YHDESTOISTA LUKU
Ensimmäiset toimenpiteet
Viestinviejä, jonka Blick oli lähettänyt Selcasteriin sinä aamuna ennen lähtöään Markenmoren kartanoon ollakseen läsnä murhatapauksen alustavassa tutkintotilaisuudessa, oli vienyt kirjeen vanhan kaupungin etevimmälle kirja- ja paperikauppiaalle. Blick havaitsi tarvitsevanpa kipeästi eräitä välineitä ryhtyessään ratkaisemaan niitä pulmakysymyksiä, jotka juuri oli hänelle asetettu. Kirjakauppias oli se mies, joka voi antaa hänelle apuaan. Ja tuossa olivat nyt kirjakauppiaan lähettämät tavarat — toinen iso rullalle kierretty paketti, huolellisesti kääritty piikkokankaaseen; toinen pullea pikku mytty, ruskeaan paperiin verhottu. Blick aukaisi tämän ensiksi, veti esille ja pani pöydälleen laskostetun tiekartan, kreivikunnan yleiskartan, pari kolme paikkakunnan opaskirjaa, selittävillä valokuvilla varustettuja, korkeampilentoisen tekeleen, Selcasterin ympäristöt, joka myös oli runsaasti kuvitettu, Bradshawin turistin ja paikallisen aikataulun. Hän tarkasteli niitä kaikkia huolellisesti laskiessaan ne kädestään — juuri niitä hän kaipasi. Mutta hän tunsi vielä suurempaa mielenkiintoa isoa, piikkokankaaseen käärittyä pakettia kohtaan, joka, sitten kun se oli vapautettu kääreistään, osoittautui sisältävän virallisen kartan Markenmoren kylästä ja sen lähimmästä ympäristöstä — ison nelikulmaisen esineen, paksupaperisen, johon oli merkitty, nimitetty ja mitattu jokainen valtamaantie, kylätie, polku, talo, huvila, niitty, metsä, keto, lehto, joki, puro, pensaikko, porras. Blick tunsi riemastuneena saavansa tyydytystä salapoliisivaistoilleen katsellessaan tuota mestarinäytettä — hän siunasi yleisesikunnan topografisen osaston miehiä sen johdosta, että he olivat valmistaneet sen huolellistakin huolellisemmin. Hän haki käsiinsä Grimsdalen ja sai tältä muutamia nastoja; näillä hän kiinnitti valtavan karttansa sopivaan, tyhjään paikkaan arkihuoneensa seinällä, ja seuraavan puolen tunnin ajan hän seisoskeli sen edessä poltellen piippuaan. Tämän jälkeen hän olikin muodostanut itselleen yleiskuvan ympäristöstään ja painanut tärkeimpäin paikkain nimet teräväin aivojensa salaisiin lokeroihin.
Sitten hän kävi käsiksi oppaisiin, karttoihin ja aikatauluihin ja tarkasteli niitä kahden tunnin ajan väsymättömän uutterasti. Hän tahtoi ottaa selkoa kaikesta, mikä koski maanteitä, rautateitä ja aikoja — alkeellista työtä tämä, mutta tuiki tärkeätä. Ja hän totesi heti sen, mitä Walkinshaw oli sanonut tutkinnon lykkäämistä seuranneessa jälkikeskustelussa, nimittäin, että Markenmore sijaitsi melkein keskellä eräänlaista kolmiota, jonka sivuina olivat valtamaantiet. Nämä tiet muodostivat sellaisen kolmion, että sen kaksi sivua oli lyhyempiä kuin kolmas sivu, mutta keskenään yhtä pitkää; kolmas sivu oli toisia pitempi. Markenmore sijaitsi tämän kolmion lounaisosassa, läheten sitä kulmaa, jonka muodostivat kolmion kanta ja pisin sivuista; niin ollen se oli lähempänä kolmion kahta sivua kuin kolmatta ja sentähden myös kahta valtamaantietä kuin yhtä. Ja näistä kolmesta valtamaantiestä kaksi, jatka molemmat lähtivät Lontoosta kartastoon päin, sivuutti muutaman kilometrin päässä Markenmoren; kolmas tie kulki koko matkan rannikkoa pitkin. Valtamaanteitse Markenmore oli siis välittömässä yhteydessä Lontooseen, tarkemmin sanoen kymmenen penikulman päässä siitä koilliseen, ja matkan varrella oli muutamia rannikkokaupunkeja vähäisen matkan päässä toisistaan.
