KAHDEKSASTOISTA LUKU
Notkotie
Fransemmery lopetti kertomuksensa niin voimakkaasti ja pontevasti kuin tuomarille sopikin, ja Blick, joka pohti innokkaasti kuulemiaan, hämmästyttäviä tosiasioita, nyökkäsi myöntymyksen merkiksi hänen loppuhuomautuksiinsa. Mutta rouva Braxfield, huolimatta ilmeisestä kiihtymyksestään, näytti itsepintaisesti kieltäytyvän hyväksymästä Fransemmeryn perustelua.
"Tämä kaikki kuulostaa varsin hyvältä, herra Fransemmery", sanoi rouva Braxfield kotvan kuluttua. "Te olette lakimies ja teidän pitäisi tietää! Mutta kaikki on vain pelkkiä jossia ja muttia! Jos, kuten te väitätte, Guy Markenmore nai Myra Halliwellin, jos heillä oli lapsi, poika, ja jos se poika on elossa — no, siinä tapauksessa hän tietysti perii isänsä — tai isoisänsä, sillä minun tietääkseni kukaan ei ole selvillä, kumpi kuoli ensiksi, sir Anthony vaiko hänen vanhempi poikansa — arvonimen ja tilukset. Mutta kaikki riippuu sanasta jos! —jos — jos — jos — jos! Minä en usko Guy Markenmoren koskaan menneen naimisiin tuon tytön kanssa — en ikipäivinäni! Hän on saattanut ottaa tytön mukaansa ja he ovat saattaneet elää yhdessä Lontoossa, ja heillä on saattanut olla lapsi — mutta tämä ei todista vielä avioliitosta, herra Fransemmery!"
"Entäs hautakivikirjoitus, rouva Braxfield?" väitti Fransemmery.
"Henkilö, joka antoi minulle nämä tiedot, näki sen — ja minä pidän
Margaret Hilsonia rehellisenä naisena."
"Minun tarkoitukseni ei ole suinkaan puhua pahaa Margaret Hilsonista", vastasi rouva Braxfield. "Varsin kunnioitettava nainen! Enkä kiellä, että hän on saattanut nähdä sellaisen hautakirjoituksen. Mutta se ei todista mitään. Kuka tahansa voisi sillä tavalla merkitä toisen ihmisen, varsinkin Lontoon hautuumaalla, mutta kuka siitä viisastuisi? Tarvitaan parempia todistuksia kuin tämä, herra Fransemmery, ennenkuin saadaan todistetuksi, että kaikki se, mitä olette kertonut, on totta — vihkimätodistus, kastetodistus ja muuta sellaista."
"Epäilemättä ne kaikki vielä esitetään, rouva", vastasi Fransemmery. "Saamme kuulla enemmän — aivan varmasti — paljon enemmän! Jonkun täytyy tietää."
"Ja te sanoitte neuvoneenne Margaret Hilsonia, että hän menisi kertomaan tämän jutun tuomari Chilfordille?" kysyi rouva Braxfield. "Heti?"
"Heti!" vastasi herra. Fransemmery. "Asioiden luonne on sellainen, ettei niitä sovi lykätä toistaiseksi. Luullakseni Margaret Hilson on jo tavannut Chilfordin — hän mainitsi aikovansa käväistä hänen luonaan aikaisin tänä iltana."
"Silloin kartanossa saataneen tietää asiasta", huomautti rouva Braxfield rypistäen kulmiaan. "Chilford menee tietysti sinne ja kertoo heille koko jutun saatuaan kuulla sen."
"Siellä tiedettäneen se jo nyt", vakuutti Fransemmery. "Mutta saatakoon asia tietää siellä tänä iltana tai huomenna, rouva Braxfield, niin varmaa on joka tapauksessa, että tämä asia on perinpohjin tutkittava. Ja jos saan antaa teille pienen neuvon naapurina, joka toivoo teille hyvää, niin kehoittaisin teitä odottamaan hieman ennenkuin lähetätte tyttärenne Markenmoren kartanoon lady Markenmorena. Hän saattaa, tiedättehän, olla hyvinkin vain rouva Harry Markenmore. Harkitkaa ensin tarkoin, rouva!"
