KAHDESTOISTA LUKU
Dower-talo
Dower-talo oli iso, avara, vanhanaikainen rakennus, joka sijaitsi peltojensa ja istutustensa keskellä, Markenmoren puiston kaakkoisosassa, vähän matkaa kylästä, noin kahdensadan metrin päässä Valtikka-majatalosta. Se oli miltei yhtä suuri kuin Markenmoren kartanokin; siihen kuului melkoinen määrä talli- ja muita ulkorakennuksia, ja yleensä se oli hyvin tilava ja mukava asuinpaikka. Blick loi nopean, arvostelevan yleissilmäyksen, siihen ja sen ympäristöihin astellessaan pihatietä pitkin; kaikki oli siellä hiljan korjattu ja järjestetty. Dower-talo, ajatteli hän, oli paljon uhkeampi ulkonäöltään kuin itse kartano. Markenmoren perheen vanha asuinpaikka oli ulkoasultaan viheliäinen, rappeutunut; se kaipasi kipeästi uutta maalausta. Dower-talo oli uuden uutukainen; sen nurmikot ja kasvitarhat rehevät ja huolellisesti hoidetut. Eikä Blick hämmästynyt lainkaan, kun vastaukseksi hänen kolkutukseensa oven avasi hyvin pitkä, pöyhkeä lakeija, puettuna loistavaan liveriin. Tälle henkilölle näytti olevan kovin vaikeata luoda katsettaan niin alas, että se olisi osunut vierailijan kasvoihin.
"Onko rouva Tretheroe kotona?" kysyi Blick.
"Rouva Tretheroe on pahoinvoipa", vastasi lakeija. "Hän ei ota vastaan tänään."
Blick veti esille käyntikorttikotelonsa.
"Olen pahoillani kuullessani, ettei rouva Tretheroe voi hyvin", huomautti hän "Mutta näin hänet tunti tai pari sitten ja luulen, että hän suostuu keskustelemaan kanssani jonkun minuutin perin tärkeästä asiasta. Jättäkäähän käyntikorttini hänelle, olkaa hyvä."
Lakeija otti kortin vastahakoisesti, katsahti siihen, silmäili Blickin nuorekkaita piirteitä hieman ihmetellen ja vetäytyen syrjään ovelta näytti kehoittavan kävijää astumaan sisälle. Blick astui etuhalliin.
"Saamani määräykset olivat hyvin tarkkoja", huomautti lakeija vastahakoisesti. "Mutta jos asia on hyvin tärkeä —"
"Se on!" keskeytti Blick. "Hyvin!"
"Menen katsomaan rouva Tretheroen kamarineitiä", sanoi lakeija. "Olkaa hyvä, odottakaa."
Hän katsoi hämärään sisähalliin raskaiden oviverhojen taakse ja Blick, jäätyään yksin, silmäili ympärilleen. Huone, jossa hän odotti, oli pieni; vanha tammikaappi oli sen toisella seinällä; toisella iso naulakko, josta riippui sikin sokin takkeja, vaippoja ja muita päällystamineita. Mutta niiden joukossa oli huomattavin esine hieno Raglantakki, väriltään kirkkaan sininen, ja Blick tunsi sen heti. Hän oli nähnyt sen tutkintotilaisuudessa saman päivän aamuna — samaisen ison vaaleaviiksisen miehen yllä, joka oli istunut rouva Tretheroen oikealla puolella koko oikeudenkäynnin ajan.
Muuan noista sisäisen näkemyksen harvinaisista kipinöistä, jotka hänen ammattialansa miehillä ovat oikeata nerouden leimahtelua, saattoi Blickin astumaan salamannopeasti takin luo ja sujauttamaan oikean kätensä sen lähimpään taskuun. Hän tunsi parin hansikkaita — ja hansikkaiden alla piipun. Terästäen kuuloaan äärimmilleen ja silmäten varovasti poimuisiin verhoihin hän veti piipun esille ja katsahti siihen. Hän olisi hykähdellyt ilosta, jos olisi uskaltanut — sillä siinä oli se piippu, jonka Grimsdale oli löytänyt Valtikan illallispöydältä! Se oli ihan varmasti sama piippu — pikku lovi oli ruusupuussa…
"Missä herra Blick on?" kysyi naisen ääni jostakin verhojen takana.
"Etuhallissako?"
