SEITSEMÄS LUKU
Rouva Braxfield todistaa
Mielenkiintoa ilmaisevien kuiskausten aallon vieriessä ympäri salin katsoi kysymysten tekijä merkitsevästi kahteentoista valamieheen kuin kehoittaakseen heitä pitämään korvansa auki; heistä hän kääntyi vielä kerran todistajaan.
"Te suostuitte hänen naimatarjoukseensa, siis. Sovitteko, milloin teidät piti vihittämän?"
"Kyllä, me sovimme."
"Milloin sitten?"
"Melkein heti. Seuraavasta syystä — hän kertoi minulle olevansa pakotettu matkustamaan New Yorkiin hyvin tärkeän liikeasian tähden viikon tai parin kuluttua. Päätin lähteä hänen mukaansa, ja niin sovimme, että hän hankkisi erikoisluvan ja me menisimme naimisiin aivan pian."
"Oliko aika lähemmin määrätty?"
"Kyllä. Ensi maanantai-aamuna — Southamptonissa."
"Saanemme siis otaksua, että te ja Guy Markenmore rakastuitte jälleen toisiinne, kohdatessanne taas toisenne, kun olitte vanhoja ystäviä ja te vapaa, ja päätitte mennä naimisiin viipymättä?"
"Kyllä — niin kai."
"Hyvä on. No niin, rouva Tretheroe, pyytäisin teitä muistelemaan jälleen niitä päiviä, jolloin olitte neiti Leighton. Te olette myöntänyt, että teillä oli monia kosijoita. Eikö totta, että näistä monista ihailijoistanne osoititte erikoista suosiotanne kahdelle naapuriston nuorelle herralle ja että toinen heistä oli Guy Markenmore, toinen taas John Harborough Greycloisterista?"
Rouva Tretheroe ei näyttänyt epäröivän vähääkään vastatessaan tähän kysymykseen.
"He olivat ensimmäisiä — siihen aikaan — todellakin", myönsi hän.
"Niin ollen puhuttiin näillä seuduin yleisesti, ettette te saattanut oikein päättää kumman heistä valitsisitte?"
"Rohkenen sanoa, että niin huhuiltiin."
"Mutta mistä johtuu, ettette loppujen lopuksi ottanut kumpaakaan, vaan menitte naimisiin kolmannen kanssa."
"Se johtuu eräistä syistä."
"Mistä syistä? Kaikki tämä on tärkeätä asian käsittelylle valamiehistön läsnäollessa. Mitkä olivat syyt?"
"Nähkääs — he kun tulivat hirveän mustasukkaisiksi toisilleen. Oltuaan ennen parhaita ystäviä heistä tuli katkerat vihamiehet. Tai paremmin sanoen Harborough kantoi sydämessään kauheaa, katalaa vihaa Guyta kohtaan. Harborough oli saanut päähänsä, että Guy oli saattanut minut tylyksi hänelle."
"Oliko Guy Markenmore tehnyt niin?"
"Ei, ei ensinkään! Mutta Harborough oli aina kateellinen ja epäluuloinen ja hän kiivastui aina niin — niin kovin asioista, jotka — no niin, minä annoin hänelle rukkaset."
"Entä — mitä teki hänen kilpakosijansa?"
Rouva Tretheroe hypisteli sormuksiaan.
"Noh", vastasi hän kotvan kuluttua. "Minä — minä kyllästyin tosiaan hieman tuohon riitaan, ja niin sanoin Guylle, ettei sellainen käy päinsä — ja suostuin eversti Tretheroen tarjoukseen."
"Ymmärrän. Te erositte molemmista kosijoistanne ja menitte naimisiin miehen kanssa, joka oli vanhempi ja järkevämpi. Mainiota. Mutta, rouva Tretheroe, minusta tuntuu kuitenkin siltä kuin jotakin olisi tapahtunut ennen sitä. Te sanoitte juuri äsken, että Harborough kantoi sydämessään kauheaa, katalaa vihaa Guy Markenmorea kohtaan. Onko siis totta, että Harborough uhkasi kilpakosijaansa teidän läsnäollessanne?"
"Kyllä — se on totta."
