YHDEKSÄS LUKU
Yöllinen kohtaus
Salissa oleva ihmisjoukko, joka tunsi Markenmoren ja sen lähimmän naapuriston, kääntyi tutkintotuomarin puhuessa kuin yhteisestä sopimuksesta tähyilemään nurkkaan, missä koko oikeudenkäynnin ajan oli muuan mies nojannut tammista seinälaudoitusta vasten, seuraten tarkasti asioiden menoa ja kuunnellen innokkaasti kaikkea, mitä oli puhuttu. Hän oli jäntterä mies, kasvot sileäksi ajellut, lukuunottamatta lyhyeksi leikattua poskipartaa, joka koristi hänen vereviä poskiaan, ja muistutti ulkomuodoltaan hevosmiestä. Aina siitä lähtien, kun tutkintotuomari oli asettunut paikalleen, hän oli koko ajan pureksinut oljenkortta, joka pisti esiin hänen tiukasti yhteenpuristettujen huuliensa pielestä. Tätä hänen hevosmiesmäistä ulkonäköään lisäsi hänen vaatetuksensa — karkeakankainen puku, vaaleanruskeaan vivahtava, koreat verkasäärystimet ja kaulan ympäri sitaistu valkoinen liina, jollaista metsästäjät käyttävät ja joka oli kiinnitetty isolla kauniilla, hevosenkengänmuotoisella rintaneulalla. Hän näytti tallimestarilta, mutta saliin kokoontuneet ihmiset tiesivät varsin hyvin, että hän oli Grimsdale, Valtikka-majatalon isäntä.
Tutkintotuomari saattoi täydellä syyllä sanoa, ettei hän ollut voinut odottaakaan Grimsdalen todistusta, jonka tämä halusi vapaaehtoisesti antaa. Itse asiassa se oli odottamaton kaikille salissa olijoille. Ja kaikista niistä ihmisistä, jotka katselivat uteliaasti isäntää, katseli poliisi häntä uteliaimmin — eikä syyttä. Tehdessään tutkimuksia kylässä ja lähiseuduilla Blick ja hänen apulaisensa olivat pistäytyneet Valtikkaankin ja tiedustelleet Grimsdalelta, tiesikö hän mitään asiasta. Grimsdale oli ilmoittanut Blickille viekkaaseen, totuttuun, varovaiseen tapaansa tietävänsä jotakin — kenties hyvinkin paljon — ja kertovansa sen, mitä tiesi… oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Blick oli käyttänyt koko puhetaitonsa päästäkseen perille, mitä Grimsdale tiesi, mutta oli epäonnistunut täydellisesti; vaikka Grimsdale olikin viittaillut tietävänsä yhtä ja toista, oli hän itsepintaisesti kieltäytynyt puhumasta sanaakaan ennen Guy Markenmoren jutun oikeudellista käsittelyä; hän puhuisi vain tutkintotuomarin ja valamiehistön edessä. Blick, lyötynä, oli senjälkeen usuttanut poliisikomisarion Grimsdalen kimppuun; poliisikomisariota ei onnistanut yhtään paremmin. Hän ei virkkoisi sanaakaan, selitti Grimsdale, ennenkuin pääsisi todistajain aitioon; silloin, lisäsi hän, iskien viekkaasti silmää, he hämmästyisivät enemmän kuin saattoivat odottaakaan kuullessaan hänen todistuksensa, ja nyt hän oli täällä, vihdoinkin heidän edessään, ja kaikki salissa olevat poliisivirkailijat, poliisikomisariosta alimpaan saakka, olivat pelkkänä korvana odottaessaan kiihkeästi, mitä hän sanoisi.
Grimsdale näytti, ajattelivat monet havaintojen tekijät, aitiossa seisoessaan henkilöltä, joka tajuaa täydellisesti todistuksensa tärkeyden. Hänen silmissään ja huultensa ympärillä oli ilme, joka näytti sanovan, että kaikki se, mitä jo oli puhuttu, oli jonninjoutavaa — että todella tärkeätä olisi hänen tarinansa. Hän oli kylmäverisin mies, ajatteli asianajaja, mitä koskaan oli nähnyt; niitä todistajia, joita mikään ei liikuttanut; joiden todistusta, kun se kerran olisi annettu, mikään ei voisi kumota. Hänen rehelliset kasvonsa ja tyyni käytöksensä tekivät huoneen täyteisen kuulijakunnan tarkkaavaisemmaksi kuin ainoankaan edellisen todistajan esiintyessä; hänessä oli jotakin, mikä saattoi kaikki tuntemaan, että nyt kuultaisiin vihdoin jotakin tuiki tärkeätä.
