NELJÄSTOISTA LUKU
Poissa
Kun Blick oli saanut nämä asiat selville ja irroitetuksi ajatuksistaan ja kun hän oli puuhaillut kylliksi sinä iltana, pistäytyi hän Valtikan tarjoiluhuoneeseen aikoen hieman virkistää itseään ennen levolle menoaan. Hän oli käväissyt siellä pari kertaa asetuttuaan asumaan majataloon; tavallisesti tapasi siellä pari kolme markenmorelaista takkatulen ympärillä, muutamia talonpoikia, myllärin, kirvesmiehen tai peltisepän, jotka olivat syventyneet keskusteluun kylän viimeisimmistä uutisista. Blickin mieli teki kuunnella heidän pakisemistaan. Mutta tällä kertaa huone oli miltei tyhjä; siellä oli itse asiassa vain muuan vähänläntä, lauhkean näköinen mies retkeilyasussa; hän istui ajatuksiinsa vaipuneena ja yksikseen lähellä takkaa ja käänsi harvinaisen ison silmälasiparinsa etsivään, luoden häneen samalla kuin anteeksipyytävän katseen. Hän siirsi tuoliaan vähän taaksepäin ikäänkuin kehoittaakseen Blickiä iloisen roihun ääreen.
"Kiitos", sanoi Blick. Hän istahti vastapäätä vierasta olevalle tuolille ja veti esille piippunsa ja tupakkansa. "Lämmin ei tee lainkaan pahaa, vaikka olemmekin jo lähellä toukokuuta", alkoi hän.
"Kovin tervetullutta se tosiaankin on, sir", vastasi toinen. "Varsinkin kun olen ollut taivasalla koko päivän."
"Matkallako olette ollut?" kysyi Blick katsahtaen vieraan matkapukuun.
"Niin, sir! Olen taivaltanut tänään nelisenkymmentä kilometriä ennenkuin saavuin tänne", vastasi vieras. "Suoraan harjanteiden poikki. Pidän aina lomapäivän kaksi kertaa vuodessa — varhain keväällä ja myöhään syksyllä — ja käytän sen jalkamatkoihin. Aikoinani olen kierrellyt ristiin rastiin tämän eteläisen seudun. Mutta vielä tähän päivään mennessä en ole sattunut osumaan tähän kylään. Ja täytyy sanoa, että minut johdatti tänne — sillä muuten olisin mennyt Selcasteriin — uteliaisuus! Luin sanomalehdestä Markenmoren salaisuudesta — ja kun olin lähellä, ajattelin, että pitäisipä mennä katsomaan paikkaa."
"Merkillinen juttu, eikö totta?" sanoi Blick.
"Tosiaan merkillinen, sir!" myönsi vieras. "Kiinnittääkö se teidänkin mieltänne, sir?"
"Kiinnittää kyllä", vastasi Blick kuivasti. "Ammattini takia."
Vieras suuntasi isot silmälasinsa Blickiin ja katseli häntä innostuneen tarkkaavasti. Sitten hän kumartui eteenpäin ja alkoi puhua hillityllä äänellä.
"Onko mahdollista, sir, että minulla on ilo kohdata kuuluisa etsiväkomisario Blick, jonka nimeä olen kuullut mainittavan tämän jutun yhteydessä?" kysyi hän melkein kunnioittavan nöyrästi. "Näenkö minä itsensä herra Blickin ruumiillistuneena?"
"Näette!" vastasi Blick. "Tässä hän on ilmi elävänä!"
"Hyväinen aika!" huudahti vieras. "Olen todella hyvin ylpeä saadessani tavata teidät, sir; nimeni on Crawley — kotoisin Tootingista. Veronkantaja, herra Blick — se on vaivaloista ja väsyttävää hommaa, sir, mutta se tarjoaa mahdollisuuden kävelyyn, jonka harjoittamista minä rakastan intohimoisesti. Hyvä Jumala! Tuntunee kovin kummalliselta, mutta tiedättekö, sir, että neljäkymmentä viisi vuotta kestäneen elämäni aikana en koskaan ennen ole tavannut herrasmiestä, joka olisi harjoittanut teidän ammattianne! Se on kai perin innostava ja puoleensavetävä ammatti, sir — hyvin vaarallinen?"
"Miten sattuu", sanoi Blick. "Jokseenkin tympäisevää ja yksitoikkoista toisinaan. Voidaanhan tietysti saada jännitystä ja huvia matemaattisesta probleemistakin — mutta tuskinpa saa kumpaakaan suoritettaessa tavallista pitkää yhteenlaskua, vai mitä arvelette?"
