KUUDESTOISTA LUKU
Perheasioita
Varhain saman päivän aamuna Fransemmery, samoin kuin muutkin Markenmoren asukkaat, kuuli parooni von Eckhardsteinin omituisesta katoamisesta, ja monien muiden tavoin hänkin liittyi hävinnyttä miestä etsiskeleväin parveen. Tultuaan Puistikkoon Fransemmery oli tutustunut juurtajaksain sen lähimpiin ympäristöihin, ja hän tunsi metsissä ja ylängöillä monia sokkeloita ja sopukoita, joihin vieras saattoi helposti joutua tapaturmaisesti. Naapuristossa oli merkillisiä paikkoja; kaksituhatta vuotta sitten oli kansa, joka oli asunut täällä ennenkuin roomalaiset valtasivat tienoot, kovertanut onkaloita ja luola-asuntoja ja rakentanut pitkiä vallituksia ja hautoja. Nämä ikivanhat laitokset, jotka kasvullisuus oli peittänyt aikojen kuluessa, olivat vaarallisia loukkuja henkilölle, joka pahaa aavistamatta kuljeskeli syrjäisissä metsissä tai samoili ylänköjen karuilla, yksinäisillä seuduilla; sinä lyhyenä aikana, jonka Fransemmery oli oleskellut Markenmoressa, hän oli kuullut monesti ihmisen tai hevosen pudonneen johonkin aavistamattomaan ansaan. Tässä tapauksessa hän arveli, että mainitunlainen onnettomuus oli hyvinkin saattanut tapahtua, ja kuultuaan von Eckhardsteinin katoamisesta, hän otti tukevimman kävelykeppinsä, hiukan evästä taskuunsa, pikku pullollisen viinaa ja vettä ja lähti etsintämatkalle. Päivän kuluessa hän kohtasi paljon väkeä, joka oli samassa puuhassa. Rouva Tretheroe oli niin huolestunut vieraansa kohtalosta ja niin vakuutettu, että tälle oli tapahtunut jotakin pahaa, että hän oli pestannut palvelukseensa jokainoan kyläläisen, joka vain voi jättää varsinaisen, jokapäiväisen työnsä, ja luvannut sievoisen palkkion löytäjälle. Mutta kun ilta oli jälleen tullut ja Fransemmery, harhailtuaan itsensä uuvuksiin mäkiä ylös ja alas, palannut kotilietensä ääreen, oli kaikki haeskelu ollut turhaa; parooni von Eckhardstein oli hävinnyt olemattomiin, ainakin markenmorelaisten joukosta.
Fransemmery istuutui syömään päivällistään yksin, hämmentyneenä ja ihmeissään. Hän ei ollut ajatellut juuri mitään muuta kuin Markenmoren kysymystä aina siitä saakka, kun se oli hänelle ensiksi esiintynyt, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä enemmän hän joutui ymmälle. Hän oli kuunnellut tarkasti ja kärsivällisesti ja mielestään ymmärtänyt ne tosiasiat, jotka oli esitetty hänelle itselleen ja hänen valamiestovereilleen; mutta hänen täytyi tunnustaa, ettei hän ollut viisastunut paljoakaan. Kaikkein tärkeimmältä näytti hänestä todistuksissa mainittua ruusupuista piippua koskeva juttu. Siitä ei ollut epäilystäkään, että tuon piipun oli unohtanut Valtikan illallispöydälle toinen noista kahdesta miehestä, jotka olivat olleet siellä Guy Markenmoren seurassa. Ei ollut epäilystäkään, että Grimsdale oli ottanut sen esille oikeuden istunnossa, että se oli kulkenut kädestä käteen ja jäänyt vihdoin pöydälle; ei ollut epäilystäkään — ei vähintäkään — että se oli siepattu tältä pöydältä istunnon päättymisen ja sen hetken välisenä aikana, jolloin tunkeileva sanomalehtireportteri pyysi nähdä sitä. Mitä voitiin sanoa kaiken tämän perusteella? Fransemmeryn mielestä saatettiin tehdä eräs varma johtopäätös — piipun omistaja, se mies, joka oli jättänyt sen Valtikkaan, oli ollut läsnä tutkintotilaisuudessa, mutta pysynyt vaiti. Kuka hän oli? Fransemmery oli tehnyt itselleen tämän kysymyksen satoja kertoja, saamatta kuitenkaan vastausta. Hän ei tietänyt mitään Blickin puuhista ja keksinnöistä, ja hänen oli rakennettava arvelunsa vain tuntemainsa seikkojen pohjalle. Mutta eräs asia oli hänestä varma — piipun omistaja oli kähveltänyt sen asianajajain pöydältä vanhaan ruokasaliin järjestetystä tilapäisestä lakituvasta, jotta sitä ei voitaisi käyttää todistuskappaleena häntä vastaan. Vieläkin kerran — kuka hän oli?
