SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Liian myöhään
Rouva Braxfield itse avasi Woodlandin huvilan oven Fransemmerylle ja todettuaan eteishallissaan palavan lampun valossa, kuka tulija oli, pyysi tätä käymään sisälle toivottaen hänet lämpimästi tervetulleeksi.
"Kun alkaa sataa, niin vettä tulee kuin saavista kaataen!" huudahti hän johdattaessaan kävijän vieraskamariinsa. "Minulla on täällä jo yksi vieras, ja nyt tulee toinen; hauskaa nähdä teitä, herra Fransemmery."
Fransemmery astui hyvinvalaistuun, kodikkaaseen arkihuoneeseen ja huomasi joutuneensa vastatusten Blickin kanssa. Blick hymyili ja nyökkäsi; hän tunsi tulokkaan perin leppoisaksi, silmälaseja käyttäväksi herrasmieheksi, joka oli toiminut valamiehistön esimiehenä äskeisessä oikeudenistunnossa. Fransemmery tiesi luonnollisesti, kuka Blick oli. Hän epäröi kynnyksellä.
"Jos teillä on tärkeitä asioita pohdittavananne —", virkkoi
Fransemmery.
"Ei ollenkaan!" huudahti rouva Braxfield. "Tämä nuori herra — liian nuori, sanon sen hänelle, nykyiseen hommaansa — on tullut vain tekemään minulle, niinkuin hän sanoo, erään tärkeän kysymyksen toissa-aamuna antamani todistuksen johdosta. Minä olen erittäin hyväluontoinen nainen, kuten hyvin tiedätte, Fransemmery, ja muussa tapauksessa olisinkin antanut hänen kysymykselleen toisen nimen ja sanonut sitä jonninjoutavaksi! Mitä luulette hänen halunneen tietää, herra Fransemmery? Olinko minä muka varma siitä, että se mies, jonka näin rinteellä murhan jälkeisenä aamuna, oli herra Harborough? On siinäkin järkeä!"
Blick, joka näytti hyvin kotiutuneelta istuessaan mukavassa tuolissa, loi rouva Braxfieldiin kummallisen katseen.
"Niin, te ette ole sanonut minulle vielä, olitteko varma!" virkkoi hän.
Rouva Braxfield kimmastui.
"En ole vielä niin vanha, että olisin kadottanut näköni, mies hyvä!" huudahti hän. "Näen ihan yhtä hyvin kuin tekin! Paremminkin, luullakseni."
"Silloin oli varhainen aamu", huomautti Blick. "Päivä vasta hämärsi — mäen rinteitä peitti aika sakea sumu, kuulemma — Hobbs, se mies, joka löysi Guy Markenmoren ruumiin, sanoo, että näillä tienoin oli kovin sumuista juuri tuona tiistaiaamuna —"
"Mistä hän tietää?" kysyi rouva Braxfield terävästi. "Oliko hän näillä main siihen aikaan — kello neljältä?"
"Hän oli näillä seuduin puolitoista tuntia myöhemmin, ja jos kerta puoli kuuden aikaan oli sumuista, niin vielä sumuisempaa oli puoli viiden aikoihin", vastasi Blick. "Jos nyt oli — kuten todellakin oli — sumuista, niin te saatoitte helposti erehtyä henkilöistä, rouva Braxfield. Ja siihen aikaan, josta te puhuitte todistuksessanne, eräs mies, joka suuresti muistuttaa Harboroughia pituudeltaan, ruumiinrakenteeltaan ja koko ulkonäöltään — kasvojen yhdennäköisyydestä en puhu mitään — kuljeskeli jossakin täällä lähistöllä."
"Mikä mies?" kysyi rouva Braxfield epäilevästi.
"Parooni von Eckhardstein", sanoi Blick. "Niin on asian laita!"
Rouva Braxfield kääntyi Fransemmeryyn, joka oli seisonut keskustelun ajan, ja viittasi häntä istumaan mukavaan tuoliin vastapäätä Blickiä. Rouva Braxfield istui toiselle tuolille miesten keskelle.
