VIIDESTOISTA LUKU
Ryöstömurhako?
Lansbury hymyili etsivän kiihtymystä ilmaisevalle äänenpainolle. Hän kumartui tuolillaan, katsoen toisesta kuuntelijastaan toiseen ikäänkuin viitatakseen, että nyt hän aikoi siirtyä kertomuksensa tärkeimpään osaan.
"Siirtykää hieman taaksepäin, kai tarkoitatte", sanoi hän naurahtaen, "kohtaukseeni Eckhardsteinin kanssa. No niin, kuten sanoin, selitin hänelle aikomuksen. Kävelimme pitkin tietä, joka johtaa pois Markenmoresta, keskustellen jonkun aikaa tästä asiasta. Me —"
"Kohtasitteko ketään — näittekö ketään?" keskeytti Blick.
"En muista tavanneemme sieluakaan!" vastasi Lansbury. "Kovin yksinäisiä seutuja ne. Kävelimme tietä ehkä puolitoista kilometriä; sitten käännyimme ja palasimme samoille seuduille, missä olimme kohdanneet. Silloin oli keskustelumme johtunut pois siitä aineesta, josta ensiksi mainitsin. Von Eckhardstein ei tuntenut kovinkaan suurta mielenkiintoa sitä yritystä kohtaan, jonka olin hänelle esittänyt. Hän käsitti sen kaupallisen arvon, mutta samalla kun hän tunnusti, että se voitaisiin hyvin sovelluttaa käytäntöön tässä maassa ja minun kotimaassani, hän ei ollut varma, olisiko sillä suuriakaan menestymisen mahdollisuuksia Keski-Euroopassa saksalaisten epäilemättömän vastustuksen vuoksi. Hän ei kuitenkaan sanonut niin eikä näin, ja kun aloimme hyvästellä, kysyi hän minulta, minne olin majoittunut ja mihin aikaan menisin levolle. Vastasin sijoittuneeni Valtikka-majataloon, aivan lähelle, ja odottavani sinne Markenmorea illalliselle puoli yhdentoista ajoissa ja aikovamme aivan varmasti valvoa myöhään, koska meillä oli melko paljon keskusteltavaa. Sitten von Eckhardstein ilmoitti minulle erään asian, jolla voi olla merkitystä teille poliisimiehille, kun asiat ovat nyt saaneet tällaisen käänteen. Hän sanoi kärsivänsä pahasti unettomuudesta; hän ei saattanut nukkua yöllä — ei vaikka mikä olisi ollut, silloin kun hänen olisi pitänyt, ja tehneensä sen jälkeen, kun hän oli tullut tälle paikkakunnalle, missä hän oli vierailemassa, monesti pitkiä kävelymatkoja keskellä yötä koettaen siten karkoittaa unettomuuttaan. Hän sanoi, että jos hän lähtisi sellaiselle kävelylle ja jos hän sillä välin sattuisi muuttamaan mielipiteensä ehdotuksesta, jonka olin tehnyt hänelle, hän pistäytyisi todennäköisesti tapaamaan Markenmorea ja minua, jos näkyisi valoa huoneeni ikkunasta. Niin —"
"Hänen viimeisestä huomautuksestaan te kai päätitte hänen tuntevan Valtikan?" kysyi Blick. "Ainakin siksi hyvin, että hän tiesi, missä teidän huoneenne sijaitsi, vai mitä?"
"Kyllä, niin hän sanoi itsekin", vastasi Lansbury. "Tuo huone oli sama, johon isäntä vei minut heti taloon tultuani — isohko kamari vasemmalla puolen eteishallia, ja sen lasiovi aukeaa edustalla olevaan kasvitarhaan."
"Aivan niin", sanoi Blick. "Se huone on nyt minun hallussani. Entä sitten —?"