"Milloin? Missä tilaisuudessa?"
"Se tapahtui eräänä päivänä, kun hän tapasi Guyn minun seurassani paluumatkalla kotiin metsästysretkeltä. Syntyi välikohtaus — kiivaita sanoja, Harborough menetti malttinsa. Hän sanoi Guylle iskevänsä tämän kuoliaaksi. Tiedän varmasti, että hän myöhemminkin uhkasi Guyta — hän sanoi tappavansa Guyn."
"Kuinka tiedätte sen varmasti?"
"Koska Guy kertoi siitä minulle."
"Pelkäsikö hän Harboroughia?"
"Luulen hänen pelänneen. Harborough oli häijy ja hurja — loukkauduttuaan."
"Ja hän uhkasi tappaa kilpakosijansa siksi, että — mikä olikaan syynä, tarkemmin sanottuna?"
"Asian laita oli sellainen kuin juuri selitin, että hän oli saanut päähänsä Guyn kertoneen minulle jotakin hänestä ja että meidän väliemme kylmeneminen oli johtunut siitä."
"Silloin Harborough kai teki teille niihin aikoihin naimatarjouksen?"
Rouva Tretheroe rypisti kulmiaan katsahtaen kysyjään hämmästyneenä.
"Montakin kertaa!" vastasi hän. "Hän kosiskeli minua yhtä mittaa."
"Entä — annoitteko te hänelle varman vastauksen?"
"En tiedä, lienenkö antanut. Väliin — olisin ehkä antanutkin; mutta väliin taas en olisi tahtonut. Ei — luullakseni en koskaan vastannut täysin myönteisesti tai kielteisesti."
"Ja koko tämän ajan Guy Markenmore oli kai mukana leikissä?"
"Kyllä."
"Kosiko hänkin teitä?"
"Noh, kyllä. He olivat aina perässäni kuin takiaiset — he molemmat."
"Ja lopulta Harborough ajatteli, että hänen kilpakosijansa vehkeili takanapäin?"
"Kyllä — aivan varmasti. Hän sanoi niin."
"Ja myöhemmin — te, jos saamme luvan sanoa, hylkäsitte molemmat ja suostuitte eversti Tretheroen tarjoukseen?"
"Kyllä."
"Tapasitteko kumpaakaan heistä enää senjälkeen, kun olitte mennyt kihloihin eversti Tretheroen kanssa?"
"Koskaan en tavannut Guy Markenmorea senjälkeen. Harboroughin tapasin kerran. Kohtasin hänet eräänä iltapäivänä täällä lähellä."
"Tapahtuiko mitään?"
"Kyllä. Hän sai tavanmukaisen raivokohtauksensa. Hän lähestyi minua katkerana. Hän sanoi minun liehitelleen häntä kolmen vuoden ajan ja sitten heittäneen syrjään. Ja hän lopetti mielenpurkauksensa toistamalla tietävänsä hyvin, että hän saa kiittää tästä Guy Markenmorea ja että hän ampuisi Guyn kuin koiran, jos heidän tiensä sattuisivat yhteen, kuinka pitkän ajan perästä hyvänsä."
Kun tämän vastauksen synnyttämä kiihtymys oli lauennut, loi kysyjä rouva Tretheroeen tutkivan katseen.
"Vahvistatteko valallanne, että hän sanoi niin?"
"Kyllä!"
"Harborough sanoi — teille — että Guy Markenmoren tähden hän, Harborough, oli menettänyt teidän suosionne ja että hän ampuisi Guyn kuin koiran, jos heidän tiensä sattuisivat yhteen kuinka pitkän ajan perästä hyvänsä?"
"Kyllä. Juuri niin hän sanoi."
"On siis syytä otaksua, että Harborough oli silloin intohimoisesti teihin rakastunut?"
"Mielettömästi!" mutisi rouva Tretheroe. "Hän toimi kuin mielipuoli.
Minä pelkäsin häntä."
"Oliko Guy Markenmore lähtenyt täältä, kun tämä uhkaus lausuttiin?"
"Kyllä — vähän aikaisemmin."
"Ja poistuiko Harborough pian senjälkeen?"
"Hän lähti joitakin päiviä ennenkuin minä menin naimisiin."