Blick pisti piipun takaisin taskuun, siirtyi vähän kauemmaksi ja oli tarkastelemassa hyvin innostuneena ketuntaljaa, joka oli levitetty seinälle, kun verhot työnnettiin syrjään ja nainen ilmestyi näkyviin. Silmänräpäyksen hän tähysteli naista äkillisen mielenkiinnon valtaamana; tämä ei ollut tavallinen nainen, päätteli hän. Puettuna sirosti ja hieman keikailevaisesti mustiin, sievään hilkkaan ja yhtä sievään puhtaaseen esiliinaan hän näytti enemmän ranskalaiselta kuin englantilaiselta, ja eittämättä hän oli yhtä kaunis kuin eloisakin. Mutta tämä kauneus oli hieman lakastunutta; tässä, tuumi Blick, oli noin kolmenkymmenenviiden ikäinen nainen, jolla aikanaan oli ollut omat lemmenseikkailunsa; hänen loistavien silmiensä ja huultensa ympärille olivat menneisyyden intohimot painaneet leimansa; Blickistä tuntui, että hän oli niitä ihmisiä, joiden povessa uinuu salaisuuksia. Ja lisäksi hän oli niitä naisia, jotka eivät saata katsahtaa mieheen hymyilemättä hänelle: hän hymyili nytkin luodessaan katseensa etsivään.
"Herra Blick?" sanoi hän pehmeällä, vakavalla äänellä. "Haluatteko tavata rouva Tretheroeta? Hän ei voi oikein hyvin — tuo tämänaamuinen juttu — tiedättehän, ja kaikki muu siitä johtunut — ankaraa päänsärkyä. Mutta jos kysymys on asiasta —"
"Tärkeästä asiasta, mutta rouva Tretheroeta se ei häiritse millään tavoin", vastasi Blick. "Vain pari kysymystä."
Nainen työnsi syrjään toisen oviverhoista ja paljasti näin avaran sisähallin, jonka toiselta puolen kohosivat parvekeportaat.
"Tulkaa tätä tietä, olkaa hyvä", sanoi nainen.
Blick seurasi häntä portaita ylös. Parvekkeen päässä olevasta avoimesta ovesta näkyi vierashuone ja siellä valtava piano: pianon ääressä istui vaaleaviiksinen mies. Hän lauloi juuri, ilmeisesti huvikseen, ja säesti kaunista baritoni-ääntään näppäilemällä heikkoja akordeja. Ohjaajatar katsahti Blickiin ja hymyili taas.
"Parooni — laulelee italialaisia rakkauslauluja", mutisi nainen. "Hän pitää siitä enemmän kuin ampumisesta tai metsästyksestä tai golfpelistä! Kullakin oma makunsa — eikö totta?"
"Eri kansoilla erilainen", sanoi Blick. Hän oli jo tehnyt sen johtopäätöksen, että rouva Tretheroen kamarineiti oli hieman omintakeinen ja että tälle kannatti osoittaa huomiota, ja hän vastasi hymyillen. "Hän ei varmaankaan ole englantilainen, eihän?" virkkoi Blick.
"Saksalainen!" vastasi kamarineiti ymmärtävästi. "Aika typerys!" Hän naurahti, pysähtyi erään oven eteen, koputti hiljaa ja viittasi Blickiä astumaan sisälle avattuaan oven. "Herra Blick, rouva."
Rouva Tretheroe pyysi hieman ikävystyneellä äänellä Blickiä astumaan sisälle, ja tämä noudattikin pyyntöä havaiten joutuneensa huoneeseen, jonka hän heti käsitti olevan varmasti saman, missä sen haltijatar oli ottanut vastaan Guy Markenmoren, kun he olivat kohdanneet toisensa maanantai-iltana. Vaikka ulkona oli vielä aivan valoisaa, niin tässä ylellisessä sopukassa paloi ruusunhohteinen lamppu, ja sen himmeässä valaistuksessa Blick näki rouva Tretheroen, huolimattomasti mutta aistikkaasti puettuna, leväten sohvalla; vaikka hän oli kalpea, ajatteli Blick, niin tämä kalpeus ehkä lisäsi vain hänen kauneuttaan. Ja jos hän lienee tuntenutkin hermokipuja päässään, poltti hän silti savuketta; huoneessa oli vahvasti hienon turkkilaisen tupakan omituista tuoksua, ja jakkaralla, lähellä huoneen valtijattaren sohvaa, oli avoin savukekotelo.