"Vai niin!" sanoi hän. "Hän oli siis täällä, hän? Se ulkomaalainenko, joka vieraili rouva Tretheroen luona? Kah, tosiaankin! Nähkääs, häntä minä en nähnyt — se mies, jonka näin, oli Harborough. Tosiaankin, kun oikein ajattelen, niin se ulkomaalainen on melkein yhtä pitkä ja samannäköinen kuin Harborough."
"Ettekö luule, ajatellessanne nyt asiaa uudelleen, että olisitte voinut erehtyä", virkkoi Blick. "Ettekö luule, että näkemänne mies saattoi olla von Eckhardstein eikä Harborough? Noh!"
"Ei!" sanoi rouva Braxfield. "Sitä ette saa minun päähäni, nuori mies! Minä olen ollut lakituvassa jo ennenkin, mutta nyt te koetatte syöttää vastauksia todistajallenne. Se mies, jonka näin ja josta puhuin todistajain aitiossa, oli John Harborough", sanoi hän. "Luuletteko, etten tuntisi miestä, jonka olen tuntenut pojan nallikasta asti, naurettavaa!"
"Ettehän ollut nähnyt Harboroughia seitsemään vuoteen", sanoi Blick.
"Mitä merkitsee seitsemän vuotta kolmeenkymmeneenviiteen vuoteen verrattuna", tiuskasi rouva Braxfield kiukkuisesti "Muistan, kun John Harborough syntyi, tuolla Greycloisterissa; sanon teille, että hän se oli, jonka näin tiistaiaamuna — oli kun olikin! Tämä on naurettavaa, eikö olekin, herra Fransemmery?"
Fransemmery, joka halusi kiihkeästi tietää, mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi, katsoi etsivään.
"Minä — tuota — muistelen, että Harborough avoimesti tunnusti menneensä tätä tietä tiistaiaamuna neljän aikaan", huomautti hän.
"Harborough myönsi kyllä; Harborough oli täällä", selitti Blick. "Siitä ei ole kysymys. Sillä toinenkin mies oli täällä — von Eckhardstein. Kysymys on minun kannaltani tarkoista ajoista ja paikoista. Arvelin, että rouva Braxfield oli saattanut erehtyä, mutta koska hän ei ole, niin voin vain antaa tunnustukseni hänen oivalliselle näölleen! Noh, sivumennen sanoen, rouva Braxfield", lisäsi hän hymähtäen, "on toinenkin asia — paljon hauskempi — jonka johdosta minun on onniteltava teitä! Kuulin kylässä juuri ennen tänne tuloani tapahtumasta, josta te olitte kertonut. Toivotan tyttärellenne kaikkea mahdollista onnea uudessa asemassaan; sikäli kuin olen kuullut, täyttää hän sen verrattomasti."
"Niinpä kyllä, kiitos, kai hän täyttää, paljon kiitoksia teille", vastasi rouva Braxfield. "Mutta tämä lienee hepreaa herra Fransemmerylle — tehän ette tiedä, mistä hän puhuu, herra Fransemmery, vai tiedättekö?"
"Minä — minä luulen tietäväni, rouva Braxfield", vastasi Fransemmery. "Minun — niin juuri ennen tänne tuloani minun luonani pistäytyi neiti Markenmore. Hän kertoi minulle veljensä, sir Henry Markenmoren, olevan naimisissa teidän tyttärenne kanssa ja aikovan julkaista asian sukulaisilleen ja asianajajalleen huomenna, sen jälkeen kun tuo surullinen toimitus, josta kaikki tiedämme, on ohi. Mutta — tuota — luulin, ettei asiasta ole tehty vielä mitään muuta ilmoitusta?"
