KAHDEKSAS LUKU
Syyttävä kirje
Mutta ennenkuin Harborough pääsi todistajain aitioon, tapahtui uusi välinäytös. Poliisikomisario, joka oli keskustellut innokkaasti rouva Tretheroen todistuksen päätyttyä etsivä Blickin kanssa, nousi istuimeltaan, astui asianajajan luo, joka oli tutkinut rouva Tretheroeta, ja ilmoitti hänelle jotakin kuiskaten. Asianajaja nousi heti ja kääntyi tutkintotuomarin puoleen.
"Jos, kuten olen käsittänyt, sir, herra Harborough haluaa esittää lausuntonsa, joka kai antaa lisäselvitystä siihen, mitä hän teki Guy Markenmoren kuolinaamuna", sanoi hän, "niin minä pyytäisin ehdottaa, että kuulisitte ennen häntä etsiväkomisario Blickin todistuksen, sillä hän on hoitanut tätä juttua aina siitä saakka, kun rikos paljastui. Komisario Blick esittää eräitä tosiasioita, joiden pohjalla herra Harboroughia olisi tutkittava. Pidän tätä menettelytapaa sopivampana kaikille, varsinkin herra Harboroughille itselleen ja hänen lailliselle neuvonantajalleen."
Tutkintotuomari katsahti Walkinshawiin, joka nyökkäsi myöntymyksen merkiksi.
"Kuulkaamme siis etsiväkomisario Blickiä", sanoi tutkintotuomari.
Hän katseli hieman uteliaasti, kuten kaikkikin salissa, etsivää, kun tämä astui aitioon. Useimmat läsnäolijoista eivät olleet koskaan ennen nähneet salapoliisia. Blick, tuumivat he, ei ollut lainkaan sellainen kuin he olivat mielessään kuvitelleet hänen ammattiaan harjoittavien ihmisten olevan. Hän lienee ollut kolmikymmenvuotias, mutta hän näytti nuoremmalta. Hänen kasvonsa olivat hieman kerubi maiset, lapsekkaat, ja kun ne olivat sileäksi ajellut, näyttivät ne vieläkin nuorekkaammilta; hänen yllään oli hyvin teikarimainen ja muodikas sininen, ohuiden vaaleampain juovain raidottama sarssipuku; hänen paidanrintansa, kauluksensa ja kaulaliinansa tekivät varsin keikarimaisen vaikutuksen; hänen huolellisesti harjatut hiuksensa, kullanväriset, sopivat ihmeellisen hyvin hänen poskiensa terveeseen punaan; hänen kirkkaat siniset silmänsä, terävät ja eloisat, olivat yhtä huomiotaherättävät kuin voimakkaat juonteet suun ympärillä ja leveä päättävä leuka niiden alapuolella. Sanalla sanoen Blick näytti enemmän teikaroivalta, nuorelta armeijan upseerilta kuin poliisimieheltä, ja ihmiset, jotka olivat muodostaneet käsityksensä etsivistä ylen liikuttavien romaanien perusteella, alkoivat tajuta, että heitä oli petetty.
Blick ja asianajaja olivat vastakkain luoden toisiinsa keskinäistä yhteisymmärrystä ilmaisevia katseita.
"Etsiväkomisario Charles Blick, New Scotland Yardin rikosasiain osastolta, kai", sanoi asianajaja.
"Kyllä", vastasi Blick.
"Kertokaa oikeudelle, miten jouduitte käsittelemään tätä juttua."
"Tulin Selcasteriin muutamia päiviä sitten — erään toisen asian takia", sanoi Blick. "Minun oli jäätävä kaupunkiin - asuin Mitre-hotellissa. Tiistai-aamuna hyvin varhain poliisikomisario lähetti erään miehensä luokseni, ilmoittaen juuri saaneensa tiedon aivan lähellä todennäköisesti tehdystä murhasta ja pyytäen minua pukeutumaan ja lähtemään mukaansa. Minä ajoin hänen, poliisilääkärin ja erään konstaapelin kanssa Markenmoren notkelmaan. Siellä tapasimme kuolleen miehen ruumiin, jonka joku läsnäolevista heti tunsi Guy Markenmoreksi. Poliisikomisario pyysi minua selvittämään juttua; sen jälkeen hän hankki minulle loman osastoltani voidakseni ryhtyä tutkimaan murhaa."
"Siksikö, että löytäisitte murhaajan?"
"Juuri siksi, tietysti."