"Istukaahan", sanoi rouva Tretheroe tarkastellen hyväksyvin katsein Blickin miellyttäviä piirteitä ja hienoa ulkoasua. "Tuohon" — hän viittasi mukavaan tuoliin lähelle itseään. "Ottakaa savuke, otattehan? Minä poltan lievittääkseni päänkipuani — tuo aamuinen juttu saattoi minut aivan sekaisin. Paljon puhetta, vähän tuloksia, eikö niin?"
Blick otti pelkästä kohteliaisuudesta savukkeen, vaikka hän vihasi turkkilaista tupakkaa kuin myrkkyä, ja vaipui mukavaan nojatuoliin.
"Miten sattuu", vastasi hän kohteliaasti. "Väliin saatetaan puhua hirveän paljon tällaisista asioista — kysymyksiä aivan loputtomiin, tiedättehän, ennenkuin päästään perille totuuden murenestakaan. Mutta minä en aio kiusata teitä monilla kysymyksillä, rouva Tretheroe."
"Oh, sehän on yhdentekevää!" vastasi rouva Tretheroe ystävällisesti. "Loppujen lopuksi erittäin huvittavaakin; työnne tuntuu teistä kai hyvin mielenkiintoiselta, eikö tunnukin? Pitäisi ainakin tuntua", lisäsi hän luoden vieraaseensa suoran katseen puoliksi suljettujen silmiensä raosta. "Te olette kovin nuori — vain poikanen, mielestäni!"
"En sentään ihan niin lapsukainen kuin miltä näytän!" vastasi Blick naurahtaen. "Kaksitoista vuotta olen jo harjoittanut ammattiani. Mutta nyt — asiaan! Ette varmaankaan panne pahaksenne, jos teen teille pari henkilökohtaista kysymystä, rouva Tretheroe? No niin, ensiksikin — huomaan, että teidän oikean kätenne keskisormessa on hieman merkillinen sormus."
"Tämä!" vastasi rouva Tretheroe. "Voittehan tarkastaa sitä." Hän ojensi kätensä ja laski sen, hyvin hoikan ja kaunismuotoisen, Blickin kämmenelle. "Eriskummainen, eikö totta?" lisäsi rouva Tretheroe vetäessään kätensä pois hetkisen päästä, jonka kuluessa hän oli kääntänyt sen toisin päin. "Harvinainen!"
"Hyvin erikoista laatua, siltä näyttää", vastasi Blick. "Mutta tiedättekö, oliko Guy Markenmore-vainajalla samanlainen sormus kuin tämä?"
"Tietysti hänellä oli", vastasi rouva Tretheroe. "Hän se juuri osti nämä molemmat sormukset vuosia sitten. Me olimme kerran yhdessä Portsmouthissa, ja eräässä noista omituisista vanhoista muinaisesineiden kaupoista, joita tapaa tuollaisissa paikoissa, huomasimme nämä kaksi sormusta. Hän osti ne maksaen niistä punnan tai pari, ja me päätimme kantaa niitä aina. Guy-parka!"
"Oliko tuo sormus hänen sormessaan, kun tapasitte hänet viimeksi?" kysyi Blick.
"Oli. Hän sanoi minulle, ettei hän ollut kertaakaan luopunut siitä — ja minä vakuutin tehneeni aina samoin."
"Oliko se hänen sormessaan, kun hän lähti teidän luotanne?"
"Oli, tietysti!"
"No hyvä — hänellä ei kuitenkaan ollut sitä enää, kun hänet löydettiin seuraavana aamuna", sanoi Blick "Ei todellakaan!"
Rouva Tretheroe säpsähti.
"Siitä ei mainittu mitään tutkinnossa!" huudahti hän.
"Ei", sanoi Blick. "Minä en tietänyt koko sormuksesta mitään, ennenkuin neiti Valencia Markenmore kertoi minulle siitä — tutkinnon jälkeen. Hän oli huomannut sen olleen veljensä sormessa, kun tämä käväisi kartanossa ennen kuin tapasi teidät."
"Mutta — sitä ei löydetty häneltä?"
"Häneltä ei todellakaan löydetty sitä."