"Niinkö?" huudahti rouva Braxfield hiukan halveksuvasti. "Niin kai te kuulitte — Valencia Markenmorelta! Mutta heidän on otettava minutkin lukuun, herra Fransemmery, ja minä tahdon, että minun tyttäreni, lady Markenmore, esiintyy oikealla paikallaan huomenna! Hän saapuu kotiin tänä iltana Lontoosta, missä hän on ollut vierailemassa ystävättärensä luona — odotan häntä saapuvaksi Selcasterin asemalta kello yhdentoista ajoissa. Hän tulee viimeisellä junalla ja huomenna aamulla hän ottaa oikean paikkansa Markenmoren kartanossa. Päättäkööt hän ja hänen miehensä, sir Harry, onko hänen oltava läsnä sir Anthonyn ja herra Guyn hautajaisissa; se ei kuulu minulle, herra Fransemmery. Minun on vain päästävä varmuuteen siitä, että minun tyttäreni, kun hän kerta on lady Markenmore, astuu oikealle paikalleen Markenmoren kartanon valtijattarena, kun isäntävainajaa lähdetään saattamaan viimeiseen leposijaansa."
Fransemmery ei vastannut heti. Hän käsitti nyt, että maaperä petti hänen jalkojensa alla; hänellä ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia Valencialle antamansa lupauksen täyttämiseen. Uuden lady Markenmoren äiti tahtoi ilmeisesti näytellä edesvastuullisen osaa, oli ruvennut pöyhkeilemään ja käytti omia keinojansa.
"Toivon vilpittömästi nuorten tulevan onnellisiksi", sanoi Fransemmery heikolla äänellä. "Minä — tuota, uskon niin!"
"Oma syynsä, jolleivät tule!" selitti rouva Braxfield kiivaasti. "Mikä heitä estäisi? En ainakaan minä! Minä olen ollut harvinaisen hyvä heitä kohtaan — varsinkin Harrya; paljon parempi kuin useimmat äidit olisivat olleet niissä olosuhteissa, uskokaa pois, herra Fransemmery. Te ette tiedä kaikkea!"
"Tuskinpa tiedän mitään, rouva", virkkoi Fransemmery. "Olen kuullut vain itse avioliitosta."
"No, minäpä kerron teille", sanoi rouva Braxfield. "En välitä, vaikka saattekin kuulla, en välitä, vaikka tämä nuori mieskin saa kuulla, siitäkin huolimatta, että hän on vieras —"
"Viimeisten kymmenen minuutin kuluessa olen vaaninut tilaisuutta sanoakseni hyvästi", sanoi Blick hyväntuulisesti. "Mutta te olitte niin innostunut perheasioihinne, ettette huomannut minun nousevan, rouva Braxfield. En vitkastellut kuunnellakseni — uteliaisuudesta."
"Eihän sitä ole kukaan väittänytkään!" tiuskasi rouva Braxfield. "Istuutukaa jälleen — koska teitä koskevat Guy Markenmoren asiat, niin silloin teitä koskevat myös hänen veljensä, minun vävypoikani, asiat. Sanoinhan, etten pidä väliä, vaikka saattekin tietää tämän avioliiton yksityiskohdista — minä en pidä väliä, vaikka kaikki tietäisivät; ei ole minun syyni, ettei avioliittoa solmittu julkisesti. Asian laita on tällainen, herra Fransemmery. Tehän tiedätte, että minun tyttäreni on hyvin sievä, hyvin suloinen, mitä parhaimman kasvatuksen saanut tyttö. Kauniin näkönsä hän on perinyt minun suvultani — kaikki meidän sukumme naiset ovat olleet huomiota herättävän kauniita, vaikka itse sen sanonkin —"
"Täydellä syyllä ja pelkäämättä voitte sanoa sen itse, rouva!" mutisi
Fransemmery. "Kuten monasti olen huomauttanut."
"Yhdyn herra Fransemmeryn mielipiteeseen, rouva Braxfield", lisäsi
Blick kumartaen. "Aivan samoin ajattelin minäkin!"