"No niin, ettekö kohdannut viimeisten seitsemän vuoden aikana — pikemminkin kai kuuden — koskaan Harboroughia?"
"En koskaan!"
"Ettekä saanut häneltä mitään tietoja?"
"En."
"Tai hänestä?"
"Kuulin — vain kerran — eräältä ystävältäni Selcasterista, että hän matkusteli vielä ulkomailla ja että Greycloisterin ovet olivat olleet suljettuina muutamien vuosien ajan."
"Hyvä. Vihdoin teidän miehenne kuoli, ja te tulitte takaisin Englantiin ja vuokrasitte Dower-talon. Ja viime maanantaina Harborough palasi Greycloisteriin. Nyt, rouva Tretheroe, tahtoisin tehdä teille tärkeimmän kysymyksen. Tapasitteko herra Harboroughin viime maanantaina?"
Kuolemanhiljaisuus vallitsi nyt huoneessa. Sillä rouva Tretheroe epäröi vastatessaan. Kaikki kaulat kurottautuivat eteenpäin. Vihdoin hän vastasi.
"Kyllä."
"Missä — ja mihin aikaan?"
"Juuri hänen porttinsa edustalla Greycloisterissa noin viiden aikaan iltapäivällä."
"Olitteko yksin?"
"Olin. Olin lähtenyt ulos pienelle kävelymatkalle koirieni kera."
"Oliko kohtaus satunnainen?"
"Kyllä. Minä en osannut ajatellakaan, että hän oli palannut kotiin."
"Tunsitteko — niin sanoaksemme, hämmästystä?"
"Kyllä, todellakin. Minä olin hämmästynyt. Hän näytti peräytyvän — kiihtyneenä. Tietysti me puristimme toistemme käsiä ja pakisimme hiukan. Vain jokapäiväisistä asioista."
"Koskettelitteko millään tavoin aikaisempia suhteitanne?"
"Emme."
"Siis vain tavallista kohteliasta keskustelua — ei mistään erikoisesti?"
"Juuri niin. Mutta hän kysyi, saisiko hän — tai paremminkin, milloin hän saisi — tulla käymään luonani."
"Ja mitä te vastasitte?"
"Minä vastasin — kyllä, että hänen sopisi tulla milloin hyvänsä. Mitä muutakaan olisin voinut vastata?"
"Tiesikö hän, että olitte vapaa, että eversti Tretheroe oli kuollut?"
"Oh, kyllä — minä mainitsin siitä itse."
"Ja sitten te kai erositte?"
"Kyllä."
"Missä tapasitte hänet seuraavan kerran?"
"Seuraavana aamuna täällä vierashuoneessa, kun tulin lausumaan valitteluni sir Anthonyn kuoleman johdosta ja kuulin, että Guy oli kuollut."
"Ja te kai syytitte heti John Harboroughia hänen murhaajakseen?"
Asianajaja keskeytti tutkintonsa ja epäröi hetkisen; mutta sitten hän nojautui äkkiä kuin tyydytettynä tuolinsa selustaa vasten, veti esille nuuskarasiansa ja kopautti sitä miettivästi ennenkuin otti siitä runsaan hyppysellisen nuuskaa. Kiihkoisaa mutinaa oli kuulunut kautta koko katselijakunnan, kun rouva Tretheroe antoi viimeisen päättävän vastauksensa; tuskin se oli vaiennut, kun Harboroughin puolustusasianajaja Walkinshaw astui pöydän ääreen. Hän katsoi tiukasti todistajaa.
"Haluaisin tehdä teille erään hyvin suoran kysymyksen", sanoi hän. "Ja haluaisin hyvin täsmällisen vastauksen. Uskotteko vilpittömästi, että herra Harborough on tappanut herra Guy Markenmoren? Ajatelkaa!"
"Olen ajatellut!" vastasi rouva Tretheroe uhmaillen. "Minä uskon!"
"Te uskotte, että herra Harborough on pitänyt vireillä kostonhaluaan — jos hän todella on sellaista koskaan tuntenutkaan — seitsemän vuotta ja käyttänyt ensimmäistä tilaisuutta tyydyttääkseen sen?"
