KYMMENES LUKU
Sormus ja piippu
Asianajaja otti piipun, tutki sitä ja ojensi sen tutkintotuomarille, joka vuorostaan tarkasteli sitä ennen kuin antoi sen Fransemmerylle ja hänen valamiestovereilleen. Se kulki noiden kahdentoista miehen kädestä käteen ja joutui jälleen asianajajalle, joka kohotti sen ylös Grimsdalen nähtäväksi vielä kerran.
"Te löysitte tämän — joka on ruusupuinen piippu, parempaa lajia, hopeahelainen — vierashuoneenne illallispöydältä sen jälkeen, kun nuo kolme miestä olivat poistuneet, Grimsdale?" kysyi hän. "Teittekö sen johtopäätöksen, että joku heistä oli jättänyt sen sinne?"
"Olen varma siitä, sir."
"Kuinka voitte olla niin varma siitä? Teillä kai oli vieraita tuossa huoneessa edellisenäkin päivänä?"
"Kyllä, sir. Mutta minä katoin itse illallispöydän. Tuo piippu, sir, oli silloin, kun löysin sen, pikku lautasella — lähellä paikkaa, missä eräs herroista oli istunut, ja sitä oli juuri käytetty, sir — pesä oli vielä lämmin."
"Onnittelen teitä terävästä havaintokyvystänne, Grimsdale", sanoi asianajaja hymähtäen. Hän pani piipun edessään olevalle pöydälle, keskelle papereitaan, ja kääntyi tutkintotuomarin puoleen. "Te kai, sir, mainitsitte tutkinnon lykkäämisestä tällä asteella?" jatkoi hän. "Jos saan tehdä ehdotuksen, niin lausuisin mielipiteenäni, että lykkäyksen tarkoituksena tulisi olla varata aikaa perinpohjaisempaa tutkimusta varten; minusta näyttää, että tässä on paljon sellaista, mistä on päästävä selville, ja —"
"Me lykkäämme tutkinnon kahden viikon päähän tästä päivästä", sanoi tutkintotuomari. Hän kääntyi valamiehistön puoleen kehoitellen ja neuvoen heitä pidättymään minkäänlaisten johtopäätösten teosta ennen kuin heille on esitetty lisätodistuksia. Ilmaisten sitten mutisten toivomuksen, että heidän jälleen kokoontuessaan poliisi voisi antaa lisävalaistusta tähän perin kiusalliseen kysymykseen, hän poistui tuoliltaan tuntien ilmeisesti helpotusta sen johdosta, että päivän oikeudenkäynti oli päättynyt.
Vanha ruokasali tyhjeni nopeasti. Kuuntelijat, todistajat ja kirjurit alkoivat tunkeilla kaikista sopista ja nurkista ja virrata ulos ryhmittäin, keskustellen aamun tapahtumista ja paljastuksista. Rouva Tretheroe poistui kahden vieraansa kera; Harry Markenmore ja hänen sisarensa lähtivät huoneesta Harboroughin seurassa; valamiehet astuivat ulos kaksi- ja kolmimiehisissä ryhmissä. Mutta väliaikaisen oikeussalin keskelle, ison pöydän ympärille, jonka ääressä lakimiehet ja kirjurit olivat istuneet kirjat ja paperit edessään, keräytyi muutamia henkilöitä ja alkoivat keskustella asioista vapaasti — poliisikomisario, Blick, asianajaja, joka oli edustanut poliisiviranomaisia, Chilford, Walkinshaw ja Fransemmery, joka tutkintotuomarin kehoituksesta huolimatta katsoi olevansa oikeutettu kuuntelemaan kaikkea, mikä vain koski asiaa.
"Minusta tuntuu siltä", puhui Chilford juuri kun Fransemmery liittyi seuraan, "että on — sanon sen Markenmoren perheen lakimiehenä — tutkittava perinpohjin Guy Markenmoren liikeasioita ja hänen yksityistä elämäänsä Lontoossa! Tämä juttu ei ole lähtöisin täältä eikä täällä sommiteltu! Jos etsiväkomisario Blick tahtoo päästä asian perille, pitäisi aloittaa Lontoosta — missä Guy Markenmore on asustanut viime vuodet."
