KOLMASTOISTA LUKU
William Pegge
Salapoliisin vaisto, joka oli Blickin toinen luonto, heräsi voimakkaana ja innokkaana, kun hän kuuli tämän ilmoituksen. Hänkin katsahti Grimsdaleen tutkivasti.
"Onko hän tullut kertomaan jotakin?" kysyi Blick.
"Minulle hän ei puhunut edes sen vertaa", vastasi isäntä, "mutta luulisinpa olevan. Hän hiiviskeli takaovemme lähettyvillä, kunnes sai minut näkyviinsä, ja silloin hän kysyi, olitteko te kotona ja voisiko hän tavata teitä, halusi kertoa asian vain teille — kenenkään muun ei pitäisi saada tietää siitä mitään."
"Käskekää hänet sisään — ja sanokaa hänelle, ettei kukaan saa tietää mitään, olipa kysymys mistä hyvänsä", määräsi Blick. "Ehdottoman salainen asia, vai mitä?"
Grimsdale silmäsi ikkunaan, astui lattian poikki sen luo ja veti verhot eteen. Hän poistui huoneesta — palatakseen hetkistä myöhemmin mukanaan nuori mies, jolla oli karkeapintainen puku ja keikailevat säärystimet; muuten hän oli älykäskatseinen, teräväpiirteinen, ja katseli etsivää melkein samalla tavoin kuin varmaankin olisi katsellut pesästään juuri ulos ryntäävää viekasta kettua.
"William Pegge, herra Blick", sanoi Grimsdale.
Blick nyökkäsi ystävällisesti aralle ja varovaiselle vierailijalleen ja viittasi häntä istuutumaan lähelleen tuolille iloisen valkean ääreen.
"Hyvää iltaa, Pegge", sanoi hän. "Istuutukaa — haluatteko kulauksen?"
Pegge istahti mukavaan tuoliin, pani hattunsa lattialle ja veti naamansa pöllömäiseen virnistykseen.
"No, kiitos, sir", vastasi hän. "Eihän pisara olutta tekisi pahaa."
Blick katsahti Grimsdaleen, joka pyörähti huoneesta ja palasi kädessään vaahtoava oluthaarikka, jonka laski tallirengin eteen.
"Pitäkää huoli siitä, ettei meitä häiritä, Grimsdale", sanoi Blick. "Jos joku — olipa hän kuka hyvänsä — kysyy minua, niin sanokaa, etten ole tavattavissa."
Isäntä vetäytyi pois sulkien oven perässään, ja Blick ojensi tupakkakukkaronsa vieraalleen, joka hypisteli piippuaan.
"Ottakaahan tuosta", sanoi hän anteliaasti, "ja sytyttäkää. No niin — te halusitte keskustella kanssani, Pegge. Mikä on asianne?"
Ennenkuin Pegge vastasi tähän suoraan kehoitukseen, täytti hän ja sytytti piippunsa; imaisten koetteeksi muutamia vahvoja sauhuja ja kohottaen oluthaarikan huulilleen hän ilmaisi mutisten tuntevansa suurta kunnioitusta kestitsijäänsä kohtaan. Sitten, luoden ympärilleen katseen, joka osoitti hänen haluavan, että asia pidettäisiin tarkasti salassa, hän katsahti viekkaasti Blickiin.
"En haluaisi joutua ikävyyksiin", huomautti hän.
"Aivan niin!" myönsi Blick. "Te ette halua — sen vuoksi — mitä aiotte ilmoittaa minulle."
"Enkä saattaa kenellekään muullekaan ikävyyksiä", jatkoi Pegge. "Se on — jolleivät he kenties ansaitse sitä!"
"Juuri niin — jolleivät he ansaitse sitä", sanoi Blick. "Ettekö siinä tapauksessa pitäisi väliä?"
"Minä en pelkää kertoa sitä, minkä tiedän olevan totta", vastasi Pegge. Hän tarkasteli etsivää uudelleen kiireestä kantapäähän. "Asian laita", jatkoi hän, "asian laita on kai siten, että jos minä kerron teille — jotakin — minä joutuisin kertomaan sen uudestaan — todistajana kaiketi?"