Tämän sanottuaan Fransemmery nyökkäsi rouva Braxfieldille, viisaan neuvonantajan varoittava ilme katseessaan, ja nousi, lähteäkseen pois; hänen airedalelainen terrierinsä, joka tähän asti oli maannut pöydän alla toinen silmä raollaan, nousi myös. Blickin seurassa he painuivat yöhön; oli pimeä, vain tähdet tuikkivat, sillä kuu ei ollut vielä kohonnut taivaalle. Vaiteliaina he astelivat Woodlandin huvilan puistopolkuja ja saapuivat avoimelle mäenrinteelle.
"Merkillisiä paljastuksia!" murahti Blick vihdoin, kun he kävelivät verkalleen orastavan nurmikon poikki. "Käsittääkseni te uskotte tähän kertomukseen Guy Markenmoren avioliitosta?"
"Uskon!" vastasi Fransemmery päättävästi. "Kaikki seikat huomioonottaen — minä uskon! Nainen, jolta sain tietoni tänään, Margaret Hilson, on niitä ihmisiä, joita voidaan sanoa ihanteellisiksi todistajiksi — ymmärrättehän, mitä tarkoitan. Niitä ihmisiä, jotka kertovat vain sen, mitä tietävät, eivät pyri lisäilemään tai vähentelemään, kaunistelemaan tai vääristelemään, myöntävät rehellisesti tai kieltävät yhtä rehellisesti; niitä ihmisiä, joilta itse asiassa puuttuu sitä mielikuvitusta, jota totuudesta poikkeaminen välttämättömästi edellyttää. Minä en epäile lainkaan, että hän antoi minulle vilpittömän, kaunistelemattoman selostuksen siitä, mitä tapahtui hänen Lontoossa vierailunsa aikana, enkä liioin sitä, että hän on nähnyt haudan ja hautakirjoituksen, kuten hän selitti. Ja mitä taas tulee avioliiton mahdollisuuksiin — no, herra Blick, minussa taitaa olla hieman vanhan kielikellon vikaa! — minusta on joka tapauksessa mieluista pakista maalaisväen kanssa heidän asioistaan, vaikka toivoakseni en olekaan mikään urkiskelija. Minusta on mieluista kuunnella heidän pikku komedioitaan ja tragedioitaan, otan myötätuntoisesti osaa niihin. Jo kauan ennen, kuin kuulin tämän tarinan rouva Hilsonilta, olin kuullut Myra Halliwellista ja hänen katoamisestaan, ja pari kolme kylän vanhaa asukasta oli viittaillut minulle, että Guy Markenmore saattaa hyvinkin olla mukana pelissä. Niinpä — minä en hämmästynyt pahasti, kun rouva Hilson kertoi minulle juttunsa."
"Mahtaakohan Myran sisar — se Dower-talon nainen — tietää tästä mitään?" sanoi Blick.
"Daffy, kuten häntä nimitetään — olisipa minustakin hauska tietää?" vastasi Fransemmery. "En luule, sentään. Daffy — jonka oikea nimi on Daphne — on ollut kaukana Intiassa kolme vuotta rouva Tretheroen kanssa ja palannut vasta äskettäin. Hän saattaa kuitenkin tietää, mutta jos niin on, niin aivan varmasti hän ilmoittaa siitä pian!"
"Hän näyttää", huomautti Blick miettivästi, "naiselta, jonka sydämellä on koko joukko salaisuuksia. Salaperäinen — kovasti. Noh, tämä on kummallinen juttu, sir! Ja kun esititte kertomustanne rouva Braxfieldille, niin aloin tuumiskella, eikö se olisi mahdollisesti jossakin yhteydessä myös minun tehtäväni kanssa — luonnollisesti!"