"Luuletteko siis, että häntä seurattiin tänne?" lausui asianajaja, joka oikeudenkäynnin nyt päätyttyä oli sytyttänyt savukkeen ja poltteli sitä mielihyvillään istuen pöydän kulmalla. "Luuletteko siis, että tämä juoni on punottu Lontoossa?"
"Minusta on hyvin todennäköistä, ettei kaikki se, mitä olemme kuulleet tänä aamuna, ole itse asiassa missään yhteydessä varsinaiseen totuuteen Guy Markenmoren murhasta!" vastasi Chilford. "Olen aivan varma — omasta puolestani — että John Harborough on yhtä viaton kuin minä itse, ja melkein yhtä varma siitä, että nuo kaksi miestä, jotka olivat Guyn seurassa Valtikassa, ovat myös syyttömiä. Todennäköisesti noita miehiä tullaan kuulustelemaan — heidät saadaan kyllä käsille. Saattepa nähdä, että Valtikassa tapahtunut kohtaus — merkillinen kylläkin, myönnän sen! — oli vain liikeneuvottelu. Ei — vielä emme ole päässeet edes jäljille! Kuten sanoin, Blickin on lähdettävä takaisin ja aloitettava Lontoossa, jos hän mielii päästä asian perille. Mistä me tietäisimme, minkälaisia asioita Guy Markenmorella oli? Tai salaisuuksia? Kaikesta päättäen jollakin on saattanut olla hyvät syynsä päästä hänestä vapaaksi."
"Minua ihmetyttää suuresti", huomautti poliisikomisario, "miten nuo kaksi miestä, jotka olivat Guy Markenmoren seurassa Valtikassa, pääsivät kylään ja sieltä pois kenenkään huomaamatta. Mieheni ovat tehneet jo mitä perinpohjaisimpia tutkimuksia kaikilla lähiseudun asemilla, mutta tulokset ovat supistuneet — nollaan!"
"Oudot ihmiset, kaupan päällisiksi!" sanoi Walkinshaw.
"Mistä sen tietäisimme?" kysyi Chilford. "Parinkymmenen kilometrin alalla on koko liuta henkilöitä, jotka saattavat olla liikesuhteissa Guy Markenmoren kanssa. Hänellä saattoi olla liikeasioita selvitettävänä tuona yönä aivan yhtä hyvin noiden kahden miehen kuin hänen veljensä ja sisarensakin kanssa. Niin kai asian laita olikin."
"Grimsdale vakuuttaa, että ensimmäinen miehistä oli amerikkalainen", huomautti Walkinshaw. "Meillä ei ole kovinkaan monta amerikkalaista täällä asumassa. Voisin laskea heidät sormillani."
"Se on totta", sanoi poliisikomisario. "Jos mies oli amerikkalainen — ja Grimsdale sanoo kohdanneensa heitä aikoinaan monia, joten hänen pitäisi tuntea — niin hän tuli jostakin kauempaa. Mutta erästä seikkaa en jaksa tässä käsittää — miten pääsivät hän ja tuo toinen mies pois aivan huomaamatta tiistai-aamuna?"
Fransemmery oli samoin kuin Blick kuunnellut tarkkaavasti mutta ääneti näitä mielipiteitä ja ajatuksia; hän rykäisi arastellen ikäänkuin pyydellen anteeksi jo sitäkin, että hän rohkeni sekaantua keskusteluun.
"Puhuttaessa — puhuttaessa Amerikasta", huomautti hän, "tällä seikalla ei liene mitään merkitystä eikä se taida olla edes minkäänlaisessa yhteydessä itse keskustelun aiheen kanssa, mutta sallinette minun huomauttaa, että postihöyrylaiva lähti Southamptonista New Yorkiin kello yksi päivällä viime tiistaina. Nähkääs, Markenmoresta on neljäkymmentäviisi kilometriä maanteitse Southamptoniin, ja jos se mies — ensimmäinen mies — oli amerikkalainen, voi olla mahdollista, että hän matkusti Southamptoniin, nousi tuohon laivaan ja oli kaukana merellä saamatta tietää, mitä oli tapahtunut sille miehelle, jolle hän oli tarjonnut illallisen. Tiedän tuosta laivasta siksi, että lähetin postissa eräitä vanhoja asiakirjoja muutamalle Yhdysvalloissa olevalle ystävälleni."