"Kaikki riippuu siitä, millainen asia se on, Pegge", vastasi Blick. "Saattaisitte joutua — jos se on hyvin tärkeä. Voi käydä niinkin, ettette joutuisi — jos se on vain jotakin, mitä te haluaisitte ilmoittaa minulle näin kahden kesken. Oli miten oli, teille ei tule siitä mitään kiusaa — kunhan vain puhutte silkkaa totta."
"Entäs todistajat", tiedusteli Pegge. "Saavatko he esiintyä rauhassa tuomarien, valamiesten ja asianajajain edessä oikeudessa? Eihän kukaan vain voine estää heitä puhumasta, mitä he tietävät, vai mitä?"
"Ehdottomasti rauhassa, kaikissa suhteissa", sanoi Blick ponnekkaan päättävästi. "Huonoa on kenenkään hätyyttää todistajaa, Pegge! Älkää olko yhtään huolissanne siitä, veikkoseni."
Pegge nyökkäsi, otti toisen kulauksen olutta ja näytti rohkaisevan mieltään.
"No, minä tiedän jotakin!" sanoi hän äkkiä. "Olin jo vähällä kertoa siitä tänä aamuna, siellä tutkinnossa —"
"Olitteko siellä?" kysyi Blick.
"Melkein koko ajan", myönsi Pegge. "Kuulin kaikki, mitä Grimsdale kertoi, jokaisen sanan. Häntä kuullessani tuumin jo astua esille, katsokaas, mutta en oikein tietänyt mitä tehdä, ja kun sitten kuulin heidän puhuvan lykkäämisestä, arvelin, että luopuisin tuumastani ja pohtisin asiaa perinpohjin. Mutta kun sain kuulla, että te aioitte jäädä tänne huolehtimaan asioista, ajattelin, että minun pitäisi puhua siitä teille."
"Aivan oikein, Pegge — kiitoksia paljon", sanoi Blick. "Olkaa kuin kotonanne. Ja nyt — mikä on asianne?"
Pegge otti piipun suustaan ja nojautui hieman lähemmäksi puhetoveriaan.
"Nähkääs", sanoi hän, "se on tällainen. Te kai kuulitte, mitä Grimsdale kertoi Guy Markenmoren tulosta tähän taloon murhan edellisenä iltana ja siitä, että hän oli kahden muun herrasmiehen seurassa?"
"Tietysti", vastasi Blick, "kuulin sen".
"Toinen heistä", jatkoi Pegge, "oli pitkä mies — herra Harboroughin pituinen? Niinhän kertoi Grimsdale — sen nojalla, mitä oli nähnyt miehestä heidän mennessään pois."
"Kyllä — muistan", sanoi Blick.
"No niin, minäpä kerron teille jotakin", jatkoi Pegge näyttäen innostuvan yhä enemmän omaan tarinaansa. "Grimsdale lienee maininnut teille, että minä olen tallirenkinä rouva Tretheroella — meillä on siellä ajuri ja kaksi tallirenkiä — minä olen tallimestari. Meidän emännällä on viisi hevosta nykyään — kaksi metsästyshevosta, pari vaunuhevosia ja mainio ori. No, maanantaipäivän iltapuolella, tämä ori — se ei ole mikään tavallinen eläin, sillä rouva Tretheroe pulitti siitä kokonaista sataneljäkymmentä guineaa, sairastui — ähkyyn tai johonkin sentapaiseen — ja minun oli noudettava paikalle eläinlääkäri. Tuo eläinlääkäri viipyi meillä pari tuntia sinä iltana oritta lääkitsemässä ja sai sen melkoisesti virkoamaan. Mutta hän sanoi ajurillemme ja meille muille: 'Jonkun teistä, miehet, on jäätävä tämän oriin luo yöksi ja pidettävä siitä hyvää huolta.' Minä tarjouduin siihen hommaan — ne kaksi muuta ovat naineita miehiä ja asuvat täällä kylässä; minä kun olen yksinäinen mies, niin jäin vahdiksi talliin, ymmärrättekö?"