"No niin, sitten me erosimme", jatkoi Lansbury. "Von Eckhardstein meni pienestä portista, josta kai päästiin siihen taloon, missä hän asusti, ja minä vaelsin takaisin Valtikkaan. Istuuduin odottamaan Markenmorea. Hän tuli hyvin myöhään; itse asiassa vasta kello kahdentoista paikkeilla. Hän oli mitä loistavimmalla tuulella — hän kertoi minulle istuuduttuamme syömään illallista, että hän oli kohdannut sydänkäpysensä (Englannin ihanimmaksi naiseksi hän tätä sanoi!) ja että he olivat ilostuneet niin kovasti jälleennäkemisestä, että olivat päättäneet mennä naimisiin suoraa päätä, ja minusta piti tulla hänen sulhaspoikansa. Sitten siirryimme liikeasiaan, ja minä mainitsin von Eckhardsteinista. Hän tiesi jo von Eckhardsteinista ja kertoi tämän vierailevan saman ladyn luona, jonka hän, Markenmore, aikoi naida, vaikkei hän ollutkaan kohdannut von Eckhardsteinia sentähden, että hänen aikansa oli kulunut muutenkin hupaisasti. Keskustelua liikeasiastamme jatkui miltei kahteen asti aamulla. Juuri tähän aikaan kuulin puistoportin säpin napsahtavan, ja kun arvasin, että Eckhardstein oli siellä öisellä retkellään, aukaisin lasioven ja astuin kasvitarhaan. Siellä hän olikin tulossa, kapean nurmikon poikki, ja minä kutsuin hänet sisälle ja esitin Markenmorelle, minkä jälkeen aloimme jälleen keskustella liikeyrityksestä. Se —"
"Hetkinen, olkaa hyvä!" keskeytti Blick. "Suvaitsisitteko vastata erääseen kysymykseen, joka on juolahtanut juuri mieleeni, ennenkuin jatkatte kertomustanne? Mainitsiko Markenmore teidän yhdessäolonne aikana mistään odotettavasta naimisiinmenostaan von Eckhardsteinille? Tahtoisin tietää sen — aivan erikoisesti."
"Ei, olen varma siitä, ettei hän maininnut", vastasi Lansbury arvelematta. "Koko se aika, jonka olimme yhdessä, keskusteltiin vain hetimiten tehtävästä liikesopimuksesta. Mitä Markenmore mahdollisesti puhui siitä — jos hän puhui siitä jotakin von Eckhardsteinille myöhemmin, kun minä olin eronnut heistä ja jättänyt heidät kahden kesken, sitä en voi ruveta arvailemaan, mutta sen ajan, noin tunnin verran, jonka me kaikki olimme yhdessä, keskustelimme vain liikeyrityksestä. Nyt minä selostan teille, millainen tuo liikeasia oli kajoamatta kuitenkaan salaisuuden pienimpiin yksityiskohtiin. Muuan nuori mies, joka asuu pikku kauppalassa tämän kaupungin ja Lontoon välillä ja joka oli joutunut kosketuksiin Markenmoren kanssa raha-asioissa, kauppasi hänelle erästä keksintöä, jonka mies halusi myydä heti paikalla käteismaksusta, määrätystä summasta, jonka hän tarvitsi voidakseen päästä jaloilleen. Vaadittu summa oli kolmetuhatta puntaa. Kauppa oli hyvä — erittäin hyvä kauppa. Ostaja olisi hyötynyt enemmän — mutta tuo nuori mies oli määrännyt hintansa ja olisi nähtävästi ollut perin tyytyväinen saadessaan sen. Kun Eckhardstein oli tullut Valtikkaan, pohdimme me kaikki kolme asiaa perinpohjin — Markenmorella oli paperit mukanaan ja hän näytti niitä — ja me päätimme ostaa: toisin sanoen Eckhardstein päätti ottaa osaa yritykseen, sillä Markenmore ja minä itse olimme jo ennen tehneet päätöksemme. Sitten selvitimme asian lopullisesti: von Eckhardstein ja minä annoimme kumpikin Markenmorelle tuhat puntaa seteleinä, sillä osuutemme —"
"Te kumpikin siis annoitte Markenmorelle tuhat puntaa, seteleinä, heti paikalla?" kysyi Blick äkkiä. "Seteleinä?"
"Juuri niin!" vastasi Lansbury. "Aivan kuten sanoin. Englannin pankin seteleinä. Ja niihin hän tietysti lisäsi yhtä suuren summan omasta puolestaan — jotta olisi saatu kokoon kolmetuhatta puntaa. Mikä teitä hämmästyttää?"
"Tarkoitatteko, että teillä kaikilla kolmella oli mukananne niin suuria rahasummia?" kysyi Blick. "Oliko teidän taskussanne kokonaista tuhat puntaa ollessanne kävelyllä?"
"Eihän se ole kovinkaan suuri summa mukana kannettavaksi", vastasi Lansbury. "Meidän tapaisillamme miehillä on monasti mukanaan aika paljon puhdasta rahaa. Tuhat puntaa ei vaadi suurtakaan tilaa matkalaukussa."