Mutta sen kolmion lisäksi, jonka nämä valtamaantiet muodostivat, oli olemassa vielä toinenkin kolmio, rautateiden muodostama. Rautatiet seurasivat itse asiassa maanteitä ja kulkivat yhdensuuntaisesti niiden kanssa; ne olivat niiden mukaiset kaikissa suhteissa; maantie ja rautatie kulkivat rinnakkain, eivätkä ne olleet missään kohdin toisistaan puoltatoista kilometriä kauempana. Markenmoresta oli lyhyt matka näille pääradoille. Sieltä voitiin päästä helposti useille asemille. Itse Selcaster sijaitsi noin neljän kilometrin päässä kaakkoiseen; Mitbourne melkein saman välimatkan etäisyydellä itään; neljän ja puolen kilometrin päässä lounaiseen oli tärkeä ratojen yhtymäkohta; kuuden kilometrin päässä pohjoiseen oli asema tien varrella. Tarkastettuaan aikatauluaan Blick huomasi, että kello neljän ja kuuden välillä aamulla kaikkien näiden neljän aseman ohi kulki melkoinen määrä junia pohjoiseen ja etelään, itään ja länteen, ja että kahdelta asemalta, mainitulta risteysasemalta ja pohjan puoliselta asemalta, lähti joka aamu neljännestä vaille kuusi erikoisia työjunia, jotka epäilemättä kuljettivat paljon kaikenlaisia työmiehiä muutaman kilometrin päässä rannikolla sijaitsevaan suureen lastaussatamaan. Sanalla sanoen hän teki sen havainnon, että vikkelä, neuvokas mies saattaisi päästä ilman minkäänlaisia vaikeuksia huomaamatta pois Markenmoren seuduilta millä hyvänsä niistä varhaisista aamujunista, jotka lähtivät vähintäinkin kuuteen eri suuntaan.
Ottaessaan jälleen pohdittavakseen kysymyksen saapumis- ja poistumismahdollisuuksista maanteitse Blick muisti Walkinshawin kertoneen, kuinka helppoa paikkakunnalla on visusti kätkeä moottoripyörä siksi aikaa, kun sen omistaja tai haltija pistäytyisi vierailulle. Tässä suhteessa seinällä riippuva tarkka kartta oli hänelle suureksi avuksi. Seudun koko asema oli merkitty selvästi pienempiä yksityiskohtia myöten. Pohjoiseen ja koilliseen Markenmoren huvilasta, Greycloisterin, Harboroughin ison talon takana, sijaitsivat Puistikko, Fransemmeryn asuinpaikka, ja Woodlandin huvila, rouva Braxfieldin maatilus, kukkuloilla, parhaasta päästä aukeilla ja lakeilla, joita halkoivat ristiin rastiin syvät notkot ja joihin muodostivat syvänteen loppuunkäytetyt kalkkikaivokset, joiden pohja oli rehevän kasvullisuuden ja pensaikkojen peitossa; kartalla näkyi myös peltoja, lehtoja ja siellä täällä sankkoja metsiä. Kenen hyvänsä olisi ollut varsin helppoa pyörähtää valtamaantieltä näille autioille kulmille, jättää moottoripyöränsä jonkun vanhan, hylätyn kaivoksen pimentoihin tai metsän jalavien ja pyökkien alle, lähtiessään itse alas kylään. Lisäksi Blick havaitsi, että seinäkartalle oli merkitty joitakuita vihreitä viivoja kukkuloiden poikki; hän oli tutustunut siksi hyvin Markenmoren notkelmaan, että hän tiesi ruohikon olevan siellä niin vahvaa, kimmoisaa ja tiheää, että sen poikki saattoi ajaa autolla missä hyvänsä yhtä helposti kuin kivetyllä tiellä ja tarvitsematta pelätä jättävänsä minkäänlaisia jälkiä. Sentähden mies oli saattanut poiketa valtamaantieltä, loitota kukkuloiden poikki mihin hyvänsä kolmen kilometrin alalla kylästä, jättää moottoripyöränsä johonkin sopivaan vanhaan kalkkikaivokseen ja olla varma siitä, ettei kukaan saisi tietää, miten hän oli tullut ja mennyt. Tuolla ylhäällä, noissa erämaissa, ei ollut ainoatakaan asumusta, ei huvilaa, ei edes syrjäistä maalaistaloa, kuten kartta osoitti.