"Oletteko kuullut edellisten todistajain lausunnot, Blick — tarkoitan erikoisesti Hobbsin, Markenmoren poliisin ja tohtorin todistukset?"
"Olen."
"Olivatko ne oikeat?"
"Kaikin puolin."
"Kun olitte ryhtynyt selvittämään juttua, niin seurasitteko ruumista tänne Markenmoren kartanoon?"
"Seurasin."
"Tutkitteko silloin kuolleen vaatteet?"
"Kyllä, perinpohjin."
"Mitä löysitte?"
"Rahakukkaron, jossa oli seitsemänkymmentäviisi puntaa paperi- ja kultarahaa — enimmäkseen viiden punnan seteleitä, viisi puntaa kaksitoista shillingiä ja yhdeksän pennyä kultaa ja hopeaa ja pronssisen muistorahan erikseen housuntaskusta; hopeisen sikaarikotelon, hopeisen savukerasian, hopeisen käyntikorttikotelon ja —"
Tutkintotuomari nojautui eteenpäin.
"Hetkinen, sallikaa", sanoi hän. "Mieleeni juuri juolahti — vasta nyt, ettei kukaan ole antanut meille mitään tietoja siitä, missä Guy Markenmore asui Lontoossa. Siis — onko käyntikorteissa, joita luultavasti löydettiin todistajan mainitsemasta kotelosta, mitään osoitetta?"
Asianajaja otti esille joitakin kortteja.
"Kortit ovat minulla tässä, sir", vastasi hän. "Niitä on laatikossa muutamia kappaleita — toisissa niistä on yksityisosoite, toisissa liikeosoite. Yksityisosoite on Down-katu 847 B, Piccadilly; liikeosoite on Folgrave Court 56, Cornhill. Voin sanoa — se voidaan todistaa, jos tarve vaatii — että poliisi on tehnyt tutkimuksia molemmissa näissä osoitteissa mainituissa paikoissa. Down-kadun varrella Guy Markenmorella oli nuorenmiehen asunto, jonka hän oli vuokrannut neljäksi tai viideksi vuodeksi. Siellä hänellä oli kamaripalvelijana muuan Alfred Butcher, joka on ollut hänen palveluksessaan kolmen vuoden ajan. Folgrave Courtin varrella oli hänen toimistonsa, jossa työskenteli kolme apulaista —"
"Mikä oli Guy Markenmoren ammatti tai toimiala?" kysyi tutkintotuomari.
"Hän on ollut osakkaana arvopaperipörssissä, sir, kuuden vuoden ajan. Kuten juuri sanoin, on poliisi toimittanut tutkimuksen hänen nuorenmiehen asunnossaan ja toimistossaan. Kummassakaan ei saatu tietää mitään erikoista, paitsi että Guy Markenmore kertoi viime maanantaina, silloin vielä tavallisissa voimissaan ja hyvällä tuulella, kamaripalvelijalleen ja toimistopäällikölleen, että hänen piti matkustaa maaseudulle samana iltapäivänä, mutta että hän palaisi aamiaiselle yksityisasuntoonsa seuraavana aamuna ja toimistoonsa tavalliseen aikaan — kello kymmeneltä."
"On vielä toinenkin asia, jota poliisi on kai tutkinut", sanoi tutkintotuomari. "Mainitsen siitä nyt, koska me tietysti haluamme kuulla kaikki mitä vain voimme — varallisuussuhteet. Olivatko hänen raha-asiansa esimerkiksi huonolla kannalla?"
"Poliisi on tutkinut Guy Markenmoren tuttavia arvopaperipörssissä ja rahamiespiireissä, sir", vastasi asianajaja. "Ei näytä olevan epäilystäkään, että vainajan asiat olivat aivan erikoisen hyvässä kunnossa — hän oli hyvin varakas mies. Kaikki tämä voidaan todistaa myöhemmin; näyttää todennäköiseltä, sir, ettette saa lopetetuksi tutkintoa tänä päivänä, ja —"
"Aivan niin — aivan niin", sanoi tutkintotuomari. "Kuulkaamme, mitä etsivällä on vielä esitettävänä."
Blick jatkoi luettelemistaan ikäänkuin ei keskeytystä olisi tapahtunutkaan.
"Kultakello, kellonperät ja niissä riippuva medaljonki", jatkoi hän. "Erilaisia pikku esineitä, kuten kynäveitsi, avaimia, kultainen lyijykynäkotelo. Ja kirjesalkku, verrattain uusi, ja lompakko, ilmeisesti vanha, kumpikin sisältäen kirjeitä."