Poliisikomisario kierteli sotilasviiksiään ja tarkasteli Fransemmerya.
"Hm!" huomautti hän. "Siinä voi olla paljonkin perää — hän on todellakin saattanut matkustaa sitä tietä Lontoosta Southamptoniin. Mutta — kummallista, ettemme ole voineet saada selkoa hänen saapumisestaan ja lähdöstään!"
"Miksei hän palannut enää takaisin Valtikkaan — missä hänen piti saaman kolme puntaa neljätoista shillingiä?" kysyi Walkinshaw.
"En tiedä", sanoi poliisikomisario. "Mutta eräästä asiasta olen ihan varma — kuka hyvänsä hän lienee ollutkin, varhain aamulla Lontooseen menevään junaan ei hän noussut Selcasterin eikä Mitbournen asemalla tuona aamuna. Selcasterissa astui junaan vain viisi matkustajaa, Mitbournessa kaksi, ja junamiehet tuntevat heidät jokikisen!"
"Ei ole välttämätöntä nousta junaan päästäkseen tälle seudulle tai täältä pois", huomautti Walkinshaw. "Minä puolestani olen sitä mieltä, että ne kaksi miestä tulivat ja menivät autolla."
Poliisikomisario katsahti Walkinshawiin ja ilmaisi mutisten olevansa toista mieltä.
"Luuletteko, etten ole ajatellut sitä mahdollisuutta", sanoi hän. "Minun mieheni ovat tutkineet sitä asiaa kaikkialla! Jokaisessa lähikylässä — jokaisessa talossa teiden varsilla! Mutta — ilman pienimpiäkään tuloksia."
"Se ei hämmästytä minua eikä vaikuta siihen, mitä sanoin", väitti Walkinshaw. "Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että se paikka, missä nyt olemme, sijaitsee melkein keskellä kolmiota, niin sanoakseni. Kolmella puolella kulkee leveä valtamaantie. Kaikilla näillä kolmella maantiellä vallitsee nykyään mitä vilkkain autoliikenne. Tiedän kai minä, kun asun erään varrella niistä. Luullakseni vähintäin neljäkymmentä kaikenlaista autoa huristaa taloni ohitse joka tunti."
"Mutta ei varhain aamulla!" keskeytti poliisikomisario epäilevästi.
"Ilmoitin teille keskimääräisen luvun", sanoi Walkinshaw. "Kello viidestä alkaen, ainakin. Luuletteko, että yksi auto huomattaisiin niiden satojen joukosta, jotka tulevat ja menevät? Loruja!"
"Mihin he jättivät autonsa tullessaan Valtikkaan?" kysyi poliisikomisario.
"Minusta ei siinä ole mitään ihmeellistä", vastasi Walkinshaw. "Ottaisin kätkeäkseni auton, kuinka suuren hyvänsä, jonkin syrjätiemme varrelle tai puistikkoon tai johonkin mukavaan notkelmaan ylängölle muutamiksi tunneiksi, ilman että kukaan huomaisi sitä. Niin yksinäisellä seudulla kuin tämä, ja lisäksi yöllä! Vallan helppo asia!"
"Jos ne kaksi miestä saapuisivat tänne yhdessä autolla", sanoi Chilford, "niin miksi toinen heistä ilmaantui Grimsdalen taloon kello yhdeksän illalla, mutta toinen vasta kahdelta aamulla?"
"Mitä siihen asiaan tulee — jos rupeatte kyselemään miksi ja minkätähden", virkkoi Walkinshaw, "niin minäkin puolestani kysyisin, minne meni ensimmäinen mies, poistuttuaan Valtikasta ensimmäisen kerran tulonsa jälkeen? Hän oli poissa yhteentoista saakka. Missä hän kävi?"
"Kas vain, mekin olemme pohtineet sitä asiaa!" sanoi poliisikomisario melkein pilkallisesti. "Kylässä ei ole ainoatakaan sielua, joka olisi nähnyt ketään vierasta sinä iltana!"