Se siitä — Blick otti nyt punnitakseen kolmannen seikan. Grimsdale oli kertonut nähneensä noiden kolmen miehen, kun he poistuivat hänen talostaan neljännestä yli kolme tiistaiaamuna, kävelevän pitkin maantietä Greycloisteriin ja Mitbourneen päin; Blick kiinnitti huomiotaan tähän tiehen. Ihan Valtikan ohitse, sen etupuolella olevan kasvitarhan ohi, kulki kylän valtatie; tarhan nurkalla se haaraantui; toinen haara kääntyi oikealle suoraan Selcasteriin päin; toinen taas kääntyi Mitbourneen päin ja sivuutti noin kolmensadan metrin päässä Valtikasta Greycloisterin kujaportin. Grimsdalen sanojen mukaan nuo kolme miestä olivat valinneet tämän tien ja kadonneet sille. Mutta Guy Markenmore, mikäli lääkärin todistus piti paikkansa, oli ammuttu kuoliaaksi kello neljän tienoissa, Markenmoren notkelmassa, noin puolentoista kilometrin päässä pohjoiseen tästä tiestä. Kuinka hän oli joutunut sinne? Virallinen kartta ja tarkat merkinnät antoivat siihen selvityksen. Kahdensadan metrin päästä Valtikan majatalosta Mitbournen tien varrella oli kaksi polkua, yksi kummallakin puolen tietä. Toinen, eteläinen tai oikeanpuolinen, kulki niittyjen poikki Selcasterin suuntaan, toinen, pohjoinen tai vasemmanpuolinen, kääntyi ylös kukkuloille Greycloisterin ja Woodlandin huvilan välitse. Lähellä Markenmoren notkelmaa — siis juuri siinä kohdassa, mistä maatyöläinen Hobbs oli löytänyt Guy Markenmoren kuolleen ruumiin, tämä polku yhtyi toiseen, joka vei suoraan Mitbournen asemalle.