"Minä uskon, että hän on ampunut Guy Markenmoren", sanoi rouva
Tretheroe hieman synkän näköisenä.
"Luuletteko, että herra Harborough palasi kotiin teihin yhä rakastuneena? Vastatkaa!"
"Minusta se on mahdollista. Hänellä oli tapana vannoa, ettei hän voisi koskaan rakastaa ketään muuta. Eikä hän todellakaan ole mennyt naimisiin."
"Kuulkaapa, mitä minä sanon. Herra Harborough kohtasi teidät maanantaina iltapäivällä. Olettakaamme, että hänen vanha intohimonsa heräsi eloon vain nähdessään teidät — olettakaamme edelleen, että hän päätti mielessään ruveta vielä kerran tavoittelemaan teidän kättänne. Pidättekö todennäköisenä, että hän olisi aloittanut tämän yrityksensä ampumalla miehen?"
"En halua tehdä mitään olettamuksia. Uskon, että hän ampui Guyn! He kohtasivat toisensa — sattumalta — ja Harborough ampui hänet."
"Olettepa te valmis tekemään varmoja johtopäätöksiä, rouva Tretheroe! Te vakuutatte tyynesti, että he kohtasivat toisensa. Mitä! Kello neljä aamulla — Markenmoren notkelmassa?"
Rouva Tretheroe katseli ympärilleen. Tähän asti hän oli luonut vain silloin tällöin silmäyksiä tutkintotuomariin ja valamiehistöön, mutta nyt hän silmäsi ympäri kuulijakunnan, ja kääntäessään kasvonsa jälleen Walkinshawiin niillä oli hymy, joka ilmaisi ylenkatsetta.
"Minä tiedän, että John Harborough oli Markenmoren notkelmassa kello neljä tuona aamuna", vastasi hän rohkeasti. "Vieläpä tiedän, että hänet nähtiin siellä!"
Walkinshaw kävi äkkiä miettiväksi. Hän katsahti taakseen suojattiinsa, ja niin tekivät kaikki huoneessa olijat. Taas kumisi salissa hämmästyksen mumina. Walkinshaw palasi Harboroughin luo, joka istui liikkumatta ja vaiteliaana. Asianajaja kuiskaili hänelle vilkkaasti; Harborough vain viittasi, melkein välinpitämättömästi. Hetkistä myöhemmin rouva Tretheroe oli kadonnut todistajain aitiosta, ja toinen todistaja kutsuttiin sinne.
"Elizabeth Braxfield!"
Fransemmery ja hänen yksitoista kumppaniaan tunsivat uutta mielenkiintoa sydämissään katsellessaan Valtikan entistä emäntää. Yksitoista heistä pohti jo mielessään, mitä hän tulisi kertomaan. Mutta Fransemmery, joka tunsi rouva Braxfieldin tavan nousta varhain ylös, alkoi jo aavistaa.
Puheenjohtaja jätti tämän todistajan kuulustelun asianajajalle, joka esiintyi poliisiviranomaisten puolesta. Tämä siirtyi muitta mutkitta itse pääkysymykseen.
"Te kai olitte ennen rouva Wrenne, Valtikka-majatalosta, rouva
Braxfield; ja ennenkuin olitte rouva Wrenne, oli nimenne neiti
Rawlings, saman Thomas Rawlingsin tytär, joka piti Valtikka-majataloa
ennen mies-vainajaanne, Peter Wrenneä?"
"Aivan niin, sir", vastasi rouva Braxfield.
"Te olette siis asunut koko elämänne ajan Markenmoressa ja tunnette sen kaikki asukkaat?"
"Kyllä, sir — ja monien kilometrien alalta ympäristölläkin."
"Tunnetteko John Harboroughin?"
"Kyllä, sir — tunsin hänet jo poikasena."
"Näittekö hänet viime tiistai-aamuna?"
"Näin."
"Mihin aikaan?"
"Kymmentä yli neljä."
"Missä?"
"Lähellä taloani, sir."
"Missä talonne sijaitsee?"'
"Tuolla ylängöllä, sir, se on Woodlandin huvila; noin kahdensadan yardin päässä Markenmoren notkelmasta."