Rouva Tretheroe heitti pois savukkeensa. Hänen kulmansa vetäytyivät ryppyyn ja silmänsä synkistyivät.
"Niin ollen — tässä on uusi todistus siitä, että Harborough on surmannut hänet!" huudahti hän.
"Kuinka niin?" kysyi Blick.
"Mustasukkaisuutta! Hän tappoi hänet mustasukkaisuudesta ja otti häneltä sormuksen, kun hän oli kuollut - mielettömänä mustasukkaisuudesta sen takia, että Guylla oli jotakin sellaista, mikä yhdisti meitä toisiimme!"
"Uskotteko todellakin, rouva Tretheroe, että Harborough tappoi Guy
Markenmoren mustasukkaisena hänelle — teidän tähtenne?"
"Kyllä, uskon — olen varma siitä!"
"Mutta", sanoi Blick, "Harborough sanoi — muistattehan hänen todistuksensa? — että hän oli parantunut intohimoisesta rakkaudestaan teihin muutamia vuosia sitten."
"Älkää luulkokaan!" vastasi rouva Tretheroe. "Jos hän lieneekin parantunut, niin se valtasi hänet jälleen entisellä voimalla, kun hän kohtasi minut joku päivä sitten iltapuolella. Huomasin varsin hyvin, että Harborough oli aivan yhtä silmittömästi rakastunut minuun kuin koskaan! Sitten — Guy saapui, ja — ja — no niin, kuten sanoin, me sovimme pian välimme ja hän kohtasi Harboroughin tuolla ylhäällä ylängöllä, ja tietysti he joutuivat kiistaan ja Harborough tappoi hänet! Minä en huoli, mitä te poliisit sanotte, tai tutkintotuomari ja hänen valamiehistönsä tai lakimiehet — minä tiedän!"
"Siinä tapauksessa te ette välitä mitään todistuksissa mainituista kahdesta miehestä, jotka olivat Guy Markenmoren kanssa sinä yönä, rouva Tretheroe?"
"En hitustakaan! Pelkkä liikekohtaus?"
"Eikö hän kertonut teille, kenet hänen piti tavata?"
"Ei — ei maininnut siitä sanaakaan! Vain liikeasia. Se ei huvittanut minua."
"Hyvä", sanoi Blick kotvan vaitiolon jälkeen. "Nyt tahtoisin tehdä teille toisen kysymyksen. Teillä oli täällä talossanne kolme neljä muutakin vierasta, kai, siihen aikaan; eikö teistä tunnu mahdolliselta, että joku heistä olisi ollut se toinen mies, joka saapui Valtikkaan?"
"Ei todellakaan!" huudahti rouva Tretheroe. "Tietysti minä tunnen heidät kaikki hyvin. Mutta tietääkseni yksikään heistä ei tuntenut Guyta! He olivat kaikki sotilashenkilöitä — heihin olin tutustunut Intiassa. Heillä kaikilla oli täällä vaimonsa mukanaan, paitsi luonnollisesti parooni von Eckhardsteinilla — hän ei ole sotilashenkilö eikä naimisissa. Mutta ennenkuin hän oli tullut vierailemaan tänne luokseni, ei hän ollut koskaan kuullut edes puhuttavankaan Markenmoren perheestä. No niin — voiko kukaan väittää sitä?"
"Ei ensinkään!" vastasi Blick nopeasti. "Mutta tällaisissa tapauksissa, kun vieraita ihmisiä on lähellä paikkaa — nähkääs, siksi tiedustelin, keitä he olivat, käsitättehän."
"Olen kertonut teille, keitä vieraani olivat", sanoi rouva Tretheroe. "Olisihan jo sellainen ajatuskin, että joku heistä olisi voinut mennä Valtikkaan siihen aikaan yöstä, kovin naurettava; ei — Valtikassa sattuneella kohtauksella ei ole mitään merkitystä. Keskittäkää ajatuksenne Harboroughiin — hän sen teki! Hän on aina ollut luonteeltaan hurja, käsittämätön ja hillitön, muuten minä olisin saattanut kerran mennä naimisiinkin hänen kanssaan."
Blick ei vastannut tähän mitään. Hän nousi lähteäkseen pois, ja rouva Tretheroe ojensi hänelle kätensä silmäten häntä toistamiseen hyväksyvästi.