Crawleyn katse kuvasti ihailua — ja käsityskyvyttömyyttä.
"Tarkoitan", lisäsi Blick, "että meidän työmme on monesti luvun lisäämistä toiseen lukuun ja niin edespäin — kunnes olemme saaneet loppusumman".
"Mainiota, sir, mainiota — ymmärrän tarkoituksenne", sanoi Crawley hykerrellen käsiään. "Oi, todellakin erinomaista, sir — oivallinen selitys! Rohkenisinkohan kysyä, oletteko päässyt jo loppusummaan tässä Markenmoren kysymyksessä, sir?"
"Siihen voin antaa helposti vastauksen", sanoi Blick. "En ole!"
"Varsin kova pähkinä purtavaksi, kai, sir", huomautti Crawley. "Luin kaikki todistukset sanomalehdistä — Daily Sentinelistä, herra Blick — istuessani mäenrinteellä ja syödessäni vaatimatonta einettäni. Hyvin mielenkiintoista tosiaan — paljon mielenkiintoisempaa, sir, kuin yksikään noista jännitysromaaneista, joita ihmiset lainaavat kirjastoista — oh, paljon mielenkiintoisempaa! Todellista elämää, sir!"
"Oletteko tehnyt mitään havaintoja jutusta?" tiedusti Blick. "Mihin käsitykseen olette tullut?"
Crawley katsahti ovelle ja alensi ääntään.
"Olen muodostanut käsityksiä", vastasi hän. "Niin, sir, minä olen muodostanut käsityksiä. En tosin ole mikään vedonlyöjä, sir, mutta panisinpa veikkaa siitä, että tiedän, mikä on tämän jutun pohjalla?"
"No? Mikä sitten?" kysyi Blick. "Iloitsen jokaisesta uudesta ajatuksesta."
"Raha!" sanoi Crawley juhlallisesti. "Raha, sir — raha!"
"Mutta — miten?" kysäisi Blick.
Crawley otti silmälasit nenältään, paljastaen siten heikot, uneksivat silmänsä, ja pudisti päätään.
"Minä luulen, että tuota onnetonta nuorta miestä, Guy Markenmorea — merkillinen nimi, sir! — seurattiin. Väijyttiin kintereillä!" vastasi hän. "Väijyttiin, sir! Ja raha oli kannustimena — toden totta!"
"Tarkoitatte siis, että hänet sekä ryöstettiin että murhattiin!" huudahti Blick.
"En, sir — sitä en tarkoita lainkaan", sanoi Crawley pontevan päättävästi. "Olen huomannut, että Guy Markenmoren tavaroihin ja rahoihin ei kajottu. Ei — tarkoitan, että raha oli hänen salaperäisen murhansa kannustimena — että hänet murhasi joku kavala henkilö, joka aikoo käyttää hyväkseen hänen kuolemaansa — rahallisessa suhteessa, herra Blick, rahallisessa suhteessa. Lienen ehkä väärässä", lopetti Crawley; "saatan olla peräti väärässä — mutta tosiasioiden nojalla, sir, olen muodostanut tämän mielipiteeni, ja minä olen toiminut valamiehistössä — useammin kuin kerran."
"Eipä ihme, vaikka sanoissanne olisi paljonkin perää" myönsi Blick. "Yleensä on tällaisten asioiden pohjalla aina joku rahakysymys. Mutta", lisäsi hän vetäen kellonsa esille ja haukotellen, "tähän mennessä olen saanut mitättömän vähän valaistusta asiaan — ehkä saan hieman lisää huomenna".
Sitten hän toivotti Crawleylle hyvää yötä huomauttaen naurussa suin, että etsiväinkin täytyy nukkua silloin tällöin, ja meni levolle.
Crawley sinkautti Blickille viimeisen huomautuksensa hänen tehdessään lähtöä huoneesta, pudistaen etusormeaan.
"Älkää unohtako, herra Blick — vaikkei teidänlaisellenne kyvykkäälle ja kokeneelle herralle tarvitse tietystikään muistuttaa sitä — älkää unohtako, että aina tapahtuu odottamatonta! Odottamatonta, sir! — Ah, tähän odottamattomaan sisältyy melko paljon! Kukaan ei tiedä, sir, mitä huomispäivä tuo tullessaan!"
"Olette epäilemättä oikeassa, herra Crawley", myönsi Blick. "Nyt te osasitte naulan päähän!"
Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä huomispäivä toisi tullessaan, ei silloin, ei vaipuessaan pian syvään uneen, ei aamulla herätessään eikä kello kahdeksalta, jolloin hän kapusi kieseihin, joilla Grimsdalen piti kyyditä hänet Selcasteriin. Crawley, joka myös oli syönyt aamiaisensa varhain, seisoi majatalon ovella, kun Blick ilmestyi näkyviin; hän oli varustautunut kävelymatkaa varten ja kiinnitti juuri pientä reppua selkäänsä.
"Poisko?" tiedusti Blick.
"Vain päiväksi, sir", vastasi Crawley. "Aion viettää koko tämän kirkkaan päivän ylänkömailla — etsin rauhallisen paikan, missä syön väliateriani! Ja Valtikkaan olen niin tyytyväinen, herra Blick, että aion ottaa sen päämajakseni lomani loppuajaksi, joten minulla on ehkä ilo nähdä teidät illalla, sir — jolloin", lisäsi hän kuiskaten, "toivoakseni päivä on kulunut — hyödyllisesti, vai mitä?"
"Tulevaisuuteen ei voi kurkistaa!" vastasi Blick.
Hän puheli vähän majatalon isännälle matkalla Selcasteriin, mutta kun he saapuivat markkinaristeykseen keskelle vanhaa kaupunkia, laski hän kätensä. Grimsdalen olkapäälle.
"Grimsdale", sanoi hän, "pysäyttäkää ja päästäkää minut tässä alas. Minä menen tapaamaan poliisipäällikköä — kävelen jalan. Ja kuulkaas — haluaisin, että jäisitte vähäksi aikaa Selcasteriin. Olkaa asemalla täsmälleen kello kymmenen. Tahdon tavata teidät siellä."
Hän laskeutui rattailta ja poistui poliisikonttorille päin, ja Grimsdale poikkesi Mitre-hotellin isolle pihamaalle odottamaan määrättyä aikaa. Viittä vaille kymmenen hän ajoi asemalle ja, jätettyään hevosensa ja rattaansa muutaman pojan haltuun, suuntasi kulkunsa tulevien junien asemasillalle. Lontoon pikajunan piti saapua tuossa tuokiossa ja tavan mukaan oli sen tuloa odottamassa paljon matkustavia: asemasilta oli tungokseen asti ihmisiä täynnä. Mutta Grimsdale äkkäsi nokkelasti Blickin ja lähellä häntä ihmisjoukkoon sekaantuneina pari kolme paikallista etsivää; nähtävästi Blick odotti jotakuta. Ja Grimsdale, jonka huulien välistä pisti esiin lyhyt oljenkorsi, piti heitä silmällä tarkasti ja valppaasti.
Kello kymmenen lyönnit kajahtelivat kaupungin monista torneista, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Viiden minuutin kuluttua pitkä pikajuna saapuisi kohisten asemalle; kahdeksan minuutin päästä se olisi kiitänyt jälleen pois Lontoota kohti, yhdeksänkymmenen kilometrin nopeudella tunnissa. Minuutin yli kymmenen Blick, joka oli pitänyt tarkasti silmällä lippuluukkua, poistui asemasillalta mennen aseman ulkopuolelle. Hänen päästessään sen edustalla olevalle aukeamalle saapui paikalle William Pegge ajaen rouva Tretheroen hienoja rattaita, vinhaa vauhtia — yksin.
Pegge erotti Blickin ihmisjoukosta, joka tungeskeli aseman ovien tienoilla, ja pysähdytti ajopelinsä ihan hänen eteensä. Etsivä riensi silmänräpäyksessä rattaiden ääreen. Hänen silmänsä osuivat tyhjään paikkaan tallirengin vieressä.
"Missä hän on?" kysyi Blick kuiskaten terävästi.
Pegge kumartui alas.
"Poissa!" vastasi hän. "Hän teki metkunsa yöllä! Tänä aamuna oli hänen huoneensa tyhjä; mies oli kadonnut teille tietymättömille! Rouva Tretheroe lähetti minut kertomaan asiasta poliisille, kun arvelee hänelle tapahtuneen jotakin."
"Hänellekö tapahtuneen? Mitä rouva Tretheroe tarkoittaa?" mörähti Blick.
Pegge kumartui vieläkin alemmas. Puhuessaan he kuulivat pikajunan tulevan — se saapui heidän takanaan olevalle asemalle ähkien ja puhkuen, ja sitten kuului vain vapautuvan höyryn sihinää, kun kone pysähtyi ja joutui hetkeksi lepotilaan.