"Ne olivat kai suuria seteleitä?" huomautti poliisipäällikkö.
"Aivan niin!" myönsi Lansbury. "Enimmäkseen sellaisia, tosiaankin. Viidensadan ja kahdensadan punnan seteleitä järjestään. Muistan, että von Eckhardstein antoi kaksi viidensadan punnan seteliä. Minun olivat pienempiä —, neljä kaksisatasta, yksi satanen ja kaksi viisikymppistä. Markenmoren rahoista en tiedä mitään — hän näet pisti ilman muuta meidän rahamme kirjekuoreen omien rahojensa ja muiden papereittensa joukkoon."
"Miksi olivat kaikki rahat seteleitä?" kysyi Blick, joka alkoi saada kiinni aivan uuden ajatussarjan johtolangasta. "Miksei tässä kauppa-asiassa käytetty shekkiä?"
"Siksi, että se nuori mies, josta olen kertonut — myyjä — tahtoi saada rahansa nimenomaan seteleissä", vastasi Lansbury, "Sanoinhan, että hän asuu tämän kaupungin ja Lontoon välillä sijaitsevassa pikku kauppalassa. Nähkääs, Markenmoren piti mennä tapaamaan häntä paluumatkallaan, jättää hänelle rahat ja päättää kauppa siten lopullisesti. Käsitättekö?"
Blick alkoi osoittaa eräänlaisia levottomuuden merkkejä. Hän nousi tuoliltaan, työnsi kädet taskuihinsa ja rupesi kävelemään edestakaisin pää painuksissa. Äkkiä hän käännähti ympäri Lansburyyn päin.
"Guy Markenmorella oli siis lähtiessään majatalosta, Valtikasta, kello kolme tiistaiaamuna mukanaan kolmetuhatta puntaa Englannin pankin seteleitä?" virkkoi hän. "Niinkö on todellakin asian laita?"
"Niin totisesti!" vastasi Lansbury. "Ne hänellä oli."
Blick loi poliisikomisarioon painavan katseen ja äännähti merkitsevän sanan:
"Ryöstö!"
Poliisikomisario nyökkäsi. Hänkin alkoi jo käsittää tapahtumain kulkua.
"Siltä näyttää", sanoi hän "Murhattu niiden rahojen vuoksi, jotka hänellä oli mukanaan. Ja nyt —" Hän keskeytti puhelunsa silmäten etsivää katseessaan ammattitoveriin vetoova ilme. "Merkillistä", jatkoi hän, "ettei mihinkään muuhun ollut kajottu".
"Se lisää vain tapahtumain tärkeyttä", huomautti Blick. Hän kääntyi Lansburyn puoleen. "Näittekö, mihin Markenmore pani ne rahat — setelit — ja paperit, joista puhuitte juuri äsken?" kysyi hän.
"Näin! Takkinsa povitaskuun."
"Paniko hän ne sinne — samoin kuin kirje tai joku muu sellainen työnnetään taskuun?"
"Ihan niin."
"Poistuiko hän siitä huoneesta, jossa istuitte kolmisin, ennenkuin te kaikki lähditte sieltä yhdessä?"
"Ei! Kukaan meistä ei poistunut."
"Hyvä", sanoi Blick kotvan kuluttua oltuaan nähtävästi syviin ajatuksiin vaipuneena. "Mitä tapahtui sen jälkeen, kun te olitte suoriutuneet liikeasiasta?"
"Ei mitään tavatonta. Me pakisimme hieman, meillä oli soodavettä ja whiskyä, sytytimme uudet sikaarit, ehkä —"
"Ah!" huudahti Blick. "Se johdattaa mieleeni vielä erään kysymyksen.
Poltitteko kaikki sikaareja?"
"Emme", vastasi Lansbury. "Von Eckhardstein poltti piippua. Hän sanoi, että sikaarit vievät häneltä viimeisenkin unen rahtusen."
"No niin — te lähditte kai pois kello kolmen tienoissa?" kysäisi Blick.