"Tulkaa katsomaan minua toistekin — kertomaan minulle, kuinka työnne edistyy", sanoi rouva Tretheroe. "Luonnollisesti juttu kiinnittää kovasti minun mieltäni!"
Blick suuntasi kulkunsa alakertaan. Vierashuoneen ovi oli vielä auki,
ja parooni von Eckhardstein hyräili yhä tunteellisia laulelmiaan.
Portaiden juurella kamarineito ilmestyi äkkiä esille ja hymyili. Myös
Blick hymyili.
"Minä en ole pahentanut emäntänne päänkipua", huomautti hän.
"Päänsärky johtuu liiallisesta tupakoinnista", kuiskasi kamarineiti silmäten ympärilleen. "Kuulkaahan!"
"Mitä?" kysyi Blick niinikään kuiskaten.
"Onko mitään — saatu selville?" kysyi kamarineito.
"Mitä sitten? Ei — liian aikaista", vastasi Blick. "Mutta — tiedättekö jotakin?"
"Minäkö? Herra varjelkoon, en! Olin vain utelias, nainen kun olen."
"Mikä on nimenne?" tiedusteli Blick hymyillen.
"Halliwell", vastasi kamarineito nopeasti. "Entä sitten?"
"Neiti vai rouva?" kysyi Blick.
"Neiti! Miksi kyselette?"
"Halusin vain tietää", sanoi Blick. "Jään tänne joksikin aikaa, hyvin todennäköisesti, ja olen varma, että tapaan teidät jälleen."
Hymyillen vielä kerran Blick lähti pois, ja selvittyään talosta hän ajatteli vain yhtä asiaa. Se oli perin tärkeä. Von Eckhardstein oli lähtiessään tilapäisestä oikeussalista aamulla, oikeudenkäynnin päätyttyä, anastanut Valtikkaan jätetyn piipun astuessaan pöydän ohi, jolle se oli pantu. No niin — oliko von Eckhardstein se mies, joka oli unohtanut sen sinne?
Blickillä oli tapana pohtia itsekseen eri ilmiöiden kaikkia mahdollisia syitä: hän alkoi keksiä nyt niitä. Von Eckhardstein saattoi olla niitä ihmisiä, jotka kokoovat intohimoisesti rikoksen yhteydessä olevia esineitä — hän, Blick, oli joutunut tekemisiin monen sellaisen mielettömän henkilön kanssa ja tiesi, ettei moinen halu kaihtaisi mitään, ei edes varkauttakaan, kun kysymys oli sen tyydyttämisestä. Tai hän saattoi myös tuntea sen miehen, joka oli unohtanut piipun, ja oli voinut tyynesti siepata sen hämmingissä ja tungoksessa mielien hävittää todistuskappaleen ystäväänsä vastaan. Mutta joka tapauksessa piippu oli nyt Eckhardsteinin taskussa, ja Blick oli nähnyt sen ja todennut oikeaksi.
— Jos se on hänen, — mietti Blick, — niin silloin hän on se mies, joka meni Valtikkaan kello kahdelta viime tiistaiaamuna ja lähti sieltä kymmentä vaille neljä Guy Markenmoren ja tuon toisen miehen kanssa! Tämä on eittämättömän varma tosiasia!
Hän käveli takaisin majataloon ja istuutui sovittuun aikaan illalliselleen. Grimsdale koputti hänen ovelleen ja astui sisään, juuri kun hän oli lopettanut ateriointinsa.
"Tuolla keittiössä on muutamia kyläläisiä, jotka juttelevat murhasta", huomautti hän hymyillen ovelasti. "Ettekö tahtoisi kuunnella, mitä he puhuvat?"
"He eivät puhuisi minun läsnäollessani", sanoi Blick.
"Minä kätken teidät sellaiseen paikkaan, mistä teitä ei nähdä", vastasi
Grimsdale. "Tulkaa mukaani."
Hän johdatti etsivän eteishallin poikki ja tarjoiluhuoneen läpi komeroon, joka sijaitsi erään yksityishuoneen ja majatalon keittiön välillä. Komero oli pimeä lukuunottamatta ristikkoikkunaa keittiön seinässä; Grimsdale viittasi Blickiä lähemmäksi ja kurkisti ikkunan läpi.
"He eivät näe teitä toiselta puolelta", kuiskasi hän. "Mutta te voitte nähdä ja kuulla kaikki täältä. Kuunnelkaapas!"