"Kukaanhan ei tietänyt hänestä mitään ennen Grimsdalen todistusta."
"Tai kuka voi sanoa tietäneensä!" sanoi Chilford ivallisesti. "Hänen on täytynyt käydä jossakin ja tavata joku." Hän veti esille kellonsa. "Lähdenpä kotiin välipalaa haukkaamaan", sanoi hän. "Tämä on ajanhukkaa. Minä annan neuvoni Blickille — palatkaa vanhoja jälkiänne myöten ja ryhtykää työhön alkulähteellä — Lontoossa!"
"Mitä sanoo Blick?" kysyi asianajaja naurahtaen. Hän oli poltellut koko ajan ääneti savukettaan, toisten pakistessa. "No, Blick!"
"Blick on viisas nuori mies", sanoi poliisikomisario. "Hän ei sano mitään. Te lähdette omaa latuanne, vai mitä, Blick?"
"Saamani neuvon mukaan", vastasi Blick hymyillen. "Olen kuitenkin aina valmis ottamaan varteen hyvät ehdotukset."
"Lähdetäänpäs" sanoi Chilford "kello on kaksi. Mielisin tarjota jollekin teistä — teille kaikille — hieman einettä, jos tulette mukaani. Kylmää ruokaa — mutta sitä runsaammin."
Miehet astuivat joukolla eteishalliin, ja siellä he näkivät Harry Markenmoren ja Valencian juuri tulevan vierashuoneesta. Harry lähestyi miesryhmää ja nyökkäsi Blickille.
"Sisareni haluaisi tehdä erään kysymyksen komisario Blickille", sanoi hän kääntyen poliisikomisarion puoleen. "Kysymys on velivainajani yksityistavaroista."
Blick kääntyi Valenciaan päin; toiset pysähtyivät, uteliaina ja tarkkaavina. Valencia katsoi etsivää hiukan levottomasti.
"Tehän tutkitte velivainajani vaatteet ja kaikki, mitä oli hänen yllään?" kysyi hän. "Te mainitsitte useista esineistä todistajain aitiossa tänä aamuna. Mainitsitteko ne kaikki?"
"Kaikki — kyllä", vastasi Blick.
"Jokainoan esineenkö, jonka löysitte?"
"Jokikisen!"
Valencian kasvot muuttuivat entisestään huolestuneemmiksi. Hän katseli ympärilleen miesten tarkkaaviin kasvoihin.
"Eräästä — esineestä, joka oli varmasti veljelläni, kun hän poistui tästä talosta maanantai-iltana puoli yhdentoista aikaan, te ette puhunut mitään", sanoi hän kääntyen jälleen Blickiin. "Sormuksesta — laadultaan hyvin harvinaisesta sormuksesta, hänen oikean kätensä keskisormessa."
"Hänen oikean kätensä keskisormessa oli sormus", sanoi Blick. "Hyvin hieno jalokivisormus — yhdellä kivellä varustettu."
"Hänen oikean kätensä keskisormessa oli kaksi sormusta", väitti Valencia. "Jalokivisormus, josta mainitsitte, ja tuo toinen. Minä otin sen puheeksi hänen ollessaan täällä. Se oli varsin merkillinen sormus — se näytti minusta melkein kupariselta, muutamin paikoin emaljoidulta. Se kiinnitti minun huomiotani siksi — siksi, että tunnen erään henkilön, jolla on ihan samanlainen sormus — sen kaksoiskappale, todellakin."
"Niinkö?" sanoi Blick tyynesti. "Kenellä?"
"Rouva Tretheroella", vastasi Valencia.
Vieressä seisovat miehet katsahtivat toisiinsa.
"Oletteko varma, että veljenne kädessä oli tuo toinen merkillisen näköinen sormus, kun hän lähti täältä?" kysyi Blick.
"Olen varma siitä", vakuutti Valencia. "Ehdottomasti!"
"Ja te sanoitte, että rouva Tretheroella on samanlainen sormus?"