"Ymmärrän", sanoi Blick. "Te olitte paikalla."
"Paikalla, niin sanoaksemme", myönsi Pegge. "Nähkääs, se eläinlääkäri jätti meille jotakin lääkeainetta ja selitti minulle, mitä minun on yön aikaan tehtävä oriille, ja kun sitten alkoi käydä myöhäiseksi ja kaikki muut olivat menneet tiehensä, menin minä illalliselleni palvelijain halliin ja otin syömisen puolta yön ajaksi ja sijoituin niin mukavasti kuin vain saatoin satulavajaan, joka on sen pilttuun vieressä, missä oli tuo sairas ori. Sillä ei ollut hätääkään, oriilla — siitä ei ollut minkäänlaista vaivaa ja se on nyt jo aivan terve — toipui jälleen täydellisesti. Mutta tämä asia ei ole kuitenkaan mistään kotoisin, kuten on tapana sanoa — puhuin oriista siksi, että näkisitte, kuinka tulin valvoneeksi koko maanantaiyön, käsitättekö?"
"Käsitän", sanoi Blick. "Kaikki on aivan selvää, Pegge. Jatkakaahan!"
"No niin", jatkoi Pegge, "mitään ei tapahtunut neljännestä vaille kahteen saakka aamulla. Tiedän kellon olleen niin paljon siitä, että minun oli käytävä katsastamassa oritta tämän tästä sitten kun lääkäri oli lähtenyt sen luota, ja juuri siihen aikaan minun piti mennä sitä katsomaan. Olin käväissyt sen pilttuussa, kun pois tullessani muistin, ettei kukkarossani ollut enää tupakan jyvääkään. Mutta minulla oli sitä yllin kyllin rasiassani makuuhuoneessani ja niin lähdin noutamaan sitä. No niin, teidän on tiedettävä, että meidän tallirakennuksemme Dower-talossa eroittaa pihatiestä korkea aita — pensasistutukset — käsitättekö? Minä astelin tämän aidan vierustaa, sen ja vaunuvajan seinän välitse, rappuja kohti, jotka vievät minun makuuhuoneeseeni, kun kuulen jonkun tulevan alas pihatietä, pensasaidan toista puolta — hiljaa, ihan niin. Silloin minä pysähdyin, pidätellen hengitystäni —"
"Odottakaahan hetkinen", keskeytti Blick. "Minkälaisella maaperällä kävelitte, te itse, Pegge? Oliko tie kivetty vai oliko se polku?"
"Asfalttinen — vasta hiljan laskettu", vastasi Pegge arvelematta. "Sillä on peitetty tallimme koko edusta. Se laskettiin silloin, kun rouva Tretheroe saapui ja ryhtyi korjailemaan paikkoja."
"Ja mitä teillä oli jalassanne, millaiset jalkineet?"
"Tenniskengät, jotka isännöitsijä oli lahjoittanut minulle", vastasi
Pegge. "Ne olivat jääneet joltakin herralta."
"Hyvä on", sanoi Blick. "Jatkakaa. Te pysähdyitte hengitystänne pidätellen —"
"Pysähdyin siihen paikkaan, hiivin pensaikkoon ja tähyilin pihatielle. Silloin näin miehen tulevan talon siltä puolelta, missä on ovi, josta pääsee takana oleviin kasvitarhoihin. Hän meni ihan ohitseni, kävellen hiekkaisen tien vieressä olevaa ruohopolkua pitkin."
"Näittekö hänet selvästi?"
"Vaikka oli yö — kirkas yö sentään — näin hänet yhtä selvästi kuin teidät nyt! Noh — ei nyt ihan yhtä selvästi."
"Näittekö hänet niin hyvin, että saatoitte eroittaa, kuka hän oli?"
"Näin!"
"Noh?" kysyi Blick katsellen tarkasti kertojaa. "Kuka hän oli?"
Pegge katsoi yhtä tiukasti kysyjään.
"Se saksalainen herra, joka vierailee meidän rouvamme luona!" vastasi hän.
"Parooni von Eckhardstein?"
"Sama mies! Parooniksi me häntä nimitämme."