"Millä tavoin sitten?" kysyi Fransemmery.
"Ensiksikin", vastasi Blick. "Muuan ilmeisen selvä kysymys: Onko sillä mitään tekemistä Guy Markenmoren murhan kanssa?"
"Kah!" huudahti Fransemmery. "Onko sillä, tosiaankin? Hyvin tärkeä kysymys, hyvä herra, johon on kovin vaikeata vastata."
"Toiseksi", jatkoi Blick. "Rouva Tretheroe kertoi meille tutkintotilaisuudessa, että hän ja Guy Markenmore olivat solmineet vanhat rakkaussuhteensa kohdatessaan toisensa, viime maanantai-iltana ja päättäneet mennä naimisiin heti. Nyt haluaisin saada vastauksen tähän kysymykseen: kertoiko Guy Markenmore hänelle, että hän oli ollut aikaisemmin naimisissa, että hän oli menettänyt vaimonsa ja että hänellä oli poika?"
"Kertoiko hän, tosiaankin?" sanoi Fransemmery. "Kovin ihmeellistä.
Mutta — kuka tietää?."
"Jos hän kertoi", jatkoi Blick, "niin miksei rouva Tretheroe ilmaissut sitä tutkinnossa? Jos hän tiesi, niin miksi hän sen salasi?"
"Niin — miksi?" mutisi Fransemmery. "Miksi?"
"Ja jollei Guy Markenmore kertonut hänelle — naiselle, joka hänen piti naida — niin mistä se johtui?" sanoi Blick. "Kertoiko hän vai eikö hän kertonut? Minusta tuntuu, sir, että tässä on melko paljon sellaista, mikä on tuiki tärkeätä!"
"Eipä ihme", myönsi Fransemmery. "Mutta sitäpaitsi näin meidän kesken puhuen, tässä on aika paljon muutakin, jota olen kummastellut aina siitä lähtien, kun kuulin rouva Tretheroen todistuksen."
"Mitä, esimerkiksi?" kysyi Blick.
"Ei mitään erikoisempaa. Olen miettinyt yleensä, mahtoiko rouva Tretheroe kertoa kaikki, mitä hän olisi voinut kertoa; oliko hän vilpitön, avomielinen, suora, luotettava. Näin meidän kesken puhuen pidän häntä turhamaisena, itsekkäänä, yksinkertaisena naisena — ja niin typeränä kuin hänenlaisensa nainen aina on!"
"Sellaiseen typeryyteen on hyvin monesti yhtynyt suuri annos viekkautta sentään, vai mitä?" virkahti Blick. "Hän on tehnyt minuun sen vaikutuksen — sen vähän perusteella, mitä olen häntä nähnyt — että hän on senlaatuinen nainen, joka kykenee näyttelemään."
"Enpä ihmettelisi!" myönsi Fransemmery. "Näin ollen minun on saatava vastaus kysymykseen — esittääkö hän nytkin jotakin näytelmää, ja jos hän esittää, niin millainen se on?" sanoi Blick. "Ja onko Eckhardstein jollakin tavoin mukana siinä?"
"Kah!" huudahti Fransemmery. "Siinäpä onkin toinen kysymys!"
"Sievä pulma kerrakseen!" mörähti Blick.
"Musta kuin tämä tie, ystäväni", sanoi Fransemmery, kun he laskeutuivat siihen syvään ja kaitaan notkoon, joka korkeine pengermineen ja mutkineen kiemurteli Puistikon ja Woodlandin huvilan välisten harjanteiden huipuille. "Ja te tarvitsette paremmat valaistusvehkeet kuin tähdet voidaksenne päästä sen perille! Tähän mennessä te kai ette ole saanut vielä vihiäkään jäljistä?"