"Jota hän kantaa aina", sanoi Valencia. "Veljenne sormessa ei ollut sellaista sormusta, kun minä toimitin tarkastuksen", huomautti Blick. "Mutta — minäpä otan selvän asiasta."
Harry ja Valencia vetäytyivät takaisin vierashuoneeseen, ja toiset jatkoivat matkaansa pääovelle, mutta ennenkuin he pääsivät sinne, keskeytettiin heidän kulkunsa Chilfordin vierasvaraisen pöydän ääreen toisen kerran. Nuori, vilkkaan näköinen mies, jonka toisessa kädessä oli muistikirja, toisessa lyijykynä, astui heitä vastaan.
"Herra poliisikomisario", sanoi hän itseensäluottavan varmasti, "sallikaa minun esitellä itseni — Summers, Daily Sentinel-lehdestä — erikoiskirjeenvaihtaja, sir."
"Mitä tahdotte?" kysyi poliisikomisario. Hän ajatteli juuri Chilfordin kylmää häränpaistia ja tunsi täysin käsitettävää vastenmielisyyttä reporttereita kohtaan. "Minulla ei ole teille mitään siihen lisättävää, mitä jo olette kuullut."
"Olisin teille hyvin kiitollinen, jos näyttäisitte minulle sitä viiden punnan seteliä, jonka oletettu amerikkalainen antoi Grimsdalelle", sanoi Summers, "ja piippua, joka unohtui Valtikkaan".
Poliisikomisario kääntyi Blickin puoleen.
"Onko teillä mitään sitä vastaan?" kysyi hän.
"Minä rohkenisin luulla, ettei Blickillä — siitä päättäen, mitä olen sattunut kuulemaan hänen loistavista kyvyistään — ole mitään sitä vastaan", sekaantui puheeseen Summers, joka nähtävästi oli noita nuoria miehiä, jotka panevat maailman mullin mallin koettaessaan hankkia hyvää tekstiä. "Blick, sir, tietää, mikä arvo on sanomalehdistöllä — varsinkin niin tavattoman laajalle levinneellä lehdellä kuin meidän — yhtä hyvin kuin minä itse."
"Minulla ei ole mitään sitä vastaan", sanoi Blick nauraen. "Tässä on seteli — te kai haluatte numeroa? B. H. 887563. Piippu — se on sisällä pöydällä — poliisin hallussa. No, minä näytän sen teille."
Hän palasi vanhaan ruokasaliin Summersin kanssa; toiset jäivät odottamaan haastellen Valencian sormusta koskevasta tiedonannosta. Kului muutamia minuutteja; sitten pisti Blick päänsä eteissalin oven raosta näyttäen hieman hämmästyneeltä.
"Herra komisario", huusi hän. "Se piippu — onko se teillä?"
Poliisikomisario käännähti häneen päin kiihkeän nopsasti.
"Minullako?" huudahti hän. "Ei — minulla sitä ei ole. Eikö se ole siellä?"
Blick ravisti päätänsä, ja hänen kasvoilleen levisi suuttunut ilme. Hän vetäytyi takaisin ruokasaliin ja poliisikomisario harppoi perässä. Toiset seurasivat jäljessä tuntien pakottavaa uteliaisuutta, jota heidän olisi ollut vaikea selittää. Blick penkoi juuri pöydällä olevia kirjoja ja papereita heitellen niitä hujan hajan. Pari kolme poliisia oli läsnä; lisäksi oli saapuvilla saman verran asianajajien kirjureita ja tutkintotuomarin apulainen; pöydän toisessa päässä pari paikkakunnan reportteria teki uutterasti muistiinpanoja lehtiöihinsä.
"Minä en ole nähnyt sitä — en ainakaan sen jälkeen kun sitä näytettiin", sanoi poliisikersantti, jonka kimppuun Blick oli käynyt. "Näin Grimsdalen ottavan sen esille ja tutkintotuomarin ja valamiehistön käsittelevän sitä, mutta senjälkeen en ole nähnyt sitä."
"Kenellä se oli viimeksi?" kysyi Blick.
"Minulla!" vastasi asianajaja. "Minä otin sen valamiehistöltä ja laskin pöydälle — juuri tähän."