"Oletteko aivan varma, Pegge?"
"Panen pääni pantiksi!" vakuutti Pegge.
Blick täytti jälleen piippunsa ja sytytti sen vedellen vaiteliaana sauhuja pari minuuttia.
"Hyvä", sanoi hän vihdoin, "minne hän meni?"
"Hän loittoni muutamia yardeja tietä pitkin, mutta sitten hän kääntyi polulle, joka vie pensaikkojen halki valtamaantielle", vastasi Pegge. "Se yhtyy valtamaantiehen ihan lähellä niiden mökkien kohdalla, jotka ovat vähän kauempana tästä talosta, Valtikasta. Orapihlaja-aidassa on siellä pieni rautaportti — kenties olette huomannutkin sen? Hän astui maantielle sen kautta — noin kahdensadan yardin päässä täältä."
"Ja te sanotte tämän tapahtuneen noin neljännestä vaille kaksi tiistaiaamuna?"
"Juuri niihin aikoihin", vakuutti Pegge. "Kello lienee ollut silloin kuusi tai kahdeksan minuuttia vaille, se oli neljännestä vaille ainakin silloin, kun kävin katsomassa oritta, enkä viipynyt sen pilttuussa montakaan minuuttia. Ja sitten menin suoraa päätä noutamaan tupakkarasiani ja kuulin askeleet."
"Teistä kai tuntui juttu kummalliselta — vieras lähtee talosta siihen aikaan yöstä — eikö tuntunutkin?" tiedusteli Blick.
"Tavattoman kummalliselta se minusta tuntui", myönsi Pegge. "Mutta eihän minulla ollut mitään sen kanssa tekemistä. Enkä olisi kiinnittänyt siihen suurtakaan huomiota, jollen olisi nähnyt häntä uudestaan."
"Oho!" sanoi Blick "Vai niin! Te näitte siis hänet uudestaan?"
"Näin — ja kun päivä alkoi jo valjeta — näinkin hänet sillä kertaa ihan selvästi!"
"Paljonko oli kello silloin?"
"Meidän tallimme päädyssä on kello", sanoi Pegge. "Se oli vastikään lyönyt neljä."
"Neljä!" toisti Blick miettivästä. "Hm! Entä missä näitte hänet kello neljältä? Samassa paikassako?"
"En", vastasi Pegge. "Juuri vähän ennen neljää minusta alkoi tuntua siltä, ettei kuppi teetä olisi pahemmaksi. Minulla oli mukanani teekannu ja hiukan teelehtiä sen sisällä, mutta tietysti tarvitsin myös kiehuvaa vettä. Meillä on kaasukeittiö siellä pikku huoneessa tallin perällä, jossa meidän ajurimme tavallisesti oleilee, nähkääs, ja niin menin laittamaan siihen valkean keittääkseni hiukan vettä kattilassa. Minun siellä ollessani kello löi neljä. Olin juuri pannut kattilan tulelle, kun kuulin sen lyövän neljä. Siinä pikku huoneessa on ikkuna, joka aukeaa taustan kasvi-istutuksiin päin — ne kiertävät Dower-talon takaa puiston reunaan asti, missä puisto alkaa kohota kukkuloita kohti. Istutusten ja puiston välillä on tiheässä kuusia ja lehtikuusia, ja äkkiä, näin tämän paroonin ilmautuvan niiden seasta ikäänkuin hän olisi tullut ylempää harjulta."
"Oliko hän yksin?" kysyi Blick.
"Kyllä, hän oli yksin, aivan yksin, kuten aikaisemminkin", vastasi
Pegge.
"Kuinka kaukana te olitte hänestä?"
"Kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenen yardin päässä."
"Mihin hän oli silloin menossa?"
"Hän asteli saman ison orapihlaja-aidan vierustaa samalle ovelle päin, josta luulen hänen tulleen uloskin."
"Voitiinko hänet nähdä talosta?"
"Ei — luulen, ettei", sanoi Pegge. "Talon ja istutusten välillä on tiheä rivi puita — pyökkejä, vasta lehteen puhjenneita."