"Kuulin rouva Tretheroen sanovan isännöitsijälle, että paroonilla oli tapana mennä usein öisin kävelemään", sanoi Pegge. "Rouva Tretheroe sanoi hänen kärsineen unettomuudesta ja tehneen kävelyretkiä, jotta saisi unta. Minä huomasin rouva Tretheroen arvelevan, että parooni oli tehnyt tällaisen retken yöllä, ja rouva Tretheroe luulee, että paroonia on kohdannut onnettomuus tai jokin muu sentapainen. Hän lähettää väkeä joka taholle etsiskelemään paroonia, ja minä olen saanut tehtäväkseni ilmoittaa asiasta täkäläiselle poliisille."
"Malttakaahan hetkinen", sanoi Blick. Pikajunalla saapuneet ihmiset virtailivat ulos käytävistä; hän siirtyi syrjään heidän tieltään. "Ettekö osaa aavistaakaan, mihin aikaan hän poistui?" kysyi Blick katsoen Peggeen.
"Minulla ei ole siitä aavistustakaan", vastasi Pegge. "Kuulin hänen menneen levolle tavalliseen aikaan, mutta —" Hän keskeytti. Grimsdale oli tullut paikalle läähättäen ja löi Blickiä olalle. Blick kääntyi nopeasti. Grimsdale viittasi erääseen pitkään mieheen, joka juuri oli astunut ulos asemarakennuksesta ja seisoskeli sen pääkäytävän edustalla silmäillen ympärilleen.
"Kas tuolla!" huudahti Grimsdale. "Tuo mies! Siinä hän oli — se mies, joka saapui Valtikkaan maanantai-iltana — se amerikkalainen!"
Samassa pitkä mies äkkäsi Grimsdalen, säpsähti, hymyili, nyökkäsi ja harppasi kiireesti eteenpäin.
"Hei, isäntä!" huusi hän. "Juuri teidät minä odotinkin tapaavani! No — kuinka on Guy Markenmoren jutun laita? Olen matkustanut koko yön päästäkseni tähän kaupunkiin, jotta voisin ilmoittaa yhtä ja toista — kuulin siitä vasta eilen illalla ollessani jo Falmouthissa! Onko kehenkään päästy käsiksi?"
Grimsdale katsoi vieraasta Blickiin, ja Blick otti heti puheenvuoron.
"Oletteko te se henkilö, jonka kanssa Guy Markenmore illasti Valtikassa viime tiistaita vasten yöllä?" kysyi hän äkkiarvaamatta. "Se mies, joka tilasi sieltä huoneen, mutta ei viivähtänyt hetkeäkään?"
"Minä olen se mies", vastasi vieras nyökäten myöntävästi ja hymyillen.
"Sama mies!"
"Suvaitsisitteko ilmoittaa minulle, kuka olette?" kysyi Blick, "ja millä alalla?"
"Varsin mielelläni! Nimeni on Edward Lansbury, olen rahamies ja toimin
New Yorkissa ja Lontoossa. Kuka te olette ja mikä on asianne?"
"Etsiväkomisario Blick, New Scotland Yardin rikosasiain osastolta! Olen saanut tämän asian hoitaakseni, herra Lansbury, ja minua ilahduttaa, jos suvaitsette ilmoittaa minulle, mitä tiedätte siitä."
"Tietysti! Kaikki! Sentähdenhän olen matkustanutkin tänne Falmouthista.
Missä voimme keskustella?"
"Mennään tänne", sanoi Blick. Etsivät olivat kokoontuneet hänen taakseen; hän kääntyi, kuiskaten heille jotakin, ja he poistuivat poliisikonttoriin päin. "Teidän ei tarvitse odottaa minua, Grimsdale", jatkoi hän. "Viivyn täällä vielä jonkun aikaa, joten voitte lähteä heti paluumatkalle."
Mutta Grimsdale veti kätensä taskustaan ojentaen jotakin Lansburylle.
"Tässä saatavanne, sir", sanoi hän. "Kolme puntaa neljätoista shillingiä. Lasku oli kaksikymmentäkuusi shillingiä."
Lansbury säpsähti, veti suunsa nauruun, otti rahat ja antoi takaisin muutamia hopeakolikoita.
"Kah, olin jo unohtanut koko asian!" sanoi hän. "Kas tässä! Käykäähän kulauttamassa lasillinen."