Fransemmery punnitsi yhä kummastellen tätä ja monia muita sen yhteydessä olevia kysymyksiä, kun hänen nuorenmiehenateriansa päättyi. Hän nousi tuoliltaan ja mietti vähän; muistettuaan sitten, että hän oli kokenut hyvin ankaran ja voimia kysyvän päivän, hän meni vaatimattomaan kellariinsa, haki käsille pullon parasta vanhaa portviiniään, kaatoi sitä varovasti kulhoon ja vei sen sekä pari kirkkaasti pyyhittyä lasia kirjastohuoneeseensa. Nostettuaan tohveleihin pistetyt jalkansa pesälaa'alle, pitäen viinikulhoa kädessään ja pyökkihalkojen roihutessa iloisesti takassa, Fransemmery jatkoi ajattelemistaan. Mutta hän ei ollut saanut kehitetyksi pitkällekään pohtimiaan ongelmia, kun hänen kukoistava palvelijattarensa astui sisälle ja ilmoitti, että Harborough oli eteishallissa ja olisi hyvin kiitollinen, jos Fransemmery suvaitsisi keskustella hänen kanssaan hetkisen.
Fransemmery nousi ripeästi tuoliltaan. Hän oli puhellut Harboroughin kanssa ensi kerran vasta silloin, kun he olivat kohdanneet toisensa Markenmoren kartanossa murhan jälkeisenä aamuna, mutta tiesi kaikki hänestä, Greycloisterin rikkaasta omistajasta; hän piti Harboroughia vastaan tehtyjä syytöksiä väärinä ja oli pahoillaan siitä, että, niin monet epämiellyttävät tapahtumat olivat häirinneet hänen kotiintuloaan. Sitäpaitsi Fransemmery oli niitä ihmisiä, jotka tuntevat aina iloa tavatessaan puhekumppanin — ja juuri tällä hetkellä, huolimatta tutkintotuomarin hänelle ja hänen valamiestovereilleen antamasta neuvosta, hän tunsi sydämellään olevan kovin paljon asioita. Niinpä hän kiiruhtikin halliin avosylin ja hymyillen tervehdykseksi.
"Toivoakseni en häiritse teitä?" sanoi Harborough, kun hänen isäntänsä johdatti hänet kodikkaaseen kirjastohuoneeseen. "Sopimaton vierailuaika — mutta minulla oli asiaa."'
"Rakas ystävä, olen siitä päinvastoin hyvin mielissäni!" huudahti Fransemmery sydämellisesti. "Istuutukaahan — tuolle tuolille ja ottakaa lasillinen portviiniäni. Voin suositella niitä molempia."
"Olette kovin ystävällinen", vastasi Harborough. "Minä en ole mikään erikoinen viinintuntija", lisäsi hän ottaen lasin, jonka hänen isäntänsä oli ojentanut hänelle vanhanaikuisia kohteliaisuusmenoja noudattaen. "Ja mitä taas tulee pehmeihin nojatuoleihin, niin viime vuosina en ole nauttinut niiden tarjoamasta mukavuudesta paljoakaan — minä olen käyttänyt enemmän telttatuoleja, herra Fransemmery! Nähkääs", jatkoi hän, kun Fransemmery oli istuutunut, "tulin kysymään teiltä neuvoa eräässä asiassa; minussa heräsi sellainen käsitys, kun kohtasin teidät toissapäivänä, että te olette mies, joka paremmin kuin kukaan näillä main voi katsella asioita yleisemmältä kannalta".
"Mairittelevaa, todellakin!" sanoi Fransemmery. "Minä toivoisin olevani laajakatseinen henkilö."
"Noh, ymmärrättehän mitä tarkoitan", huomautti Harborough. "Todennäköisesti te ette anna paikkakunnan ennakkoluulojen ja juorujen vaikuttaa itseenne. Minä haluaisin nyt kysyä teiltä neuvoa — kuten äsken sanoin. Huomenna haudataan sir Anthony ja hänen vanhin poikansa Markenmoren kirkkomaahan. Minä olen tietysti tuntenut Markenmoren perheen jo siitä lähtien, kun yleensä aloin oppia tuntemaan ihmisiä. Guy Markenmore ja minä olimme läheisiä ystäviä poikasina ja nuorukaisina, kunnes vierauduimme sillä tavoin kuin kuulitte toissapäivänä. Olisiko teidän mielestänne nyt sopivaa, jos minä menisin hautajaisiin — nykyisissä olosuhteissa?"
