä tietä hän lähti?"
"Kyllä. Minä näet menin hänen kanssaan pihatietä portille asti. Hän lähti valtamaantietä kylään päin."
"Ettekä sen jälkeen ole nähnyt häntä enää?"
Rouva Tretheroe pudisti päätänsä ja hänen ympärillään olevat luulivat jo, että hän puhkeisi kyyneliin. Mutta äkkiä hän hillitsi itsensä ja hänen silmissään oli miltei uhkaava ilme, kun hän vastasi viimeksi esitettyyn kysymykseen.
"Minä en nähnyt häntä enää — kunnes näin hänet vasta eilen kuolleena — murhattuna!"
Tutkintotuomari vetäytyi tuolillaan taaksepäin: hän oli nähtävästi saanut tietää sen, mitä hän erikoisesti halusikin; sen katseen tarkoituksena, jonka hän loi valamiehiin, oli ilmeisesti muistuttaa heille, että nyt he tiesivät Guy Markenmoren olleen puoli yhdestätoista neljännestä vaille kahteentoista kuolemansa edellisenä iltana yksin rouva Tretheroen kanssa tämän kotona kenenkään tietämättä. Valamiehistä hän kääntyi asianajajiin, jotka istuivat hänen korokkeensa alapuolella olevan pöydän ääressä. Se asianajaja, joka oli saanut tietoja poliisivirkailijoilta, nousi hitaasti pystyyn ja kääntyi todistajaan päin.
"On kai aivan yleisesti tunnettua, rouva Tretheroe", sanoi hän lempeällä, puolittain anteeksianovalla äänellä, "että teillä oli ennen naimisiin menoanne miesvainajanne kanssa monia kosijoita".
"Kyllä!" vastasi rouva Tretheroe viipymättä. "Mutta — en kuitenkaan käsitä, mitä te tarkoitatte sanoessanne yleisesti tunnettua. Minulla oli — aivan varmasti."
"Kuuluiko Guy Markenmore heihin!"
"Kyllä."
"Nauttiko hän erikoista suosiota?"
"Noh — kyllä, luulenpa niin."
"Eikö itse asiassa ollut yhteen aikaan jo puhetta teidän naimisiinmenostanne?"
"Me olimme hyvin mieltyneet toisiimme."
"Siirtykäämme tästä asiasta hetkiseksi — siitä ei tullut silloin mitään. Te menitte naimisiin eversti Tretheroen kanssa. Mutta, saanen otaksua, teidän — teidän vanhat tunteenne Guy Markenmorea kohtaan eivät kai olleet kokonaan turtuneet."
Rouva Tretheroe epäröi. Kun hän alkoi puhua uudelleen, oli hänen äänensä käynyt hiljaisemmaksi.
"Minä — minä en tietänyt siitä ennenkuin — ennenkuin kohtasin hänet jälleen toissa yönä", sanoi hän.
"Mutta käsitittekö sen silloin?"
"Luulen niin. Minä halusin hyvin mielelläni tavata häntä."
"Ja hän kai yhtä mielellään kohdata teidät?"
"Kyllä — kaiketi hän halusi."
"No niin, rouva Tretheroe, oikeuden etu vaatii, että saamme kuulla totuuden. Pyysikö Guy Markenmore, ollessaan yksin teidän kanssanne asunnossanne maanantai-yönä, teitä vaimokseen?"
"Kyllä — hän pyysi."
"Ja te vastasitte — mitä?"
"Minä suostuin menemään hänen kanssaan naimisiin", vastasi rouva
Tretheroe.