Blick työnsi kasvonsa lähemmäksi ristikkoa ja katsoi siitä. Puolisen tusinaa työmiehiä, enimmäkseen keski-ikäisiä tai vanhanpuoleisia, istui iloisen takkavalkean ympärillä vanhanaikuisessa keittiössä, oluthaarikat edessään pöydällä, piiput suussaan. He kaikki olivat tyypillisiä maalaiseläjiä, kumarahartiaisia, ahavoituneita, kasvoilla hieman tylsä ilme, silmissä jotakin ilkeän luihua; eräs heistä selitti parhaillaan rikosjuttua.
"Minä en epäile vähääkään, että herra Guy tapettiin rikollisesti!" puheli hän. "Murha se on, eikä kukaan voi väittää, ettei se sitä olisi, eipä voikaan! Mutta kuka sen on tehnyt, sitä ei voidakaan selvittää niin helposti kuin joku saattaisi luulla. Se on tehty yksinäisessä sopukassa, kuten tiedätte, mutta ei kukaan tiedä sen enempää."
"Joku on hänet murhannut, yhtä kaikki", huomautti toinen. "Luulenpa, ettei asiaa voida ryhtyä tarkastelemaan muulta kuin tältä pohjalta. Mutta ken hän on mahtanut olla, sitä en tiedä, ja voin vaikka vannoa, ettei kukaan muukaan tiedä, hiisi vieköön!"
"Oli miten oli, mutta tuntoni ei salli minun uskoa, että John Harborough, tuolta Greycloisterista, olisi tehnyt sen", sanoi kolmas mies. "Minä en saa päähäni sitä, että synnynnäinen herrasmies nousisi yösijaltaan kello kolme aamulla mennäkseen ampumaan toisen herrasmiehen! Sepä olisi hiivatin kummallista kristityn etuoikeutta, totisesti! E-ei — minusta se on lorua, ihan tykkänään!"
"Kuka sen on sitten tehnyt?" kysäisi joku.
Hetkisen vallitsi hiljaisuus; sitten muuan mustanpuhuva mies, joka tähän asti oli vaiteliaana poltellut piippuaan nurkassa, kumartui eteenpäin.
"Minä viis välitän noista kruununmiehen tutkinnoista ja lakimies- ja poliisinuuskijaparvista!" sanoi hän päättävällä äänellä. "Aina ne ajavat väärää jänistä, niin ajavatkin! Emmekö me, jotka olemme eläneet näillä tienoin koko ikämme, tiedä varsin hyvin, että sillä miehellä oli poistuessaan täältä, seitsemän vuotta siitä on jo kulunut, koko joukko verivihollisia? Eikö täällä joka taholla ole miehiä, joiden sydänkäpysten ja mielitiettyjen päät hän pani pyörälle konsteillaan? Eikö hän liehitellyt aina rakkaudentunnustuksineen kaikkien sievännäköisten nuorten naisten ympärillä? Älkää te puhuko minulle mitään! — ylängön tällä puolen useampi kuin yksi mies iloitsisi kovasti saadessaan työntää veitsensä Guy Markenmoren sydämeen — tai lävistää sen pistoolin kuulalla, miten vain! Siinä syy hänen kuolemaansa, se on minun ajatukseni!"
Kuului yleistä hyväksymisen mutinaa. Sen keskeltä kajahti voimakkaampana erään vanhan miehen ääni.
"Herran tiet ovat tutkimattomat!" virkkoi hän. "Enpä ihmettelisi, vaikka tämän Benin sanoissa olisi paljon tottakin. Kosto on hirveän väkevä ase miehen oikeassa kädessä, ja kun sitä säilytetään, sitä väkevämmäksi se käy, ihan kuin hyvä olut. Niinpä kyllä, tosiaankin, se saattaa olla kostoa…"
Blick poistui senjälkeen pohtiakseen tätä ajatusta. Grimsdale tuli hänen luokseen uudestaan, salaperäisen näköisenä.
"Täällä kasvitarhassa on muuan nuori mies, joka haluaa tavata teitä — yksin, kaikessa salaisuudessa", sanoi hän.
"Kuka hän on?" kysyi Blick.
Grimsdale loi häneen ovelan katseen. "Muuan rouva Tretheroen tallirengeistä", vastasi isäntä.