Tämän nähdessään Blick teki johtopäätöksen: kun nuo kolme miestä olivat saapuneet polkujen risteykseen, he erosivat. Yksi heistä kääntyi joko takaisin kylään (epätodennäköistä, ajatteli Blick) tai painui oikean käden polulle mennäkseen Selcasteriin (varsin luultavaa, tuumi Blick); toiset kaksi miestä, joista Guy Markenmore oli varmasti toinen, painuivat vasemman käden polulle ja kapusivat mäenrinnettä Markenmoren notkelmaan. Täällä Guy Markenmore murhattiin äkkiä, ja olipa hänen mukanaan ollut mies kuka hyvänsä, joko tuo oletettu amerikkalainen, joka oli saapunut Valtikkaan kello yhdeksän maanantai-iltana, tai se mies, joka oli päästetty sisälle kello kahdelta tiistaiaamuna, niin hän oli murhaaja. Tultuaan tähän johtopäätökseen Blick tunsi itsensä hieman iloiseksi. Hän täytti uudelleen piippunsa ja sytytti sen, työnsi kädet taskuihinsa ja taapersi arkihuoneestaan eteissalin poikki tarjoiluhuoneeseen. Tämä tapahtui jo vuosia ennen kuin saatettiin voimaan nuo ankarat erikoisrajoitukset, jotka nyt estävät vapaasyntyistä englantilaista eleskelemästä mielensä mukaan ravintolassaan, silloin kun hän tuntee siihen halua, ja vaikka kello oli vasta viisi iltapäivällä, oli miellyttävässä tarjoiluhuoneessa joukko vieraita, laiskottelevia kyläläisiä, jotka keskustelivat tutkinnosta ja murhenäytelmästä, joka oli aiheuttanut sen. Jokikinen sielu tiesi jo Blickin olevan sen kuuluisan lontoolaisen etsivän, joka oli saapunut kylään selvittämään kysymystä, kuka oli tappanut nuoren Guy-raukan, ja hirttämään sen roiston löydettyään hänet, ja he tuijottivat Blickin vaaleisiin hiuksiin, sinisiin silmiin, pyöreisiin kasvoihin ja keikarimaisiin kaupunkilaisvaatteihin kuin ihmetellen, kuinka moisella nuoren näköisellä kerubilla saattoi ehkä olla vainukoiran ominaisuudet ja kettukoiran kestävyys. Mutta Blick, nyökättyään ystävällisesti, ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota näihin patriarkkoihin ja tietäjiin — hän aikoi kylläkin tehdä tuttavuutta heidän kanssaan lähitulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä hän halusi vaihtaa pari sanaa Grimsdalen kanssa.
Grimsdale, paitahihasillaan, kiilloitti parhaillaan laseja tarjoiluhuoneen toisessa päässä; Blick siirtyi sinne ja kumartui hänen puoleensa.
"Kuulkaas!" kuiskasi hän. "Pari sanaa kanssanne, Grimsdale. Se piippu, jonka löysitte —"
"Mitä, sir?" vastasi Grimsdale kumartuen tarjoilupöydän yli.
"Te kai", jatkoi Blick, "tutkitte sen perinpohjin?"
"Kyllä, sir."
"Huomasitteko valmistajan nimeä tai alkukirjaimia?"
"Kyllä, sir. Se oli noita L. & Co:n piippuja. Minä tunnen ne varsin hyvin, herra Blick — entisellä isännälläni sir James Marchantilla, oli tapana poltella niillä. Hän lahjoitti minulle vanhoja piippujaan, silloin tällöin."
"Löwe & Companyn piippuja, vai mitä?" sanoi Blick, joka oli aivan varma asiasta ja halusi vain tietää, tiesikö isäntä.
"L. & Co:n piippuja, sir — niin minä niitä nimitän; sellainen leima niissä on — puussa ja hopeahelassa — ja tietysti hopeamerkit — leijona ja kruunu, samat merkit kuin kaikissa hopeatavaroissa."
"Huomasitteko piipussa mitään muuta?"
"Huomasin kaksi seikkaa, herra Blick — minä olen niitä, joille on annettu huomiokyky. Piippu oli uudehko; paljon sillä ei ollut poltettu. Siinä toinen seikka. Ja toinen oli tämä — pesän reunassa oli pieni, hyvin pieni lovi — kuin jos piipun omistaja olisi koputtanut tuhat pois jotakin terävää vasten — ehkä uuninristikon reunaa tai saappaansa korkoa vasten ja satuttanut sen silloin naulaan; olen nähnyt monia oivallisia piippuja nakutettavan piloille sillä tavoin, olipa puu kuinka tervettä tahansa."
"Hyvä!" sanoi Blick. "Te olette totta tosiaan nerokas havaintojen tekijä."
Grimsdale hymyili.
"No niin", sanoi hän alentaen ääntään vieläkin matalammaksi. "En maininnut siitä mitään todistajain aitiossa, mutta — näin meidän kesken puhuen — saatuani kuulla tuosta murhasta kaiken sen, minkä kuulin, panin oman merkkini piippuun!"