"Niin, minä olen säilynyt hyvin", sanoi rouva Braxfield hyvillään. "Me kaikki säilymme — ja kuten sanoin, tyttäreni on perinyt suvultamme hyvän ulkonäkönsä. Mitä taas hänen kasvatukseensa tulee — no, jollei hän ole hyvin kasvatettu nuori nainen, niin syyttäköön itseään. Hän kävi Selcasterin tyttökoulua kymmenvuotiaasta aina siihen asti, kun täytti viisitoista; sitten hän opiskeli kaksi vuotta tietääkseni Lontoon parhaassa sisäoppilaitoksessa ja lopetti koulunkäyntinsä Pariisissa, missä hän oleskeli kaksitoista kuukautta. Määrättömästi rahaa hänen kasvatuksensa minulle maksoi, sen voin teille sanoa! Ja kun olin uhrannut hänen sivistyksensä hyväksi kaiken tämän, silloin myin Valtikan ja vetäydyin tänne, jotta tyttö saisi sopivan kodin. Mutta pian tänne tulomme jälkeen, herra Fransemmery, tein sen havainnon, että hän ja nuori Harry Markenmore olivat pihkautuneet toisiinsa, että he järjestivät kohtauksia lähimetsiin ja että heidän välillään oli muutakin sellaista. Minä en sallinut sen pelin jatkua, kun tiesin, mitä se kaikki merkitsi ja mihin se johtaisi, ja niin katkaisin välit Harryn kanssa. Mutta sitten hän sai minut suostumaan kihlaukseen, vaikka hän tosin suostutteli minut pitämään asian salassa hänen isältään ja sisareltaan vielä jonkun aikaa. Ja lopulta hän rupesi puhumaan minulle innokkaasti avioliitosta — hän lupasi, että jos minä vain antaisin suostumukseni siihen, niin hän kertoisi asiasta sir Anthonylle vähän myöhemmin. Ja niin annoin perää, näin heidät vihittävän eräässä Lontoon kirkossa, ja pian sen jälkeen sir Anthony sairastui, minkä varjolla Harry lykkäsi tuonnemmaksi selvityksen, ja vaikka sellaisia tilaisuuksia — monen monituisia tilaisuuksia, herra Fransemmery! — oli tarjolla, jolloin hän olisi voinut kertoa isälleen — ja sisarelleen hän olisi tietysti voinut kertoa milloin hyvänsä — niin hän keksi aina tekosyitä. Kun siis sir Anthony kuoli ja kun lisäksi tuli tämä Guyn juttu ja Harrystä tuli arvonimen ja tiluksien perijä, niin minä päätin itsekseni, että asiaan olisi heti käytävä käsiksi ja saatettava se oikealle tolalle, ja sanoin sen Harrylle. Olen tavannut hänet tänään kaksi kertaa ja hän on täydelleen kaikkien niiden Markenmorein kaltainen, jotka aikanani ole tuntenut — itsepintainen ja omavaltainen! Hän tahtoi lykätä sen jälleen — siksi, kunnes hänen isänsä ja veljensä olisi haudattu. Minä sanoin ei! — minun tyttäreni ottaa oikean paikkansa Markenmoren kartanon valtiattarena huomisaamuna. Ja sen hän tekeekin!"
"Te kai, rouva", huomautti Fransemmery levollisesti, "sanoitte äsken ilmoittaneenne avioliitosta?"
"Kyllä!" vastasi rouva Braxfield.
"Kenelle, jos saan luvan kysyä? Herra Blick on kai kuullut siitä joltakin henkilöltä kylässä?"
"Ilmoitin sen asianomaisille henkilöille", vastasi rouva Braxfield iloisesti. "Toisin en olisi voinut tehdäkään. Ilmoitin siitä pastorille, herra Chilfordille, Markenmoren perheen asianajajalle ja rouva Perrinille, huomattavimman vuokratilallisen vaimolle."
"Annoitte varmaan heille luvan kertoa uutisen kenelle tahansa?" virkkoi
Fransemmery.