"Olen päässyt vasta mitättömän pienen askelen, jota kenties ei voida lainkaan sanoa askeleeksi", vastasi Blick, muistellen niitä tietoja, jotka Lansbury oli hänelle antanut. "Ei! Toistaiseksi, Fransemmery, se piiri, jossa minun on toimittava, on tosiaankin kovin ahdas. Minä — mikä teidän koiraanne vaivaa?"
Airedalelainen terrieri, joka oli juossut miesten edelle pimeälle tielle, oli rynnännyt samaan paikkaan, jossa se oli osoittanut tavattoman levottomuuden ja kiihkon merkkejä, kun Fransemmery oli menossa rouva Braxfieldin luo. Se vinkui nyt jälleen, ja kun he tulivat lähelle pensaita, kuulivat he sen valittelevan ja kaivavan kynsillään maata; vinkuna muuttui senjälkeen murinaksi.
"Enpä ihmettelisi lainkaan, vaikka se olisi päässyt metsäsian jäljille!" huomautti Fransemmery. "Arvelinkin jo joku aika sitten, että tämän tien lähettyvillä on metsäsika tai metsäsikoja; luulin eroittaneeni käpälän jälkiä höllässä hiekkamaassa. Kunpa minulla vain olisi lyhty, niin pian voisin ottaa siitä selvän, sillä helppo on eroittaa metsäsian pesä ketun luolasta."
Blick työnsi kätensä takkinsa taskuun ja veti esille jotakin, josta hänen sormilla painaessaan kajahti ilmoille terävä metallimainen raksahdus, ja sitä seurasi huikaisevan kirkas valohohde.
"Niin se on!" sanoi hän. "Sähkölamput ovat parempia kuin lyhdyt. Missä on koira?"
Fransemmery työnsi syrjään pensaat, joiden takana airedalelainen terrieri puuhasi, ja näki sen kaivavan hurjasti pengermässä ammottavaa onkaloa. Koira käänsi päänsä, vilkaisi valoon ja jatkoi entistä innokkaammin kaivamistaan. Fransemmery aivasti.
"Hts!" tirskahti hän. "Metsäsika, aivan varmasti! Väkevästä hajusta ei voi erehtyä — vallan toisenlaista kuin ketunpesissä. Mutta se ei ole nyt siellä, poikaseni! Metsäsiat poistuvat pesistään heti pimeän tultua hakemaan kasvien juuria, hyönteisiä, sammakoita ja ampiaisten ja mehiläisten toukkia. Tule pois, Kattilanpaikkuri!"
Mutta airedalelainen kaivoi yhä, ja Blick seurasi sen työskentelyä tarkasti, valaisten taskulampullaan pesän suuta.
"Mainio kaivuri!" sanoi hän. "Se on kaapinut esille jo aimo lailla multaa. Pian se on päässyt pengermän sisälle tuolla menolla, jos — hei!"
Hän kumartui äkkiä, sysäsi koiran syrjään ja veti soran ja höllän hiekan keskeltä, jonka koira oli kasannut, esille erineen, joka välkkyi kirkkaasti taskulampun valossa. Päästäen kovan huudahduksen hän kohotti sen Fransemmeryn nähtäväksi.
"Katsokaas tätä!" sanoi Blick.
Fransemmery katsoi ja hätkähti.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "Revolveriko?"
Blick ojentautui ja pitäen vasemmassa kädessään löytämäänsä esinettä suuntasi taskulamppunsa koko valon siihen.
"Webley Fosbery-mallinen automaattinen pistooli", sanoi hän. "Ja — uusi! Ja pistetty tuonne vasta hiljan! Herra Fransemmery! — mitäs, jos olemme nyt löytäneet sen aseen, joka teki lopun Guy Markenmoren elämästä? Enpä ihmettelisi!"
Fransemmery peräytyi takaisin tielle.