"Niihin aikoihin. Markenmoren piti mennä seudun halki Mitbourne-nimiselle asemalle; me sanoimme haluavamme saattaa häntä vähän matkaa. Poistuimme lasiovesta; silloin alkoi jo päivä kajastaa taivaanrannalla — saattoi nähdä yhtä ja toista. Me kävelimme tietä pitkin, kyläristeyksen ja vanhan kirkon ohitse. Päästyämme vähän matkan päähän minä muistin, että olin ostanut paikallisen rautatieaikataulun Selcasterista, saapuessani sinne edellisenä iltana. Vedin sen esille ja tarkastettuani sitä havaitsin; että voin nousta heti neljän jälkeen Selcasterissa junaan, joka kiidättäisi minut Southamptoniin ja Salisburyyn ja sieltä edelleen Falmouthiin. Päätin tavoittaa sen ja sanoin, etten huolisikaan palata takaisin majataloon. Markenmore osoitti silloin erästä polkua, jonka hän sanoi vievän niittyjen poikki Selcasteriin, ja neuvoi minua valitsemaan sen tien; hän itse, huomautti hän, aikoi mennä toista, aivan vastakkaista, valtamaantien toiselle puolen poikkeavaa polkua, jota myöten pääsisi oikoteitse harjanteiden yli Mitbournen asemalle. Sitten sanoimme hyvästit ja erosimme. Minä lähdin Selcasteriin vievälle polulle; Markenmore toiselle, rinnettä ylös; von Eckhardstein meni hänen seurassaan virkkaen, että hän jaloittelisi vielä hieman ennenkuin palaisi kotiin. Viimeksi näin heidän kääntyvän korkean pensaikon taakse yhdessä, innokkaaseen keskusteluun syventyneinä."
"Siinäkö kaikki, mitä tiedätte?" kysyi Blick.
"Siinä kaikki, mitä tiedän", vastasi Lansbury. "Kaikki!"
Keskustelu taukosi. Blick alkoi kävellä jälleen edes takaisin, ajatellen. Poliisikomisario, joka Lansburyn koko kertomuksen ajan oli ahkerasti piirrellyt nähtävästi tarkoituksettomia viivoja kirjoituspöytänsä aluspaperille, laski kynän kädestään, istuutui jälleen nojatuoliinsa ja tuijotteli kattoon; hänkin oli ilmeisesti vaipunut syviin ajatuksiin. Mutta hän rikkoi ensiksi hiljaisuuden.
"Von Eckhardstein on kai varakas mies?" virkkoi hän kääntyen Lansburyyn.
"Sellaisessa maineessa hän on rahamiespiireissä", vastasi Lansbury.
"Huoleti voidaan sanoa, että hän on varakas!"
"Eikä liene luultavaa, että hän murhaisi miehen parin tuhannen punnan takia?"
"Enpä luulisi!"
"No niin", huomautti poliisikomisario katsahtaen Blickiin. "Nyt näyttää siltä, kuin Guy Markenmore olisi murhattu — ei kahden, vaan kolmen tuhannen punnan vuoksi! Teidän sanojenne mukaan, herra Lansbury, hänellä oli tuo summa, kun erositte hänestä, sanokaamme kello puoli neljä, mutta hänellä ei ollut sitä enää, kun tämä Blick tutki hänen vaatteensa vain muutamia tunteja myöhemmin! Kuka on sen anastanut? Missä se on?"
Blick teki käännöksen kävellessään ja astui jälleen takan luo, jonka ääressä he pakisivat.
"Onko teillä niiden setelien numerot, jotka annoitte Markenmorelle?" kysyi hän. "Kai teillä on, kaiketi!"
"Minulla ei ole", vastasi Lansbury. "Huolimattomuutta, ehkä, mutta niin on asian laita — minulla ei ole. Pankkiireillani saattaa kuitenkin olla ne — hehän merkitsevät numerot luovuttaessaan rahat, eikö totta?"
"Kutka ovat teidän pankkiirinne?" kysyi Blick.
"Kansainvälinen Pankkiyhtiö — Lontoon konttori Bishopsgaten varrella", vastasi Lansbury viipymättä. "Mutta en ole lainkaan varma siitä, että sain nuo setelit juuri sieltä. Voi olla, että olen saanut — niissä tapauksessa heillä lienee numerot. Mutta ehkä en olekaan saanut — ja siinä tapauksessa heillä ei ole numeroita. Nuo setelit — tai jotkut niistä — olen kenties saanut muualta. Sillä — pari kertaa, äskettäin — minä olen nostanut shekeillä suuria summia muualtakin kuin Lontoosta. Minun liiketoimintani on melkoisen laaja, ja minä käsittelen paljon seteleitä."
"Yhdentekevää", sanoi Blick, "meidän on pantava parastamme päästäksemme noiden setelien jäljille. Mutta nyt meidän on ratkaistava toinen kysymys. Von Eckhardstein on kadoksissa. Hänen emäntänsä arvelee, että häntä olisi kohdannut onnettomuus tuollaisella yöllisellä retkeilyllä. Mutta minä en usko sitä — minä luulen hänen karanneen."