Tutkintotuomari ryhtyi kuulustelemaan tätä todistajaa tehden ensiksi hänen persoonaansa koskevia kysymyksiä. Charles Grimsdale, palvellut aikaisemmin tallimestarina sir James Marchantilla; nyt Markenmoren Valtikka majatalon isäntä ja omistaja. Asunut koko ikänsä Markenmoren lähistöllä — syntynyt tässä kylässä. Tunsi sir Anthony Markenmoren perheen kaikki jäsenet. Tunsi Guy Markenmore-vainajan erittäin hyvin jo niiltä ajoilta, jolloin tämä oli vielä lapsi, aina siihen saakka, kun hän lähti kotoaan seitsemän vuotta sitten.
"Oletteko nähnyt Guy Markenmorea koskaan sen jälkeen, kun hän lähti kotoaan, Grimsdale?" kysyi tutkintotuomari. Hän ei oikein tietänyt, mitä olisi kysynyt todistajalta ja katsoi parhaaksi siirtyä heti pääasiaan. "Tarkoitan — äskettäin?"
"Kyllä, sir."
"Milloin siis?"
"Tiistaita vasten yöllä."
"Missä näitte hänet?"
"Talossani — Valtikassa."
"Tuliko Guy Markenmore teidän taloonne, Valtikka-majataloon, tiistaita vasten yöllä?"
"Herra Guy, sir, oli talossani, Valtikka-majatalossa, viittä vaille kahdestatoista tiistaita vasten yöllä neljännestä yli kolmeen aamulla."
"Tuliko hän sinne?"
"Hän tuli sinne, sir, mainitsemaani aikaan."
"Tuliko hän yksin?"
"Hän tuli yksin, sir. Mutta hän ei ollut yksin koko aikaa."
"Kuka oli hänen kanssaan?"
"Kello kahdestatoista kahteen, sir, eräs herrasmies. Kahdesta kolmeen kaksi herrasmiestä."
"Tapasiko hän kaksi herrasmiestä teidän talossanne? Keitä he olivat?"
"En tiedä, sir."
"Ette tiedä? Mutta — te kai näitte heidät?"
"Näin toisen heistä, sir, toista en nähnyt. Tai näin hänet vain selkäpuolelta — silloinkin matkan päästä."
Tutkintotuomari katsoi valamiehiin ja heistä asianajajiin. Näistä hänen katseensa siirtyi todistajain aitioon.
"Luulen, Grimsdale, olevan parasta, että kerrotte meille, mitä tiedätte — kaikesta, mitä tapahtui talossanne tiistaita vasten yöllä — omaan tapaanne. Mutta selittäkää meille asiat selvästi ja vilpittömästi."