"Kaikki nämä ovat poliisin hallussa kai, Blick?"
"Ne ovat kaikki poliisikomisarion hallussa, lukuunottamatta kirjesalkkua ja lompakkoa, jotka ovat täällä minulla ja jotka nyt otan esille."
Tällöin Blick työnsi kätensä hienon takkinsa povitaskuun, veti esille mustan sahviaaninahasta valmistetun salkun ja kuluneen, viheriäisen, nahkakantisen lompakon.
"Oletteko tarkastanut, mitä ne sisältävät?" kysyi tutkintotuomari.
"Kyllä. Me tarkastimme yhdessä poliisikomisarion kanssa huolellisesti niiden sisällön heti löydettyämme ne."
"Mitä ne sisälsivät?"
"Lompakossa on seitsemän kirjettä, jotka on osoitettu Guy Markenmorelle ja joissa kaikissa on allekirjoituksena Veronica tai Nickie."
"Ovatko ne kaikki samaa käsialaa?"
"Ovat, ja osoite on kaikissa sana: Markenmoren pappila."
"Milloin ne on päivätty?"
"Vain yhdessä on selvä päivämäärä — uudenvuoden iltana 1904. Muut ovat päivätyt maanantaina, keskiviikkona tai perjantaina, milloin mitenkin. Mutta kaikki ovat eri kuorissa, ja postileimat ovat juuri mainitsemaltani vuodelta ja seuraavalta vuodelta 1905."
"Eikö lompakossa ollut mitään muuta?"
"Kyllä. Kaksi hiuskiharaa — ilmeisesti saman henkilön — käärittynä kultapaperiin ja pieni pitsireunainen nenäliina."
"Oletteko näyttänyt näitä esineitä kenellekään, Blick, sen jälkeen kun löysitte ne?"
"Kyllä. Neuvoteltuani poliisikomisarion kanssa näytin niitä rouva Tretheroelle eilen hänen asunnossaan. Nähdessään ne hän sanoi itse kirjoittaneensa nuo seitsemän kirjettä Guy Markenmorelle muutamia vuosia sitten ja antaneensa nuo kaksi hiuskiharaa hänelle samoihin aikoihin, ja nenäliinan sanoi hän varmaan olevan omansa — hän arveli, että Guy oli kai näpistänyt sen häneltä joskus."
"Mutta kirjesalkku, mitä löysitte siitä?"
"Kaksi liikekirjettä, äskettäin päivättyä, jotka koskivat aivan tavallisia osakeasioita; kuitatun laskun kahden hengen aamiaisesta Carlton-hotellissa Lontoossa; se oli päivätty viime huhtikuun kolmantena. Erään yksityisluontoisen kirjeen, se oli päivälliskutsu. Kaksi Bond-kadun liikemiesten antamaa kuittia — toinen jalokivikauppiaan, toinen kirjakauppiaan. Ja sisälokerossa, alkuperäisessä kuoressaan, kirjeen, joka oli osoitettu Guy Markenmorelle, Markenmoren kartano, Selcaster, ja jonka allekirjoituksena on John Harborough."
"Onko se kirje nyt salkussa, siellä edessänne?"
"On."
"Onko sitä nähnyt kukaan sen jälkeen kun löysitte sen?"
"Sitä ei ole nähnyt kukaan muu kuin minä itse ja poliisikomisario."
Asianajaja kohotti kätensä ja viittasi todistajain aition kaiteelle.
"Ottakaa se kirje salkusta", sanoi hän käskevästi. "Antakaa se tutkintotuomarille."
Salista ei kuulunut hiiskahdustakaan, kun tutkintotuomari saatuaan kirjeen käsiinsä veti kokoontaitetun arkin kuorestaan ja korjattuaan silmälasejaan alkoi lukea sitä. Kaikkien silmät olivat nyt häneen tähdättyinä — ja kaikki tunsivat suurta uteliaisuutta nähdessään vanhan herran säpsähtävän lukiessaan ja tuskallisen hämmästyksen ilmeen leviävän hänen kasvoilleen. Ollen luonteeltaan inhimillinen hän ei voinut pidättää pientä, hillittyä huudahdusta. Se hukkui kokonaan asianajajan terävään ääneen.
"Minun on pyydettävä teitä, sir, lukemaan tuo kirje valamiehistölle!" sanoi hän.