Fransemmery otti teeskentelemättömän tuomariryhdin, hänen kasvonsa kävivät miettiviksi ja ensin hieman epäileviksi, mutta äkkiä ne kirkastuivat.
"Hyvä herra!" sanoi hän. "Muistaakseni te sanoitte, antaessanne todistuksenne minun ja valamiestovereitteni edessä toissa-aamuna, selvästi, vilpittömästi, varmasti, nähtävästi ilman minkäänlaista salaista ehtoa, että teidän entinen kiukkunne ja kostonhimonne Guy Markenmore-vainajaa kohtaan oli kuollut täydelleen vuosia sitten ja että, jos te olisitte kohdannut hänet jälleen, olisitte ojentanut hänelle kätenne. Olenko oikeassa?"
"Aivan!" vastasi Harborough. "Kaikissa suhteissa."
"Silloin ei minusta mikään estä teitä olemasta läsnä hautajaismenoissa", sanoi Fransemmery. "Ei mikään!"
"Niin — on muistettava, että on ihmisiä — aivan lähettyvillä - jotka uskovat, että minä surmasin Guy Markenmoren", sanoi Harborough.
"Hm!" huomautti Fransemmery kuivasti. "Mutta — onko niitä? Tarkoitan — todellisuudessa?"
"Rouva Tretheroe — ja hänen kannallaan olevat", väitti Harborough.
"Onko kukaan hänen kannallaan?" kysyi Fransemmery kuivahkosti. "Ja hän itse taas — suuttumusta, hyvä herra, suuttumusta! Minä en usko, että se nainen ajattelee ainakaan niin, jos vain voisi päästä selville hänen todellisesta mielipiteestään — mikäli hänellä on sellaista."
"Minä luulen hänen uskoneen — ensin", sanoi Harborough mietittyään hetkisen. "Luonnollisesti, ehkä."
"Luonnollisesti, ehkä, jos joku voi olla kyllin mieletön uskoakseen, että ihmiset kantavat vihankaunaa iät päivät", sanoi Fransemmery. "Hän käsittänee, että hänen syytöksensä oli naurettava. Minä en antaisi vähintäkään arvoa rouva Tretheroen mielipiteelle, mutta", lisäsi hän ikäänkuin keksien äkkiä oivan ajatuksen, "tiedän, mitä tekisin — minä tiedustaisin ilman muuta Markenmoren kartanon nuorilta, mitä he asiasta ajattelevat. Luulisin puolestani, että he iloitsisivat teidän läsnäolostanne."
"En tullut sitä ajatelleeksi", sanoi Harborough. "Taidan olla hieman hidas ajatuksiltani. Olen kovin pahoillani heidän tähtensä, Jumala sen tietää! Ja luulen heidän käsittävän, että mitä hyvänsä lienenkin kerran tuntenut heidän veljeään kohtaan, minä — no niin, minä olen vapautunut niistä tunteista jo aikoja sitten."
Fransemmery loi vieraaseensa terävän syrjäkatseen. "Guy Markenmore kohteli teitä pahasti todella?" virkkoi hän.
"Kyllä!" vastasi Harborough koruttoman vilpittömästi. "Mutta — olen unohtanut sen. Eikähän — kaikki ollut yksin hänen syytään. Kuten sanoin — olen unohtanut sen."
"Merkillinen juttu, tämä murha!" huomautti Fransemmery. "Ja nyt on sattunut toinen salaperäinen tapaus. Olettehan kaiketi kuullut siitä parooni von Eckhardsteinista?"
"En", vastasi Harborough. "En ole kuullut mitään. Olen ollut poissa Greycloisterista varhaisesta aamusta aina tähän asti — tulin suoraa päätä tapaamaan teitä palattuani kotiin. Mitä von Eckhardsteinista?"
"Kadonnut!" huudahti Fransemmery. "Viime yönä. Hävinnyt jäljettömiin — kukaan ei tiedä minne." Sitten hän antoi vieraalleen yksityiskohtaisen selostuksen päivän tapahtumista ja omasta osuudestaan niihin. "Mitä ajattelette tästä?" kysyi hän lopuksi. "Merkillistä, eikö totta?"