"Tietysti! Miksen olisi, herra Fransemmery?" huudahti rouva Braxfield.
"Minun tyttäreni on lady Markenmore!"
Fransemmery yskäisi — lyhyen, kuivan, hämmästystä ilmaisevan rykäyksen — ja rouva Braxfield katsahti häneen äkkiä ja terävästi. Rouva Braxfield oli käsittänyt tai luullut käsittävänsä tällä rykäisyllä olevan tietyn tarkoituksensa.
"Mitä nyt?" kysyi hän kärsimätön sävy äänessään. "Mitä te tuolla tarkoitatte, herra Fransemmery? Tiedän, että olette lakimies, vaikka käytännössä ette toimikaan sillä alalla — tahdotteko väittää, ettei minun tyttäreni olisi lady Markenmore?"
"Jos hänen miehensä on sir Harry Markenmore, rouva, niin tietysti teidän tyttärenne on lady Markenmore", vastasi Fransemmery tyynesti. "Mutta — onko Harry?"
Rouva Braxfieldin verevät posket kalpenivat. Blick, joka oli pitänyt häntä tarkasti silmällä, näki hänen huuliensa äkkiä puristuvan yhteen; lisäksi hän näki hänen vasemman kätensä kohoavan vaistomaisesti, mekaanisesti. Mutta väri oli jälleen palannut rouva Braxfieldin kasvoille, kun hän kääntyi Fransemmeryn puoleen.
"Mitä ihmettä te tarkoitatte?" kysyi hän naurahtaen väkinäisesti. "Sir Harry! Epäilemättä hän on sir Harry, hänen isänsä on kuollut — hänen veljensä on kuollut —"
"Mutta jos hänen veljensä on jättänyt jälkeensä pojan?" sanoi
Fransemmery levollisella, vakavalla äänellä. "Myöskö siinä tapauksessa?"
Rouva Braxfield kävi entistään kalpeammaksi. Ja Blick, joka valppaasti oli pannut merkille uuden tilanteen ja uudet mahdollisuudet, havaitsi nyt, että rouva Braxfield oli menettänyt kokonaan malttinsa ja tuijotti vaiteliaana Fransemmeryyn virkkamatta hyvään aikaan sanaakaan. Blick alkoi puhua katsoen vanhempaan mieheen.
"Te ette varmaankaan puhuisi noin, jollei teillä olisi siihen jotakin aihetta", huomautti hän. "Onko teillä? Jos niin on, haluaisin kuulla sen. Minun velvollisuuteni on hankkia kaikki mahdolliset, Guy Markenmorea koskevat tiedot."
"Herra Blick", vastasi Fransemmery hyvin vakavalla äänellä, "ammattinne takia voin puhua teille peittelemättä. Ja tahdon puhua vapaasti myös rouva Braxfieldille, kun asiat ovat kehittyneet nykyiselle kannalleen. Sen, mitä aion ilmoittaa, olen saanut kuulla vasta muutamia tunteja sitten; kenties se on nyt jo tunnettua Markenmoren asianajajallekin — kenties — ja mahdollisesti Harry Markenmorelle. Mutta minä kerron nyt teille ja rouva Braxfieldille koko asian — siten säästymme ehkä monilta hämmingeiltä. Ottakaa huomioon, etten tästä kertomuksesta voi persoonallisesti mitenkään mennä takuuseen — olen vain kuullut sen. Asia on seuraava — voin mainita teille, että harhailin koko päivän parooni von Eckhardsteiniä etsimässä; olen samoillut ristiin rastiin metsien yksinäisimmissä sopukoissa ja muutamissa ylängön laaksoissa. Puolenpäivän tienoilla olin saapunut erään kukkulan, jota nimitetään Harjuspohjukaksi, toisella puolen sijaitsevaan kaukaiseen laaksoon — karua, autiota seutua, Blick. Siellä oli vain yksi ihmisasumus, jonka on vuokrannut eräs nainen, jonka rouva Braxfield epäilemättä tuntee — Margaret Hilson. Laaksossa oli hyvin koleaa — alati auringoton, kylmä paikka — ja minä pyysin Margaret Hilsonilta saada istuutua hänen mökkinsä