"Kyllä, sir. Kello yhdeksän aikoihin maanantai-iltana seisoin taloni eteisessä. Äkkiä astui sisälle herrasmies pääovesta. Hän oli pitkä, sorea, hienonnäköinen mies; sanoisin hänen olleen noin viisikymmenvuotiaan. Hiukset ja viikset hiukan harmahtavat, kasvot verevät, vilkas herrasmies. Yllään hieno harmaa puku, päässään tuollainen leveä lierihattu, jollaista herrasmiehet käyttävät nykyään, harmaa, mustanauhainen; ilman päällystakkia, kädessään kultanuppinen keppi. Hän kysyi minulta, olinko isäntä; minä sanoin, että olin, hänen palveluksekseen, ja ohjasin hänet yksityishuoneeseen, jonka olen varannut parempia vieraitani varten. Sitten hän sanoi haluavansa vuokrata huoneen yöksi, koska hänellä oli liikeasioita kylässä. Ilmoitin voivani luovuttaa hänelle erittäin hyvän huoneen ja tarjouduin näyttämään sitä. Hän sanoi sen kyllä kelpaavan: hän oli varma, että se olisi mukava, ja lisäsi, että Valtikkaa oli erikoisesti suositeltu hänelle. Sitten hän kertoi minulle odottavansa erästä herraa, joka tulisi tapaamaan häntä myöhään sinä iltana liikeasian takia, ja kysyi minulta, voisinko minä valmistaa illallisen kahdelle hengelle yksityishuoneeseen — kylmän illallisen, sanoi hän, mieluummin. Minä ilmoitin heille voivani tarjota kylmää kanaa ja mainiota kieltä, piirakkaa ja parasta vanhaa Stiltonin juustoa, ja että he voisivat pitää tämän huoneen — siellä roihusi iloinen valkea takassa silloin, ja minä järjestäisin sen pian kuntoon. Sitten hän kysyi, sopiko minulle laittaa illallinen kello yhdeksitoista. Minä sanoin, että minulle sopi milloin hän vain halusi. Määräsimme ajan kello yhdeksitoista. Sitten hän pyysi minua tuomaan pullon parasta Skotlannin whiskyä ja joitakin pulloja soodavettä sivupöydälle ja ilmoitti, että voisin laittaa illallispöydän kuntoon, milloin vain haluaisin, sillä saatuaan juomansa hän menisi ulos noin tunniksi tapaamaan erästä henkilöä. Vein hänelle whiskyä ja soodavettä. Juodessaan hän veti esille viiden punnan setelin, antoi sen minulle ja sanoi, että hänen pitäisi luultavasti nousta varhain aamulla, kehoittaen minua kirjoittamaan hänen laskunsa sinä iltana ja jättämään jäännösrahan hänelle aamiaisen aikaan, jonka hän halusi täsmälleen puoli kahdeksalta. Sitten hän meni ulos. Kohensin tulta, katsoin, että kaikki oli kunnossa ja valmiina, ja puoli kymmenen aikaan, sitten kun olin lukinnut ovet yöksi, vein itse illallisen huoneeseen, koska vaimoni oli pahoinvoipa ja mennyt vuoteeseen aikaisin illalla. Viittä vaille yksitoista hän palasi."
"Yksinkö?" kysyi tutkintotuomari.
"Niin, sir, yksin. Hän oli yksin huoneessa kokonaisen tunnin. Sitten, viittä vaille kaksitoista, kuulin ovelta kolkutusta. Minä menin avaamaan ja tapasin herra Guy Markenmoren."
"Tiesittekö kuka hän oli — te tunsitte hänet?"
"Kyllä vain, sir — tunsin herra Guyn varsin hyvin ennen vanhaan. Hän ei ollut muuttunut paljon."
"Puhelitteko mitään hänen kanssaan?"
"Vain vähän, sir. Hän sanoi: 'Hei, Grimsdale, kuinka voitte? Te olette kuulemma pöyhistynyt mahtavaksi isännäksi', — juuri niin, sir — hän oli aina kerkeä pilailemaan."
"Näyttikö hän olevan hyvällä tuulella?"
"Mitä parhaimmalla, sir! Hän pysähtyi eteiseen nauraen ja pakisten hieman entisistä ajoista, jolloin minä usein tapasin hänet metsästysretkillä. Sitten hän sanoi melkein odottamatta: 'Tänne on kai tullut eräs herrasmies, joka odottaa minua?' Minä vastasin niin olevan ja vein hänet suoraa päätä huoneeseen, missä vieras herrasmies oli odottamassa. Ohjasin hänet sisälle ja suljin oven."
"Kuulitteko, tervehtivätkö he jollakin tavoin toisiaan, Grimsdale?"
"Kyllä, sir, kuulin todellakin vieraan herrasmiehen sanovan: 'Hei, Markenmore!' ja sir Guyn vastaavan: 'Hei, vanha veikko, ikävä, että olen myöhästynyt.' Siinä oli kaikki, sir."
"Kuulitteko herra Guyn mainitsevan tuon toisen miehen nimeä?"
"En, sir."
"Ette silloin ettekä jälkeenpäinkään?"
"Myöhemmin ei minulla ollut siihen tilaisuuttakaan, sir. Minä en mennyt enää huoneeseen. Illallinen odotti heitä valmiina. Olin vienyt sisälle pullon whiskyä ja soodavettä, jonka herrat olivat tilanneet, ja uuniin oli lisätty puita. Palatessaan se herrasmies sanoi minulle, että hän ja hänen ystävänsä, jota hän odotti, olisivat luultavasti ylhäällä hyvin myöhään, koska heidän oli neuvoteltava monista liikeasioista, ja lisäsi, että jos haluaisin mennä levolle, hän päästäisi kyllä ystävänsä ulos ja huolehtisi siitä, että pääovi tulisi suljetuksi ja vierashuoneen valot sammutetuiksi."