"Koko juttu on merkillinen", myönsi Harborough. "Minusta näyttää siltä kuin — mutta itse asiassa se tuntuu minusta mahdottomalta!"
"Mikä tuntuu mahdottomalta?" kysyi Fransemmery.
"Nähkääs, minä ajattelin — minun piti sanoa — näyttää melkein siltä kuin — tässä olisi kysymys toisestakin murhasta!" vastasi Harborough arasti. "Olen tuuminut itsekseni — mutta kuten sanoin, taidan olla hieman hidas ajatuksiltani, toisinaan — mahtoiko von Eckhardstein olla se mies, joka poikkesi Valtikkaan kello kaksi aamulla? Siinä tapauksessa —"
Fransemmery hätkähti.
"Ah!" huudahti hän. "Teidän saapuessanne olin itsekin juuri pääsemäisilläni tuontapaiseen johtopäätökseen! Jos hän oli se mies, niin se muuttaa asian. Mutta — olettaen että hän oli — mitä teidän piti sanoa?"
"Minun piti sanoa, että siinä tapauksessa näyttää siltä kuin hän ja Guy Markenmore olisivat olleet yhteisissä liikeasioissa", vastasi Harborough. "Ja jos asian laita on sellainen, niin liikeasiat, joku suuri rahakauppa — saattaa olla kaiken tämän pohjalla. Jokuhan on esimerkiksi mahdollisesti tahtonut vapautua heistä molemmista? Olen itse kuullut sellaisista tapauksista — en kuitenkaan tässä maassa."
"Saattaa olla, saattaa olla!" yhtyi Fransemmery. "Koko asia on salaisuus, joka näyttää olevan vaikeasti ratkaistavissa, ja —"
Koskaan ei saatu tietää, mitä Fransemmery aikoi sanoa. Sillä hetkellä avautui näet ovi, rehevä palvelijatar mutisi jotakin epäselvää, astui syrjään, katosi, ja hänen tilalleen ilmestyi Valencia Markenmore, joka syöksyi huoneeseen niin nopeasti, ettei ehtinyt edes huomata Harboroughia, jonka pitkän vartalon kätki hänen katseiltaan uuninvarjostin.
"Voi, herra Fransemmery!" huudahti hän astuessaan sisään. "Suokaa anteeksi, että ryntään huoneeseenne näin tunkeilevasti, mutta minä olen hirveän pahassa pulassa ja pyytäisin teiltä apua, mutta — oh!"
Tällä välin hän oli kiertänyt varjostimen taakse ja nähnyt Harboroughin. Harborough nousi seisoalleen katsellen epävarmasti ja avuttomasti.
"Minä lähden!" sanoi hän.
"Älkää missään nimessä!" vastusteli Valencia. "Sehän on aina yhdentekevää — minä — minä haluaisin kertoa asiastani yhtä mielelläni teille kuin herra Fransemmeryllekin — minä kerron teille molemmille. Te olette miehiä — te tiedätte, mitä on tehtävä."
Fransemmery viittasi Harboroughia jäämään paikalleen ja veti tuolin takan ääreen.
"Mikä hätänä, kultaseni?" kysyi hän, kun Valencia oli istuutunut. "Kaikki, mitä voimme tehdä, tulemme varmasti tekemään — jos se vain on meidän vallassamme."
"Luulen, ettei se ole kenenkään vallassa", vastasi Valencia. "Mitään ei kai ole tehtävissä! Se on tehty, eikä sitä saada tekemättömäksi!"
"Mitä on tehty?" kysyi Fransemmery hiljaa.
Valencia katsoi vuoroin kumpaankin mieheen. Nämä molemmat silmäsivät häntä tarkkaavasti; molemmat havaitsivat, että hän oli hieman kiihdyksissä ja närkästynyt ja luultavasti suutuksissaan.
"Parasta lienee paljastaa heti koko asia!" sanoi hän äkkiä. "Veljeni
Harry on mennyt naimisiin Poppy Wrennen kanssa!"
Taas hän katsahti kumpaankin mieheen — tällä kertaa tutkivasti. Harboroughin kasvoille levisi sfinksimäinen ilme; Fransemmery otti silmälasit nenältään ja alkoi hangata niitä.
"Hm!" sanoi hän entistä hiljemmin. "Salanaimisiinko?"
"Tietysti!" huudahti Valencia. "Kolme kuukautta sitten Lontoossa."