"Miksi sitten, Blick?" kysyi poliisikomisario.
"Miksei hän astunut esiin oikeudessa ja ilmoittanut sitä, minkä herra Lansbury on meille juuri kertonut?" vastasi Blick. "Hänellä oli siihen tilaisuus — mutta hän istui vain siellä ja piti suunsa kiinni. Von Eckhardstein tietää jotakin — ja hänet on löydettävä. Kunpa olisin iskenyt häneen kynteni eilisiltana. Nyt meidän on nuuskittava hänen jälkensä. Teidän olisi parasta lähteä kanssani Markenmoreen ja syventyä juttuun."
"Toivoakseni ette vaadi minua lähtemään sinne?" sanoi Lansbury. "Minun
olisi ehdottomasti päästävä takaisin Falmouthiin. Mutta minä palaan
Falmouthista kahden päivän kuluttua ja oleskelen sitten useita päiviä
Southamptonissa — lähellä teitä."
"Jättäkää meille osoite — tai osoitteita — jotta löydämme teidät heti tarpeen tullen", sanoi Blick. "Ei ole aihetta pidättää teitä työstänne, herra Lansbury. Ja meidän lienee myös parasta ryhtyä työskentelemään omalla alallamme!"
Hän hoputti senjälkeen poliisikomisariota lähtemään kanssaan Markenmoreen rouva Tretheroeta tapaamaan. Aamun tapahtumat ja paljastukset olivat antaneet hänelle aivan uuden käsityksen tutkittavasta jutusta, ja nyt hän moitti itseään katkerasti siitä, ettei ollut vaatinut von Eckhardsteinilta selitystä, kuinka piippu oli hänen hallussaan, heti keksittyään, että se oli hänen päällystakkiapa taskussa.
"Mutta minähän aioin lykätä sen vain tähän aamuun", sanoi hän äreästi ajaessaan yhdessä poliisikomisarion kanssa Markenmorea kohti. "Aioin pidättää hänet, kun hän olisi tullut asemalle noustakseen kahdeksan minuuttia yli kymmenen lähtevään pikajunaan, sanoa hänelle, että me halusimme häneltä eräitä tietoja, tuoda hänet teidän toimistoonne ja selvittää asiat hänen kanssaan. Nyt — se on myöhäistä!"
"Ettehän vielä tiedä sitä, Blick", huomautti poliisikomisario. "Jos miehellä oli tapana vaellella öisin, niin hänelle on hyvinkin saattanut tapahtua onnettomuus ja hän voi maata jossakin noiden harjanteiden tai metsien yksinäisessä sopukassa apua odotellen. Oli miten oli, mutta toistaiseksi en näe mitään, mikä todistaisi hänen syyllisyyttään — käsittääkseni."
"Hänen tiedetään olleen viimeksi yhdessä Guy Markenmoren kanssa", sanoi
Blick.
"Mahdollisesti! Mutta ei ole todennäköistä, että hän olisi murhannut hänet seteleiden tähden!" väitti komisario. "Von Eckhardsteinin nimen tunnen — hän on käsitellyt aikanaan miljoonia ja ollut viime vuosina mukana eräässä suurimmista laivayhtiöistä. Minä luulen hänen kävelleen jonkun aikaa polkua pitkin Guy Markenmoren kanssa, eronneen hänestä ja palanneen Dower-taloon, eikä hän tiennyt Markenmoren murhasta mitään ennenkuin vasta myöhemmin, kuullessaan siitä. Markenmore kohtasi todellisen murhaajan erottuaan von Eckhardsteinista, ja sanoisinpa, että murhaaja on mies, joka oli täysin selvillä Markenmoren toimista ja aikeista ja tiesi, että hän menisi juuri sitä polkua Mitbournen asemalle, odotellen piilossa Markenmoren notkelmassa hänen tuloaan. Näin minä selitän asian."
Blick ei tuokioksi virkkanut tähän mitään. Poliisikomisarion kiesit olivat lyhentäneet matkaa puolella penikulmalla ennenkuin hän alkoi puhua.