"Miten tulitte nähneeksi hänet — tai yleensä ketään — niin varhain?"
"Ei se ole mikään ihme, sir. Minä nousen monesti ylös kello neljältä — kun aamut käyvät valoisiksi. Minulla on koko parvi kanoja, ja minä nousen ruokkimaan niitä."
"Oliko tuona aamuna valoisaa — tiistaina?"
"Jokseenkin valoisaa, sir."
"Siksi valoisaa — että saattoi nähdä, kuinka pitkälle?"
"Katsokaas, sir, kun silmäsin ulos ikkunastani saatoin nähdä koko paljon. Tämän kartanon, kylän — ne ovat etupuolella — toisella puolen Withersleyn majakan ja toisella puolen viidakon. Aamu oli erittäin kirkas — hyvin kaunis."
"Ja te näitte herra Harboroughin?"
"Näin, sir."
"Ikkunastanneko?"
"Niin."
"Missä hän oli silloin, kun näitte hänet?"
"Hän tuli juuri mäen rinnettä alas Markenmoren notkelmasta päin, sir.
Hän käveli aidan vierustaa pitkin."
"Kuinka kaukana teistä?"
"Noin sadan yardin päässä."
"Harborough oli ollut poissa Markenmoresta seitsemän vuotta ja palannut vasta edellisenä päivänä. Ettekö hämmästynyt kovasti nähdessänne hänet siellä?"
"En, sir. En yhtään."
"Miksette?"
"Koska olin kuullut hänen palanneen jälleen kotiin — kuullut siitä edellisenä iltana. Olin käväissyt kylässä ja kaikki tiesivät, että hän oli palannut."
"Oletteko varma, että näkemänne mies oli herra Harborough?"
"Aivan varma, sir. Siitä en olisi voinut erehtyä."
"No hyvä, minne hän meni?"
"Rinnettä alas kotiinsa päin, sir — Greycloisteriin."
"Kuinka kaukana on Greycloister Woodlandin huvilasta?"
"Kolmen neljäsosan kilometrin päässä, sir."
"Kävelikö herra Harborough silloin nopeasti, kun näitte hänet?"
"Ei, sir, hän astui tavalliseen tapaansa — veltosti, sanoisin."
"Oletteko varma ajasta — kymmenen minuuttia yli neljä aamulla?"
"Aivan niin, sir. Minulla on makuuhuoneessani oivallinen kello — se ei koskaan mene edelle eikä jätätä. Minä katsahdin siihen juuri vähää ennen kuin näin herra Harboroughin."
Asianajaja nyökkäsi rouva Braxfieldille ja istuutui, ja kun kukaan muukaan ei noussut tekemään hänelle kysymyksiä, poistui hän aitiosta. Tutkintotuomari kumartui keskustelemaan eräiden virkailijain kanssa; heidän kuiskaillessaan Walkinshaw lähestyi jälleen pöytää.
"Herra Harborough haluaa päästä aitioon ja esittää todistuksensa, sir", sanoi hän. "Minusta on nyt — juuri kuulemamme todistuksen jälkeen — sopivaa kuulla häntä."
Oikeuden puheenjohtaja, vanhahko mies, vetäytyi takaisin tuolilleen, otti silmälasit nenältään ja katsahti Walkinshawiin ja hänestä hänen päämieheensä.
"Herra Harborough kai käsittää täydelleen, ettei hänen tarvitse vastata mihinkään kysymyksiin ja että — jos niihin vastataan määrätyllä tavalla — vastaukset voivat koitua hänelle vahingoksi?" selitti hän. "Tietysti, jos hän haluaa antaa lausunnon."
"Päämieheni haluaa, sir", keskeytti Walkinshaw, "sanoa teille ja valamiehistölle selvän totuuden itsestään ja niistä toimistaan, jotka ovat tämän tutkinnon yhteydessä. Hänellä ei ole mitään salattavaa, vaan kaikki voitettavissa kertomalla totuuden."
"Hyvä", sanoi puheenjohtaja. "Kuulkaamme siis hänen todistuksensa."
Walkinshaw kääntyi Harboroughiin päin ja viittasi häntä astumaan aitioon.