"Onko — onko se ladattu?" kysyi hän hermostuneesti. "Pyydän teitä olemaan varovainen, hyvä herra! Minä tunnen mitä suurinta kauhua —"
"Pitäkää te sähkölamppua", keskeytti Blick. "Minä olen varovainen, minä tunnen perinpohjin kaikki ampuma-aseet." Hän ojensi sähkötaskulampun kumppanilleen, ja saatuaan molemmat kätensä vapaiksi hän alkoi tutkia automaattisen pistoolin koneistoa. "Aivan tyhjä", ilmoitti hän hetken päästä. "Ei ainoatakaan patruunaa! Mutta katsokaapas, sir — tämä ei ole ollut siellä kauan! Ei pienintäkään ruostepilkkua — aivan kirkas, puhdas, uusi —"
"Hiekka on hyvin kuivaa", sanoi Fransemmery katsoen onkalon suulle.
"Samoin kuin myös sora. Kenties —"
"Ei!" sanoi Blick. "Jos se olisi ollut maassa kauan, niin siinä nähtäisiin joka tapauksessa jonkinlaisia ruostumisen merkkejä, ainakin parisen pilkkua metalliosassa. Onnenpotkaus! Tekisipä mieleni lahjoittaa teidän koirallenne hopeinen kaularengas!"
"Te siis pidätte sitä hyvin tärkeänä?" kysäisi Fransemmery.
"Mitä tärkeimpänä!" huudahti Blick. "Johan ajattelinkin! Niin — me olemme puolen kilometrin päässä siitä paikasta, missä Guy Markenmore ammuttiin kuoliaaksi samanmallisella pistoolilla, ja tässä meillä on pistooli, automaattinen pistooli, joka ilmeisesti on kätketty — aivan äskettäin — pengermässä olevaan onkaloon, pensaiden taakse, syrjäisen tien varrelle! Tärkeänäkö? Hyvä herra! Tässä on johtolanka!"
"Olemme lähellä minun asuntoani", huomautti Fransemmery. "Menkäämme sinne ja punnitkaamme asiaa perinpohjaisemmin. Hyväinen aika! — Kuinka merkillinen paljastus! Siihen on kiinnitettävä tosiaankin suurta ja tarkkaa huomiota."
"Niin tehdäänkin!" sanoi Blick tuikeasti, "Ensimmäinen todellinen tienviitta, jonka olen löytänyt."
Fransemmery kulki edellä mentäessä hänen talolleen. Ovella he kohtasivat sievän palvelijattaren.
"Herra Chilford odottaa teitä kirjastohuoneessa, sir", ilmoitti hän. "Minä sanoin hänelle, etten tietänyt, kuinka kauan te olisitte poissa, mutta hän sanoi, että hänen täytyi odottaa."
Blick nykäisi Fransemmeryä hihasta, kun he astuivat eteishalliin.
"Ei sanaakaan automaattisesta pistoolista!" kuiskasi hän. "En halua siitä puhuttavan lainkaan vielä. Kuulkaas — Chilford ei ehkä toivo minun olevan läsnä; lähdenkö minä?"
"Älkää, tulkaa sisälle", sanoi Fransemmery. "Pyydän teitä tulemaan sisälle. Minä kerron hänelle, että te tunnette koko tämän Hilsonin jutun. Kas, Chilford!" jatkoi hän, kun he astuivat kirjastoon, missä asianajaja, ilmeisesti syviin ajatuksiin vaipuneena, istui tuijotellen tuleen. "Tiedän, mikä teidät on tuonut tänne — sitä odotinkin! Margaret Hilson on käynyt teidän luonanne — hän kai kertoi teille, että hän oli jo tavannut minut. No, herra Blick on perillä koko jutusta, joten —"
Chilford silmäsi toisesta toiseen.