"Eikä kukaan ole tietänyt siitä mitään tähän mennessä?" tiedusti
Fransemmery.
"Kyllä, se tiedettiin!" sanoi Valencia. "Sen tiesi rouva Braxfield!"
"Nuorikon äiti!" virkahti Fransemmery venytellen. "Hyvä Jumala!
Todellakin! Niinpä siis — Poppy Wrenne on todellisuudessa lady
Markenmore?"
"Tietysti!" puuskahti Valencia.
"Onko avioliitto eittämättömän varma — sen laillisuus, tarkoitan?" kysyi Fransemmery.
"Ihan varma!" selitti Valencia lyhyesti kuten ennenkin. "Kaikissa suhteissa!"
Fransemmery oli vaiti kotvasen, sitten hän katsoi Valencian ohi
Harboroughiin. Harborough tuijotti tuleen sivellen leukaansa.
Fransemmery kääntyi Valenciaan.
"Mikä tässä on sitten hätänä?" kysäisi Fransemmery. "Kun se on kerta tehty, kuten sanoitte, kultaseni, — minkäs sille mahtaa, se on tehty!"
"Tämä on hätänä, herra Fransemmery", vastasi Valencia. "Harry tuli kertomaan minulle asiasta tunti sitten. Hän kertoi, että hän ja Poppy Wrenne olivat rakastaneet toisiaan aina siitä lähtien, kun Poppy pääsi sisäoppilaskoulusta, jonne hänen äitinsä oli lähettänyt hänet, ja että myöhemmin rouva Braxfieldille oli uskottu salaisuus, että äiti oli antanut suostumuksensa sekä heidän kihlaukseensa että myös vihkimiseensä Lontoossa, kun Poppy oli siellä kolme kuukautta sitten. Samaan aikaan Harry matkusti kaupunkiin viettämään lomaansa — hän viipyi poissa runsaan kuukauden. Nyt — ovat asiat sellaisella tolalla kuin ne ovat — te molemmathan käsitätte, mitä tarkoitan — rouva Braxfield vaatii, että nyt on aika tehdä julkiseksi; hän vaatii, että hänen tyttärensä on kohotettava oikealle paikalleen — hautajaisissa huomenna, lady Markenmoreksi, ja hän on uhkaillut Harrya, että jollei näin tapahdu, hän aikoo — niin, hän aikoo panna toimeen häväistysjutun!"
"Entä — veljenne?" kysyi Fransemmery. "Mitä hän sanoo?"
"Hän haluaisi mieluimmin lykätä asian siksi, kun hautajaiset ovat ohi", vastasi Valencia. "Sitten hän ilmoittaisi siitä asianomaisella tavalla. Mutta rouva Braxfield on heltymätön — Harry on käynyt tapaamassa häntä kahdesti tänä päivänä, mutta rouva Braxfield ei tahdo antaa perää tuumaakaan! Hän vaatii, että lady Markenmoren on esiinnyttävä huomenna oikeudenmukaisella paikallaan — että jokaisen on nähtävä hänet lady Markenmorena ja pidettävä häntä sinä."
Fransemmery loi katseen toiseen vieraaseensa.
"Mitäs te arvelette, Harborough?" kysyi hän.
Harboroughin ruskeat kasvot sävähtivät punaisiksi, kun hän huomasi myös
Valencian suuntaavan äkkiä silmänsä häneen.
"Minä — tuota — oh, niin, minä — luulen, ettei minusta ole oikein neuvojaksi tällaisissa asioissa", sanoi hän arastellen. "Minä — tuota — en tiedä niistä paljoakaan, ymmärrättehän. Mutta — tuota — minusta tuntuu siltä, että voisi olla — saanenhan kysyä, vai mitä? — mitä nuori lady — lady Markenmore — sanoo asiasta?"
"Oikein!" mumisi Fransemmery. "Mainiota! Noh, kultaseni, mitä sanookaan lady Markenmore asiasta?"
"Lady Markenmore, joka ei ole vielä kotonaan, mutta saapuu sinne myöhään tänä iltana, kirjoittaa haluavansa tehdä kernaasti niin kuin hänen miehestään näyttää parhaalta ja mitä tämä tahtoo", vastasi Valencia. "Hän on aivan samaa mieltä kuin Harrykin — mutta sikäli kuin minä voin päättää, rouva Braxfield on niitä ihmisiä, jotka aina pitävät oman päänsä tai nostavat aika elämän, jollei kaikki käy heidän tahtonsa mukaan! Tällainen on tilanne — ja ettekö te, herra Fransemmery, tuntiessanne meidät kaikki suostuisi käymään rouva Braxfieldin luona tänä iltana ja neuvomaan häntä palaamaan järkiinsä? Minä en toivo mitään välikohtauksia huomenna."