"Arvelinkin teidän unohtaneen, sir", huomautti Grimsdale tyynesti tapansa mukaan. "Kiitos, sir."
Hän nousi kieseihinsä ja ajoi pois; Blick taas kehotti kumppaniaan lähtemään mukaansa poliisivirastoon.
"Olen teille todella kiitollinen siitä, että tulitte, herra Lansbury", sanoi hän, kun he astelivat katua pitkin. "Tässä jutussa on kaikki enemmän tai vähemmän hämärän peitossa!"
"Vai niin, kaiken muun kuin sen, mitä itse tiedän — eikä se ole paljon — olen saanut selville lontoolaisesta sanomalehdestä, jonka hankin käsiini hotellissani Falmouthissa eilen illalla", sanoi Lansbury. "Lähdin täältä aivan heti — olen istunut junassa melkein koko yön. Mikä on jutun viimeisin vaihe?"
"Viimeiseen vaiheeseen", vastasi Blick, "pääsimme vasta joku hetki sitten. Tunnetteko parooni von Eckhardsteinin?"
"Kyllä! Tunnen hänet hyvin. Hän oli minun ja Markenmoren mukana pikku majatalossa sinä yönä — jolloin minä jätin Markenmoren ja hänet kello kolmen paikkeilla tiistaiaamuna. Von Eckhardstein oli tietysti se pitkä mies, jonka kanssa isäntä näki meidän kävelevän tietä pitkin — kuten isäntä mainitsi todistuksessaan."
"Katsokaas — von Eckhardstein on kadonnut! Viime yönä. Hävinnyt jäljettömiin! Te kai ette tiedä siitä mitään?"
"En edes senkään vertaa! Mutta mitä se merkitsee? Minusta näyttää —"
"Malttakaahan vähän", keskeytti Blick. "Me saamme keskustella yksin poliisipäällikön kanssa heti kohta. Silloin — kertokaa minulle kaikki mitä tiedätte. Se on meille välttämätöntä!"
Poliisikomisario, jolle Blick oli lähettänyt sanan etsiväin välityksellä, odotti häntä ja vastatullutta yksityistoimistossaan. Hän katseli Lansburya melkoisen uteliaasti ja teki äkkiä asiaa välittömästi koskevan kysymyksen.
"Oletteko te se Edward Lansbury, joka otti osaa Vilonan Kiinteimistö Osakeyhtiön asioihin joku vuosi sitten?" tiedusti hän. "Olettehan, vai mitä? Hm! — Minä olen sijoittanut siihen runsaasti pääomaa — voittoa se on tuottanut kovasti. Entä mitä voitte ilmoittaa meille tästä Markenmoren jutusta, herra Lansbury? Olemme perin halukkaita kuulemaan."
Lansbury vaipui poliisikomisarion pöydän vieressä olevaan mukavaan nojatuoliin ja asetti sormiensa päät yhteen.
"Noh", sanoi hän, "minä kerron teille kaikki, mitä kertoa voin — toisin sanoen kaiken se, mitä todella tiedän. Itse Guy Markenmoren murhaan nähden sillä ei näytä olevan mitään merkitystä; mitä taas tulee siihen, mitä tapahtui juuri sitä ennen, niin voitte käyttää hyväksenne antamiani tietoja sikäli kuin niistä vain on hyötyä! Voin kertoa teille vain sen, mitä tapahtui Valtikka-majatalossa."
"Ja sen, miksi te, Markenmore ja von Eckhardstein kohtasitte toisenne siellä", sanoi Blick levollisesti.
"Niinpä todellakin! Myös sen, miksi me kohtasimme siellä", jatkoi Lansbury. "Minä olen rahamies, kuten sanoin teille jo asemalla. Minulla on liikeasioita niin hyvin tässä maassa kuin omassanikin. Minulla on toimisto sekä Lontoossa että New Yorkissa. Luonnollisesti tunnen hyvin monia rahamiehiä molemmissa maissa. Tunsin Guy Markenmoren varsin hyvin — nokkela mies, joka menestyi loistavasti. Tunnen myös von Eckhardsteinin, joskaan en yhtä hyvin, niin kuitenkin kylliksi. Hänet tunnetaan tietysti paremmin kuin minut tai Markenmore — Lontoossa, Pariisissa ja Wienissä."
"Saksalainen varmaan?" kysyi poliisikomisario.