"Menittekö levolle?"
"En, sir. En mennyt. Istuin ylhäällä myöhään yksikseni, kuten minulla yleensä on tapana, ja ajattelin, että sanoessaan myöhään he tarkoittavat kai puolta kahta tai niitä aikoja yöstä. Minun oli puuhattava itsellenikin illallista, ja syötyäni sen jäin istuskelemaan tarjoiluhuoneeseen ja tupakoimaan."
"Kuulitteko mitään noista kahdesta vierashuoneessa olevasta miehestä?"
"Kyllä, sir, pari kertaa pistäydyin eteiseen ja kuulin heidän pakisevan."
"Aivan tavallisella äänellä kai? Tarkoitan, kuulitteko minkäänlaista kiistaa — kiihtyneitä ääniä tai muuta sellaista?"
"En ensinkään, sir! Aivan tavallista puhetta."
"Hyvä. No niin, juuri äsken sanoitte, että Guy Markenmoren kanssa oli yksi mies kello kahteen asti, mutta senjälkeen hänen kanssaan oli kaksi miestä kello kolmeen saakka. Mitä te oikeastaan tarkoitatte sillä?"
"Nähkääs, sir, tätä. Sanoinhan teille, että vaimoni oli huonovointinen sinä iltana ja mennyt aikaisin vuoteeseen. Puoli kahden maissa aamulla menin yläkertaan katsomaan, kuinka hän jaksoi. Hän oli sikeässä unessa, ja niinpä laskeuduin jälleen alakertaan. Mennessäni vierashuoneen oven ohitse luulin kuulleeni kolme ääntä kahden asemesta. Jäin kuuntelemaan ja eroitin selvästi kolme ääntä. Silloin käsitin, että joku kolmas oli liittynyt vieraan miehen ja herra Guyn seuraan."
"Mutta tämäpä kuulostaa omituiselta, Grimsdale! Miten saattoi kolmas mies päästä taloonne teidän siitä tietämättä? Siihen aikaan yöstä kaikki ovenne olivat kai kiinni, vai mitä?"
"Ne kaikki olivat kiinni, sir — lukitut. Tuo kolmas mies saattoi silti päästä sisälle vallan helposti. Te kai tunnette Valtikan, sir? No niin, tiedättehän, että talomme edustalla on kukkatarha ja nurmikko — tien ja talon välillä. Siitä vierashuoneesta, jota nämä herrat käyttivät, päästään kukkatarhaan ja nurmikolle lasiovesta. Sitä tietä he saattoivat päästää sisälle kenet hyvänsä — muita ovia ei tarvinnut lainkaan avata."
Tutkintotuomari silmäili valamiehistöä ja asianajajia. "Tuntuu siltä kuin nuo kaksi — Guy Markenmore ja ensimmäinen mies — olisivat jo edeltäpäin sopineet kolmannen kanssa", huomautti hän. "Grimsdale", jatkoi hän kääntyen todistajaan, "oletteko varma, ettei se vieras, joka saapui taloonne kello yhdeksän maanantai-iltana, maininnut odottavansa kahta henkilöä?"
"Ehdottomasti sir! Hän puhui vain yhdestä."
"Oletteko yhtä varma myös siitä, että hänen luonaan oli kello kahden jälkeen kaksi miestä?"
"Aivan varma, sir, huomasin selvästi, että vierashuoneessa puheli kolme miestä, ja myöhemmin näin heidät kaikki kolme!"
"Vierashuoneessako?"
"En, sir — ulkona."
"Mitä te näitte — tarkalleen sanoen?"