"Eräs toinenkin seikka kuin Margaret Hilsonin kertomus toi minut tänne, Fransemmery", vastasi hän "Olen tavannut hänet, tosiaankin — hän käväisi minun luonani myöhään iltapäivällä. En tiennyt oikein, mitä ajatella hänen kertomuksestaan, niin kauan kuin tiedossani oli vain hänen kertomuksensa, ilman minkäänlaisia lisäyksiä. Mutta kello seitsemän jälkeen tänä iltana olen saanut tietää sen olevan totta — pienimpiä yksityiskohtiaan myöten!"
"Oletteko?" huudahti Fransemmery. "Millä tavoin?"
Chilford viittasi kädellään ikkunaan, josta, jollei olisi ollut yö ja ikkunaverhot edessä, he olisivat nähneet puiston poikki Markenmoren kartanon.
"Arvonimen ja tilusten perijä on nyt siellä!" sanoi hän. "Kuusivuotias poikanen! — tietämättä lainkaan, mikä hänestä pitäisi tulla!"
Fransemmery katsoi Blickiin ja havaitsi, että etsivän ajatukset risteilivät samassa kysymyksessä kuin hänen omat ajatuksensakin — siinä kysymyksessä, jonka rouva Braxfield oli herättänyt, oliko avioliitto todellinen vai ei.
"Oletteko sitten varma hänen oikeudestaan!" sanoi hän kääntyen Chilfordiin päin. "Mutta — mistä ihmeestä hän on ilmestynyt? Tämä on aivan odottamatonta, vai mitä?"
"Minulla ei ollut aavistustakaan, että tällaista tulisi tapahtumaan", vastasi Chilford. "Kukaan ei ollut edes vihjannut minulle koskaan, että Guy Markenmore olisi naimisissa — minä olin aina kuullut päinvastaista! Ja kun se nainen, Margaret Hilson, tuli luokseni tänä iltana, juuri kun olin palannut toimistostani, esittäen saman kertomuksen, jonka hän oli jo esittänyt teille, niin hämmästyin aimo lailla. Mutta tiedän hänen olevan siivon, kunnioitettavan naisen, jonka ei voida otaksua keksivän kummitusjuttuja eikä tässäkään asiassa puhuvan muuta kuin sen, minkä hän uskoi olevan totta; ja kun olin kuunnellut häntä, rupesin tuumimaan, että tässä saattaa hyvinkin olla jotakin takana. Ja tiedättekö, Fransemmery, tuskin oli kulunut puolta tuntia hänen lähdöstään, kun Selcasterin asemalta ajoi kartanoon tunnettu lontoolainen asianajaja, Quillamane, Bedford Rowin varrelta, jonka seurassa, oli muuan lady ja pikku poika, ja he kertoivat tarinan, joka oli aivan samanlainen kuin vähän aikaisemmin kuulemani. Ja lisäksi", lopetti Chilford naurahtaen kuivasti ja nyökäten Fransemmerylle, "hän toi mukanaan asiakirjoja, jotka todistivat täysin oikeaksi kaiken hänen kertomansa. Noh! — juttu on aivan selvä. Markenmoren kartanossa on tänä iltana sir Guy Markenmore! — ja hän on kuuden vuoden vanha!"
"Guy Markenmore meni naimisiin Myra Halliwellin kanssa?" virkkoi
Fransemmery.
"Meni — sen jälkeen kun he kumpikin olivat poistuneet täältä", vastasi Chilford. "Ja he viettivät hyvin rauhallista elämää, Claphamin, Tootingin tai Wandsworthin puolella, ensi aluksi. Myöhemmin Myra asusti siellä yksin — Guy oli paljon poissa hänen luotaan ja piti myös asuntoa West Endissä. Myra kuoli — mutta poika jäi eloon. Quillamane tuntee koko jutun — hänellä on kaikki paperit. Avioliittotodistus, kastetodistus, kaikki: hän on ollut Guyn luottamusmiehenä koko ajan. Kun lapsen äiti kuoli, niin lapsi jätettiin Quillamanen sisaren hoitoon, joka nyt on hänen mukanaan kartanossa. He kaikki ovat siellä: minä itse otin heidät vastaan."