takan ääreen syödäkseni välipalaa, jonka olin ottanut mukaani. Se nainen on umpimielinen, ihmisiä karttava henkilö — sellainen, joka luullakseni pitäisi salaisuuden omina tietoinaan iät päivät, jos niin päättäisi — mutta minulle hän pakisi hieman vapaammin äskeisistä tapahtumista ja nykyisestä tilanteesta. Kuultuaan minun olevan lakimiehen hän puhui entistäänkin vapaammin, ja lopulta — käsittäen, kuten hän sanoi, että asiat olisi selvitettävä — hän ilmaisi mielivänsä kertoa minulle jotakin, josta hän ei ollut hiiskunut sanaakaan neljään vuoteen. Lyhyesti seuraavaa: Margaret Hilson kertoi, että juuri samoihin aikoihin kuin Guy Markenmore katosi näiltä seuduilta, katosi täältä myös muuan tyttö, nimeltä Myra Halliwell, hyvin soma tyttö, erään lähiseudun pienviljelijän toinen tytär, jonka sisar, Daphne Halliwell, kertoi hän, matkusti Intiaan rouva Tretheroen kamarineitsyenä, palasi jälleen hänen mukanaan ja palvelee nyt täällä Dower-talossa. Tämän Myran, sanoi Margaret Hilson, arveltiin aikovan mennä naimisiin Roper-nimisen miehen kanssa — James Roperin — metsänvartijan, joka kai vieläkin työskentelee Markenmoren tilalla. Mutta kuten sanoin, Myra hävisi Margaret Hilsonin kertoman mukaan aivan jäljettömiin samoihin aikoihin kuin Guy Markenmore lähti kartanosta. Tässä", huomautti Fransemmery keskeyttäen kertomuksensa ja katsahtaen merkitsevästi etsivään, "on tärkeä seikka, joka on otettava huomioon — tapahtumain vastaisen kulun käsittämiseksi".
Blick nyökkäsi. Mutta hän ei tarkastellut läheskään niin valppaasti Fransemmeryä kuin rouva Braxfieldiä. Tämä oli ilmeisesti perin innostunut kertomukseen, joka paljastettiin hänelle näin odottamatta, ja sittenkun Myra Halliwellin nimi oli mainittu, oli hänen harrastuksensa kohonnut miltei kiihtymyksen asteelle. Väri vaihteli hänen kasvoillaan; hänen huulensa puristuivat vuoroin yhteen, vuoroin höllenivät; ilmeisesti, ajatteli Blick, tämä nainen oli erittäin huolestunut, jollei suorastaan säikähtynyt. Ja kun Fransemmery keskeytti, niin hän tuijotti häneen silmissään odottava, miltei pelästyneen kiihtynyt ilme, haluten kuulla, mitä nyt seuraisi.
"No niin", jatkoi Fransemmery, "kertomus jatkuu seuraavaan tapaan: Margaret Hilson pistäytyi noin neljä vuotta Myra Halliwellin katoamisen jälkeen näiltä main Lontooseen katsomaan sisartaan, joka asui lähellä Wandsworthin puistikkoa. Margaretilla oli tapana mennä käyskentelemään aamuisin puistikkoon, raikasta ilmaa nauttiakseen, kun taas hänen sisarensa, työmiehen vaimon, täytyi puuhailla kotiaskareissaan. Käyskennellessään eräänä aamuna mainitussa paikassa hän havaitsi nuoren, hienosti puetun naisen, joka näytti hänestä tutulta ja jonka rinnalla käveli lapsenpiika työntäen vaunuja, joissa oli lapsi. He tulivat lähemmäksi, ja loisteliaan, nuoren naisen Margaret Hilson tunsi Myra Halliwelliksi. Myös tämä tunsi Margaretin; he pysähtyivät ja rupesivat pakisemaan. Lopuksi Myra Halliwell, vannottaen Margaretia olemaan puhumatta mitään, uskoi hänelle menneensä naimisiin Guy Markenmoren kanssa ja vaunuissa lepäävän lapsen, jo kolme vuotta vanhan, olevan heidän poikansa —" Rouva Braxfield iski äkkiä puristetun nyrkkinsä pöytään.