"Näittekö hänen menevän sen ohi?"
"Näin hänen tunkeutuvan puuriviin", sanoi Pegge. "Kun hän oli kerta päässyt sen läpi, oli hän ihan lähellä mainitsemaani sivuovea."
"Te kai tunnette Dower-talon perinpohjin, Pegge?" kysyi Blick.
"Kyllä", vakuutti Pegge. "Olin siellä jo ennen kuin rouva Tretheroe tuli ja vuokrasi sen. Olen asunut siellä nuoruudestani saakka. Jouduin sinne ensi kerran ollessani neljäntoista vuoden ikäinen."
"No hyvä, entäs tuo sivuovi? Millainen se on? Mihin se vie sisälle?"
"Käytävään, joka kiertää talon koko takaosan ympäri. Siitä lähtevät portaat — leveät portaat — jotka johtavat ylhäällä olevan kaksoisoven kautta eteishallin suurille portaille."
"Sitenkö, että kuka hyvänsä saattaa makuuhuoneista päästä helposti niille?"
"Varsin helposti!" myönsi Pegge.
"Kello neljän aikaan aamulla ei kai ole jalkeilla ainoatakaan palvelijaa?" tiedusti Blick mietittyään kotvan.
Peggen kasvot vetäytyivät leveään hymyyn.
"Enpä luulisi!" sanoi hän. "Palvelijain herätyskello soi kello kuudelta. Sitä ennen heitä ei tapaa ainoatakaan jalkeilla."
"Kun olemme tulleet puhuneeksi palvelijoista", huomautti Blick, "niin tunnetteko rouva Tretheroen kamarineidin?"
Pegge hymyili.
"Daffy Halliwellinkö?" vastasi hän. "Tietysti tunnen."
"No hyvä, entä kuka on tämä Daffy Halliwell? Ja mikä on hänen oikea ristimänimensä?"
"Daphne", sanoi Pegge siekailematta. "Kukako hän on? Katsokaas, hänen isällään oli viljelyksen tapaista ylängön toisella puolen, Markenmoren notkelman takana. Heitä oli kaksi tyttöä — Daffy ja Myra. Daffy muutti Intiaan rouva Tretheroen mukana ja palasi hänen kanssaan. Myra — en tiedä, mitä hänestä on tullut. Hän katosi tietämättömiin juuri noihin aikoihin — vaikka nyt muistuukin mieleeni, että hänen piti mennä naimisiin erään miehen kanssa, joka asui lähellä heitä — Jim Roperin, sir Anthonyn metsänvartijan kanssa."
Blick ei piitannut paljoakaan näistä yksityiskohdista; hän harkitsi tallirengin antamien tietojen pääkohtia.
"No, Pegge", sanoi hän hetken päästä, "muuan tärkeä kysymys — olenko minä ensimmäinen henkilö, jolle kerrotte tämän tarinan?"
"Te olette aivan ensimmäinen!" vastasi Pegge kerkeästi, "En ole hiiskunut siitä edes puolella sanalla kenellekään muulle kuin teille!"
"Ettekö ole milloinkaan huomauttanut palvelustovereillenne nähneenne parooni von Eckhardsteinin ulkona siihen aikaan aamusta?" tiedusti Blick.
"En!" vakuutti Pegge. "En tahdo kieltää, että olisin saattanut niin tehdä aivan ohimennen, jollen olisi kuullut Guy Markenmoren murhasta sinä aamuna. Mutta minä kuulin siitä, hyvin varhain — varemmin kuin monet muut — ennenkuin ajurimme ja toinen tallirenkimme olivat tulleet vielä tallille — enkä niin ollen virkkanut näkemästäni mitään."
"Kuka teille kertoi murhasta — niin aikaisin?" kysyi Blick.