"No niin, se on poissa!" sanoi Blick. Hän kääntyi poliisikersanttiin. "Onko täältä poistunut ketään sellaista teidän miestänne, joka olisi saattanut ehkä kaapata sen?"
"Ketään ei ole vielä poistunut", vastasi kersantti. "Me olemme täällä kaikki — meitä on yhtä monta kuin tullessammekin."
Blick käänsi nurin kaikki, mitä pöydällä oli. Hänen kasvonsa muuttuivat omituisiksi, mutta hän ei virkkanut mitään.
"Kaikki, jotka poistuivat huoneesta, kulkivat ohi pöydän tätä laitaa", huomautti kersantti. "Jos joku mieli siepata sen ja viedä pois, niin hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä. Kukaan ei voinut huomata mitään — siinä tungoksessa."
"Kenenkähän mieli teki se siepata?" kysyi Blick yrmeästi.
Summers, joka oli auttanut etsiskelyssä, hykähti äkkiä.
"On olemassa eräs mies, joka tuiki mielellään olisi halunnut ottaa sen mukaansa!" huudahti hän.
Blick kohotti katseensa rypistäen kulmiaan.
"Mitä te tarkoitatte?" ärähti hän. "Kuka — mikä mies?"
"Se mies, jolta se jäi Valtikan illallispöydälle, luonnollisesti!" vastasi Summers hykähtäen jälleen. "Kuinka voitte tietää, ettei hän piillyt innostuneiden kuuntelijain joukossa? Niin kai asia lieneekin!"
Blick työnsi syrjään viimeisen paperikasan ja kääntyi ovelle.
"No niin, se on kadonnut, tavalla tai toisella", mutisi hän.
"Kaunis todistuskappale tipotiessään, kaiken lisäksi", puheli Summers itsekseen. "Se olisi voinut johtaa teidät omistajan jäljille, Blick. Mutta kai se on joutunut hänen käsiinsä — mitäs arvelette? Näppärää! Mutta oli miten oli, jos hän on se henkilö, joka näpisti sen tuosta pöydältä, niin yhdestä asiasta olette päässyt selville — hän on joku, joka on jossakin aivan lähettyvillä. Vai mitä, Blick?"
Mutta Blick oli jo rientänyt takaisin eteishalliin, ja poliisikomisario ja toiset seurasivat häntä.
"Merkillistä tämä, Blick!" sanoi poliisikomisario. "Kuka on saattanut sen ottaa — ja miksi?"
"Asianlaita lienee sellainen kuin tuo sanomalehtineekeri sanoi", vastasi Blick matalalla äänellä. "Mies, joka jätti sen Valtikkaan, on varmaan ollut täällä tänä aamuna ja käyttänyt tilaisuutta hyväkseen anastaakseen sen itselleen. Mutta —"
"Nyt on jo aika lähteä puiston poikki talolleni, hyvät ystävät, ja hankkia jotakin suuhun pantavaa", puuttui Chilford puheeseen. "Vähät muusta — tulkaa mukaan!"
Blick pyyteli anteeksi — hänellä oli tehtävää, sanoi hän. Huomattuaan, että hänen työskentelynsä Markenmoressa muodostuisi luultavasti pitkälliseksi, hän oli edellisenä päivänä majoittunut vakinaisesti Valtikkaan, ja sinne hän nyt riensi kiireesti. Hänellä oli monia puuhia, paljon pohdittavaa. Saman päivän aamuna, ennen tutkintotilaisuuteen lähtöään, hän oli lähettänyt viestinviejän Selcasteriin ostamaan eräitä määrättyjä tarpeita; heti ensiksi Valtikkaan saavuttuaan hän kysyi, oliko viestinviejä palannut.
"Tavarakasa on arkihuoneenne pöydällä, herra Blick", vastasi Grimsdale.
"Ja myös aamiainen."
Blick istuutui aterioimaan, yksin, syöden ja juoden vankasti puolisen tuntia. Sitten, kun ruoka oli korjattu pöydältä, hän sytytti piippunsa, veti esille kynäveitsensä ja leikkasi Selcasterista tuotujen pakettien sidenuorat poikki.