"Entä Harry Markenmore ja hänen sisarensa? Kuinka he suhtautuvat asiaan?" kysyi Fransemmery.
"Totta puhuakseni he eivät olleet millänsäkään!" vastasi Chilford. "He olivat aivan rauhallisia, kumpikin, ja ollakseni oikeudenmukainen heitä kohtaan on minun sanottava, että he alkoivat heti osoittaa hartaasti suosiotaan pienokaiselle. Mutta hiisi vieköön — luulenpa tuntevani henkilön, joka raivostuu kuullessaan tästä! Nähkääs, kuulin, että Harry Markenmore oli mennyt salaa naimisiin Poppy Wrennen kanssa, tämän äidin tieten!"
"Se on totta!" sanoi Fransemmery. "Heidät vihittiin Lontoossa, kolme kuukautta sitten, äidin läsnäollessa."
"Silloinpa rouva Braxfield joutuu raivoihinsa saatuaan kuulla tästä!" huudahti Chilford. "Kaiketi hän ajatteli, että Guy oli kuollut jo aikoja sitten, kun kukaan ei ollut kuullut hänestä mitään seitsemään vuoteen, että Harry perisi arvonimen ja Poppysta tulisi lady Markenmore! Oh — olipa se aika kolaus! Merkillinen juttu! Ja Quillamanen kertoman mukaan se voi käydä vieläkin merkillisemmäksi. Näyttää siltä, että Guy, joka oli ansainnut liikeyrityksillään melko summan rahaa, on testamentannut vähän ennen kuolemaansa koko omaisuutensa pojalleen, tietysti, mutta Markenmoren kartanon hän tahtoi luovuttaa ehdottomasti veljelleen ja sisarelleen ja aikoi ryhtyä toimenpiteisiin jättääkseen sen heidän käsiinsä heti, kun olisi perinyt sen. Mutta tila on perinnöllinen sukukartano! Tämä lapsi saa kaikki! Mielenkiintoista, eikö totta, Fransemmery, lakimiehen kannalta katsoen?"
"Siltä kannalta — hyvin", myönsi Fransemmery. "Sekavaa, lisäksi."
Hän tuumiskeli, mahtoiko Chilford olla halukas ottamaan laveammalta pohdittavaksi tilanteen monet sekavat kohdat, ja toivoi, ettei Chilford haluaisi, sillä hän itse ei ollut ainakaan halukas keskustelemaan nyt lakikysymyksistä. Chilford lähtikin pian pois ja Blick, vaihdettuaan kuiskaten muutamia sanoja Fransemmeryn kanssa, seurasi häntä. He kävelivät yhdessä kylään päin metsän laitaan, missä Chilford asui.
"Oletteko jo saavuttanut mitään tuloksia, nuori mies?" kysyi Chilford heidän erotessaan.
"Mitättömän vähän!" vastasi Blick.
"Tämä juttu on salaperäisempi kuin koskaan olen kuullut", virkahti
Chilford. "Ei valon pilkahdustakaan!"
Blick erosi hänestä teiden risteyksessä ja suuntasi kulkunsa Valtikkaan. Muistaen Crawleyn ja toivoen saavansa pakista hauskasti ennen maatamenoa hän pistäytyi tarjoiluhuoneeseen ja kysyi häntä. Grimsdale, joka luki sanomalehteä tarjoilupöytänsä takana, pudisti päätään.
"Ei ole edes käväissytkään täällä, herra Blick", vastasi hän. "Hän tilasi päivällisen kello seitsemäksi, mutta häntä ei kuulunut määräajaksi. En ole nähnyt hänestä jälkeäkään sittenkun hän poistui heti aamiaisen jälkeen; hän on kai muuttanut mieltään ja mennyt johonkin muualle. Eipä väliä, silti — hän maksoi laskunsa!"