Tutkintotuomari loi katseensa Fransemmeryyn ja hänen yhteentoista kumppaniinsa. Hän ei tuntenut ilmeisesti minkäänlaista viehätystä siihen tehtävään, joka hänen oli täytettävä virkavelvollisuuksiensa takia. Mutta hän karkaisi luontoaan — loi uuden katseen yli ihmismeren.
"Tämä kirje, hyvät herrat", sanoi hän kääntyen jälleen valamiehistön puoleen, "on kirjoitettu arkille, jolle on merkitty osoitteeksi Greycloister, Selcaster, ja se on päivätty kahdeksantena joulukuuta 1905. Se kuuluu seuraavasti:
"Guy Markenmore.
Kohdatessani sinut ensi kerran, missä tai milloin hyvänsä, huomenna tai vuoden kuluttua tai viiden tai kymmenen vuoden kuluttua, ammun sinut kuoliaaksi kuin koiran, joka olet.
John Harborough."
Tutkintotuomari laski kirjeen pöydälle, otti lasit nenältään, nojautui tuolinsa selustaa vasten ja katseli ympärilleen sellaisen ihmisen tavoin, joka on äkkiä uupunut jostakin syystä. Mutta yhtä nopeasti hän nojautui jälleen eteenpäin, sieppasi kirjeen ja ojensi sen Fransemmerylle. Sen kulkiessa kädestä käteen valamiehistössä asianajaja katsahti etsivään ja nyökkäsi. Blick katosi todistajain aitiosta, ja asianajaja kääntyi oikeudenpalvelijan puoleen, kun tutkintotuomari oli antanut merkin päätänsä nyökäyttäen.
"Ilmoittakaa John Harboroughille", sanoi hän matalalla äänellä.
Harborough astui uudestaan todistajain aitioon: Kirjettä luettaessa hän oli istunut katsellen tarkasti tutkintotuomariin; hänen kasvonsa, jurot ja liikkumattomat, eivät ilmaisseet mitään, mitä hyvänsä hän mahtoikin ajatella. Ne pysyivät yhtä kylminä, kun hän teki valansa ja katsoi tutkintotuomariin, valamiehiin ja asianajajaan, joka todistajan astuessa oli ottanut kirjeen ja seisoi nyt pitäen sitä oikeassa kädessään. Odottaen niin kauan, kunnes Harborough oli tehnyt valan, hän ojensi kirjeen pöydän yli poliisille ja viittasi tätä antamaan sen todistajalle. Kuolemanhiljaisuuden vallitessa hän teki ensimmäisen kysymyksensä, alentaen äänensä matalaksi, mutta täysin selväksi kuiskaukseksi ja luoden Harboroughiin vakavan katseen.
"Oletteko te kirjoittanut tämän kirjeen?"
"Olen."
"Tarkoititteko sitä, mitä siinä sanotaan?"
"Kun kirjoitin sen — kyllä."
"Jos olisitte kohdannut Guy Markenmoren sinä huomispäivänä, josta kirjeessä mainitsitte, olisitteko ampunut hänet kuin koiran?"
"Huomispäivänä — kyllä, olisin."
"Tai vuotta myöhemmin."
"Sitä en voi varmasti sanoa."
"Tai — viisi vuotta myöhemmin?"
"En — varmastikaan en!"
"Kuulitteko rouva Braxfieldin todistuksen?"
"Kuulin."
"Oliko se oikea — olitteko te kukkulan rinteellä, lähellä hänen taloaan, noin kello neljän aikaan viime tiistaiaamuna?"
"Hänen todistuksensa oli aivan oikea — olin."
"Te olette kai matkustellut paljon raakalaismaissa, Harborough. Onko teillä tapana kantaa revolveria?"
"On."
"Oliko teillä mukana revolveri, kun olitte ylängöllä tiistaiaamuna?"
"Kyllä."
Asianajaja katseli valamiehistöön. Sitten hän istuutui äkkiä ja toisen kerran otti sinä aamuna hyppysellisen nuuskaa. Hän kääntyi nuuskarasiastaan tutkintatuomarin puoleen. Mutta tutkintotuomari nyökkäsi juuri Walkinshawille, joka nousi heti ja katsoi päämiestään suoraan silmiin.
"Tehän myönsitte äsken, herra Harborough, kirjoittaneenne kirjeen, joka luettiin täällä. Kirjoititteko sen hyvin kiihtyneessä mielentilassa?"