"Panitteko?" huudahti Blick. "Minkä merkin?"
"Pikku ristin hopearenkaaseen", sanoi Grimsdale. Hän iski viekkaasti silmää etsivälle. "Tuntisin jälleen oman merkkini — milloin hyvänsä!"
Blick nyökkäsi. Sitten hän silmäili huoneen peränurkassa olevia miehiä.
"Jaarittelevat kai päivän tapahtumista?" kysyi hän.
"Kaiketi!" myönsi Grimsdale. "Hyväinen aika! — he eivät puhu moneen päivään mistään muusta — jollei ilmaannu nelijalkaista kanaa tai kolmipäistä vasikkaa! Tämä antaa vettä heidän myllyynsä, kaikki tämä, herra Blick. Lontoolainen kun olette, niin ette tiedä, kuinka kerkeitä kyläläiset ovat lörpöttelemään ja juoruilemaan!"
"Kuka tuo pahin lavertelija on?" kysyi Blick.
"Benny Cripps, haudankaivaja", vastasi Grimsdale vilkkaasti. "Menkääpä pakisemaan hänen kanssaan, niin hän kertoo teille Markenmoren ja sen jokikisen miehen, naisen ja lapsen historian, ylhäisen ja alhaisen, rikkaan ja köyhän, aina luomispäivästä asti — milloin se lienee ollutkaan, mutta pitkälti siihen varmaankin on. Hän kuuluu tuntevan näiden Markenmorein sukupuun, mainitakseni esimerkin, paremmin kuin he itse!"
"Merkillinen vanha mies", huomautti Blick. "Missä hän asustaa?"
"Ensimmäisessä mökissä kirkkomaalta käsin", vastasi Grimsdale.
"Vanhassa, olkikattoisessa hökkelissä."
"No niin", sanoi Blick kohottautuen kyynärpäiltään tarjoilupöydältä. "Minä lähden hieman retkeilemään silmäilläkseni ympärilleni. Kai te valmistatte minulle illallisen kello kahdeksaksi?"
"Ihan varmasti, sir — olen hankkinut teitä varten herkullista kananpaistia", vastasi Grimsdale. "Ihanaa!"
Blick nauroi, nyökkäsi ja poistui ulos kylätielle. Hänen kauneudentajuntansa oli herkkä, tämän rikollisia nuuskivan vainukoiran, ja tämä maan eteläisessä kolkassa sijaitseva pikku kylä, puoliksi niin vanha kuin sen yli kohoavat kukkulat, tenhosi hänet. Markenmore oli pikku sopukka vähäisine olkikattoisine mökkeineen puistikoitten ja hedelmätarhojen keskellä, siellä täällä varakas maatalo syrjässä maantiestä aitauksensa takana, mutta tärkein nähtävyys oli keskellä kylää — harmaa, vanha kirkko, jonka suippeneva torni kohosi korkealle kirkkomaata ympäröivien pyökkien ja poppelien yläpuolelle. Näinä varhaisina kevätpäivinä vallitsi syvän rauhan tuntu näillä maalaisseuduilla, ja Blickistä tuntui äkkiä kummalliselta, että hän oli nyt täällä, puhtaan ja häiritsemättömän luonnon helmassa, sellaisilla asioilla kuin hän todellisuudessa oli. Tällä hetkellä henki kaikki, mökkipahasten puutarhojen varhaisista kukista ja taimista korkealle, vasta lehteen puhjenneisiin puihin rakennettuihin uusiin linnunpesiin saakka, elämää — mutta hänen tehtävänään oli paljastaa rikoksen tekijä, väkivaltaisen kuoleman aiheuttaja.