"Nähkääs, sir. Kuultuani kolmen henkilön puhuvan palasin mukavaan tuoliini ravintolahuoneeseen. Ajattelin, että herra Guy, tultuaan jälleen kotiin, oli kutsunut jonkun pistäytymään tämän hänen ystävänsä luo, ja kun he olivat kuulleet hänen saapuvan puutarhaportille, he olivat avanneet lasioven ja päästäneet hänet vierashuoneeseen sitä tietä. Kun ensiksimainittu herrasmies oli kerta vuokrannut huoneen yöksi, niin eihän siinä ollut mitään — hän saattoi tietysti päästää sisälle kenet hyvänsä. Ja kun herra Guy oli siellä, niin tiesin, että kaikki oli hyvin. Niinpä en vaivannutkaan päätäni koettamalla arvata kuka hän oli — ajattelin, että hän lienee herra Harry — tuo kolmas mies, tarkoitan. Kun kello alkoi lähetä kolmea, rupesi minua torkuttamaan istuessani tuolilla valkean ääressä, ja luulen nukahtaneeni. Heräsin puutarhaportin rasahdukseen. Hyppäsin pystyyn ja katsahdin ulos ikkunasta. Näin kolme miestä ulkona maantiellä. He —"
"Pysähtykäähän vähän, olkaa hyvä", keskeytti tutkintotuomari. "Tämä näyttää olevan hyvin tärkeä kohta. Kuulkaapas, muistatteko — tarkalleen — mihin aikaan se tapahtui, Grimsdale?"
"Kyllä, sir! Katsoin uunin reunalla olevaan kelloon — harvinainen, mainio ajanmittari, sir — kun nousin tuoliltani työntääkseni syrjään ikkunaverhot ja katsoakseni ulos. Kello oli silloin täsmälleen seitsemäntoista minuuttia yli kolme."
"Siis", huomautti tutkintotuomari katsahtaen valamiehistöön, "noin puolitoista tuntia ennen auringon nousua. Mutta, Grimsdale, kuinka saatoitte nähdä niin varhain aamulla?"
"Katsokaas, sir, oli kirkas yö, kuukin pilkisteli silloin tällöin, ja sinä yönä saattoi nähdä vallan hyvin — himmeä valaistus, voitaisiin sanoa. Minä eroitin tallirakennuksemme tien toisella puolen aivan selvästi samoin kuin myös sen ympärillä kohoavat puut ja tien. Ja näin nuo kolme herrasmiestä — heidän hahmonsa, tarkoitan — helposti."
"Mitä he tekivät?"
"Kävelivät verkalleen poispäin Valtikasta Greycloisteriin ja
Mitbourneen vievää tietä myöten, sir."
"Voitteko eroittaa heidät, kunkin erikseen?"
"Kyllä, sir. Minä tunsin, kuka oli herra Guy ja kuka Valtikkaan ensiksi tullut mies. Herra Guy käveli keskellä; hänen vasemmalla puolellaan oli se herrasmies, joka tuli kello yhdeksältä; kolmas mies oli hänen oikealla sivullaan."
"Millainen mies hän oli?"
"Pitkä mies, sir — hyvinkin kuuden jalan mittainen."
"Saatoitteko tuntea hänet ulkomuodostaan joksikin lähiseudun asukkaaksi?"
Ensi kertaa todistajain aitioon ilmautumisensa jälkeen Grimsdale näytti hieman epäröivän. Hän keskeytti pudistaen päätänsä.
"Katsokaas, sir, suvaitkaa muistaa, ettei silloin ollut niin valoisaa kuin olisi pitänyt olla", vastasi hän. "Se on vaikeata, siihen aikaan aamusta."
"Ettekö tullut silloin ajatelleeksi, kuka se mies oli?" tiedusti tutkintotuomari.
"Kyllä, tulin todellakin arvelleeksi — ajatelleeksi jotakin", myönsi
Grimsdale.
"Mitä?"
Grimsdale epäröi jälleen.
"Se oli vain arvelua", sanoi hän vihdoin. "Vain — päähänpiston tapaista. Mieluummin olisin sanomatta."
"Luulenpa, että teidän täytyy sanoa, Grimsdale. Ilmeisesti te nähdessänne kolmannen miehen tulitte ajatelleeksi hänen henkilöllisyyttään. No niin, mitä te ajattelitte?"
"No, sir, jos minun täytyy, niin minun täytyy! Ihmettelin - vain ihmettelin, huomatkaa, arvoisat herrat — eikö se ollut herra Harborough."
"Te ihmettelitte, eikö kolmas mies, se mies, joka käveli Guy
Markenmoren oikealla puolella tietä pitkin, ollut herra John
Harborough. Te siis luulitte tunteneenne hänen vartalonsa?"