"Mitä kiihtyneimmässä. Minä uskoin lujasti, että Guy Markenmore oli herättänyt neiti Leightonissa harhakäsityksiä minusta mitä arvottomimmalla tavalla."
"Uskotteko vielä nytkin?"
"En ole siitä varma — en oikein. Aloin epäillä sitä muutamia vuosia sitten."
"Siitäkö johtuu, kuten äsken sanoitte, että jos olisitte kohdannut Guy Markenmoren viiden vuoden kuluttua kirjeen kirjoittamisesta, ette varmaankaan olisi toteuttanut kiivasta uhkaustanne?"
"Juuri siitä!"
"Suuttumuksenne on siis lauhtunut?"
"Se on yksinkertaisesti hälvennyt kokonaan."
"Saanen siis otaksua, että kirjoittaessanne tätä kirjettä olitte intohimoisesti rakastunut neiti Leightoniin, kuten kysymyksessä olevan ladyn nimenä oli silloin, ja että te olitte raivoissanne siksi, että ajattelitte Guy Markenmoren tehneen tyhjiksi teidän mahdollisuutenne onnistua kosinnassa."
"Kyllä. Niin on asian laita."
"Havaitessanne, ettei teillä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia ladyn saavuttamiseen, te lähditte ulkomaille?"
"Kyllä — tein täydellisen pesäeron."
"Selvisittekö vaivastanne? Ymmärrättehän, mitä tarkoitan?"
"Minä parannuin todellakin mielettömästä rakkaudestani neiti Leightoniin. Vilpittömästi voin sanoa, että sydämeni oli taas aivan terve parin vuoden päästä."
"Parantunut?"
"Täydellisesti."
"Niin ollen teidän vihanne Guy Markenmorea kohtaan sammui?"
"Kokonaan! Aloin käsittää, että varmaankin olin erehtynyt ja esiintynyt narrina."
"Jos te olisitte kohdannut Guy Markenmoren jälleen, mitä olisi tapahtunut?"
"Olisin pyytänyt häneltä anteeksi ja halunnut puristaa hänen kättään."
"Mutta — te ette tavannut häntä enää koskaan?"
"En koskaan! En ole nähnyt Guy Markenmorea kertaakaan elävänä enkä kuolleena sen jälkeen kun näin hänet viimeksi Markenmoren pappilassa noin seitsemän vuotta viisi kuukautta sitten."
Walkinshaw katseli vuorostaan valamiehistöä, sitten hän nyökkäsi todistajalle.
"Selittäkäähän nyt, mitä teitte viime tiistaiaamuna", sanoi hän.
"Voin kertoa sen muutamin sanoin", vastasi Harborough. "Palasin kotiin seitsemän vuoden poissaolon jälkeen maanantaina. Olin hieman kiihtynyt kotiin tuloni johdosta, varsinkin kun kohtasin vielä pari kolme ystävää, ja muusta sellaisesta. Tulin tähän taloon erään asian takia — eikä uni tahtonut tulla silmiini sinä yönä. Muutenkin nousen aina hyvin varhain. Kun en voinut nukkua, nousin ylös kello kolmelta, lähdin kotoani ja menin harjanteen korkeimmalle huipulle. Palasin Markenmoren notkelman ja Woodlandin huvilan kautta ja menin kotiin. Olin makuuhuoneessani jälleen neljännestä vaille viisi."
"Ettekä nähnyt missään Guy Markenmorea?"
"En missään."
"Ettekä ihmisiä kukkulalla?"
"En nähnyt ketään enempää meno- kuin tulomatkallanikaan."
"Ettekö tiedä mitään Guy Markenmoren kuoleman yhteydessä olevista seikoista?"
"En mitään."
"Vannotte siis olevanne kaikissa suhteissa viaton hänen kuolemaansa?"
"Täysin viaton."
Walkinshaw istuutui, ja kun kukaan ei näyttänyt aikovan tehdä kysymyksiä Harboroughille, poistui tämä heti todistajain aitiosta. Tutkintotuomari silmäsi pöydän ääressä istuviin virkailijoihin.
"Minusta näyttää siltä, että nyt voimme hyvin lykätä tutkinnon", sanoi hän. "Mutta täällä kuuluu olevan eräs todistaja, joka ilmoittaa haluavansa antaa vapaaehtoisesti tietoja, joiden laatua kukaan ei näytä aavistavankaan, ja minun on parasta, että kuulemme heti, mitä hänellä on sanottavaa. Kutsukaa esille Charles Grimsdale."