Hänen mieleensä muistui pian tuo kuolemantapaus ja sen seuraukset, kun hän näki vanhan miehen, joka valvoi puiden ympäröimän kirkkomaan eräässä sopessa kahden haudan kaivantatyötä. Blick muisti silloin, että sir Anthony Markenmore ja hänen vanhin poikansa piti haudattaman vierekkäin ylihuomenna — vanha mies oli varmaan siis haudankaivaja, Benny Cripps, josta Grimsdale oli taannoin puhunut. Hän meni kirkkomaalle ja astui Crippsin luo; haudankaivaja, käpristynyt vanhus, ulkonäöltään seitsenkymmenvuotias, kääntyi kahdesta apulaisestaan ja nyökkäsi etsivälle tuttavallisesti. Hän istuutui lähelle olevalle hautakivelle, täytti lyhyen savipiippunsa ja ryhtyi sitä sytyttämään.
"Te kai olette se nuori lontoolainen herrasmies, joka on tullut tänne ottamaan selvää nuoren herra Guyn murhaajasta, kuulemma?" virkkoi hän katsellen arvostelevasti Blickiä. "Kuuluttekin olevan näppärä hommissanne. No, olettepa saanutkin aika urakan suoritettavaksenne, parahin nuori herra, niinpä luulen! Eihän tällaista juttua päivässä selvitetä, eihän toki, eikä viikossakaan. Tutkinnossa ei saatu paljoakaan selville, ei — ei mitään!"
"Te olitte siellä, vai mitä?" kysyi Blick.
"Siellä olin, herra, ja kuulin kaikki, mitä puhuttiin. Mutta en tullut hullua hurskaammaksi. Hyväinen aika, eihän tässä jutussa vielä ole päästy alkua pitemmälle! Te, herra, muistutatte noita saalistaan ajavia metsänkävijöitä, jotka tunkeutuvat salaperäisiin erämaihin, lähtien arvattavasti taivaltamaan polkua, jonka lopusta ei ole tietoa!"
"Te lienette oikeassa", myönsi Blick. "Sekava vyyhti, eikö olekin?"
"Niinpä luulen, poikaseni! Minä puolestani en näe vihjaustakaan, joka voisi johtaa teidät oikeille jäljille, en todellakaan. Vähätpä siitä, minulla on omat mielipiteeni — niin onkin! Enkä minä vaihtaisi niitä kenenkään vuoksi — en itsensä kuninkaankaan, tahtomatta silti halventaa häntä millään tavoin."
Blick istuutui vanhuksen viereen ja sytytti piippunsa.
"Tehän olette Cripps, eikö niin?" kysyi hän. "Haudankaivaja, kai?"
"Benjamin Cripps minä olen, nuori herra, haudankaivaja ja lukkari ja vielä paljon muutakin, ja ainoa mies tässä kylässä, jota ilman ei voida tulla toimeen, ei mitenkään. Viisi pastoria on täällä Markenmoressa minun aikanani ollut, mutta minä vielä elossa — haudannut neljä heistä! He tulevat ja menevät — mutta minä pysyn paikallani. Lukkarina olen täällä toiminut neljäkymmentäviisi vuotta, ja isäni oli miltei yhtä kauan, ja isoisäni ennen häntä; hänkin oli yhtä kauan, taisipa olla yli viisikymmentäkin vuotta; me Crippsit, me olemme asuneet tässä pitäjässä yhtä kauan kuin itse Markenmoretkin ja haudanneet heitä ison joukon, ja nyt minun pitäisi haudata taas kaksi heistä. Tätä kirkkoa voisitte pitää melkein kuin Crippsien omaisuutena — kaikki sen vaiheet me tunnemme, ja melkeinpä kaikki tässä kylässä. Kaitsemme sitä — niin sanoakseni."
"Entä mitä ajattelette tästä jutusta, Cripps?" kysyi Blick miellytellen. "Teidän laisellanne kokeneella miehellä on tietysti omat mielipiteensä. Sanoisitteko sitä murhaksi, mitä?"