"Valhetta!" huudahti hän käheästi. "Valhetta — alusta loppuun asti! Pyh! Hän pyysi rouva Tretheroeta vaimokseen sinä yönä, kun hän oli täällä! Te molemmat kuulitte rouva Tretheroen vahvistavan sen valallaan — todistajain aitiossa; tiedättehän, että hän teki niin!"
Blick ei virkkanut mitään. Hän silmäili nyt Fransemmeryä — vakuutettuna, että tähän juttuun ja sen taakse sisältyi paljon enemmän kuin hän oli ensin kuvitellutkaan. Sen eri kohdat herättivät hänessä uusia näköaloja; ammattimiehenä hän alkoi tuntea kiihkeätä innostusta siihen.
"Vielä en ole lopettanut, rouva Braxfield", sanoi Fransemmery tyynesti. "Sallikaa minun jatkaa — niin, Margaret Hilson, jolle minun mielestäni jos kenellekään voidaan uskoa arkoja asioita — lupasi nuorelle rouva Guylle säilyttää salaisuuden omana tietonaan, ja niin hän on tehnytkin. Mutta vuosi sitten Margaret Hilson meni jälleen vierailemaan sisarensa luo — samaan paikkaan. Taas hän teki kävelyretkiä Wandsworthin puistikkoon, ja eräänä aamuna hän kohtasi, ei rouva Guy Markenmorea, vaan saman lapsentytön saman lapsen kera, joka nyt oli varttunut vankaksi, viisivuotiaaksi pojaksi. Hän antautui puheisiin hoitajattaren kanssa, joka kertoi, että äiti oli kuollut — kuollut vuosi sitten, keuhkotulehdukseen; lasta, kertoi tyttö, kasvatti muuan rouva, jonka hoiviin se oli jätetty äidin kuoltua, ja hän, lapsentyttö, hoiti edelleen lasta. Hoitajatar joka ilmeisesti katsoi voivansa täydellä syyllä puhua vapaasti naiselle, jonka kanssa hän oli nähnyt emäntä-vainajansakin keskustelevan hartaasti ja tuttavallisesti, ilmaisi eräitä yksityiskohtia. Hän kertoi, että lapsen isä kävi katsomassa lastaan kaksi kertaa viikossa ja vietti sunnuntai-iltapäivänsä tämän seurassa. Hän, lapsentyttö, sanoi isän olevan anteliaan ja hyvinvoivan miehen. Lopuksi hän ilmaisi Margaret Hilsonille, mihin hänen emäntävainajansa oli haudattu, ja Margaret Hilson kävi katsomassa hautaa. Hän löysi sen varsin helposti saamiensa selitysten avulla ja hautakiveen hän näki kaiverretun — Myra, Guy Markenmoren puoliso. Tästäkään Margaret Hilson ei ollut virkkanut mitään — mutta, rouva Braxfield, nyt hän oli päättänyt paljastaa viipymättä koko salaisuuden! Käydessäni hänen mökillään hän sanoi aikovansa mennä kertomaan kaiken sen, mitä hän tiesi, Chilfordille tänä iltana; niin hän kertoi minulle. Minä neuvoin häntä puhumaan heti Chilfordille — nyt hän lienee jo tehnyt sen — luulen hänen tehneen. Minun mielestäni ei ole pienintäkään aihetta epäillä hänen kertomuksensa todenperäisyyttä — miksi olisi? Ja tietysti on ehdottoman varmaa, että jos Guy Markenmore-vainajan pikku poika on elossa — niin hän on luonnollisesti arvonimen ja tilusten perijä!"