"Kyllä, sir. Mutta vain siitä, että mies oli hyvin pitkä ruumiinrakenteeltaan, ihan herra Harboroughin kaltainen, ja että he kaikki kolme menivät Greycloisteriin, Harboroughin taloon päin; ja käsitättehän, sir, kun olin kuullut, että herra Harborough oli palannut jälleen kotiin ja — no niin, olin kai ajatellut häntä hieman silloin. Minä — minä en haluaisi tultavan siihen käsitykseen, että väittäisin miehen olleen herra Harboroughin, kun en tahdo sitä väittää."
"Ettekö menisi valalle, että kolmas mies oli herra Harborough?"
"En, sir — en todellakaan!"
"Mutta se mies oli ihan Harboroughin pituinen, muistutti häntä ruumiinrakenteeltaan ja käytökseltään?"
"Juuri niin, sir."
"No, siirtykäämme ensimmäiseen mieheen — häneen, joka vuokrasi huoneen
Valtikasta. Mihin aikaan hän palasi sinne tämän jälkeen?"
"Hän ei palannut ollenkaan, sir!"
"Mitä — eikö ollenkaan?"
"Ei ollenkaan, sir! Siitä pitäen en ole nähnyt hänestä jälkeäkään! Minulla on kolme puntaa neljätoista shillingiä, jotka kuuluvat hänelle, sir — mutta kuten sanoin, hän ei ole tullut enää takaisin. Menin vierashuoneeseen nähtyäni heidät tiellä — lasiovi oli hiukan raollaan ja kaksi lamppua oli palanut karrelle. Sitten ajattelin, etten huolisi mennä levolle — ja ryhdyin korjaamaan pois illallista ja siistimään vierashuonetta. Tietysti odotin herrasmiehen palaavan millä hetkellä hyvänsä — ajattelin näet, että hän oli lähtenyt vain hieman jaloittelemaan kahden toverinsa kanssa. Mutta häntä ei näkynyt enää — siitä pitäen en ole nähnyt enkä kuullut hänestä mitään."
Tutkintatuomari katsahti kirjureihin ja lakimiehiin. Hänen ilmeensä oli kuin henkilön, joka harhailtuaan monia mutkittelevia teitä huomaa äkkiä joutuneensa umpikujaan.
"On aivan selvää, että kaikki tämä vaatii lisätutkimuksia", huomautti hän. "Poliisin on päästävä noiden kahden miehen jäljille, jotka olivat vainajan kanssa Valtikka-majatalossa maanantain ja tiistain välisenä yönä. Lienee parasta lykätä tutkinto toistaiseksi."
"Haluaisin tehdä pari kysymystä todistajalle", keskeytti asianajaja. Grimsdale, te sanoitte, että se mies, "joka tuli taloonne kello yhdeksältä maanantai-iltana ja vuokrasi huoneen yöksi, antoi teille viiden punnan setelin, josta teidän piti ottaa osuutenne. Onko se seteli vielä teillä?"
"Kyllä, sir", vastasi Grimsdale vetäen esille vanhakuosisen kukkaron.
"Kas tässä, sir."
"Se seteli on jätettävä poliisille", sanoi asianajaja. "Ja nyt toinen kysymys: Mikä tuo vieras oli miehiään? Oliko hän englantilainen?"
"Sain sen vaikutelman, sir", vastasi Grimsdale, "että hän oli amerikkalainen — hänen puheestaan päättäen, sir. Kun palvelin sir James Marchantilla, näin paljon amerikkalaisia herrasmiehiä; pidin häntä amerikkalaisena."
"Mainiota — mutta vielä yksi kysymys. Löysittekö siistiessänne vierashuonetta mitään, jotakin pikku esinettä, joka olisi saattanut jäädä joltakin näistä herroista. Vieraat unohtavat väliin yhtä ja toista, ymmärrättehän."
Grimsdale työnsi kätensä toiseen taskuun ja veti jotakin esille.
"Löysin, sir — aioin mainita siitä. Löysin tämän illallispöydältä."
Kohotettuaan esineen ensiksi ylös, niin että kaikki läsnäolijat saattoivat nähdä sen, isäntä laski todistajain aition kaiteelle hopeahelaisen, ruusupuisen piipun.