"Murhaksi minä sitä sanon, parahin nuori Lontoon-mieheni, vieläpä hirveäksi ja veriseksi murhaksi! Tarkoitukseni ei ole väittää, että nuori herra Guy olisi ollut oikeuden esitaistelija, koska hän ei kerta sitä ollut, eikä liioin tahtonut millään tavoin esiintyäkään noiden pyhimysten kaltaisina, joista saamme lukea rukouskirjasta. Mutta murhattu hänet on hirveän häpeällisesti; ettekä te varmaankaan ole päässyt perille puhtaasta totuudesta — ette, ettekä pääsekään vielä kotvaseen aikaan. Mutta minä toivon teidän pääsevän ja hihkaisen ilosta kuullessani, että se henkilö, joka on murhan tehnyt, olipa hän kuka hyvänsä, on tuomittu hirtettäväksi — sen teen!"
"Te olette kai itsekin muodostanut jonkinlaisen käsityksen tapahtumasta?" tiedusteli Blick.
"Päähäni ei ole pälkähtänytkään mitään sellaista, mitä te nimittäisitte varmoiksi ajatuksiksi — vielä", selitti Cripps. "Mutta hyväinen aika, tietysti se on jollakin tavoin saanut alkunsa tuosta Dower-talossa asustavasta nuoresta Isabellasta — enkä huoli, vaikka hän itsekin kuulisi minun niin sanovan. Hän joutuu vielä hirveän pahaan ja kuumaan paikkaan, hän! Muistan hänet varsin hyvin niiltä ajoilta, jolloin hänen isäukkonsa oli pastorina täällä ja hän itse nuori tytönheilakka, jonka olisi pitänyt ajatella ompelemista ja kutomista ja muuta sellaista naisten työtä, mutta koskaan hän ei ryhtynyt sellaisiin rauhallisiin hommiin; hän homssi aina sinne tänne, kintereillään liuta nuoria metsästäjiä, ja pani heidän päänsä pyörälle. Kyllä hän tuotti hämminkiä tyttönä ollessaan ja heti jälleen palattuaan hän alkaa vanhan pelinsä."
"Te siis luulette, että rouva Tretheroe on jossakin yhteydessä murhaajaan?" kysyi Blick.
"En väitä, että hän itse olisi jotakin tehnyt", vastasi vanha haudankaivaja. "Mutta sen minä sanon, että minun mielestäni hän on kaiken alku ja juuri, tavalla tai toisella. Hyväinen aika, muutamat niistä — nuorista herroista — tappelivat keskenään hänestä ennenkuin hän vielä oli kahdeksantoista vuoden vanhakaan! Kun kerta niin oli laita ennen vanhaan, niin kaipa hänestä on nyt saatettu käydä iso joukko kaksintaisteluja. Hän oli sellainen — ensin suosi toista, sitten toista, kunnes ne kaikki olivat järjiltään, ihan niin!"
"Guy Markenmore oli kai aika lailla pihkaantunut häneen siihen aikaan, vai mitä?" kysäisi Blick.
"Hm!" hymähti Cripps. "Juoksi kovasti hänen perässään, saatte uskoakin. Mutta hän olikin paha juoksentelemaan naisten perässä, kaikenlaisten, ylhäisten ja alhaisten — hullaannutti puolet tämän kylän tytöistä itseensä, sen hän teki! Hyväinen aika, hän rakastui yhtä mittaa, joka taholla — ei mahtanut sille mitään, siltä näytti. Herra Guy jätti jälkeensä monia murtuneita sydämiä, kun lähti täältä Lontooseen."
"Mitä, kylän tyttöjenkö?" kysyi Blick.
"Niin — ja kylän poikain!" mörähti haudankaivaja. "Monella nuorukaisella oli syytä vihata häntä, olipa tosiaankin! Kuollut hän on, eikä hänestä pidä enää puhua pahaa — mutta kelvoton hän oli, totisesti!"
Tämä paradoksinen vastaus herätti Blickissä uuden ajatusten sarjan, ja hän poistui heti sen jälkeen tuumimaan aatoksiaan. Mutta hän ei ollut päässyt vielä pitkällekään, kun hän muisti, että hänen oli tehtävä muuan kysymys rouva Tretheroelle, ja niin hän käveli kylän läpi ja saapui Dower-talon pääovelle.