"Kyläpoliisimme", vastasi Pegge. "Minä seisoskelin itäisen lehtokujamme päässä, kun hän ja Hobbs riensivät rinnettä ylös ylängölle. Hobbs oli käynyt hakemassa häntä. Minä olisin lähtenyt heidän mukanaan Markenmoren notkelmaan, jos olisin voinut jättää oriin. Olin juuri tehnyt pienen kävelyretken puutarhamme laitaan hengittääkseni hieman raitista ilmaa oltuani koko yön satulavajassa, kun poliisi ja Hobbs kiiruhtivat ohi. Ja arvellen asioiden olevan yhteydessä toistensa kanssa ajattelin, että on parasta pitää suunsa kiinni. Ja niin olen tehnytkin — aina tähän asti."
"Mutta lopulta te ajattelitte, että teidän pitäisi kertoa minulle? No, olette tehnyt oikein", sanoi Blick. "Teille ei koidu ikävyyksiä, Pegge — te olette aivan turvassa."
"Nähkääs, eräästä syystä olen tullut teidän luoksenne tänä iltana", huomautti Pegge katsahtaen äkkiä luihusti. "Tuumin sen olevan parasta."
"Niinkö? No mistä syystä?" kysyi Blick.
"Koska tämä parooni on tipotiessään jo huomisaamuna", vastasi Pegge.
"Hän aikoo lähteä."
"Oho!" huudahti Blick. "Mihin aikaan?"
"Olen saanut määrän kyyditä hänet Selcasterin rautatieasemalle kahdeksan minuuttia yli kymmenen Lontoon Victoria-asemalle menevään junaan", sanoi Pegge. "Me lähdemme täältä kello puoli kymmenen."
"Dower-talossa on joku rouva Hamilton, vai mitä?" kysyi Blick. "Rouva
Tretheroen ystävä kai? Aikooko hänkin lähteä?"
"Ei", vastasi Pegge. "Vain parooni. Minä vien hänet rattailla. Vain hänet."
Blick nousi tuoliltaan kuin osoittaakseen, että keskustelu oli päättynyt.
"Hyvä on, Pegge", sanoi hän. "No niin, muistakaa nyt — ei halaistua sanaa ainoallekaan elävälle sielulle! Olkaa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Saatte kuulla minusta. Teitte oikein tullessanne, mutta muistakaa, mitä sanon — pitäkää koko juttu omana salaisuutenanne!"
Kun tallirenki oli mennyt, ryhdyttyään sitä ennen hullunkurisiin varokeinoihin, ollakseen varma, ettei kukaan Valtikan vieraista nähnyt hänen poistuvan salapoliisin arkihuoneesta, rupesi Blick ajattelemaan niitä asioita, jotka hän oli juuri kuullut. Hän oli nyt aivan varma, että parooni von Eckhardstein oli toinen niistä miehistä, jotka yöllä olivat olleet koolla Valtikassa; Peggen kertomus ja hänen itsensä tekemä havainto, että von Eckhardstein oli siepannut piipun asianajajain pöydältä tutkintotilaisuudessa, saattoivat hänet tästä vakuutetuksi. Mutta voitiinko häntä epäillä tämän nojalla syypääksi murhaan? Blick ajatteli, ettei — ehdottomasti ei. Hän saattoi tuskin pitää mahdollisena, että mies murhaisi toisen, jäisi sitten oleilemaan aivan murhapaikan lähelle ja toimisi yleensä siten kuin von Eckhardstein näytti toimineen. Mutta — hän saattoi tietää jotakin; nähtävästi hän tiesi, ja voitiinpa hänet asettaa vastuuseen itse teosta tai siihen osallisuudesta riittävien syiden nojalla tai ei, niin joka tapauksessa oli nyt kylliksi aihetta vaatia hänet tekemään selkoa itsestään. Jos hän joutuisi sillä tavoin odottamatta tutkittavaksi, niin voitaisiin toivoa paljastuksia.
"Minä puserran hänestä jotakin ulos!" mutisi Blick. "Varmaan hän tietää jotakin — ja hänen on puhuttava."
Tehtyään tämän järkkymättömän päätöksen hän haki käsiinsä Grimsdalen, määräsi aamiaisen valmistettavaksi täsmälleen puoli yhdeksäksi aamulla ja pyysi isäntää toimittamaan hänelle kiesit, joilla hänet olisi kyydittävä Selcasteriin kello kahdeksan aamulla.