"Ei — von Eckhardstein on itävaltalainen", virkkoi Lansbury. "No niin — minä olen ollut asioissa heidän kummankin kanssa — erikseen, ymmärrättehän, en koskaan yhdessä — monta kertaa, ja havainnut heidät aina perin hyviksi ja rehellisiksi liikemiehiksi. Markenmore kirjoitti minulle aivan hiljan, että hänellä oli tekeillä yritys, johon minulle olisi edullista ottaa osaa senjohdosta, että sen toteuttaminen kävisi päinsä myös Yhdysvalloissa. Minulle lähettämässään kirjeessä hän kertoi, millainen se oli — mutta minä en haluaisi puhua teille siitä tällä hetkellä, koska asia on tuiki tärkeä salaisuus. Tietysti minä annan siitä tietoja, jos se käy välttämättömäksi asian oikeudellisen käsittelyä kannalta: jos nimittäin yksityiskohtainen tarkka selostaminen auttaa vangitsemaan Markenmoren murhaajan. Mutta juuri nyt olisin mieluummin puhumatta siitä, eikä se koske itse pääkysymystä. Riittää, kun mainitsen teille, että Markenmorea seurasi onni — itse asiassa rajaton menestys — ostipa hän mitä hyvänsä ja keneltä hyvänsä, ja hän kehoitti minua ryhtymään yhteiseen yritykseen; hänen suunnitelmansa mukaan piti minun hankkia kolmasosa pääomasta, hän itse sijoittaisi toisen kolmasosan, ja meidän oli löydettävä kolmas mies, joka ostaisi viimeisen kolmanneksen. Me olimme jo vähän aikaa kirjeenvaihdossakin siitä, mitä meidän piti haltuumme ostaa — voin sanoa teille, että se oli eräs liikesalaisuus. Kun neuvottelimme kirjeenvaihdon avulla, oli Markenmore Lontoossa, minä taas joko Southamptonissa tai Falmouthissa — minulla on nykyisin asioita näissä kummassakin paikassa. Viime viikon keskivaiheilla kirjoitti Markenmore sitten minulle tiedustellen, enkö suostuisi tapaamaan häntä Valtikka-majatalossa Selcasterissa Markenmoressa seuraavana maanantai-iltana, kun kerta olin Southamptonissa — hän itse aikoi pistäytyä Markenmoren kartanoon, ilmoitti hän, selvittelemään perheasioita ja saapuisi senjälkeen tapaamaan minua Valtikkaan — puoli yhdentoista seutuvilla. Me sovimme tästä. Minä tulin Southamptonista iltajunalla, kävelin Markenmoreen, tilasin Valtikasta huoneen ja kahden hengen illallisen. Selvittyäni kaikesta tästä lähdin ulos jaloittelemaan — olin istunut useamman päivän sisällä ummehtuneessa huoneessa ja nautin raikkaasta ilmasta. Harhailin Markenmoren kylän laidoilla ja kohtasin von Eckhardsteinin."
"Hetkinen", keskeytti Blick. "Mihin aikaan se tapahtui?"
"Kello lienee ollut puoli kymmenen ja kymmenen välillä, sikäli kuin voin muistaa", vastasi Lansbury.
"Oliko jo pimeä?"
"Oh, pilkkosen pimeä! En olisi nähnyt Eckhardsteinia lainkaan, jollen olisi sattunut raapaisemaan tulta sytyttääkseni sikaarini. Hän huomasi minut — hän nojasi juuri silloin ihan vieressä olevaa porttia vasten. Hän tervehti minua, ja kun olin ilmaissut hämmästykseni kohtauksemme johdosta, kertoi hän minulle vierailevansa erään rouvan luona siellä kylässä. Sitten hän tiedusti, millä asioilla minä siellä liikuskelin. Heti minun mieleeni juolahti, että siinä oli juuri se mies, joka ostaisi viimeisen kolmanneksen, josta mainitsin teille, ja niin ilmoitin hänelle asiani. Selitin myös suunnitelman ja kerroin hänelle, mitä aioimme tehdä yhdessä Markenmoren kanssa."
"Vielä kysymys", sanoi Blick. "Tunsiko von Eckhardstein Markenmoren?
Olivatko he jo aikaisemmin olleet liikeasioissa keskenään?"
"En usko heidän olleen — en. Mutta luullakseni he tunsivat toisensa; todennäköisesti he rahamiehinä tunsivat toisensa, ainakin nimeltä. Mutta siitä olen varma, etteivät he henkilökohtaisesti olleet tunteneet toisiaan ennen sitä iltaa."
"Juuri sitä", huomautti Blick, "halusinkin tietää. Jatkakaa!"