"Tuo ruusupuinen piippu, josta olemme kuulleet aika paljon, oli epäilemättä von Eckhardsteinin", sanoi hän vihdoin. "Ei ole myöskään epäilystä siitä, että hän jätti sen Valtikkaan, että Grimsdale näytti sitä tutkinnossa ja että Eckhardstein sieppasi sen asianajajan pöydältä mennessään ulos. Jos hän olisi ollut aivan viaton mies, niin miksei hän noussut ylös tutkintotilaisuudessa, selostanut käyntiään Valtikassa, tunnustanut, että hän jätti piippunsa, ja käyttäytynyt rehellisesti ja avoimesti, sensijaan että hän salasi kaikki ja näpisti piipun yhtä näppärästi kuin mikäkin taskuvaras? Noh!"
"En tiedä", vastasi poliisikomisario. "Minä luulisin hänellä olleen omat syynsä vaitioloonsa — varsinkin senjälkeen, kun hän oli kuullut Grimsdalen sanovan, että hän voisi todeta seurassa olleen kolmannen miehen henkilöllisyyden."
"No niin, tässä on vielä toinenkin pulmallinen kysymys", vastasi Blick. "Von Eckhardstein tiesi varmaan, että Lansbury saattaa mahdollisesti astua näyttämölle! Hän tiesi, että Lansbury paljastaisi totuuden — kuten hän on tehnytkin. Me olemme joka tapauksessa päässeet sen perille!"
"Olemmeko päässeet perille totuuden murenestakaan?" kysyi poliisikomisario hieman kyynillisesti. "Jos ryhdymme rakentelemaan pelkkiä teorioita, niin minä voin esittää niitä vaikka tusinan. Eikö olekin miettimistä yllin kyllin, Blick — jos oletamme, että kaiken tämän pohjalla on joku suuri rahayritys ja että Guy Markenmoren tieltä raivaaminen oli välttämätöntä toisille pääosallisille? Tiedän henkilöitä, jotka ovat yksinkertaisesti ampuneet kuulan ohimoonsa juuri tällaisten seikkojen vuoksi! Ja mitä totuuteen tulee — noh, todistakaa! Totuutta ei ole kovinkaan helppo saada selville tällaisissa tapauksissa — ja minä epäilen, saammeko siihen täälläkään mitään oleellista lisävalaistusta", lisäsi hän merkitsevästi heidän ajaessaan Dower-talon portista sisälle.
"En saata aavistaakaan, mitä saamme!" vastasi Blick niinikään kyynillisesti, "Mutta ehkä löydämme jotakin."
He löysivätkin rouva Tretheroen hyvin kiihtyneessä mielentilassa. Hän oli vakuutettu, että hänen vieraansa oli lähtenyt unettomuuden vaivaamana tavanmukaiselle öiselle retkelleen ja pudonnut johonkin vanhaan kaivokseen tai käytettyyn louhokseen. Hänen miespalvelijansa, lukuisat kyläläiset ja paikkakunnan poliisi olivat etsineet kadonnutta aamiaisesta saakka, mutta tuloksetta. Hän ei ottanut kuuleviin korviinsakaan, että lähtö olisi saattanut pälkähtää paroonin päähän, ja halveksivasti ja suuttuneena hän antoi Blickille paroonin yksityis- ja liikeosoitteen Lontoossa. Blick ei piitannut vähääkään enempää suuttumuksesta kuin ylenkatseestakaan; hän kiiruhti kylän sähkölennätintoimistoon hankkiakseen sähköteitse tietoja; hän lähetti yksityissähkösanomia myös Lontoossa olevaan päävirastoon pyytäen avustusta — keinolla millä hyvänsä hän aikoi saada tietoja von Eckhardsteinista.
"Loppujen lopuksi", sanoi hän poliisikomisariolle, kun he yhdessä istuivat Valtikassa syömässä puolista, "on mahdotonta tehdä olemattomaksi sitä tosiasiaa, että von Eckhardstein oli saamiemme tietojen mukaan viimeinen henkilö, joka näki Guy Markenmoren elävänä!"
"Ei!" vastasi poliisikomisario. "Olette väärässä, Blick. Viimeinen henkilö, joka näki Guy Markenmoren elävänä, oli se mies, joka hänet murhasi."
Blick piti tätä vastausta sanojensa kiertelynä ja vaihtoi puheenaihetta. Myöhään iltapäivällä hän sai vastaukset eri sähkösanomiinsa. Von Eckhardsteinista ei ollut nähty eikä kuultu mitään hänen tavallisissa asuinpaikoissaan Lontoossa. Eikä hänestä ollut Markenmoressakaan saatu mitään tietoja illan alkaessa jälleen pimetä.