"Minä menen!" sanoi Fransemmery. "Minä puhun rouvan Braxfieldille.
Mutta — käsittääkseni teidän veljenne aikoo —"
"Harryn aikomuksena on ilmoittaa avioliitosta heti hautajaisten jälkeen", sanoi Valencia. "Minä en mene kirkkoon — siellähän tulee olemaan vain miehiä, kun hautajaisväki on palannut takaisin kartanoon, järjestämään eräitä laillisia muotoseikkoja — isäni testamentti ja muuta sellaista. Herra Chilford tulee olemaan saapuvilla ja myös muita henkilöitä, sukulaisia, tiedättehän. Tällöin hän ilmoittaa asian."
"Minä lähden heti tapaamaan rouva Braxfieldiä", sanoi Fransemmery. "En tiedä, onko minulla siksi paljon vaikutusvaltaa tuohon kelpo naiseen, että saan hänet taivutetuksi suostumaan ehdotukseenne; teen kuitenkin parhaani. Mutta te", jatkoi hän, kun kaikki kolme astuivat eteishalliin, missä hän otti naulakosta päällystakkinsa ja hattunsa, "te, kultaseni, ette voi mennä puiston läpi yksin! Harborough?"
"Se käy päinsä, sir", sanoi Harborough levollisesti. "Minä lähden saattamaan häntä."
"Kiitos teille — molemmille", mutisi Valencia. "Eipä silti, että pelkäisin mennä yksin puiston läpi."
Fransemmery aukaisi pääoven, astui polkua pitkin kasvitarhaansa ja vihelsi.
Hänen takanaan seisovat kaksi ihmistä kuulivat kahinaa, senjälkeen ketjujen kalinaa.
"Koira!" sanoi Fransemmery. "Illalla en koskaan lähde kävelylle ilman sitä. Lähdetään, Kattilanpaikkuri — minä sanon sitä Kattilanpaikkuriksi", jatkoi hän, "sillä ostin sen jo pentuna muutamalta epäilyttävältä mieheltä, joka samoili näillä main — paikkaillen pannuja ja kattiloita".
"Mitä rotua se on?" kysyi Valencia. "Sekarotuako?"
"Ei", vastasi Fransemmery. "Puhdasta Airedalen rotua - maailman hienointa poliisikoiralajia — niin sanoaksemme. Sentähden minä sen ostinkin. Tämä on yksinäinen tienoo — ja täällä kiertelee väliin outoa väkeä."
Fransemmeryn puiston portilla he erosivat; molemmat nuoret menivät pitkin mäenrinnettä puiston poikki Markenmoren kartanoon päin; Fransemmery painui lähimmälle, Woodlandin huvilaan vievälle tielle, ja hänen koiransa juoksi vähän edellä. Iltapimeä oli laskeutunut aikoja sitten; taivas oli synkkä; Fransemmery, joka oli tehnyt monia uusia havaintoja sääsuhteissa sen jälkeen kun hän oli asettunut asumaan maalle, ajatteli, että ennen aamua saataisiin sadetta. Pimeys peitti myös maanpinnan, ja notkotiellä, jolle hän pian laskeutui, oli synkkää kuin keskellä talvista yötä. Alhaalla, missä Fransemmeryn oli asteltava muutamia metrejä ennenkuin hän saattoi kavuta pengermälle, hänen airedalelainen koiransa jätti hänet; pian kuului vinguntaa tiheiden pensaikkojen keskeltä.
"Kaniineja!" sanoi Fransemmery. "Tuleppa pois tällä kertaa,
Kattilanpaikkuri!"
Koira noudatti kutsua uikuttaen yhä ja nähtävästi rauhattomana ja vastahakoisena. Näytti siltä kuin se olisi halunnut palattavan sille paikalle, mistä se oli juuri tullut, mutta sen herra kutsui sitä seuraamaan itseään ja jatkoi matkaansa. Fransemmeryn ajatukset eivät liidelleet nyt kaniinitarhoissa ja kiihkeissä koirissa — ne olivat kohdistuneet siihen odottamattomaan paljastukseen, jonka Valencia Markenmore oli tehnyt hänelle, ja lähestyvään keskusteluunsa kätevän ja ylpeän naisen, rouva Braxfieldin kanssa.